Ihanat juhlat!

Yli seitsemänkymmentä henkeä ilmoittautui trilogiajuhliini Hunsalan Seppälänmäelle!

Enempää en millään uskaltanut kutsua, nytkin piti ottaa ulkotilat käyttöön, että kaikki mahtuisivat. 

Ohjelma esitettiin kokonaan ulkosalla, onneksi sää suosi. Oli ihana ilta! 

Kampaajalla vuoroaan odottava seuraava asiakas luuli, että minulle tehtiin hääkampausta.

Häitä koin välillä itsekin järjestäväni, niin paljon tekemistä ja muistamista järjestelyissä oli. 

Onneksi Lassi auttoi, ja ravintola Mulli & Mallas huolehti omat osuutensa. Järjestin kyllä osan ruokatarjoiluista täältä Solstrandista, mutta pääosan ruokien valmistamisesta, esille panosta ja tietysti kaikki siivoukset Pelto-Seppälän porukka hoiti. 

Ohjelmassakin tukeuduin muihin. 

Näyttelijä Olli Ikonen istuu tässä odottamassa vuoroaan. Hän luki Hyvinkäälle sijoittuvan koulukohtauksen sekä kohtauksen, joka liittyi hevosten kohtaloon sodassa ja sen jälkeen. 

Lausuja Erja Noroviita luki yhden kohtauksen kustakin Idan joulusta, ja äänikirjojen lukija Erja Manto karjalaisevakoihin liittyvän pätkän, toki vain äänikirjaäänenä. Itse paikalle hän ei päässyt vaan lähetti vain terveisiä. 

Varmaan pitäisi tässä yhteydessä puhua esittämisestä eikä lukemisesta, 

sillä sekä Olli että Erjat eläytyivät upeasti lukemaansa. 

Noloa kyllä, näissä kuvissa on lähinnä minä itse. 

En itse ehtinyt juurikaan kuvia räpsiä. 

Nämä kuvat on saatu sieltä ja täältä yleisöltä; anteeksi, etten nimeä kuvaajia. 

Kuvia tuli sen verran monelta, etten ole kyennyt pitämään lukua, keneltä mikäkin kuva on. 

Miljöö Hunsalanmäellä on kirjoilleni juuri oikea! 

Se on hämäläinen maalaismaisema, jossa laiduntavat naudat ja hevoset. 

Harmi, etten eläimistäkään huomannut tai ehtinyt ottaa kuvia. 

Musiikkitarjonnasta vastasivat Lassi Tudeer bassolla ja viulisti Teemu Kupiainen alttoviuluineen. Ihanat! 

Soitto oli hurmaavaa. Kuulimme musiikkia menneiltä vuosikymmeniltä, tosin myöhemmiltä kuin ne vuosikymmenet, joista minun (tähänastiset) kirjani kertovat. Kappaleet oli valinnut Teemu, ne olivat hänen elämänsä tärkeitä kappaleita.

Oman lisänsä toivat kurjet, jotka huusivat taustalla 

Erja Noroviidan lukiessa kuvausta 109 vuoden takaa. 

Ruoka sai paljon kiitosta! 

"Pilpalalainen pitopöytä" sisälsi Tiina Seppälän laittamia herkkuja, oli "sallattia", uunimunakasta, lihapullia, nokkossämpylöitä, perunaa ja salaattia. Meiltä tuli lisäksi kurkkusalaattia, kuusenkerkkähilloketta, Pirkon tekemää saaristolaisleipää, sienisalaattia kantarelleista, säilöttyjä pihlajanmarjoja ja voikukannuppuja ja oliko vielä jotain? 

