Vuodet 1971 – 1974

 
Kun häädön takaraja lähestyi, eikä asunnosta kuulunut mitään, äiti lähetti minut kaupungin asuntotoimistoon. Arveli varmaan, että lapsen edessä heltyisivät. Vaikka olinhan minä jo kai kahdentoista, oppikoululainen. Itse äiti ei kyllä olisi ehtinytkään tehdastöistä virka-aikaan.

Asuntotoimistossa istuin ja odotin pitkään. Pelotti ja jännitti, samalla tunsin itseni tärkeäksi. Lopulta joku virkailija kai huomasi, että olin istunut siellä jo kauan ja kysyi, mitä odotin. Muistan että hän suhtautui asiaani huvittuneesti. Ei niitä asuntoja sillä lailla jaeta. Paperit ovat pinossa ja teidän vuoronne tulee sitten kun tulee.

Tärkeyteni sai kovan kolauksen.

Olin innokas partiolainen ainakin kansakouluaikana. Partiovaatteet sain käytettyinä, partiovyöhön säästin rahaa. Se maksoi 26 markkaa, ja oli suuri hetki kun vihdoin olin saanut rahat kokoon. 

Muuttopäivä tuli, eikä asuntoa ollut. Heidi muutti Merimiehenkadulle nuorisokotiin, Heikkikin ehkä nimellisesti, käytännössä hän kulki jo ties missä. Minut vietiin Sofianlehdon vastaanottokotiin ja äiti pääsi työkaverinsa nurkkiin Porvoonkadulle. Kävin Porvoonkadulla joitain kertoja, se oli siinä Linnanmäen lähellä. Asunnossa oli alkovi, mikä oli minusta hienoa. Asunnossa oli kai alkovin lisäksi vain yksi huone.

Sofianlehdossa oli paljon nuoria, kai 10-16-vuotiaat sijoitettiin sinne. Asuntopula taisi olla yleisin syy, osa asukkaista ehkä oli huostaanotettuja. Huoneissa oli kerrossängyt ja ehkä neljä sänkyä huonetta kohti. Oli tiskivuorot ja siivousvuorot. Yksityisyyttä ei ollut; vain yhdessä suihkussa oli ovi, mutta sitäkään ei saanut lukittua. Vai olikohan siellä verhot, samantekevää. Vasta murrosikään tulleelle se oli kuitenkin ongelma.

(Tähän liittyy yksi ratkaisevan nöyryyttävä tapahtuma, jonka seuraukset ovat melko pitkälti leimanneet elämääni. Poistin sen tästä kirjoituksesta, en ole kertonut sitä juuri kenellekään. Mainitsen vain sen verran, että tapaus liittyi johtajattaren käytökseen ja laitoksen toimintaperiaatteisiin.)

Osa oli asunut Sofianlehdossa jo kauan. Väki oli aika karua, vasta tulleille ehkä esitettiin kovempaa kuin oltiinkaan. Joskus kysyin jotain kotiintuloajasta tai vastaavasta, ja sain aikaan naurunremakan. ”Ei tämä ole mikään koti! Tämä on laitos.”

Kuljimme kyllä yhdessä, ainakin kävimme Kumpulan maauimalassa ja varastamassa omenia siirtolapuutarhasta. Lasten päivänä kaikki Helsingin lastenkotilapset pääsivät ilmaiseksi Linnanmäelle. Se oli elämys! Jokainen sai kymmenen laitelipuketta ja jonkin herkkurahankin kai vielä.

Sofianlehdossa asuessani olinkin rikas. Saimme kaksi markkaa viikkorahaa ja kymmenen markkaa kuukausirahaa. Jompikumpi raha piti kai käyttää koulutarvikkeisiin. Ostin huopakyniä ja myin osan Pirja Pallasmaalle, silloin sain joitakin kymmeniä pennejä vielä lisää. Kaiken lisäksi Sofianlehdosta sai eväät kouluun! Sen runsaan kuukauden ajan ei siis tarvinnutkaan olla koulussa nälkäisenä tai kerjätä kavereilta eväsleipien jämiä.

Elokuvateatteriin oli tullut Love Story ja se oli kerta kaikkiaan pakko päästä näkemään. Sain lopulta kivan, nuoren hoitajan lähtemään kanssani leffaan. Olin täynnä intoa ja kiitollisuutta, tosin palatessa itkin vuolaasti, kun elokuva oli niin kovin koskettava. Puhuin siitä kai taukoamatta sen jälkeen, ja ihmettelin, kun ei tuo hoitaja ollutkaan yhtä vaikuttunut.

