Somero, yllättävän kiva kesäkohde

Lähimatkailu on antoisaa! Perjantaina kävimme Karkkilassa ja maatalouskonemuseossa (linkki kirjoitukseen tässä: Karkkilassa ), lauantaina lähdin siskoni kanssa Somerolle. Häämatkallahan kävimme Tammelassa .

Somero on siskolleni Heidille ja minulle erityinen paikka, sillä olemme pieninä olleet Someron Taka-Pajulassa (!) kesälapsina. Heidi jatkoi siellä käymistään pitkään. Omat muistikuvani ovat niukkoja ja hataria, koska olin Someron-kesänäni vasta kuusivuotias, mutta silti olen aina pitänyt Someroa jotenkin omanani ja tärkeänä itselleni. 

Ensin kävimme Somerniemen kesätorilla, jossa en ole ennen käynytkään. Sade vähän haittasi, mutta oli siellä silti mielenkiintoista käydä. Ostin uuden porrasharjan, marjaharjan (marjoja oli kuvioissa, ei se muuten mikään marjaharja ole). Sitten lähdimme kohti Someroa. 

Olin ennalta tutustunut Someron kohdetarjontaan ja päättänyt, että Hovilan kartanon kivinavetan näyttelyyn täytyy päästä. Kyseessä on siis Muistojen kultaa - nuoruuden hurmaa -näyttely, jossa esitellään 1950-1960-lukujen elämää ja tunnelmia.

Onneksi lipunmyynnissä kohtaamamme mies - joka myöhemmin osoittautui paikan toiseksi omistajaksi, Matti Torkkomäeksi -, sai meidät menemään myös itse päärakennukseen eli Hovilan kartanoon. Siellä todellakin kannatti käydä! 

Sekä Arja että Matti Torkkomäki olivat erinomaisia oppaita ja vaikuttivat välittömiltä, mukavilta ihmisiltä. Kuva ei tee Matille ihan oikeutta, mutta en kehdannut heitä enempää kuvailla, vaikka juttelimmekin hyvän tovin. 

Hovilan kartanon juuret juontavat vähintään 1600-luvulle, ilmeisesti sitäkin kauemmas. Nykyinen päärakennus on rakennettu 1841. Se on restauroitu hienosti ja hyvällä maulla Museovirastoa konsultoiden, ja se avattiin yleisölle vuonna 2011. Nyt siellä oli myös Kari Suomalaisen näyttely, ja väentuvassa toisen piirtäjän, Heikki Paakkasen töitä. 

Pääsyliput näyttelyyn olivat nokkelat: vanhoja, aitoja Yhdysliikenteen bussilippuja. Yhdysliikenne liikennöi aikoinaan myös Lopella ennen kuin se myytiin Pekolan liikenteelle. Nykyisinhän meillä Pilpalassa ei liikennöi enää paljon mikään julkinen väline - aikoinaan oli paitsi bussit myös juna Karkkilaan ja Hyvinkäälle. 

Yhdysliikenne liittyy Hovilan kartanoon siten, että sen omisti Arja Torkkomäen isä. Ja ilman muuta nuo pienenpienet, ohuet viiden pennin liput ovat osa 1950-60-luvun nostalgiaa. 

Nostalgiaa täynnään oli koko valtavan navetan ylinen. Siellä oli baari, elokuvateatteri, kampaamo...

...koti ja keittiö kaikkine tarvekaluineen...

sekä Torkkomäen huoltoasema...

...ja ihana Arjan baari. 

Kysyin toki luvan kuvaamiseen ja kuvien julkaisemiseen blogissa. Tässä vielä muutama otos sisältä päärakennuksesta: 

Kaunista, eikö olekin! 

Kartanoa vuokrataan myös juhla- ja tapahtumatilaksi. Sellaiseen se onkin juuri omiaan. 

Näyttelyissä olisi voinut viettää pitkäänkin aikaa, mutta meillä oli hieman kiire. Olimme aikeissa käydä vielä Someron torppamuseossa, joskaan emme lopulta sitten jaksaneetkaan siellä käydä. 

Kävimme vain vilkaisemassa ulkoapäin, miltä Torppamuseossa näyttää. Ihan varmasti palaamme sinne joskus. Sen lähistöllä sijaitsee myös Peltotyökalumuseo. Lisäksi tahdomme käydä Savenvalajamuseossa, ja tarjolla olisi Sauhutupamuseo ja traktorimuseokin. 

Kävelimme Someron pääkatua, kävimme kirpparilla joita oli siinä kaksin kappalein ja kaupassakin. Ruokapaikkoja tuntui olevan useita, mutta loppujen lopuksi emme olleet löytää itsellemme sopivaa. Se kasvisruokien puute... Lopulta hoksasimme mennä juuri siihen ensimmäiseen, joka oli oikealla pääkadulle käännyttäessä. Ravintola Lilja oli oikein siisti, tilava pizzeria, jossa oli kelpo salaattipöytä ja mainiot pizzat. Jostain syystä olimme ainoat asiakkaat sillä hetkellä! Paikka kyllä oli sen verran hyvä, että toivottavasti siellä muina aikoina käy enemmän asiakkaita. 

Päivä oli niin täynnä kaikkea kaunista ja kiinnostavaa, että emme kerta kaikkiaan jaksaneet enää kiertää useampaa paikkaa. Tarjontaa olisi kyllä ollut! Olisi Härkälän kartano, kivimeijeri, kirkko, kulttuuripuisto, pitäjänmakasiinit...

Kotimatkalla ajoimme Hämeen Härkätietä Pajulan läpi. Valitettavasti lapsuutemme talo oli nyt korkean, tiheän kuusiaidan peittämä, joten emme nähneet siitä ja sen pihapiiristä ja ulkorakennuksista vilaustakaan. Emme myöskään voineet lähteä kävelyretkelle lapsuusmaisemiimme, koska sade yltyi sillä hetkellä juuri rankaksi. 

Somerolle pitää siis lähteä uudelleen.