27.4.24

Ikimetsän ystävät auttaa metsien suojelussa

Ikimetsän ystävät ry perustettiin vuonna 2005 Luonnonperintösäätiön tukiyhdistykseksi. Luonnonperintösäätiöhän suojelee suomalaisia metsiä ja muuta luontoa ostamalla luonnon kannalta arvokkaita alueita ja rauhoittamalla ne pysyvästi. Rahansa säätiö saa lahjoituksista ja erilaisista tempauksista kuten taiteilijoiden huutokaupoista. 

 Ikimetsän ystävät ry pyrkii auttamaan Luonnonperintösäätiötä sen työssä Suomen metsäluonnon köyhtymisen vähentämiseksi. Tavoitteena on muodostaa lisää metsäisiä luonnonsuojelualueita, tehdä tunnetuksi ikimetsiä ja muita tärkeitä luonnonalueita ja lisätä niiden arvostusta.

Tänään pidimme Ikimetsän ystävät ry:n vuosikokouksen. Puheenjohtajana jatkaa Jussi Kytömäki, joka on ollut puheenjohtajana jo 9 vuotta. Ensi vuonna on yhdistys täyttää 20 vuotta, ja on hauska yhtymäkohta, että vuosi on myös puheenjohtajan 10-vuotiskausi. Luonnonperintösäätiö puolestaan täyttää jo 30 vuotta.

Hallituksen jäseninä jatkavat Anni Kytömäki, Reijo Salmi, Heini Laitila, Matti Peltonen, Matti Vaittinen, Liisa Näntö ja minä. Uusina mukaan tulivat Riitta-Liisa Kaunisto ja Kati Sihvonen. Varajäseniäkin on: Mira Mäkelä, Minna Nyström ja Timo Alatalo.  

Kokouksessa hyväksyttiin tietysti viime vuoden toiminta ja hyväksyttiin uusi toimintasuunnitelma. Käytännössä yhdistys tukee ja neuvoo metsänomistajia ja metsistä huolestuneita ihmisiä sekä tiedottaa eri tavoin metsien biologisesta, kulttuurisesta ja sosiaalisesta merkityksestä. Isolta osaltaan tämä kaikki tapahtuu erilaisilla messuilla: kirjamessuilla, lääkäripäivillä ja muilla vastaavilla. 

Yhdistys myös etsii sopivia metsiä rauhoitettavaksi. Se tapahtuu maastoselvityksillä ja seuraamalla metsien myynti-ilmoituksia. Näistä alueista vinkataan Luonnonperintösäätiölle, joka käytännössä yleensä tekee hankinnat ja hoitaa käytännön suojelutoimet. 

Näiden lisäksi iso osa toimintaa ovat erilaiset retket suojelualueille. Tänä vuonna on tarkoitus tehdä retket ainakin Kirsi Kunnaksen muistometsään ja Tiitiäisen metsään Ylöjärvelle sekä Jämsän Raksinmäkeen. 

Yhdistys sai vastikään testamenttilahjoituksen, josta ollaan tietysti valtavan iloisia. Muuten varat ovat tulleet lähinnä jäsenmaksuista ja tarvikemyynnistä sekä pienistä lahjoituksista. Nyt kokous päätti myös perustaa rahaston, jonka kautta varojen käyttöä on vastedes selkeämpi hallita. Kaikki lahjoitetut varat käytetään tietysti tarkasti ja suunnitellusti metsien suojelua parhaiten edistäviin kohteisiin. Hallituksen työstä suurin osa on juuri varojen kohdistuksen pohtimista. 

Kaikki aktiivit toimivat vapaaehtoispohjalta. Sihteerille maksetaan pientä palkkaa ja vuokra-, matka- ja toimistokuluja tulee tietysti jonkin verran.   

Myös talkoot ovat osa Ikimetsän ystävien työtä. Tässä kuvassa ollaan rakentamassa patoa Harjun suojelualueelle Lopella. 

Jos metsäluonnon suojelu kiinnostaa sinua, liity ihmeessä Ikimetsän ystävät ry:n jäseneksi! Yhteystiedot löytyvät vaikkapa suoraan tästä: Ikimetsän ystävien yhteystiedot

 

Tapani Toivosen tarinaa: toreille vihtoja ja joulukuusia

Tapani Toivosen kuolemasta tuli muutama viikko sitten kuusi vuotta. Lukemattomien loppilaisten ja muidenkin mielessä Tapani elää yhä. Hän oli ehtymätön tarinaniskijä, lämmin ja luotettava ystävä, nuorempiensa opastaja, mestarillinen metsämies ja taitava perinnerakentaja. 
Onneksi Tapani ehti tietojaan ja taitojaan jakaa auliisti ja avuliaasti monelle ennen kuin monen suureksi suruksi kuoli neljä päivää sen jälkeen, kun oli täyttänyt 65 vuotta.

Tapanin seurassa ei tullut tylsää, hän kertoi omaan, huumorinsävyttämään tapaansa milloin mistäkin. Mutta kun useampaankin kertaan yritin häntä jututtaa ihan kynän ja paperin kera, ei muistoja oikein silloin tullutkaan. Jotain sentään sain ylös, ja koneeltanikin löytyy yhdet muistiinpanot. Niitä tässä nyt siteeraan muidenkin iloksi.

Muistiinpanoni ovat marraskuulta 2016. Yritin kysellä, millaista oli elämä Tapanin lapsuudessa ja nuoruudessa Tevännöllä. Juttua tuli sillä kertaa lähinnä kerppujen ja vihtojen teosta ja joulukuusista. Molempia myytiin torilla. 

"Meitä oli minä ja veli ja äiti ja isä. Kaikkiaan meitä oli kuusi, mutta tytöt oli tienestissä maailmassa. Oli kaksi isoo ja kaksi pientä siskoo."

Elanto otettiin monesta lähteestä. Torimyynti oli monellekin täällä asuvalle tärkeä osa toimeentuloa. 

"Talvella vihdanteko alkoi, kun kyntöhommat loppui. Siinä oli välissä sienestys ensteks.

Pajuvittat kerättiin keväällä ja laitettiin heti saaviin. Rautalangalla nippuun ja lyötiin puusaaviin pystyyn. Pohjalle vettä etteivät kuivu. Niillä sidottiin vihdat talvella.

Koivut kaadettiin kesällä, revittiin oksat pois ja tehtiin kerppuja. Heinänkorjuun jälkeen ne vietiin latoihin kuivumaan laudanrakoihin. Seinät olivat täynnä kerppuja.

Vihtoja tehtiin jo ihan pienestä. Otettiin kerppu nokan eteen ja jakkara perseen alle. Nypittiin pidemmät oksat keskelle ja lyhemmät sivulle ja puukolla veistettiin, ettei tullu käsikahvast liian paksu. Ladottiin 5 tyvet toistappäin ja 5 toistappäin ja niitä sit yhteensä 50 nelikkoon. Se oli semmonen puulaatikko se nelikko. 