Vielä samana syksynä saimme kaksion Haavikkotieltä Maunulasta ja muutimme sinne.

Koivikkotien ja Haavikkotien vuokratalojen väliin jäi hieno kallioalue ja kuusi taloa muodostivat kivan kokonaisuuden. Ihan vieressä oli Mätäoja, nimestään huolimatta viehko joki sekä Keskuspuisto, hieno, laaja metsäalue.

Pihapiirin nuoret ottivat kontaktia hyvin pian. Ehkä jo muuttopäivän iltana ovikello soi ja rappukäytävässä oli lauma varhaisnuoria. ”Onko teillä kissa?” Ei, ei ole kissaa. Ikkunassa oli kuulemma näyttänyt olevan kissa.

Naapurin Seijalla oli koira, lihava saksanpaimenkoiran ja collien sekoitus. Rakastin sitä. Sitä ei viety kunnon lenkeille, joten senkin takia aloin hakea sitä ulos. Kerran lähdin koiran kanssa kävellen Sofianlehtoon. Matka oli melko pitkä, mutta halusin kai nähdä tuttuja hoitajia ja kavereita, joista ehkä joku yhä oli siellä.

Takaisin tullessani minua vastaan tulivat Seija, Senja ja Pirjo. Seija alkoi haukkua minua siitä, että olin pitänyt koiraa liian pitkään. He seurasivat minua ja jatkoivat haukkumista ja kiusaamista. Tunsin taskussani puoliksi poltettuja tupakanjämiä ja tarjosin niitä Seijalle. ”Ai sä yrität lahjoo mua vai!” Niin kai yritin. En ollut tottunut kiusaamiseen, se oli jotain minulle täysin käsittämätöntä. Hienostoalueella Eirassa Tehtaanpuiston koulussa tunsin itseni ehkä ulkopuoliseksi, mutta kiusaamista siellä ei juurikaan ollut.

Minua kiusattiin myös siitä, että puolustin matoja. Sanoin, ettei minusta kastemadoilla leikkimisessä ole järkeä, nehän ovat eläviä olentoja. Toiset alkoivat pilkata ja nimitellä minua. Väitettiin, että minä rakastan matoja ja syön niitä. Pitkään sain ohi kulkiessani kuulla olevani madonsyöjä.

Musiikkimakunikin oli väärä. Olisi pitänyt kuunnella Sweetiä ja muuta purkkapoppia. Bay City Rollerskin oli kova nimi. Minä rakastin Mick Jaggeria ja Rolling Stonesia. Kotimaisista kuuntelin Rauli Badding Somerjokea, mutta sellaisesta he eivät olleet kuulleetkaan. Baddingistä tuli uusi pilkan aihe. Kun sitten myöhemmin Baddingistä tuli Paratiisin ja muiden poppihittien myötä valtavirtaa, pilkkaajani olivat hänen suuria fanejaan.

Seuraavana kesänä sain ensimmäisen koirani. Se oli pieni, aivan liian nuori suomenpystykorvan pentu, joka sain nimen Taija. Se maksoi sata markkaa ilman papereita ja tuli Helsingin linja-autoasemalle pahvilaatikossa bussilla. Rokotuksiin ei rahaa jäänyt, ja niinpä Taija kuoli syksyllä penikkatautiepidemian riehuessa.

Olin käyttänyt sitä kahdesti eläinlääkärissä. Uskoin, että jos vain pääsemme eläinlääkäriin, rakas Taija selviää. Toisella kerralla eläinlääkäri Jorma Jussila sanoi, että ei hyvältä näytä, eikä sille mitään voi tehdä, se kuolee tai paranee. Se kuoli. Laitoimme sen Heidin kanssa pahvilaatikkoon ja lähdimme bussilla viemään sitä Pengerkadulle. Pengerkadulla tarkoitettiin paikkaa, johon toimitettiin löytöeläimet ja eläinten raadot. Itkimme koko matkan. Lintsasin koulusta. Heidi oli töissä MTV:llä kasetteja tekemässä, ja sinne menin hänen kanssaan Pengerkadulta. ”Otetaan teidän puhelinnumeronne tähän ylös. Minä sitten vaikka soitan, jos se herää henkiin”, sanoi Pengerkadulla työskentelevä iäkkäänpuoleinen nainen. Ehkä hän luuli lohduttavansa sanoessaan sellaista itkeville lapsille. Odotimme koko päivän että puhelin soisi ja Pengerkadun täti kertoisi, että Taija on herännyt henkiin.  Soittoa ei tietenkään tullut.

