Kirjoista ja kirjojen palautteista

 

Fiksut kirjailijat eivät lue kirjojensa saamia palautteita, näin olen ymmärtänyt. No, lehtijutut kyllä luetaan, mutta nettikirjoittelua välttämättä ei. Minullekin on sanottu, ettei niitä kannattaisi lukea.

Mutta minäpä luen. Onhan sentään valtaosa kommentoinnista hyvin myönteistä ja kannustavaa, usein niistä tulee hyvä mieli. Saan kommentteja myös suoraan lukijoilta: sähköpostissa, mesessä, tekstiviesteinä, tutuilta tietysti suoraan suullisesti. Ilahdun niistä ja vastaan tietysti kaikkiin henkilökohtaisiin viesteihin. Äänikirjapalveluiden kommentteihin ei sen sijaan pysty vastaamaan.

Joskus siellä tulee kommentteja, jotka voivat vetää mielen matalaksi. Jotkut niistä tuntuvat epäoikeudenmukaisilta: tuntuu, että kirjaa on luettu lähtökohtaisesti huonolla tuulella tai että kirjaa ei ehkä ole luettu lainkaan. Joskus kommentista huomaa, että ihminen on vain lukenut väärän kirjan: jos ei pienen ihmisen elämä suomalaisella maaseudulla sata vuotta sitten kiinnosta, miksi lukea Lähteen rannalla elämä? Jos ei kehittyvän kauppalan keskikoulu 1920-luvulla tai eläinsuojelun varhaisvaiheet Suomessa tunnu omilta, Pilven varjot vaeltavat -kirjan voi vain jättää lukematta. Tai jos sodanjälkeisen ajan avioliitto-ongelmat tuntuvat teennäisiltä, kannattaa etsiä muuta lukemista kuin Männyissä tuoksuu uusi alku. Jos joulukirja-genre tuntuu satukirjamaiselta, on helppo löytää muita lajityyppejä. Valinnan varaa todella on!

Sitten on niitä kommentteja, jotka absurdiudessaan lähinnä naurattavat. Niitä on toki harvoin, mutta joskus joku näkee vaivan arvoiseksi mainita jostain löytämästään virheestä, jota kirjassa oikeasti ei ole.

Viime viikolla sain viimeisimmän kirjan työstettyä pieneksi omakustanteeksi. Äänikirjana Joulu Sinervällä 1959 ilmestyy 5.11. Lind&Co-kustantamon julkaisemana. Tällainen runsaan tunnin mittainen joulukirja on niin pieni, ettei kustantaja välitä tehdä siitä painettua versiota. Ymmärrän sen enemmän kuin hyvin. Tässä tapauksessa itselleni sopi myös mainiosti, että työstin kirjaa hieman lisää ja julkaisin sen itse. Keksin jopa laittaa siihen itse ottamiani valokuvia autenttisilta tapahtumapaikoilta. Nyt siitä tuli pieni, jouluinen teos, joka sopii hyvin etenkin meidän kylistä kiinnostuneille.

Tämän joululahjaksikin sopivan pikku opuksen työstäminen kiireessä oli kuitenkin aikamoinen urakka. Väsähdin. Huomasin, että aloin stressata kirja-asioita enemmänkin. Minulla on vuosia ollut tekeillä kolmen sukupolven romaani, johon olen tehnyt valtavasti taustatyötä. Kävin kiinnostavalla kurssilla, jossa työstin romaania vähän eteenpäin. Tekemistä vain on yhä ja paljon.

Äkkiä keksin: eihän minun tarvitse! Minähän olen saanut romaanitrilogiani valmiiksi. Voin ihan hyvin käyttää elämäni muuhun kuin jatkuvaan kirjojen työstämiseen.

Voin vaikka päivittää blogia.

Voin myös rauhassa kävellä metsässä koiran kanssa, poimia omenia, käydä sienessä, tavata ihmisiä vaikkapa kauempanakin kotoa, lähteä teatteriin, kokata hilloa – tehdä mitä tahdon ilman stressiä ja huonoa omatuntoa siitä, ettei kulloinenkin kirja edisty.

Tein tästä huojentavasta päätöksestä Facebook-päivityksen. Ja kas: päivitys sai paljon tykkäyksiä. Siitähän voisi päätellä, että ihmiset ovat tyytyväisiä siitä, etten enää kirjoita.

Vaikka eihän se, etten kirjoita uutta, tarkoita sitä, etten jatkaisi kirjoittamista niistä vanhoista! On muuten noita kirjoja kasapäin myymättäkin, joten pitää kai niistä aina silloin tällöin muistutella ihmisiä. Ostakaa joululahjoiksi! Synttärilahjoiksi! Tupaantuliaisiin!

Keksin myös uuden juttusarjan blogiin. 

Kirjoitan saamistani palautteista ja mitä niistä ajattelen. 

 Useimmat ihmiset eivät äänikirjapalveluissa kirjoita mitään, jos eivät pidä kirjasta. En minäkään anna palautetta sellaisista äänikirjoista, joita en pysty kehumaan. Niistä, joille annan 5 tähteä, kirjoitan kehuja, muut vain poistan ”kirjahyllystä” (aika usein kesken jääneinä). Onneksi niitä viiden tähden kirjojakin riittää.