-  Männistön Matti sanoi et ku hän kotoo lähtee niin ottaa kahan mukaan ja kiväärin ja kirveen. Siis kivääri, kirves ja sienikaha (=koppa). Jos ei kiväärillä saa hirvee eikä kahaan sieniä niin voi lyödä kirveellä kuusen yhtiön maalta, tuoda tien varteen ja viedä joulumarkkinoille.

-Helsingissä oli ne joulumarkkinat. Paikat arvottiin. Mitä pienempi numero, sen paremman paikan sai. Minä sain numeron 4.

-       Matti pääsi valkkaamaan kuusimarkkinapaikan. Otti kaksi pulloa pontikkaa esiin. Minä yritin ajaa. Tuli autoja perseeseen niin, että kolina kävi Nordenskjöldinkadun ja Mechelininkadun risteyksessä. Tämä oli sillon 1970-luvun alussa."

Tapani muisteli toistakin kolaritapausta, mutta annetaan sen nyt olla. Harmi, etten osannut johdonmukaisemmin kysellä häneltä asioita. Julkaisen nyt kuitenkin nämä muutamat rivit.

Tapanin hautajaisia vietettiin päivälleen kuusi vuotta sitten, kansallisena veteraanipäivänä, perjantaina 27.4.2018.  Muistojuhlaa vietettiin Läyliäisten Seuralassa, jonne ohjelman oli järjestänyt etupäässä hänen tyttärensä Taina. Mukana oli suuri ystävien joukko, ja tunnelma oli yhtaikaa lämmin, hilpeä ja surumielinen. 
Sellainen oli Tapanikin.  

25.4.24

Hajamuistoja Hunsalasta: tiet ja uitot

Olen kirjojani varten kerännyt muistitietoa useiltakin ihmisiltä. Ehkä eniten tätä arvokasta tietoa olen saanut hunsalalaiselta Raimo Salmelalta. Nyt olen kirjoittamassa jo ihan uutta kirjaa, muuhun aikaan ja paikkaan sijoittuvaa, mutta taas innostuin muokkaamaan noista paikallismuistoista blogikirjoitusta.

Nämä henkilökohtaiset muistot ovat nimittäin olleet etenkin paikallisia kiinnostavia, ja minusta on arvokasta saada ne tallennettua ja jaettua muutenkin kuin vain osina romaanejani. Osittain ne ovat myös yleispätevää historiatietoa, siis kiinnostavaa muillekin kuin hunsalalaisille ja pilpalalaisille. Niinpä kerron nyt Salmelan Raimon muistoja. Näitä saa jälleen kommentoida ja niiden herättämiä lisämuistoja jakaa kommenteissa. Olen muokannut tekstiä kirjalliseen muotoon, mutta en ole lisäillyt omiani. Tekstissä olen pyrkinyt säilyttämään Raimon oman äänen ja pientä puhekielisyyttä.
 
Tiet Pilpalassa: Talvella kulkeminen oli rajoitettua, oli niin huonoa se auraushomma. Junilla kyllä pääsi. Junalla oli oma aura, en tiedä että junilla olisi ollut vaikeuksia koskaan. Varma kulkuneuvo. Maanteillä oli vaikeampaa. Traktoreihin yrittivät jotain auraa laittaa, oli puuaura jota vedettiin traktorin perässä. 
Hevoslumiaura oli sitäkin ennen. Se oli semmoinen kolmio, jota hevonen veti, mutta ei sillä oikein kunnon uraa saanut aikaan.Tienpohja tamppaantui hevosten kavioiden alla kovaksi aikaa myöten. Mutta sitten kun keväällä alkoi pehmitä, tuli kelirikko eikä kulkemaan päässyt millään vehkeellä.

Kirkollekin kuljettiin täältä Läyliäisten kautta, se kun oli isompi tie. Erillistä kirkkotietä ei ollut.

Kuvassa Raimo Salmela laulaa veljensä Raulin säestyksellä Hunsalan työväentalolla.

Raimo jatkaa: Koulun mäellä tie on entisellään, mutta siitä se kurvasi Seppälän mäen alle ja mäki tuli vastaan. Se oli ihan vinkkelikäännös, viistosti kiersi mäkeä ylös. Siitä taas peltoa Talolaan, siitä yli aseman kulmalle oli pakko olla jonkunnäköinen tie, ja teki se Talolaan pihan läpi oikealta puolelta lenkin. Kyllä siitäkin pääsi. Haaraantui, kun Talolan mäestä laski. Oikealle meni Mikkolan taloon ja kurvi sillan pieleen. Toinen haara sitten Asemanmutkaan.

Tie oli karmea kun se nousi mäen alta oikealle. Vaikka se kulki viistosti  Hunsalan kyläkeskukseen, se oli silti aika jyrkkä, oli kuin seinä vastassa. Ei sitä pyörällä jaksanut ajaa.

(Kuva Pilpalan keskustasta 1960-luvulla, kuvaajan nimen lisään kunhan muistan sen.)

Mäellä oli sitten Seppälän vanha rakennus tai oikeastaan Läätän vanha pitkä talo. Arjan talon paikalla oli mökki, siinä asui Seppälän muonamies. Vinkkelikurvi oli siinäkin. Se oli se mäki taloa täys, 1920-luvulla niitä siirrettiin. 

Jalkapatikassa kuljettiin pitkiäkin matkoja. Veräjiä oli paljon. Ennen sotia oli paljon portteja, elukoita kulki ja laidunnettiin. Lehmät oli metsässä, lampaat ja siat pihassa aidattuna nurkissa.

Kaikki silloin hyödynnettiin, ei ollut joutomaata. Paimenia aiempina aikoina mukana, ei enää myöhemmin.

Portit olivat raskaita: ei silloin mukavuudelle laskettu, kaikki tehtiin vaikeimman kautta. Sama juttu kuin esimerkiksi heinäladoissa: oli pienet ovet ja navetassa lantaluukku puolentoista metrin korkeudella.

Uitto: Paljon oli uitoilla porukkaa, kortteereissa asuivat. Mutta pieniä olivat ne uittopurot täällä paikoitellen. Jos jäi tukki poikittain, tuli toppi.

Kiramolla nostettiin tukit radalle, suurin osa meni Lohjalle asti, eivät ne Karkkilaan jääneet. Tevännöltä ja Kerityltä ja koko vesistön alueelta tuli tukkeja. 


***

Marika jatkaa: Tukinuitosta minulla on myös kylällä asuneen Ritva Paavolaisen omia muisteluita, jotka hän on luovuttanut kyläyhdistyksen käyttöön. Uskoakseni voin julkaista nekin tässä blogissa. Pysykää siis kuulolla, jos asia kiinnostaa! Voit myös kirjautua blogin seuraajaksi Bloggerissa tai blogit.fi –sivustolla tai molemmissa.




