Olipa taas juhlat!

Työväentalon tämänvuotiset kesäiltamat onnistuivat jälleen kaikin osin upeasti! 

Vain yksi puute oli: yleisön vähyys. Mutta emme me järjestäjät osaa siitä muuten olla pahoillamme kuin niiden puolesta, joilta näin hieno juhla jäi kokematta. 

Oikeastaan kyseessä oli viisi huippukokoonpanon konserttia, joista jokainen jo yksin olisi ollut kuuntelemisen arvoinen. Mietin, että pääkaupunkiseudulla pääsy jo yhdenkin tämän illan esiintyjän konserttiin olisi maksanut kolminkertaisen summan - ja tulijoita olisi todennäköisesti riittänyt. Nyt sai pikkurahalla kokea sekä musiikkiannin että vanhan työväentalon historiallisen tunnelman ja vielä  kokonaisen illan mukavan iltamayleisön seurassa.   

Illan pääesiintyjiä olivat varmaankin muusikko Eero Ojanen ja näyttelijä-laulaja Sinikka Sokka. 

Illan aloitti alttoviulun taituri Teemu Kupiainen, jota säesti Lassi Tudeer. Viimeisenä ohjelmaosuudessa yleisöä viihdytti huikea Mikko Perkoila. Väliajan jälkeen sai tanssiakin, mutta useimmat keskittyivät vain kuuntelemaan Hööki-bändin tasokasta soittoa ja laulua. 

Säveltäjä-muusikko Eero Ojanen on aivan huikea pianisti. Tämän tasoista musisointia saa syrjäkylillä harvoin kuulla. Sinikka Sokka lähentelee hänkin jo kahdeksaakymmentä ikävuotta, mutta hänen instrumenttinsa - laulu - on yhä täydessä iskussa. Heitä kuunnellessaan joutui sekä itkemään että nauramaan. Laulut olivat varmaan useimmille tuttuja, saimme kuulla iki-ihania, kuolemattomia lauluja vuosikymmenten varrelta. Jos rakastat, Viini, Vanha nainen, Laulu kuolleelle rakastetulle, Minä kaipaan Espalle takaisin... nyyh! Ja sitten loppu iloisemmissa tunnelmissa: Kipakan äidin kehtolaulu ja vielä yhteislauluna Oppimisen ylistys. 

Laulujen lisäksi Sinikka lausui Eeva Kilven upean runon "Jos sinun tulee ikävä minua". 

Eeva Kilven muistojuhlaa vietettiin sattumalta Helsingin Karjalatalossa samaan aikaan. 

 

Teemu ja Lassikin olivat menneillä vuosikymmenillä. Teemu kertoi, miten hänestä tuli viulisti ja mitkä ovat olleet hänen musiikkielämänsä alkutaipaleen keskeisiä säveliä. Kuulimme pätkiä varhaisista kappaleista ja sitten kokonaan soitettuina Holvikirkon, Delilah'n ja lopuksi Anthony Dvorakin kappaleen, jonka nimeä en tietenkään muista. Nautimme. 

Mikko Perkoila oli paitsi taitava myös äärettömän hauska. Encore-kappaleena hän laulatti ja nauratti yleisöä opettamalla meille eräänlaisen lastenlaulun. Perkoilahan on itse lauluntekijä ja on tehnyt vuosien varrella monenlaista musiikkia. 

Yleisössäkin oli ainakin yksi säveltäjätaituri: Heikki Valpola oli tullut vaimonsa Tiinan kanssa paikalle.

Kukaan paikalle tullut tuskin katui tuloaan. Tilaisuuden alussa Olli Ikonen kyseli, moniko oli Karkkilasta - lähes 10 - ja moniko oli paikalla ensimmäistä kertaa - hyvin moni. Siispä Olli myös kertoi paikan historiasta mm. sen, että nuo penkit, joilla yleisö istuu, ovat alkuperäiset ja siis vuodelta 1912. Kulissit niinikään. Hunsalan työväentalo on ainut yhä työväentalona toimiva rakennus Lopella, vaikka täällä aikoinaan on ollut työväentaloja muistaakseni kaksitoista. Tietääkseni vain kolme niistä on yhä jäljellä, mutta yksi niistä kolmesta on nyt yksityinen ravintola ja toinen on vaihtanut nimeä ja omistajaa (Salonkylän Perinne-Talo). Hunsalan työväentalokin on vaihtanut omistajaa muutaman kerran, mutta siihen on historialliset ja poliittiset syyt. Nykyinen omistaja on kuitenkin tavallaan alkuperäisomistaja, Hunsalan työväenyhdistys Kajastus ry.

