Kirjoitin aiemmin luopumisesta. Kerroin havainnostani, että olen aina ollut huono luopumaan - ihmisistä, asioista, työpaikoista, tavaroista, harrastuksista.
Asia jäi vaivaamaan minua. Miksi ihmisen pitäisi osata luopua? Siis totta kai on sopeuduttava tilanteisiin: jos jotain menettää, on kyettävä kestämään tilanne ja yritettävä löytää jotain muuta tilalle. Oman itsen kannalta ei ole hyvä jäädä kiinni menneeseen.
Mutta entä jos pakkoa ei ole? Jos vain on siirtynyt uuteen, mutta vanhakin on silti olemassa?
On tietysti niin, että jos mistään ei luovu, kaikkea kertyy liikaa. Selvimmillään se näkyy tavarassa. Itse en kovin paljon mitään ostele, ja silti tavaraa, vaatteita, kirjoja, lehtiä, paperia, tekstiilejä, astioita, kaikkea on aivan liikaa. Mutta en missään nimessä ole valmis heittämään niitä poiskaan.
Oikeastaan olen sitä mieltä, että jos ihminen on jotain hankkinut, hänen on kestettävä tilanne. Se ehkä saa hänet miettimään tarkemmin taas uuden hankkimista. Vanhasta luopuminen ei saakaan olla liian helppoa. Vastustan konmarittamista, jos se tarkoittaa vanhan tavaran heivaamista pois. Jos se tarkoittaa sitä, ettei hankita uutta, se on hyvä. Mutta harvoin se sitä käytännössä tarkoittaa.
Muistan kun nuorena asuin ihan ensimmäisessä omassa kodissani. Vanhempi työkaveri kertoi minulle, että "niitä astioita vain kertyy, tulet näkemään sen". No, eipä kertynyt. Vasta sitten, kun muutin Solstrandiin, ovat astiakaapit täyttyneet, ne kun olivat täällä täynnä jo ennen kuin toin omani. Sen jälkeen lisää on tullut kirpputoreilta ja perintönä.
Tuo työkaverin kommentti on minua vaivannut vuosia. Eihän niitä astioita kerry jos ei niitä kerrytä. Perintöäkään ei tule, jos ei ole ketään ketä periä. (Ne perityt ovat tulleet lähinnä Lassin suvusta.)
Mutta en ajatellut niinkään tavaroita vaan vähemmän konkreettisia asioita. Jos lähden työpaikasta, pitääkö minun unohtaa koko paikka? Tuota aiempaa päivitystä kirjoittaessani ajattelin, että minun pitäisi. Etten jäisikään suunnittelemaan sijaiseksi menoa tai pitäisi yhteyksiä työkavereihin.
Nyt vain en ole luopunut edes opettajapalstojen lukemisesta. Edelleen seuraan koulumaailmaa ja sitä, mistä opettajat keskustelevat, jopa ihan arkipäivän luokkahuonekuulumisia. Ei kai siinä sittenkään mitään vikaa ole? Ja ne työkaverit - ystäviähän heistä tuli, monista.
Jokaisesta työpaikastani minulla on yleensä jäänyt muutamia tai edes joku, johon pidän yhteyttä.
Kennelliitosta lähtiessäni otin vuoden virkavapauden eli jätin takaportin auki. Jatkoin myös tiiviisti kennelmaailmassa näyttelyohjaajana ja Kainuun kennelpiirin varapuheenjohtajana.
Kuhmolainen-lehdestä lähdin opiskelemaan, mutta palasin kesätöihin. Kotkan kouluun pidin yhteyttä lähtöni jälkeen, samoin Ouluun. Opiskelemaan olen haikaillut takaisin kerta kerran jälkeen.
Olen hämmästellyt ihmisiä, jotka toimivat jossain järjestössä muutaman vuoden ja katoavat sitten kokonaan. Kai se on ihan ymmärrettävää, mutta itse en muista sellaiseen kyenneeni. SEY:ssä (Suomen Eläinsuojelussa) aloitin 1990-luvun alussa ja jatkan yhä. Hallituksen jättäessäni tirautin kyllä kyyneleet, vaikka jatkoin neuvojana ja lehden toimitusneuvoston jäsenenä. Suomen luonnonsuojeluliittoon liityin joskus viime vuosituhannella ja olen yhä paikallisyhdistyksen puheenjohtaja.
Kyläyhdistykseen menin melkein heti, kun Pilpalaan muutin, ja olen yhä hallitusaktiivi. Lopen kunnanvaltuuston jättäessäni jatkoin lautakunnissa. Lopen lehteen kirjoittelen vuodesta toiseen ja aina kun pyydetään.
Täytyy kuitenkin myöntää, että niissä muissa aktiviteeteissa tulee jossain vaiheessa raja vastaan, jos ei mistään luovu. Kun noiden edellä mainittujen lisäksi toimin Lopen Syrjä-seurassa, Ikimetsän ystävissä, Yli-Myllyn metsänvartijana ja Lopen luonnonystävissä, koen sittenkin välillä hajottavani itseäni liikaa. Nyt on uutena tullut Hunsalan työväentalo, ja Loppi-seurassa ja parissa kirjailijan nimikkoseurassakin olen jäsenenä. Hämeen kylissäkin toimin, ja oman tilan tapahtumat tietysti työllistävät vuoden ympäri. Lopen opisto on tiiviisti elämässäni, enkä tätä bloginpitoakaan ole lopettamassa.
 |
| Ensilumi on satanut Solstrandiin. |
Muutama onnistunut luopuminen sentään on tapahtunut. Pilpalan Martat saatoin manan majoille. Toki pidän yhteyttä niihin ihmisiin edelleen. Lopen luonnonystävät lopettaa toimintansa tämän vuoden loppuun. Hunsalan työväentalon perinneyhdistys lakkautettiin, toisaalta talon toiminta on juuri saamassa uutta puhtia ja eloa. Suunnittelemme Olli Ikosen kanssa suurta kesätapahtumaa ensi vuodelle.
Kenties jaksan näiden jäljelle jäävien touhujeni kanssa ihan mainiosti.
Kenties aikaa jää myös sille projekteista suurimmalle: romaanin jatko-osalle. Katsotaan.
PS: Pidän siitä, että näitä blogeja voi otsikoida ihan oman mielen mukaan. Lehtiotsikoihin yritän aina saada aktiivimuotoisen verbin, lehtijutun otsikossa pitäisi tapahtua jotain samalla kun se kertoo olennaisen sisällöstä. Blogin otsikossa saan yksinkertaisesti kertoa, mistä kirjoitan. Hauskaa!
Kommentit
Lähetä kommentti
Ilahdun kommenteista!