Illallinen tsehovilaisessa tunnelmassa

Ystävämme Marja kertoi kaipaavansa tsehovilaista tunnelmaa kaiken kiireen jälkeen. 

Hänellä on pari viikkoa aikaa rauhoittua kaikesta tohinasta ennen muuttoaan Iso-Britanniaan. 

Mitä tuo tsehovilainen tunnelma oikein on? Jonkinlainen käsitys siitä minullakin tietysti oli, mutta ihan netin avulla jouduin selvittämään, mitä sillä tarkkaan ottaen voidaan ajatella. Ehkä Marja ei kaikilta osin tarkoittanut ihan sitä, mitä sain selville. 

Tsehovilainen tunnelma nimittäin tarkoittaa toki haikeaa ja pysähtynyttä ilmapiiriä. 

Mutta siihen liittyvät myös suuret tunteet, jotka kytevät pinnan alla. 

Ihmiset esimerkiksi puhuvat säästä, vaikka pohtivat elämän tarkoitusta. 

He kokevat melankoliaa, ikävää, kaipuuta ja unelmoivat muutoksesta, 

mutta eivät pysty toimimaan sen hyväksi. Ilmassa on kohtalonuskoa ja tunnetta siitä, 

että elämä valuu hukkaan pelkässä unelmoinnissa. Termiin liittyy kuulemma myös tragikomiikkaa ja toisaalta luopumista eli jonkin aikakauden tai elämänvaiheen loppua. 

Tuo viimeinen tietysti pitää Marjan kohdalla paikkansa, kun hän kerran on muuttamassa Itävallasta Englantiin. Muut kohdat tuskin Marjaan pätevät: hän on kaikkea muuta kuin saamaton unelmoitsija, enkä usko hänen uskovan kohtaloonkaan. Ainakin hän elää täysillä eikä anna elämän valua hukkaan. 

Tässä kohottavat punaviinilasejaan Marja ja meidän Lassi. 

Netistä löytyi myös sellainen kuvaus tsehovilaisuudesta, joka varsin hyvin kuvasi eilispäivää:

"tunnelmaa voisi verrata harmaaseen, sateiseen syyspäivään vanhassa maalaistalossa". 

Juuri sellainen meillä oli. 

Marjan tulo meille oli sovittu jo kauan sitten. Illan teema syntyi vasta viime hetkellä tuon tsehovilaiskaipuun myötä: viettäisimme venäläistä iltaa. 

Venäläisyydellä on näinä aikoina huono kaiku. Lähdimme siis teemaan kirjallisuuden klassikoiden merkeissä - nehän eivät ole mitenkään vastuussa nykyvenäläisten teoista. Toisaalta saatoimme myös mieltää illan ukrainalaiseksi. Kolmas mahdollinen venäläisteema oli karjalaisuus: äitini on kotoisin Karjalan venäläiskylistä. Hänen ensimmäinen äidinkielensä oli venäjä, sillä hän oli Kyyrölän Uschanoffeja ja Korelineja. Isoäitini puhui murtaen suomea elämänsä loppuun asti; sen sijaan 7-vuotiaana evakkoon lähtenyt äitini unohti venäjän kielen lähes kokonaan.  

Mutta meidän iltamme oli iloinen, rauhallinen ja onnellinen. 

Meillä oli päivä aikaa rakentaa illanviettopöytäämme venäläinen keittiö. 

Perustana olivat blinit ja niihin liittyvä zakuska-pöytä. Oli tietysti suolakurkkuja ja hunajaa sekä lisäksi suolakalaa, tuorevihannessalaattia, hapankaalia, riistapihvejä, haudutettua kaalia sekä salat olivieria (venäläistä majoneesisalaattia).  Ja viiniä. 

Toisessa päässä pöytää oli makeita: rapeita keksejä, luumuja, omenia ja mansikkakoisoja. 

Varsinainen jälkiruoka oli venäläinen omenakakku sharlotka. 

Sen kanssa emme kuitenkaan juoneet tsajua (teetä) vaan kohvia (kahvia). 

Unohdimme musiikin!

Balalaikkaa Lassilla ei kyllä olekaan, mutta olisihan talosta sentään löytynyt kannel, 

ja eiköhän mandoliini tai ukulele olisi voinut balalaikan korvata. 

Ei meillä kaikki muutenkaan ihan oikeaoppista ollut. 

Sharlotkan kanssa oli kermavaahtoa ja mantelilikööriä. 

Pensasmustikat ovat epäortodoksinen koriste, ne eivät olisi olleet välttämättömiä. 

Runsas ateria tietysti veti vähän väsyneeksi. 

Kovin myöhään emme jaksaneet valvoa. 

Aamulla minä ja Lassi heräsimme kuuden kieppeissä, mutta Marja oli valvonut jo tuntikausia. 

Aamun kahvihetki oli viipyilevän rauhallinen. 

Onneksi tapaamme Marjan vielä kerran nyt syyskuussa ennen kuin hän lähtee Britanniaan. 

Sitten saamme heittää hänelle hyvästit talven ajaksi, 

mutta kesän kynnyksellä muuttolintu jälleen palaa Lopelle.