Mikko Perkoilan musisoinnin jälkeen oli väliaika.

Naiset olivat leiponeet taas upeat tarjottavat. 

Valinnan varaa oli runsaasti, kuvassa ei edes näy kaikki tarjolla ollut. 

Muutama moka sentään sattui, lähinnä minulle. 

Ensinnäkin olin ottanut mukaani runsaasti kukkia, mutta muistin laittaa esille vain osan. 

Loputkin olin asetellut maljakoihin, mutta unohtanut nostaa ne pöydille. 

Harvalla pöydällä oli myöskään liinaa. Tuli vähän kiire järjestelyissä viime hetkellä. 

Erityisen ikävä unohdus liittyi valokuvien ottoon. Jostain kumman syystä otin kuvia vain ennen ensimmäistä väliaikaa, en siis ollenkaan bändistä enkä ulkoa. Hölmö minä. Se johtui kai siitä, että oli niin paljon ihmisiä, jotka tulivat juttelemaan kuka mistäkin asiasta. Ulkona en ehtinyt edes käydä. Siellä oli letun- ja makkaranpaistopiste, kiitos senkin ahkeralle talkooporukalle! Ei ole pikkujuttu värjötellä sateessa ja varoa makkaroita ja lettuja palamasta. Onneksi heillä oli tietysti teltta suojanaan samoin kuin osassa ulkopöytiäkin. 

Yksi ikävä asia illan kulussa oli myös se, että arvokkaat karkkilalaisvieraamme saivat kokea ikävää kohtelua etsiessään työväentaloa. Sehän sijaitsee hieman hankalassa paikassa; ennen se oli keskeisellä paikalla, nyt se on jäänyt syrjään kaikesta. Seela Sellakin eksyi matkalla sinne, mutta hän oli sentään ajanut kohteliaiden ja huomaavaisten ihmisten pihaan ja saanut ystävällisen opastuksen perille.  Sen sijaan karkkilalaiset totesivat: "Täällä Hunsalassa asuu ilkeitä ihmisiä." He kertoivat kysyneensä tietä perille ja saaneensa epäkohteliaan vastaanoton ja opastuksen (tahallaan) aivan päinvastaiseen suuntaan. Sellainen kyllä jää ikävästi mieleen, vaikka ilta muuten sitten oli heillekin erittäin antoisa. Oli vain yritettävä kertoa, että kaikki hunsalalaiset eivät todellakaan ole sellaisia, päin vastoin. 

Eero Ojasen ja Sinikka Sokan esityksen jälkeen kahvioon tuli mies, jolla oli mukanaan vanha valokuva-albumi. Kyseessä oli Kauko Ranta, joka oli käynyt Launosten koulua joskus noin 70 vuotta sitten. Koulussa oli opettajana Sinikka Sokan isoisä! Albumissa oli kuvia, joissa oli paitsi tuo opettaja-isoisä myös itse pikku Sinikka. 

Sinikka sisaruksineen vietti isovanhemmillaan Launosissa aikaa ennen kouluikää ja kun oli luokkakuvan ottamisen aika, Sinikka oli ilman muuta tälläytynyt kuvaan mukaan! 

Kuvien näkeminen oli tietysti Sinikalle iso ilo, ja hän otti niistä myös itselleen valokuvat ja aikoi näyttää niitä sukulaisilleen. 

Ohjelmassa oli myös iloinen yllätysnumero. Nikander ja Myllymäki -nimiset miehet kertoivat  isoisistään vuonna 1918. Kertomus liittyy myös Hunsalan työväentaloon, mutta en kerro sitä tässä, sillä se ansaitsee ihan oman postauksen. Toivon saavani haastatella miehiä siitä vielä tarkemmin. 

Bändistä minulla ei siis kuvia ole. Bändi koostui Anna ja Mika Tallgrenista ja Tero Vepsäläisestä. 

Anna soittaa koskettimia, Mika laulaa ja Tero soittaa rumpuja. Ainakin. Ja tosi taitavasti! He keksivät kokoonpanolleen nimeksi Hööki, ja sehän onkin nimenä vallan mainio. 

Saattaa olla, että pitää järjestää iltamat jälleen ensi kesänä. 

Onhan itse talokin jälleen astetta upeampi ja ilmeeltään alkuperäisempi kaiken talkoilun jäljiltä.