Kun etukäteen mietimme menyytä Tiina Seppälän kanssa, hän kysyi, mikä on kirjojen myötä tuleva ruokateema. Vastasin, että pula-aika. Se oli kuitenkin vitsi, ei ollut ajatuksena tarjota luusoppaa. Kirjoissani kuitenkin eletään niukkuudessa, ensimmäinen kirja sijoittuu todelliseen nälkäaikaan eli vuoteen 1917. Viimeisessäkin ollaan yhä sodanjälkeisessä tunnelmassa, jossa kaikesta oli pulaa, mutta Idan sosiaalinen asema oli kohonnut, ja lääkäri-eläinlääkäriperheessä ei enää nälkää nähty. Elettiin kuitenkin kohtuudessa ja kaikki käytettiin hyödyksi, myös luonnon antimet. Voidaan ajatella, että illan ruokapöytä edusti vaurasta versiota vuodesta 1946, lihaa, voita ja kananmuniakin on, mutta on myös paljon villivihanneksia sekä metsien keruutuotteita. Muutama 40-luvulla tuntematon elementti on mukana: basilika, kesäkurpitsa ja mansikkakoiso. 

Jälkiruokana oli pannukakku ja hillolajitelma. Hilloja oli toistakymmentä erilaista. Ruuistakin kiitos kuuluu Lassille, joka on kasvattanut, poiminut ja valmistanut valtaosan säilykkeistä ja hilloista.

Kyseessä oli siis trilogiajuhla eli kolmannen romaanin ilmestymisjuhla. Pilpalalaissyntyinen Ida kasvaa kirjoissa 4-vuotiaasta 33-vuotiaaksi. Joulukirjat valottavat isompien romaanien väliin jääneitä vuosia, niitä on yksi kullekin vuosikymmenelle. Juhlassa oli helpoin keskittyä viimeiseen kirjaan. Kävin siis oikein kampaajalla, mitä teen äärimmäisen harvoin. Halusin 1940-luvun kampauksen, vähän samanlaisen kuin on Idalla uusimman kirjani kannessa. Se on tällainen: 

Kampaukseni teki Maria Gadd Lopen Hairluxista. Suosittelen! 

Kukkakoristeen teetin Lopen Kukka ja Lahja -liikkeessä, se oli minusta todella kaunis. 

Eikö ollutkin? 

En olisi kuvitellut, että tahtoisin juuri vaaleanpunaisia neilikoita.

Vaaleanpunainen ei ole minun värini, enkä nuorena pitänyt neilikoista lainkaan.

Mutta tähän ihastuin heti. Sitä paitsi neilikat säilyvät hienosti, ne ovat yhä kauniit tuolla maljakossa, vaikka juhlista on jo useita päiviä. 

Kun kerran tälläydyin ja esitin 1940-lukulaista, saatoin kerrankin käyttää myös kunniamerkkejä! 

En ole ikinä ennen kehdannut laittaa niitä rintaani, mutta nyt kehtasin. 

Opettelin, miten ne kuuluu asetella, mutten tietenkään täysin onnistunut. Nuo eivät ole ihan siistissä rivissä ja menevät myös vähän pitsikoristeiden päälle (se kai ei ole ihan sopivaa, kun eivät ne puvun reunan ylikään saisi ulottua). Mutta siinä ne kuitenkin olivat! Arvokkuusjärjestyksessä: Suomen luonnonsuojeluliiton kultainen ansiomerkki, Suomen Elänsuojeluyhdistyksen ansiomitali (nyk. Suomen Eläinsuojelu), lisäksi jonkin sortin ansiomerkit Kainuun kennelpiiriltä ja Oulun yliopiston ylioppilaskunnalta. (Anteeksi, Kainuun kennelpiiri, kun en muista mikä merkki tuo oikein on. Se tuli minulle postitse, olin jo muuttanut tänne Lopelle enkä saanut lähdettyä juhlaan, jossa se olisi luovutettu. Harmittaa kovasti yhä!) 

Ilmoitin etukäteen, ettei kannata laittaa rahojaan kukkapuskiin (vaan mieluummin minun kirjoihini!), mutta en tietenkään pannut pahakseni saamiani lahjoja. Tuossa vihreässä kassissa on lahjoista parhaat: villasukat. Sain myös muutaman muistikirjan, jotka tulevat tietysti käyttöön, niitä kuluu. Samoin suklaata! 