Koulua kävin puolihuolimattomasti. Ahkerasti siinä mielessä, että poissa en ollut juuri koskaan, mutta läksyjä en tehnyt enkä kokeisiin lukenut. Aina minulla ei ollut koulukirjojakaan. Englannin työkirjan osti minulle lopulta englannin opettaja itse, ja kohteliaisuuttani yritin sitten tehdä siihen jotakin. Kesäksi sain kuitenkin ehdot. Otin kaksi yksityistuntia, selvitin ehdot kahdeksikon arvosanalla ja sen jälkeen alkoi englantikin sujua.

Lempiaineeni oli historia. Sain siitä kerran kympin todistukseen, ehkä se oli opettajan yritys kannustaa minua. Seuraavalla kerralla se oli kuitenkin pudonnut yhdeksikköön. Musiikkikin sujui, lauloin mielelläni ja osallistuin kuoroon ainakin niin kauan kun asuin lähellä koulua. Maunulaan muutettuamme se taisi jäädä. Tukeni ja turvani oli luokanvalvoja ( mikä hänen nimensä oli?). Hän oli kuvaamataidonopettaja ja asui Herttoniemessä. Joskus hän kutsui minut luokseen, sain kai kerran olla lapsenvahtina ja kerran siivota jotain, ja sain siitä palkkaa. Hän tuntui arvostavan minua ja puhui minulle kuin järkiolennolle – yritti myös puhua järkeä. Joskus vähän onnistuikin.

Tupakalla koulun nurkan takana.
Minun kasvoni on mustattu kuvasta. 

Oppitunneilla lähinnä häiriköin. Tosin opiskelin sitten mielelläni ylimääräistäkin, jos se tuntui mielekkäältä ja jos arvostin opettajaa. Biologian opettajaa, Olli Wallinheimoa, arvostin suuresti.

Minä ja Pirja sytytämme tupakat, Fidel-koira katsoo kuvaajaan, joka oli varmaankin Nanne. Taustalla näkyy Tehtaanpuiston yhteiskoulua, jota kävin Maunulaan muuton jälkeenkin. 

Ehkä koulu olisi sujunut vähän paremmin, jos kotona olisi ollut aamulla ruokaa ja jotain evääksi otettavaa. Toki kaverit ruokatunnilla usein auttoivat: söin välillä Pallasmailla, välillä Pirjo Silvennoisen ja Tarja Laaksosen luona, välillä luokassa. Voileivillähän muutkin päivän selvisivät, ei silloin lämmintä ruokaa muillakaan ollut. Toki ehkä kotona odottamassa; itse sain lämpimän ruoan vasta kuuden maissa illalla, kun äiti oli tullut tehtaasta ja tuonut ja valmistanut jotain. 

Kodin tuki olisi ainakin ollut tarpeen. Jos joskus koulusta kotiin soitettiin, äiti oli vihainen. Ei minulle vaan koululle. Sillä, miten koulussa pärjäsin, ei tuntunut olevan hänelle mitään merkitystä. En koskaan kokenutkaan, että hänellä voisi olla siihen mitään sanomista, ei se hänen asiansa ollut. Koulumatkarahat häneltä kuitenkin piti saada. Aina ei saanut. Joskus kävelin kouluun, mutta se oli hyvin harvinaista. Yleensä matkakortissa kyllä riitti matkoja jopa vapaa-ajalle.

Yhteydet kavereihin rajoittuivat kouluaikaan, kun asuin Maunulassa ja koulu oli Etelä-Helsingissä. Kun koulu viidennen luokan jälkeen päättyi, yhteydet kavereihin katkesivat. Vain Pirja ja Nanne säilyivät, mutta hehän olivat jo muuttaneet Etiopiaan. 

Oli päivänselvää, että kun viides oppikoululuokka on ohi, on koulukin minun osaltani ohi. Päättäjäispäivänä heitin koulukirjani suurieleisen teatraalisesti Tehtaankadun kukkapuiston suureen roskalaatikkoon ja tunsin voitonriemua.

Seuraavana maanantaina aloitin työt Suomen Kennelliiton toimistossa Bulevardilla.

Olin saanut uuden koiran, siperianhusky Iskan. Mitähän olisi elämäni ollut ilman koiria? 

(Kirjoitin muutama päivä sitten ajastani Kennelliitossa ja siitä, mitä Kennelliitto minulle merkitsi.)