Suomenpystykorvat ja minä

Suomenpystykorvat ovat kuuluneet elämääni 1970-luvulta asti eri tavoin. 

Aloin miettiä näitä eri yhteyksiä, kun tulevassa joulukirjassanikin (Idan joulut: Joulu Sinervällä 1959) on kolme suomenpystykorvaa ja päähenkilöni veli on alkanut niitä kasvattaa Nappi-kennelissään (tämä kaikki on siis fiktiota). 

Sain ensimmäisen koirani kesällä 1972. Se oli suomenpystykorva. 

Valitettavasti se kuoli penikkatautiin, mikä oli kauheaa. Puolisen vuotta myöhemmin sain siperianhuskyn ja siitä alkoi pitkä rupeama rekikoirien parissa. Rekikoirat olivat keskeinen osa elämääni parikymmentä vuotta. (Se maailma onkin toisen päivityksen aihe, keskitytään nyt suomenpystykorviin.) 

Kennelliittoon menin töihin 1974. Siellä tietysti suomenpystykorvat olivat koko ajan esillä. Minun aikanani suomenpystykorvasta tuli myös kansalliskoira. Vuonna 1989 Kennelliitto täytti 100 vuotta. Vuosi oli tärkeä ja toiminnantäyteinen, sen jälkeen olinkin valmis lähtemään sieltä. 

Kennelliiton pihalle Espoon keskukseen paljastettiin suomenpystykorvapatsas. Minut pyydettiin pitelemään juhlallisuuksissa elävää koiraa, jonka nimi muuten oli Santasepon Mörrimöykky. Kansallispuku lainattiin everstiluutnantti Seppo Takamaalta, joka tuolloin oli Kennelliiton toiminnanjohtaja. Tai siis hänen vaimoltaan. (Armeijan miehiä oli tuolloin vielä runsaasti Kennelliiton johtotehtävissä. Muistan hyvin monet heistä ja arvostin heitä suuresti, esimerkiksi sellaisia kuin Osmo Lilja, Olli Korhonen, Pekka Mustonen, Heikki Sarparanta... ja tietysti yhä vankasti elossa ja menossa mukana oleva Lauri Tervonen.)

Tässä tuo kovin suomalaiskansallinen hetki ikuistettuna postikorttiinkin. 

Jo tuota ennen olin ollut virkavapaalla Kennelliitosta ja asunut jonkin aikaa Norjassa. Norjan ajalta lähimmäksi ystäväkseni jäi Grete, joka vielä tuolloin harrasti rekikoiria (mm. ambulanssiajoa koirilla) mutta myös metsästystä. Pidimme tiiviisti yhteyttä. Grete kertoi tahtovansa suomenpystykorvan ja aloin etsiä hänelle hyvää pentua. Se löytyi Rajakan kennelistä ja keksin sen nimeksi Rajakan Tuli. Norjalaisten suussa nimi tosin vääntyi muotoon Tuuli. Ihan hyvä nimi sekin. 

Tulista tuli sekä hyvä metsästyskoira että menestyksekäs näyttelykoira. Norjalaiset alkoivat innostua suomenpystykorvista yhä lisää ja he perustivat rotuyhdistyksenkin. Grete oli sen ensimmäinen ja pitkäaikainen puheenjohtaja. 

Kiersimme Greten kanssa eri kasvattajia Suomessa. Se oli mielenkiintoista. Kävimme myös Usvan kennelissä, legendaarisessa karjalankarhukoirakennelissä Enonkoskella, vaikkei siellä suomenpystykorvia ollutkaan. Mukanamme ollut Gun otti sieltä pennun mukaansa, sen nimeksi tuli Usvan Koira. Koira oli kiva koira, iso ja lihava. 

Kennelliitossa tutkin suomenpystykorvien sukuja. Olin jo tuolloin kiinnostunut historiasta ja vanhat rotukirjat kiehtoivat minua. Rotukirjat olivat siis painettuja kirjoja, joihin oli koottu kaikki tiettynä vuonna rekisteröidyt koirat ja niiden näyttelytulokset. (Vuosittain tai vuosikymmenittäin käytännöt vaihtelivat. Siinä vaiheessa kun minä tulin Kennelliittoon, oli jo puolitoista vuotta aiemmin siirrytty tietokoneaikaan, mutta rotukirjojen julkaisemisesta oli huomattavasti kauemmin.)