Olen saanut kirjoistani kaikkiaan satoja ellen tuhansia palautteita, valtaosa siis myönteistä. Kielteistäkin silti tulee. Muutaman kerran on sanottu, että kirjani ovat ”lapsellisia” tai ”kirjoitettu kuin satu kirjoitetaan”. Tuo jälkimmäinen ilmaisu on aika mystinen, en voi ihan tietää, mitä sen jättäjä on tarkoittanut. Tarkoittaako hän kieltä vai sisältöä vai kenties jotain muuta?

No, ymmärrän kritiikin oikein hyvin. Kirjoitan yksinkertaista kieltä, se on varsin tarkoituksellista. Se ei tarkoita, että sitä olisi helppoa kirjoittaa, hion lauseita usein hyvinkin pitkään. Silti kieli voi hyvin tuntua lapselliselta, kun se on niin helposti ymmärrettävää. Tai jostain muusta syystä.

Ymmärrän myös, jos jonkun mielestä kieleni on sisällyksetöntä. En oikeastaan ole edes pyrkinyt mihinkään syvällis-filosofiseen mietiskelyyn tai suureen taiteellisuuteen tekstissä. (En nyt mene siihen, mihin olen pyrkinyt, puhutaan siitä toiste.) Sellaista kaipaavan on syytä tarttua muihin kirjoihin. Ja ehkä on hyvää ”kuluttajavalistusta” kertoa, että nämä kirjat eivät sitä ole.

Minähän olen myös hyvin yksinkertainen ihminen, ja minunkaltaiseni ei kannata yrittää hienostella ja tehdä liian vaikeaa. Siitä ei hyvää seuraa. Toisaalta vaikeaselkoisen kielen kirjoittaminen ei välttämättä ole vaikeaa ollenkaan.

Mutta eivät kritisoijat välttämättä sitä tarkoitakaan. Ehkä he haluaisivat vain taiteellisempaa tai muuten korkeatasoisempaa. Itse asiassa äänikirjapalveluiden kommenteissa on juuri se ongelma, että ne ovat muutaman sanan tai yhden-kahden virkkeen mittaisia heittoja, joita ei yleensä mitenkään perustella. Siksi kai moni kirjailija ei niitä luekaan.

Sitten on se toinen elementti: sisältö. Minun kirjani ovat jollekulle ”aikuisten satuja”. Niin saa sanoa, mutta minä en ole samaa mieltä. Olen aika tarkka siitä, että kirjani ulkoiset tapahtumat ovat oikeasti tapahtuneita asioita ja päähenkilöille – niille fiktiivisille – tapahtuvat asiat voisivat tapahtua oikeasti. Kauheuksia välttelen tietoisesti.

Sehän ei monelle ”nykylukijalle” sovi. Monen mielestä kirjoissa pitää tapahtua hurjia asioita. Pitää olla yllätyksiä, mieluiten kauheuksia. Minä en sellaiseen suostu. Kirjoissani on kyllä taustalla ikäviäkin juttuja, mutta en tahdo kuvata kauheuksia saati raakuuksia yksityiskohtaisesti enkä tahdo, että ihmisille käy huonosti. En tahdo levittää epätoivoa, pelkoa, ahdistusta saati vihaa. Sitä kaikkea on maailmassa ihan tarpeeksi.

Ja kuitenkin: myös hyvyyttä on. Myös kauneutta on. Toivoa on.

Minulle toiveikkuuden, myötätunnon ja hyvän mielen levittäminen eivät ole satua. Juuri siksi siteerasin myös Männyissä tuoksuu uusi alku –kirjassa satukirjaa, Yrjö Kokon Pessiä ja Illusiaa. Olin harkinnut ottaa lainauksen Kokolta kirjan alkuun motoksi, mutta nyt se löytyy kirjan keskivaiheilta. Toivottavasti moni sen sieltä huomaa myös kuunneltuna.

Tietokoneeni työpöydällä on yhä kirjasta poistettua tekstiä; tekstiä, jonka kustannustoimittaja on ehdottanut poistettavaksi. Olen noudattanut ehdotuksia ja joko supistanut tiettyjä kohtia tai jättänyt ne kokonaan pois. Niistä näkee, että kirjoitan kyllä työstövaiheessa joitain rankkojakin asioita, mutta koska en tahdo kirjojeni yleishengestä liian raskasta, jätän paljon tällaista turhaa pois. On luotettava lukijaan siinä, että he tavoittavat esimerkiksi jälleenrakennusajan raskauden ilman sen ylenpalttista korostamista.

Eivät ihmiset raskaina aikoina vain jatkuvasti voivottele taakkojensa alla elämänsä kurjuutta, vaan elävät elämäänsä ja toivovat parempien päivien koittavan. Ja niinhän yleensä on käynyt! Uskokaamme siihen, että niin käy myös tulevaisuudessa.