24.4.24

Muistoja Hunsalasta, Karkkilasta ja Länsi-Lopelta

Syksyllä meillä Solstrandissa kävi kiinnostavia vieraita. Äsken siivotessa löysin muistiinpanot tuolta vierailulta. En ollutkaan ehtinyt niitä heti kirjoittaa puhtaaksi, ja sitten asia oli unohtunut. Nyt kirjoitan, mitä Aniitta Haapanen ja Eliisa Lintukorpi jutustelivat käydessään. 

Molemmat olivat lukeneet kirjani Ida, yhteiskoululainen, ja kirjasta riitti juteltavaa. Vuonna 1947 syntynyt Aniitta oli käynyt itsekin Karkkilan yhteiskoulua ja ollut vielä kahden kirjassa esiintyvän opettajan opetettavana 1950-1960-luvulla (kirjahan sijoittuu vuoteen 1926-1927). Kirja toi tietysti Aniittalle paljon muistoja mieleen. 

Aniittan isoisällä oli tässä Hunsalassa Suutarintiellä suutarinverstas - siis siinä, mistä Ida kirjassa pyörällään polki ohi. Vieressä oli Aniittan lapsuudessa kauppa, Idan aikaan ei vielä ollut. 

"Junalla kuljimme mökille. Kyllä junamatka oli juuri sellainen, kuin kirjassa kuvataan", Aniitta sanoi. 

Junaliikenne lakkautettiin ja raiteet purettiin 1960-luvulla.  

"Pappa, Otto Selim Koskinen, oli sosiaalinen ja kova puhumaan. Kun hän meni asemalle, kaikki lapset huusivat, että Koskinen tulee!"


Aniittan isä Paavo Oksanen lähti Högforsille ja sieltä postille töihin. Paavo oli hevosmies nuorena ja sodassa. Hevosten huono kohtelu oli Paavolle rankka asia, myötätunto hevosia kohtaan heräsi hänellä voimakkaana sota-aikaan. 

Paavo haki postin kärryillä junalta. Kun arvopostia haettiin, piti olla pistooli mukana. "Se rosvo Sorjonen oli ryöstänyt posteja, hänethän sitten pidätettiin Karkkilassa ladosta."

Kyseessä oli siis Hilarius Sorjonen, joka Wikipedian mukaan "varttui Lieksassa kunnan hoidokkina veljensä Viktorin kanssa eräässä maatalossa, jossa heitä kohdeltiin huonosti. Hän oli jonkin aikaa rakennustöissäkin, mutta siirtyi sitten tekemään rikoksia. Sorjonen teki monia aseistettuja ryöstöjä ja karkasi usein vankiloista." "Hilarius Sorjonen ampui itsensä huhtikuussa 1954, kun hänen Ul. Pyhäjärven, eli nykyisen Karkkilan, Ahmoolla sijainnut piilopaikkana pitämänsä lato joutui poliisien piirittämäksi."

Aniittan isän veli asui Tevännön vastarannalla. "Tyyne Oksanen souti meidät vastarannalta, kun tulimme bussilla. Oltiin Hunsalan mökillä Suutarintiellä. Uin Hunsalanjoessa, serkulle ja kaverille ei kelvannut se uimapaikka, piti mennä hiekkarannalle. Ilmeisesti se Tevännön ranta kelpasi. Muistan sellaisen valkoisen huvilan, sieltä mies tuli kieltämään, että ei siinä saa uida, menee hiekka ja vesi sekaisin."

"Erkki Oksasen äidin isä omisti paljon maata Tevännön rannassa, mutta antoi Työväenyhdistyksen arpajaisiin palkinnoksi kaksi palstaa. Erkillä ja Einolla oli omat rannat, Tyynellä oma mökki."

"Papalla oli taloudenhoitaja, neiti Linderberg. Häntä piti kutsua niin, pappakin kutsui aina neiti Linderbergiksi. Ensin pappa oli asunut Topenolla, silloin hän kiersi taloissa tekemässä kenkiä. Alina-vaimo oli ollut naimisissa Mäkisen kanssa, joka kuoli noin vuonna 1918."

"Äiti kertoi, että kun sota päättyi, pappa oli suutarina Topenolla. Hänet oli sitten viety jonnekin ammuttavaksi, mutta ison talon emäntä oli mennyt puhumaan, että ei sitä voi ampua, kuka sitten kengät tekee?"

Eliisa Lintukorpi kasvoi Vojakkalassa Pääjärven kulmalla Tervalammin talossa. Hän on käynyt yhteiskoulunsa Lopella ja lukion Forssassa, eli hän ole käynyt Karkkilan yhteiskoulua. Silti hän kertoi Aniittan tapaan nauttineensa Ida, yhteiskoululaisen lukemisesta. "Teksti oli mukaansatempaavaa ja mukavaa. Pääsi aikaan, jota ei ole itse elänyt, ja kirjassa oli paljon ihan sellaistakin, mitä en ollut tiennyt", Eliisa sanoi. 

Eliisa muisteli Räyskälän ja muun Länsi-Lopen asioita. Oli kapinapäällikkö Mustalais-Svante, joka oli Lintukorvessa 1918 ja ammuttiin Pyhälammilla. Oli Jalmari Sandberg, joka häädettiin Lintukorvesta 1938. Lehdessä oli otsikko "Ruma häätö Lintukorvessa". 

"Hanna-vaimo oli vankileirillä kahden pienen lapsen kanssa. Rautatieyhtiö kai heidät hääti, en ole varma. Kostoa se oli. Sandbergit lähtivät sitten Topenolle ja sieltä Riihimäelle, Jalmari oli vasemmiston valtuutettunakin."

Aniitta Haapanen lahjoitti Hunsalanmäkeä esittävän vanhan taulun Hunsalan työväentalolle. "Isän siskon eli Lyyli Oksasen, sittemmin Lyyli Katajan poika Paavo Kataja kiersi myymässä tauluja. Hän oli saanut tämän ja maalautti myös öljyvärimaalauksen tästä. Se oli välillä meidänkin seinällä, mutta sitten hän haki sen pois ja varmaan myi."

Aniitta pohtii, mahtaako kyseinen maalaus yhä olla jonkun seinällä. Todennäköistä on, että se olisi kiinnostanut nimenomaan hunsalalaisia. 

"Saksalan vanhaisäntä kävi aina meillä Karkkilassa kahvilla, kun kävi torilla. Meillä oli Huvilakadun ensimmäinen talo. Ne Huvilakadun talot rakennettiin Närön pellolle. Se oli meillä pitkään kesäpaikkana, mutta myin sen sitten lopulta, kun mies kuoli enkä yksin voinut pitää", Aniitta kertoi.

