Erämaaseikkailu Norjassa

 Tämä taisi tapahtua vuonna 1979: 

Olin viettänyt joulun Norjassa, mutta talven edetessä päätimme Sveinin kanssa lähteä vielä erämaahan koiravaljakolla. Varasin lennon Norjaan. Lainasin Tuula Hilkamolta villapaidan ja Kennelliitosta Kati Puolakkaiselta rukkaset ja hatun. Omia lämpimiä vaatteita minulla ei juuri ollut, vaikka olin vuosia harrastanut rekikoiraurheilua. Palelin aina, silti lähdin aina mukaan rekikoirakilpailuihin ja treeneihin. Nyt halusin varautua kunnolla, jotta en palelisi.

Sveinillä oli tuolloin vain muutama koira, yksi grönlanninkoira ja kaksi siperianhuskya. Rekikin oli pelkkä pieni kilpareki, mutta kolmella koiralla ja pikkureellä pärjäsi. Mukaan pakkasimme molemmille sukset ja tietysti lämmintä vaatetta, ruokaa ja makuupussit.

Femundsmarka on kansallispuisto Hedmarkin ja Tröndelagin aluilla. Matkustimme Rörosiin ja jatkoimme siitä hiihtäen ja koiravaljakolla ajaen. Sveinille alue oli tuttu ja hän tiesi autiotuvan, jota kohti suunnistimme.

Svein etupäässä hiihti, minä ajoin koirilla eli seisoin reen jalaksilla. Maasto oli helppoa, ei suuria mäkiä, harvaa metsää. Lepäilimme välillä. Oli kaunista, lunta oli paljon.  

Sitten alkoi hämärtää. Pimeys alkoi laskeutua erämaahan. Aloin huolestua. Väsyttikin. Huolestumiseni kasvoi, kun huomasin Sveininkin alkavan olla epätietoinen. Olimmeko ollenkaan oikeassa suunnassa? Missä autiotupa oli?

Jatkoimme vaellusta, Svein suksilla, minä koirilla. Koirat olivat rauhallisia, alkoivat väsyä. Eteneminen oli hidasta. Svein myönsi, ettei oikein ollut varma siitä, missä tupa oli. Svein ehdotti, että hän lähtisi nopeasti suksilla katsomaan, oliko autiotupa siellä, missä hän oletti sen olevan. Hän näki väsymykseni ja tiesi, että pääsisi huomattavasti nopeammin etenemään yksin.

Jäin siis odottamaan valjakon kanssa. Svein lähti. Olin tyytyväinen siitä, ettei tarvinnut edetä tietämättä, onko suunta oikea ja paljonko matkaa vielä oli jäljellä. Odotin. Pikku hiljaa huojennuksen tunteeni alkoi hälvetä ja vaihtua hätäännykseen. Missä Svein viipyi? Mitä ellei hän palaakaan? Mitä teen? Pimeys sakeni. Seisoin pimeässä, vieraassa metsässä, erämaassa jossain kaukana Norjassa ilman karttaa, ilman kompassia, ilman tietoa siitä, missä olin. Mitään kännyköitähän ei siihen aikaan edes ollut olemassa.

Seisoin pimeässä metsässä ja pelkäsin.

Iäisyyden kuluttua alkoi kuulua suksien ääniä. Svein palasi!

Kyllä, suunta oli sittenkin oikea. Jatkoimme sinne, mistä Svein oli tullut. Lopulta edessä oli pieni, harmaa tölli. Sisällä oli kylmä, mutta seinät olivat ympärillä. Kömmin makuupussiin. Svein sytytti tulet ja pikku hiljaa autiotupa alkoi lämmetä.

Olin selviytynyt hengissä.

Jeg overlevde!