Rinkkani retket

Rinkkani lähti Ukrainaan. Ainakin vein sen keräyspaikalle, jonne oli toivottu erilaisia selviytymistarvikkeita. Täytteeksi laitoin lämpimiä vaatteita, karkkipusseja, kynttilöitä ja mitä niistä toivotuista tarvikkeista löysinkään, ja oletan, että se on nyt jossain pakettiautossa matkalla Ukrainaan.

Heti sen matkaan laitettuani kaduin, etten laittanut mitään viestiä mukaan. Tai laitoin kyllä tervehdyksen Lopelta, mutta en mitään yhteystietoja. Olisihan voinut olla, että jossain vaiheessa jossakin joku ehtisi lähettää tiedon, mitä rinkkani tämän jälkeen on saanut kokea. 

Itse jäin muistelemaan rinkkani tähänastista tarinaa. 

Sain kelta-harmaan rinkan sponsorilta lähtiessäni tiedottajana Alpirodille eli suureen rekikoiravaljakkokisaan Alpeille. Talvi taisi olla 1989. Lähdimme Suomesta ensin matkailuautolla Italiaan. Kyydissä oli 12 rekikoiraa ja muistaakseni 5 ihmistä. Oli itse ajaja eli koirien omistaja, oli sponsori joka toimi kuskina, oli muutama nuori tyttö koirien hoitajana ja sitten minä tiedottajana. Myöhemmin tiimiin liittyi muutama muukin. 

Kisa alkoi siis Italiasta tammikuun loppupuolella ja jatkui Sveitsiin, Ranskaan, Itävaltaan, Saksaan ja takaisin Italiaan helmikuussa. Kaikkiaan reissumme kesti noin kuukauden. 

Opin valtavasti. Toimin myös tulkkina musherille, joka ei puhunut kieliä lainkaan. Pidin yhteyttä Suomeen sponsoriin ja tiedotusvälineisiin. 

Suomeen palattuani olin kypsä elämänmuutokseen: lähdin Kennelliitosta, jossa olin työskennellyt jo lähes 16 vuotta. Pakkasin paitsi kelta-harmaan rinkkani myös valtaosan muusta omaisuudestani ja matkustin Kuhmoon toimittajaksi. 

Jo seuraavana vuonna päädyin kuitenkin opettajaopintoihin Kajaanin OKL:ään. Kirjoittaminen jäi sivutyöksi. OKL:ssä erikoistuin muun muassa biologiaan, ja rinkkani pääsi kenttäkurssille Kuusamoon. Siitä on tuo yllä oleva ensimmäinen kuva, jossa seison sateessa kuusamolaisessa metsässä. Rinkka on saanut suojakseen sadetakin, silti makuupussit olivat märkiä päästessämme yöpymispaikkaamme autiotuvalle. 

Muutaman muunkin retken rinkkani sai kokea opiskeluaikana: kenttäkurssi Vaalassa, vaellus Kuhmon Elimyssalossa, käyntejä kavereiden luona eri puolilla Suomea. Valmistumisen jälkeen se kuitenkin pääsi pidemmälle. Lähdin kurssikaverini Saaran ja toisen ystäväni Annen kanssa Pohjois-Amerikkaan. Reissasimme Greyhoundeilla ympäri Yhdysvaltojen länsiosaa ja vähän Kanadassakin. 

Reissu oli tietysti ikimuistoinen. Sellaista en tule kokemaan koskaan enää. Hyvä, että se tuli koettua, ja onneksi sieltä on kuvat muistona. 

Greyhoundeilla reissatessa näkee Yhdysvalloista erilaisen puolen kuin jos matkustaisi tavalliseen tapaan lentokoneilla ja yöpyisi hotelleissa. Greyhoundeissa matkustivat ainakin tuolloin vain todella köyhät. Meitä myös kohdeltiin sen mukaisesti: milloin tahansa keskellä yötä bussi saatettiin pysäyttää ja matkustajat ajaa ulos määräämättömäksi ajaksi. Siellä sitten jossain kylmässä terminaalissa mietittiin, milloin matka mahtaa jatkua. Kaupungille ei voinut lähteä vaikka olisi jaksanutkin, sillä käsky palata bussiin saatettiin kuuluttaa milloin hyvänsä. 

Meillä oli kuukauden Greyhound-passit, vastaavat kuin Euroopan Interrail-kortit junassa. 

Olen kirjoittanut yhden muistelmajutun reissustamme aiemmin. Voit lukea sen tästä: Kajaanista Woodstockiin kesällä 1994

Amerikasta palattuamme rinkkani muutti mukanani Kotkaan ja sieltä Ouluun. Varmasti se palveli minua lyhyemmillä reissuilla monestikin, tuskin kaikkia muistankaan. Ainakin leirikoulureissuilla Ahvenanmaalla, Kittilässä, Nurmeksessa, Anjalassa... 

Vuonna 2006 Kuusamon retkikaverini Kirsi ajoi minut, kelta-harmaan rinkan ja muun omaisuuteni Oulusta Lopelle. Kiitos, Kirsi, siitäkin! Rinkalle tuli yhä vähemmän käyttöä, sillä metsät ovat lähellä. Vain yhden ulkomaanreissun olemme tehneet näiden 16 vuoden aikana: kävimme Norjassa. 

Rinkasta oli aavistuksen haikeaa erota. Se oli hyvä rinkka. Uskon, että jos se pääsee perille Ukrainaan jollekulle tarvitsevalle, se hoitaa hommansa mukisematta loppuun asti. Mutta sitä tuskin koskaan saan tietää. 

EDIT 7.11.2022:

Tänään sain viestin Vasyl Chychebalta. Vasyl on Lopella asuva ukrainalainen, joka on tehnyt paljon työtä järjestääkseen apua Suomesta Ukrainaan. 

Jotenkin Vasyl oli onnistunut saamaan kuvan rinkastani. Lassin rinkasta tuli kuva jo aiemmin. Tässä nyt on rinkkani odottamassa kohteeseen pääsyä. Sen sisältö on ilmeisesti lajiteltu jo aiemmin, sisällähän oli yhtä ja toista. Niiden sijaan rinkkaan on ilmestynyt suomenkielinen kirja, en tiedä mistä ja miksi. 

Mutta tässä tämä vanha ystäväni nyt on: 

EDIT 27.11.2022: Sain jo toisenkin kuvan, siinä rinkkani on ukrainalaisten sotilaiden kanssa lähdössä jonnekin.