Aniitta lähti itse pois Karkkilasta ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Hunsalan mökin osti hänen äidiltään ja isältään "musiikkimajuri Parantainen". 

***

Aniittan lahjoittama taulu on tarkoitus kehystyttää ja sijoittaa Hunsalan työväentalon seinälle. Emme ole pitäneet asialla kiirettä, sillä talvisaikaan työväentalo on kylmillään ja käyttämättä. Ensi kesänä jälleen on useita isojakin tilaisuuksia siellä, joten kuva pääsee ihailtavaksi. 

Ensimmäisessä kuvassa on tuo taulu. Otin kuvan siitä hätäisesti kännykällä, pahoittelen huonoa laatua. Jälkimmäisessä kuvassa on Pietilän linjuri Hyrryn mäellä heinäkuussa 1946. Kuva on Heikki Laineen kokoelmasta ja julkaistu Kolmen kylän kirjassa.  

Tekstin on tarkastanut ja hyväksynyt Eliisa Lintukorpi. Korjauksia tai täsmennyksiä tekstiin saattaa vielä tulla, kun myös Aniitta Haapanen saa sen luettavakseen. Kenties muillakin viriää muistoja tekstin myötä; kirjoitan niitä mielelläni ylös joko tähän päivitykseen tai omiin julkaisuihin, joten kommentoi rohkeasti! (Oman nimensä voi lisätä kommentin loppuun, ellei tahdo kirjautua Bloggeriin kommentoidessaan.)

21.4.24

Muistoissani: Kaj Chydenius

Media ja some täyttyvät nyt muistokirjoituksista ja musiikkijaoista. 
Suuri suomalainen säveltäjä Kaj Chydenius on kuollut. 

On luonnollista, että vanha ihminen kuolee. 
Silti Kaj Chydenius on ansainnut kaikki hienot muistelunsa. Häntä on syytäkin surra ja muistaa. 
Olisi hänen toivonut elävän pidempäänkin kuin 84 vuotta.

Harva kuitenkaan jättää suurempaa jälkeä itsestään maailmaan. Hänen laulunsa elävät, samoin hänen vaikutuksensa teatterille ja musiikille koko Suomessa ja Suomen ulkopuolellakin. Hän oli poikkeuksellisen tuottelias säveltäjä, mutta myös erittäin ansiokas pedagogi ja kulttuuripersoona. 

Kyllä hän tietysti sai ansaittua huomiota jo eläessäänkin. Hänet myös palkittiin Pro Finlandialla ja taiteen valtiopalkinnolla ja monilla muilla palkinnoilla. Se on oikein. 

Moni muistelee nyt henkilökohtaisia kohtaamisiaan ja yhteyksiään Kaj Chydeniukseen. Hän oli niin sosiaalinen ja paljossa mukana, että suurella osalla suomalaisia on hänestä henkilökohtaisia muistoja. Niin minullakin.
Hän oli yksi niistä kolmesta suuresta miehestä, jotka mielsin isähahmoikseni. Nyt kaksi kolmesta on poissa: Peter von Bagh ja Kaj Chydenius. Heikki Valpola elää yhä, ja silloin tällöin häntä Karkkilassa näenkin. En kuitenkaan vaivaa häntä tavatessamme sen enempää, olen kertonut miten tärkeä hän minulle on ollut, mutta sen jälkeen vain tervehdin kohdatessamme. 

Noista kolmesta Peter von Bagh itse kutsui minua tyttärekseen. Se oli pelkkä päähänpisto, heitto, mutta minulle se oli tärkeää. Vuosikaudet ajattelin, että hän oli isäni, vaikka tiesin ettei sillä ollut mitään tosipohjaa, ei äitini häntä koskaan tavannut. Mutta tyttö, jolla ei muuta isää ole, keksii niitä mistä voi. Opettajista ei isähahmoksi ollut, he olivat pelottavia ja etäisiä, ellei sitten Olli Wallinheimoa, biologianopettajaa, lasketa. Muita miehiä lähipiiriini ei juuri kuulunut. 

 Kaj Chydenius opetti lauluryhmää, johon kuuluin. Kävimme hänen kotonaankin harjoittelemassa, ja myöhemmin olin Teiniliiton ohjelmaseminaarissa ja harjoittelimme muun muassa Koiton talossa Kalliolle, kukkulalle -laulua. Kaj Chydenius oli erittäin kannustava ja uskoi kaikkien oppivan laulamaan. Sanojensa vakuudeksi hän soitti meille äänilevyjä, joissa idolimme KOM-teatterista lauloivat, ja kertoi, etteivät he alun perin olleet piiruakaan meitä parempia. 

Minusta ja ystävistäni tulikin hetkeksi esiintyvä porukka ja sain kokea monia hienoja hetkiä. Kaikki laululiikkeen "julkkikset" eivät toki olleet yhtä kannustavia. Muistan niinikään Koiton talolta tilanteen, jossa eräs kuulu näyttelijä istui kädet puuskassa ja arvostelevan näköisenä koko esiintymisemme ajan. (Sattumoisin kyseessä oli sama, laulajanakin kunnostautunut nainen, jonka laulua Chydis oli meille soittanut esimerkkinä siitä, miten heikoillakin laulutaidoilla voi päästä levyttämään.) Mutta tämä ei nyt kuulu tähän. Kaj Chydenius oli aina lämmin, läheinen ja luottavainen. 
En siis toki tuntenut häntä mitenkään erityisen henkilökohtaisesti. Tuo laululiikkeen aika jäi omalta kohdaltani lyhyeksi, muutin Sofianlehtoon ja sieltä lähiöön, menin töihin ja Etelä-Helsinki kulttuuriporukoineen jäi taakse. Viimeisen kerran tapasin Kaj Chydeniuksen vuosia myöhemmin, kun olin toimittajana Kuhmossa. KOM-teatteri tuli esiintymään Kuhmoon ja pääsin haastattelemaan myös Kajta. Kerroin toki siitä, miten tärkeä hän oli minulle ollut. 


Tänään Chydeniuksen laulut kaikuvat monessa kodissa kautta Suomen.
Toivottavasti  ja todennäköisesti ne kaikuvat vielä pitkään. 

Joku sanoi jo, että hän oli tai on merkittävin suomalainen säveltäjä. Se ei ole Sibeliuksen väheksymistä. Chydenius oli niin monipuolinen, tuottelias ja monessa mukana, että hänen tuotantonsa on levinnyt ja tullut tutuksi ja rakastetuksi laajemmalle joukolle kuin kenenkään muun. 

Silti hänen kuolemansa koskettaa jotenkin hyvin henkilökohtaisesti. 
Siinä en ole yksin, vaan hyvin suuri osa suomalaisista kokee samoin. 


(Tämän päivityksen kuvat on otettu tänään, 21.4.2024.)