Oli huikean hienoa, kun paikalle tuli niin paljon eri yhteyksistä tuttuja vieraita. Toki ne muutamat tuntemattomatkin olivat tervetulleita! Yleistä kutsua en ollut laittanut, onneksi, mutta yhtäkään ei-toivottua vierasta ei ollut. 

Yläkuvassa on pari hyvinkääläistä opettajaa, Laura Tsutsunen ja Päivi Meronen. Menin viime talvena mukaan tarinateatteri Loisteeseen, jonka vetäjä Laura on. Päivi puolestaan on opiskelukaverini Kajaanin OKL:stä. Onneksi hän asuu täällä lähellä, Riihimäellä. 

Yksi tärkeä, melko tuore ystäväni on Marja Ehrstedt. 

Hän on valitettavasti muuttamassa Englantiin, mutta asuuhan hän nytkin Itävallassa. 

Vain kesäisin saamme nauttia hänen seurastaan täällä Lopella. 

Juhlavieraiden joukossa oli monenlaista väkeä. Toivottavasti ja ilmeisesti he myös solmivat uusia tuttavuuksia keskenään. Joukossa oli kotiseutuyhdistyksen aktiiveja, kyläläisiä, kansanedustaja ja muita poliitikkoja, luonnonsuojeluväkeä, opettajakamuja Karkkilasta ja Hyvinkäältä, "uusia" ja vanhoja sukulaisia, toimijoita eri yhdistyksistä sekä ystäviä sieltä ja täältä. Ilahduin siitä, että Lopen opiston rehtori Anu Ylimäki pääsi paikalle, kunnanjohtaja ja kulttuuritoimenjohtaja olivat reissuillaan. 

Pyydän anteeksi kaikilta, joita en muistanut, huomannut tai voinut kutsua! Vaarana oli, että olisi ollut sade, kylmyys tai myrsky, emmekä olisi millään mahtuneet sisätiloihin. 

Juhlapaikan järjestelyihin minun ei tarvinnut osallistua, mutta kukkia tahdoin pöytiin. 

Ensin ajattelin poimia Pelto-Seppälän laitumien reunoilta "rikkaruohoja" kukkalaitteisiin, mutta päädyin kuitenkin pieniin pöytäkoristeisiin, joissa oli mustikanvarpuja ja kehäkukkia. Ne kulkivat kätevästi kotoa puulaatikossa. 

Ulkotiloissa emme olisi pärjänneet ilman äänentoistoa, emme näin isossa porukassa ehkä sisälläkään. Onneksi Tommi Seppälältä sai tilattua äänentoistolaitteet. 

Tai on niitä Lassillakin, mutta tämä hoitui nyt kätevästi näin, ei tarvinnut itse huolehtia siitä.

Tämä kuva Erja Noroviidasta ei valitettavasti ole Seppälänmäeltä juhlasta, 

vaan se on otettu kolme päivää myöhemmin Syrjässä, kun Erja luki Aino Kallasta. 

Kuvasin kyllä Erjaa Hunsalassakin, mutta ne olivat kaikki videopätkiä. 

Juhla kesti tasan kolme tuntia. 

Etukäteen Olli Ikonen oli hätäillyt, että ohjelma vie liikaa aikaa, mutta niin ei ollut. 

Ihmiset jaksoivat ilmeisen hyvin, olisivat kenties jaksaneet enemmänkin. 

Kalliiksihan tällaiset juhlat tietysti tulevat. Mutta oli se sen arvoista! 

Loppuun kokoelma kaikkien tähänastisten Lind&Co-kirjojeni kansista.

Männyissä tuoksuu uusi alku 

eli se vuoteen 1946 sijoittuva tulee painettuna piakkoin, kerron sitten kun sitä saa.