 Istuin Kennelliiton toimistossa usein iltamyöhään plaraamassa rotukirjoja. Selvittelin suomenpystykorvien sukuja aina ensimmäisiin rotuunottoihin asti. Kukaan muu ei ollut tainnut sellaista koskaan tehdä. Minulle tuli selväksi myös se valitettava tosiseikka, että suomenpystykorvat olivat hyvin sukusiittoisia, ne pohjasivat loppujen lopuksi hyvin pieneen rotuunotettujen koirien kantaan. 1900-luvun alkuvuosina ei osattu sukusiittoisuuden haittoja ottaa huomioon, sukusiitos oli vain hyvä keino vakiinnuttaa rotuun toivottuja ominaisuuksia. Rodusta haluttiin yhtenäinen ja siinä onnistuttiinkin, valitettavasti terveyden kustannuksella. Pitkään rotua pidettiin hyvin terveenä, mutta totuus lävähti sitten myöhemmin kasvoille. Rodussa esiintyy silmäsairauksia, epilepsiaa ja polvilumpion luksaatiota. Hammaspuutoksiakin on, mutta se on pienempi ongelma. 

Itsekin ihailin aikoinani rotujen yhtenäistä ulkoasua, siis myös itse kasvattamassani rodussa eli siperianhuskyissa. Myöhemmin olen tullut toisiin ajatuksiin. On tietysti mielekästä, että roduilla on joitain tiettyjä yhtenäisiä piirteitä, mutta sitä ei kannattaisi liioitella. On vallan mainiota, että esimerkiksi siperianhuskyt voivat olla keskenään hyvinkin erinäköisiä. 

(Tässä kohtaa muistan aina mainion pakinan, joka julkaistiin Koiramme-lehdessä tuolloin aktiivivuosinani, ilmeisesti 1980-luvulla, ja siinä olleen kohdan: 

"Heti kun tulee vastaan koira, joka on toisiistansa erinäköinen, niin huskihan se on, huski!" Vitsi on mielestäni mainio: että koiran rodun tunnistaisi siitä, että se ei ole samannäköinen kuin muut samanrotuiset. Mutta on siinä vinha peräkin, kovin monennäköisiä siperianhuskyt saattoivat olla jo tuolloin, eikä se ole huono asia.)

Nyt, kun suunnittelen tulevalle joulukirjalleni kantta, katson tietysti, että koirat ovat tietynnäköisiä. Niidenhän pitää olla näyttelykelpoisia koiria vuodelta 1959. Jotain tällaista on todennäköisesti tulossa: 

Entä ne Norjan suomenpystykorvat? En tiedä niistä nykyään paljoakaan. Grete vaihtoi pohjanpystykorviin. Olikohan vuosi 2006, kun haimme hänelle ensimmäisen pohjanpystykorvan Pohjanukon kennelistä Pohjanmaalta. Seuraava tuli Mäntsälästä Risto Kasaselta ja Mia Pätsiltä. 

Yritin löytää kuvaa sekä ensimmäisestä omasta suomenpystykorvastani (tiedän että minulla yksi sellainen on) että norjalaisista suomenpystykorvista, mutta en nyt onnistunut löytämään niitä. Siksi liitän loppuun vain kuvan norjalaisesta metsästä. Luulen, että tuo kuva on yhdeltä reissulta, jossa Grete ampui metson ja minä poimin valtavan suppilovahverosaaliin (elämäni ensimmäisen), mutta tuskin tuosta saniaispöheiköstä sieniä löytyi. Minä siinä kuitenkin jostain syystä kykin. (Grete on ammatiltaan valokuvaaja. Hän lähetti tuon kuvan minulle nyt, vuosikymmeniä myöhemmin.)

 PS: Alun kuvat vanhan aitan edessä olevasta suomenpystykorvasta olen ottanut Syrjässä. Koira on Syrjä-seuran sihteerin Mea Perälän edesmennyt suomenpystykorva. Muistaakseni sen nimi oli Jekku, Mea voi korjata asian tarvittaessa.