19.4.24

Hieno viikko: hengen ja ruumiin kulttuuria

Viikkooni on mahtunut poikkeuksellisen paljon erilaisia tapahtumia ja tapaamisia. 
Lauantai-iltana kävimme Hyvinkäällä konsertissa. Näin ensimmäistä kertaa Hyvinkää-salin, mutta kerta jää tuskin viimeiseksi. Hieno rakennus, joskin konsertti oli melkoista puuroa eli akustiikka tai miksaus ei ainakaan meidän istumapaikoillemme ollut kunnossa. 

Mutta hei! Tätä kirjoittaessani hoksaan, että ehkä en sittenkään käynyt siellä ensimmäistä kertaa. Olikohan siellä Lassin tädin ja kummitädin Katri Lehdon kirjoittaman näytelmän esitys kerran kauan sitten, kun olin juuri muuttanut Lopelle? Näytelmäesitys oli samalla Katri-tädin 90-vuotisjuhla eli vuoden on täytynyt olla 2007. Näytelmä oli muistaakseni nimeltään Kuningas saapuu Kytäjälle. Saatan muistaa väärin nimen: nettitietojen mukaan hän on ainakin kirjoittanut näytelmän Kuninkaan eväät. 

Katri-täti syntyi tsaarinvallan aikaan Suomessa, siis syksyllä 1917. 
Hänen hautajaisistaan tulee ensi kuussa 13 vuotta eli ihan satavuotiaaksi hän ei elänyt.  

Ennen konserttia kävin Sari Rajalan kanssa ulkoiluttamassa koiria. 
Sari asuu Dastin kanssa meidän kylän toisella laidalla.

Maanantai-iltana oli Lopen opiston jooga kylätalolla. Ilta oli viimeinen siltä osin, että opettajamme muuttaa Tampereelle. Pari viimeistä kertaa joogaamme ilman häntä. Tarkoitus on silti kokoontua yhteen; ohjaus tulee netistä tallenteena. Vein opettajalle hillopurkin ja kortin, muutkin veivät kuka mitäkin kevätkauden päättymisen kunniaksi. 

Tiistaina oli Lopen opiston englannin kurssin viimeinen tapaaminen. Sniff! Ryhmä on ollut aivan ihana, olen todella mielikseni opettanut heitä tämän vuoden. Joulun aikaan kuitenkin päätin, etten jatka enää ensi vuonna. Kerroin sen osanottajille heti, mutta tiistaina siitä tuli uudelleen puhetta. Heidän suunnitelmansa siitä, miten he saavat minut sittenkin opettajakseen, olivat hilpeitä ja lämmittivät mieltä.

Villasukat olin saanut jo edellisellä kerralla. Voi että ne lämmittivät mieltä! Ja tietysti nyt jalkoja vielä pitkään.
Viimeisen kerran kunniaksi teimme tavallista enemmän erilaisia toiminnallisia harjoitteita. Jaoin kaikille myös "todistukset", siis sellaiset ihan epäviralliset, joissa kehuin heitä (rehellisesti, syystä) ja annoin numeroarvosanan, joka jokaisella oli kymppi. 
He ovat kaikki olleet ihan valtavan aktiivisia ja myönteisiä. He kertoivat itsekin oppineensa paljon lukuvuoden aikana, ja se on totta. Kyllä sellaisella ahkeruudella oppii!

Keskiviikkona pääsin Teams-palaveriin Timo Kiipan kanssa. Hän tekee muutaman muun kanssa kirjaa Kill Citystä, joka toimi Helsingin Kalliossa 1970-luvun lopussa, ja haastatteli minua muistoistani kirjaa varten. Olipa mukava juttutuokio! Harmi, etten etsinnöistäni huolimatta löytänyt tuon vuoden kalenteripäiväkirjaani, joten muistoni olivat niukkoja. Timon mielestä ne olivat kuitenkin arvokkaita.

Wikipedia kertoo Kill Citystä näin: "Kill City oli lempinimi puutalokorttelille, joka sijaitsi nykyisen Kuntatalon paikalla Helsingin Kalliossa eli korttelissa Ensi linja – Alppikatu – Toinen linja – Wallininkatu. Siellä toimi 1970-luvun lopussa aktiivinen punk- ja rockyhteisö, jossa olivat mukana muun muassa Ralf ÖrnMaukka PerusjätkäPete MalmiAndy McCoyMike MonroePelle MiljoonaTumppi Varonen ja WidowsPuutalot oli rakennettu vuonna 1897 Raajarikkoisten auttamisyhdistyksen ylläpitämää Raajarikkoisten työkoulua varten. Koulu muutti vuonna 1952 Ruskeasuolle. Koko kortteli purettiin vuonna 1980 Kuntatalon rakennustöiden tieltä.

Ennen purkamistaan Kill City paloi. Kill Cityn purkamisen jälkeen siellä ollut yhteisö siirtyi Lepakkoluolaan." 


Kill Cityä edelsi Freak Out Club, jonka kautta minäkin sinne menin. Jutustelussamme tuli esille, että Freak Out Club toimi jotenkin myös Hämeenlinnassa. Kysyin Lassilta, joka on Hämeenlinnasta, muistiko hän sitä. Kyllä! Tällainenkin yhtymäkohta menneisyyksissämme siis on, vaikkei ollut koskaan tullut puheeksi. Lassi oli käynyt joissain suunnittelukokouksissakin, ja kai jokin konserttikin järjestettiin. Toiminta jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. 

Keskiviikkoiltana osallistuin Karkkilassa Heikki Savolan vetämään kirjoittavien ihmisten kerhoon, joka on osa Ala-Emalin kulttuuriyhdistys Montun kulttuurityöpajojen sarjaa. Olipa hieno ilta! Mukana oli Heikin ja minun lisäksi viisi kirjoittajaa ja meillä oli antoisia keskusteluita. Sain myös todella innostavaa palautetta uuden kirjakäsikirjoitukseni alusta. 

Karkkilassahan tapahtuu paljon kaikkea mielenkiintoista kulttuurin saralla. Rautapäivien yhteydessä 14.6. Heikki Savola järjestää jälleen Pienet kustantamot, suuret kirjat -kirjamessut, joille minäkin olen kirjoineni menossa.

Torstai-iltana oli toisen Lopen opiston kurssini eli kirjoittajakurssin päätösilta. Aiheeksi olin jättänyt runot. Ensin puhuin vähän kaunokirjallisuuden lajeista ja sitten kirjasin ylös osanottajien ajatuksia siitä, mikä on runo. Runon ominaisuuksia tuli listaan paljon, mutta mikään niistä ei kata kaikkia runouden lajeja. Runous voi olla niin paljon! Kattavinta on todeta kuten sanataideyhdistys Rapinan kurssilla opin: "Runo on sanoja peräkkäin". 

Runojen lisäksi kirjoitimme toisillemme suosituksia hyvistä kirjoista ja tv- ja radio-ohjelmista. Tänään olen sitten kirjoittanut suositukset puhtaaksi ja lähettänyt ne osanottajille. 

Kaikki tämän vuoden kurssini ovat olleet kunnantalon kokoushuoneessa, joka on minusta sopiva paikka tällaisille pienille ryhmille. Kurjaa siellä on liitutaulun puute. Edes kunnollista fläppitaulua ei ole, vain etuseinässä kiinteänä oleva pieni taulu, johon on tosi hankala kirjoittaa (ja joka on liian kaukana osanottajista, jotta he näkisivät sen kunnolla). Tämä siis selityksenä sille, että kuvassa näkyvä teksti on niin rumaa ja epäsiistiä. 

Tämän blogitekstin alussa mainitsin Katri Lehdon. Ja koska on synkronisaatio, sain eilen eräältä kurssilaiselta takaisin hänellä lainassa olleen Katri Lehdon kirjan Kytäjän mamselli.  
Lassilla oli samaan aikaan oma kurssinsa koulukeskuksen teknisen työn luokassa. 
Hän opettaa ikkunaentisöintiä. Sielläkin on tosi innokkaita kurssilaisia. 
Menin sinne jutustelemaan ja odottelemaan Lassia.

Kotona korkkasin viinipullon päättyneen opistovuoden kunniaksi. 
Tosin onhan minulla vielä tarjolla kaksikin kurssia, mutta ne ovat lyhytkursseja ja tuskin edes toteutuvat. Toinen on ruotsin kurssi Svenska i praktik ja toinen Kielenhuollon pikakertaus. 
Kumpikaan ei ihmisiä kiinnosta, ei ruotsin eikä suomen opiskelu. 
Siitä voisin tietysti marmattaa pitkäänkin, mutta enpä viitsi. 

Viinipullon korkkaaminen lukuvuoden päätteeksi on vanha perinteeni, mutta saattaa olla, että tein sen nyt viimeistä kertaa. Ensi lukuvuodelle olen lupautunut vetämään vain englannin pikakertauksen (kaksi viikonloppua) ja kirjailijavierailut Lopella ja Hausjärvellä. 

Yleensä kevätjuhlaviini on ollut jokin raikas valko- tai kuohuviini, mutta tähän kylmyyteen sopi punaviini. Hrr. Tänään on ollut pakkaspäivä. 

Aamulenkillä oli helppo kävellä märilläkin paikoilla, kun maa oli jäässä. Iltapäivällä sain houkuteltua Lassin mukaan uudelle lenkille, ja Tikkikin lähti. Yleensä me käymme kaksin Pepin kanssa. 

Tikki tekee mitä tahansa ruoan ja namipalojen eteen. 
Lassin viikkoon on kuulunut puutarhatöitä ja puuhommia. Hänellä on ollut seuranaan ja apunaan vanha ystävämme Hannu. Mukavaa, että Hannu taas tuli muutamaksi päiväksi. 

Huomenna aion raahata Lassin Karkkilan työväenopiston kevätjuhlaan, jossa tarjolla on musiikkia, runoja ja teatteria. Sitä ennen käymme varmaankin uimassa, kuntosalilla ja syömässä. Ne kruunaavat tämän hienon, kulttuuripainotteisen viikon. 

11.4.24

Kahdestoista huhtikuuta

Kevät näyttää nyt tältä. Metsissä on lunta, järvillä ja lammilla paikoitellen ohutta jäätä. 
Enimmäkseen vedet ovat täällä jo sulana. Kasvimaat alkavat kohta olla muokkauskunnossa. 
Krookukset kukkivat jo viime viikolla, mutta välillä ne peittyivät lumeen. 
Sieltä ne kuitenkin uudelleen avautuivat, kun uudet lumet sulivat pois.
Kohta syödään raparperipiirakkaa! Raparperipaistosta! Raparperikiisseliä! 
Yritetään olla unohtamatta raparperimehua ja -hilloa myös. 
Tänään istuskelimme metsälenkin jälkeen päivämahlalla yläpihalla. 
Mahlaa tulee nyt vauhdikkaasti.
Suuria kurkiauroja on lentänyt taivaalla. Tänään näkemässämme oli vain kymmenen kurkea, isompiakin parvia on näkynyt. Joutsenetkin ovat saapuneet. 
Avomaalla valkosipulit nousevat.
Kasvihuoneessa valkosipulinversot ovat jo kookkaita. 
Kasvihuoneessa oli kymmeniä lämpöasteita, ulkona runsaat kymmenen. Kasvihuone on vielä muuten tyhjä, muutama valkosipuli kasvaa ja nurkassa mansikkaa. Rikkaruohoja kitkimme jo tänään. 

9.4.24

Teatterissa ja teatterilla

Lähdin lauantaina Helsinkiin teatteriin. Olli käski kirjoittaa reissusta, joten minähän kirjoitan. 
Kansallisteatterissa olisi mennyt Kurjet, joka kertoo Krohnin sisaruksista 1930-luvulla. 
Se olisi kiinnostanut minua kovasti. Toinen Kansallisteatterin esityksistä samaan aikaan olisi ollut Sofi Oksasen käsikirjoittama Mansikkapaikka. Sekin olisi kiinnostanut. Mutta pääasia oli, että pääsin Helsinkiin teatteriin. 

Bussi vei meidät siis Helsingin Kaupunginteatteriin katsomaan farssia. Yleisö ulvoi naurusta, esitys oli todella hauska ja näyttelijät ja ohjaus ammattitaitoisia. 

Ratkaisevaa viihtymiselleni oli, että sain seurakseni Tarja Toivosen. Reissusta tuli kiinnostava ja virkistävä. Tarja on Lopen kunnan entinen kirjastotoimenjohtaja, jonka kanssa meillä on paljon yhteisiä mielenkiinnon kohteita. 

Kaupunginteatteri viritti myös paljon muistoja. Olen käynyt siellä jo kouluaikana ja usean kerran sen jälkeenkin, mutta erityisesti mieltäni kutkuttelivat oikeastaan muut kuin teatterimuistot, muistot synnyinkaupungistani. Helsinki on muuttunut, mutta ei tietenkään kaikin paikoin. Paljon on onneksi vielä jäljellä sitä "minun" vanhaa Helsinkiäni.

Olin neljätoistavuotias, kun sain ensimmäisen siperianhuskyni. Se oli elämäni keskipiste, ja käytin kaiken mahdollisen aikani koirista ja eritoten siperianhuskyista lukemiseen ja opiskelemiseen. Tutustuin muutamiin aikuisiin siperianhuskynomistajiin, joita ihailin tietysti suuresti. Sain selville, että he ulkoiluttivat koiriaan kaupunginteatterin puistikossa iltaisin. Niinpä aloin kulkea heidän mukanaan.

Asuin Maunulassa ja kävin koulua Eirassa Tehtaanpuistossa. Minulla oli siis bussikortti. Bussissa sai kuljettaa vain sylikoiria, joten minä nostin bussin saapuessa Iska-siperialaiseni syliin ja kapusin kyytiin. Näin tein lähes jokainen ilta.  Matkustin bussilla Vallilaan, jossa kohtasin muut siperianhuskyharrastajat ja kävelimme sitten joukolla kaupunginteatterille. Siellä oli vielä lisää koiria ja koiranomistajia.

Juteltavaa riitti. Imin tietoa siperialaisista ja koirista, vähän myös aikuisten elämästä. Joillain nimittäin oli muutakin elämää kuin koirat. Tunnin tai parin kuluttua lähdimme paluumatkalle. Muut menivät koteihinsa, minä jäin odottamaan bussia, nostin taas Iskan syliin ja matkustin kotiin. Aamulla menin kouluun jos jaksoin. 

Seuraavana vuonna olinkin jo töissä Suomen Kennelliitossa, mutta se on toinen tarina. Olisi kai sitä voinut elämänsä muuhunkin käyttää, mutta ihminen tekee sen, mitä kulloinkin osaa ja kykenee. Ihan hyvä elämä tästä on kuitenkin tullut. 

Kevät on jo täällä. Eilen joimme ensimmäiset mahlat. 
Piikkikenkiä ei enää tarvita ja pikkuteitäkin pystyy jo kävelemään. 
Metsäpoluille ei sentään vielä huvita lähteä, sohjoinen lumi upottaa ja kastelee sukat kenkien läpi. 

Krookukset kukkivat jo viime viikolla, mutta välillä ne peittyivät taas lumeen. 
Nyt ne ovat päässeet uudelleen auringonpaisteeseen. 

7.4.24

Suuntana omavaraisuus huhtikuu 2024: Aloittaminen

 Huhtikuun omavaraisblogien yhteisaiheena on omavaraistelun aloittaminen. Pitäisi siis kertoa, miten itse aloitti ja kertoa neuvoja vasta-alkajalle. 

Saimme virikkeeksi joukon kysymyksiä - hienoja kysymyksiä, joita varmaan joskus olisi ihan kiva pohtiakin. Nyt en ehdi. Tai siis en jaksa. Ihan lyhyesti jotain: Me vain elämme elämäämme. Emme ole koskaan päättäneet aloittaa mitään erityistä omavaraista elämää. Meistä kumpikin on aina pyrkinyt kasvattamaan ruokaansa ja poiminut luonnontuotteita aina kun se on mahdollista. Ennen muuta olemme aina olleet hyvin säästäväisiä.

Tällainen elämäntyyli sitten jatkui ja laajeni, kun tänne Solstrandiin muutimme. Lassi raivasi maata ja lähti sitten opiskelemaan puutarhuriksikin ikkunaentisöinnin jälkeen. 

Oikeasti emme koskaan ajatelleet ryhtyä omavaraisiksi emmekä sitä sano olevamme nykyisinkään. Eihän kukaan nyky-Suomessa ole. Tai jos on, hänestä ei kukaan mitään tiedä. Mutta jossain määrin ja joidenkin asioiden suhteen voi tietysti olla omavarainen, ja sen määrää voi pyrkiä kasvattamaan. Siksi tämänkin sarjan nimi on nimenomaan Suuntana omavaraisuus

Yleensä omavaraisuuteen pyritään ruuan osalta. Siihen on tietysti useita syitä: se on yksinkertaisinta ja helpointa (verrattuna esimerkiksi polttoaineen tai tekstiilien tuottamiseen) ja lisäksi itse oman ruokansa tuottamisella on muun muassa terveyshyötyjä. 

Läheskään aina itse tekeminen tai itse tuottaminen ei ole se halvin vaihtoehto. Palaan myöhemmin esimerkiksi kanojen pitoon, joita moni mieltää osaksi omavaraistelua. Kalliita kananmunia! Tosi kalliita! 

Jos omalle työlleen ja ajalleen antaa mitään rahallista arvoa, lähes kaikki omavaraistelu on kallista. Se nimittäin vaatii nimenomaan sitä työtä. Mutta selvää on, että kyse on elämäntavasta. Siis siitä, että esimerkiksi kasvimaan hoito vain on osa elämää, ei siinä mietitä, paljonko tähän nyt kuluu aikaa ja paljonko halvemmalla tuotteet saisi kaupasta. 

 

Tänään väkersimme omavaraistelijan pääsiäiskoristeita. Omassa rannassa oli kaksi kaadettua koivua, joissa tietysti risua riittää. Ja onneksi myös polttopuuta! Talomme lämpiää maalämmöllä, mutta rantasaunaan ja ulkokeittiöön tarvitaan puuta. 

***

No, sitten siitä aloittamisesta. Mikäpä minä olisin ketään neuvomaan, mutta tähän tehtävänantoon nyt liittyivät ohjeet aloittajille. 

Jos ihan oikeasti harkiten päätyy pyrkimään omavaraisuuteen, kannattaa tietysti miettiä muutamia eri asioita. Ensinnäkin pitää tietysti olla tietyt edellytykset. Kaupungissakin voi pyrkiä omavaraisuuteen eri tavoin, etenkin kasvattamalla ruokaa edes vähän: pihassa, vuokrapalstalla, parvekkeella, ikkunalaudalla. Mutta jos ihan oikeasti pitkään aikoo kasvattamillaan tuotteilla pärjätä, on oltava paikka, missä niitä säilyttää. Hyvä kellari on siis kullanarvoinen. Ja sitten kannattaa paneutua säilöntään. Siinäkin on paljon opittavaa. Pakastaminen on helppoa, mutta omavaraistelija suosii muita menetelmiä vähintäänkin pakastuksen lisäksi - säästääkseen sähköä ja varautuakseen sähkökatkoksiin. 

Viljely on työlästä. Aika moni on lähtenyt vaikkapa puutarhurikouluun (on mahtavaa, että hankkii koulutusta ja ala on mitä suositeltavin!) mutta huomannut sitten, etteivät viljelyhommat oikeasti itselle sovi. Ne ovat raskaita ja vaativia. 

Tietysti kannattaa aloittaa pienestä. Perunat ja porkkanat on helppo viljellä itse, mutta työtä nekin vaativat. Sen sijaan vaikkapa maa-artisokka kasvaa itsekseen, kun sillä vain on tilaa ja sopiva maa. Mutta kannattaa miettiä, millä tuotteella itsellä on käyttöä. Jos ei maa-artisokkaa tahdo tai koe voivansa syödä, ei sitä kannata kasvattaakaan. Sama koskee melkein mitä vain. Kasvata sitä, mitä tahdot syödä! 

Niin, tai juoda. Itse kasvatetuista tuotteista voi myös tehdä mehuja tai vaikkapa viiniä tai siideriä, peltoviljelijä jopa olutta. 

Viime päivinä on uutisissa keskusteltu siitä, onko itse kasvatettu ruoka ekologista. Se on minusta ihan aiheellinen kysymys. Siihen liittyy niin monia eri asioita; oman ruokansa kasvattamisesta on monenlaisia etuja, mutta voi olla jopa haittaakin. Jos hankitaan paljon erilaisia välineitä ja varusteita, ja jos niitä ei ehkä pitkään käytetäkään, ei se järkevää ole. Ja jos lämmitetään ja valaistaan sähköllä, se saattaa olla ekologisempaa keskitetysti; siis vaikka kaupallisilla viljelmilläkin valaistus ja lämmitys hoidetaan sähköllä, se saattaa olla tuotantomääriin suhteutettuna järkevämpää. 

Tässä nyt vain on kyse siitä, että kannattaa ylipäänsä aina miettiä, ennen kuin hankkii erilaisia muovi-, sähkö- ynnä muita härpäkkeitä. Omavaraisuutta tällaiset hankinnat eivät ainakaan ole.

Meilläkin on iso kasvihuone. Menee aikaa, ennen kuin se on tuottanut itsensä hyödyssä takaisin. Se lämpiää maalämmöllä, eli hankintakulut ja työmäärä sen rakentamisessa olivat suuret. Olemme kuitenkin pitäneet sitä hyvänä hankintana. 

Mutta sitten niistä eläimistä. Niitähän en ihan hevin suosittele, monestakaan syystä. Tarkoitan eritoten sitä, että pelkkä halu omavaraistella ei ole hyvä syy hankkia mitään eläintä. Jokaisen eläinyksilön ja jokaisen uuden eläinlajin hankintaa pitäisi edeltää tarkka harkinta ja tiedonhankinta. Kullakin lajilla on omat tarpeensa ja edellytyksensä sille, että ne voivat elää hyvää elämää. Ja sen hyvän elämän pitäisi olla jokaisen eläimenomistajan ensisijainen tavoite eläintensä suhteen. 

Lain ja viranomaismääräysten vähimmäisvaatimukset voi lukea vaikkapa Ruokaviraston sivuilta:

https://www.ruokavirasto.fi/elaimet/elainten-hyvinvointi/

**
Helpoin hankittava ja pidettävä tuotantoeläin on kana. Ne ovat ihania ja tosiaan helppohoitoisia. Mutta niidenkin hoito vaatii tietoa ja paneutumista. On oltava sopivat, talvellakin riittävän lämpimäksi saatavat tilat. Yksi tärkeä asia mietittäväksi niin kanojen kuin muidenkin eläinten suhteen on se, mitä tehdä, jos eläin sairastuu. Viedään tietysti eläinlääkäriin, jos se on mahdollista, mutta aina se ei ole. Hätäteurastuskin on tehtävä taiten, siis sen suorittajan on tiedettävä mitä tekee ja kyettävä siihen. Eläinten teurastuksestakin voi katsoa lisätietoja ylläolevan linkin kautta. 

Kanojen ulkonapidon rajoituksetkaan eivät ole kaikkien tiedossa, samoin kuin ei se, että yhdenkin kanan omistajan pitää rekisteröityä eläintenpitäjä- ja pitopaikkarekistereihin. 

Toinen asia on sitten se, onko kanojen pitäminen kannattavaa. Kananmunathan ovat kaupoissa aivan järjettömän halpoja, syynä tietysti valtion tuet. Yksityinen ihminen ei niin halvalla pysty munia tuottamaan, etenkään kun siipikarjalle ei saa syöttää ihmisille tarjolla ollutta ruokaa, lihaa ei ollenkaan (kalaa saa). Siis ajatus, että kanat eläisivät ihmisten ruuantähteillä, ei toimi. 

Lisäksi kanalan lämmittäminen sähköllä tulee kalliiksi. Ilman sähköä lämmittäminen, siis lähinnä puulla, onnistuu vain tietynlaisissa kanaloissa. Maatiaiskanat viihtyvät viileässäkin, mutta eivät kylmässä. Paukkupakkasiin on siis Suomessa varauduttava, vaikka niitä olisi harvoin. 

Mutta kanat ovat kivoja. Tässä meidän äitiysosastomme takavuosilta. Neljä kanaa hautoi yhtaikaa. 

Ja ihania ovat vuohetkin. Niillä on taas kokonaan omat hyvinvointivaatimuksensa, joihin on perehdyttävä ennen kuin niitä hankkii - aivan kuten kaikkien eläinlajien kohdalla. 

*** 
Nyt en jaksa kirjoittaa enempää. Löydät hienoja vinkkejä ja ohjeita omavaraisuuden aloittamiseen muiden omavaraisbloggareiden teksteistä. Nämä kaikki avautuvat aina kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina kello 9 aamulla. Käy siis lukemassa muitakin blogikirjoituksia, lista ja suorat linkit ovat tämän tekstin perässä. 

#suuntanaomavaraisuus -postauksia luotsaavat Satu (www.tsajut.fi) ja Heikki (www.korkeala.fi).

Kasvuvyöhyke 1

Kakskulma https://kakskulma.com/diy-basebetonia-markatiloihin

Tillin tilan Anna https://www.tillintilananna.fi/omavaraisuusaloittelijan-vinkit-aloittelijalle/

Jovela https://www.omavarainen.fi/l/huhtikuu2024/

Kasvuvyöhyke 2

Urban gardening https://finlandurbanfarming.blogspot.com/2024/03/suuntana-omavaraisuus-4-2024.html

Pilkkeitä Pilpalasta https://pilkkeitapilpalasta.blogspot.com/2024/03/suuntana-omavaraisuus-huhtikuu-2024.html

Sarin puutarhat https://sarinpuutarhat.blogspot.com/2024/04/aloita-helpoimmista-omavaraisuus.html

Päiväpesän elämää https://paivanpesanelamaa.blogspot.com/2024/04/suuntanaomavaraisuus-huhtikuu-2024-alku.html

Kasvuvyöhyke 3

Tsajut https://tsajut.fi/suuntanaomavaraisuus-2024-osa-4/

Villa Varmo https://www.villavarmo.com/post/maalaiselon-alkupiste

Evil dressmaker http://www.evildressmaker.com/?p=18225

Rakkautta ja maanantimia https://rakkauttajamaanantimia.blogspot.com/2024/04/suuntana-omavaraisuus-2024-osa-4-ma.html

Kasvuvyöhyke 4

Sweet food O’Mine https://www.sweetfoodomine.com/puutarha/omavaraisuus-aloittaminen/

Kasvuvyöhyke 6

Farm Escape https://farmescape.fi/miten-aloittaa-omavaraisempi-elama

Kasvuvyöhyke 7

Korpitalo https://korpitalo.wordpress.com/2024/04/07/huhti-24-miten-aloittaa