Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on elokuu, 2021.

Syystunnelmia elokuun lopussa

Kuva
Kanoilla on elokuun lopussa monipuolinen ruokavalio. Rehua ja kauraa ne saavat joka päivä, mutta sen lisäksi tarjolle tulee päivittäin monenlaista tuoretta: vihannesten naatteja, omenia, herneitä ynnä muuta. Munia tulee yli oman tarpeen, mutta koko kesänä kukaan ei ole tahtonut hautoa. En tiedä, mistä se johtuu. Peppikin intoutui syömään omenaa. Se onkin ennakkoluuloton ruokavalionsa suhteen: mustikkapensaat on pitänyt peittää, ja pihlajanmarjaämpärilläkin se on käynyt hakemassa maistiaisia useamman kerran. Tietenkään mikään ei kuitenkaan voita raakaa peuranlihaa.  Kellarin kesäkurpitsavarasto täydentyy yhä jatkuvasti. Tämän päivän saaliina oli erityisesti pyöreitä.  Töistä tullessa minut yllätti tilataideteos yläpihalla. Lassi siivosi kellaria. Se onkin tarpeen, sillä kohta sinne on tulossa muutakin kuin hilloja, säilykkeitä, kuivasienipurkkeja ja kesäkurpitsaa.  Eilisiltana kävimme saunassa ja minäkin uskaltauduin uimaan. Tuskin enä

Maistiaiset puutarhassa

Kuva
Vihdoin saimme järjestettyä valkosipulinmaistajaiset. Maistajajoukkomme täydentyi hienosti, kun Pekka Helanen vaimonsa Helenan kanssa tuli Hämeenlinnasta.  Puutarhan yläterassilla oli hyvä maistella valkosipuleita. Oli kauniin aurinkoinen ilta, joten kannoimme pöydät ja tuolit puutarhaan kiviterassille. Maistettaviksi valitsimme vain neljää lajiketta (virallisemmin sanottuna kantaa).  Maistajaiset ovat alkamassa. Piti varoa, etteivät eri lajikkeet sekoitu myöskään lautasella. Jos maisteltavana olisi ollut useampia lajikkeita, olisi lautasia pitänyt välillä vaihtaa.  Kutakin lajiketta punnittiin sama määrä sekä jugurttiin että tomaatti-öljy-seokseen. Otimme siis huomioon sen, että jokin lajike saattaisi sopia paremmin rasvaisen jugurtin seuraan ja joku happoiseen tomaattiin. Lisukkeina oli kauraleipää, kurkkua ja kesäkurpitsaa, joilla edellistä makua saattoi vähän hälventää suusta. Lajikkeet numeroitiin. Pohjassa oli lajikkeen nimi, mutta kukaan meistä ei siis tiennyt, mi

Annetaan kesäkurpitsojen kypsyä

Kuva
Useimmat ihmiset ovat tottuneet siihen, että kesäkurpitsa on sellainen pienehkö, ehkä vähän kurkkua suurempi pötkylä. Oikeasti kesäkurpitsa on kypsänä suuri, lajikkeesta riippuen jopa kolmikiloinen tai ylikin.  Kaupoissa ei tietenkään voi isoja kesäkurpitsoja myydä, koska niiden kuljetus, käsittely ja esillepano olisi niin hankalaa. Mutta meillä kesäkurpitsat saavat kasvaa kypsiksi.  Kypsässä kesäkurpitsassa on kuoret, jotka säilyttävät sen pitkään. Kesäkurpitsat säilyvät hyvin joulun tienoille, ehkä ylikin. Meillä ne ovat tähän asti loppuneet ennen joulua, vaikka varsinkin Lassi syö niitä päivittäin. Tämä vuosi on kuitenkin suuri kesäkurpitsavuosi, ja meilläkin niitä on tullut kymmenittäin. Nyt ne todennäköisesti myös riittävät pidempään.  Kellariin on tähän mennessä viety kolmisenkymmentä kesäkurpitsaa, joista jokainen painaa kolmisen kiloa. Yhteensä niiden paino siis lähentelee jo sataa kiloa.  Kesäkurpitsa on valtavan monikäyttöinen vihannes. Sitä voi käyttää paitsi

Lassin kurkkusalaatti avomaankurkuista

Kuva
Eilen kävin poimimassa ensimmäisiä puolukoita. Eivät ne ihan kunnolla kypsiä vielä ole, joten keskityin ehkä enemmän mustikanpoimintaan. Sillä välillä Lassi oli säilönyt avomaankurkkuja. Hapankurkkuja hän on tehnyt jo niin monta kymmentä litraa, että ne taitavat riittää. Nyt oli etikkakurkkujen vuoro.  Resepti on Lassin oma. Kas tässä: 5 kg avomaankurkkuja 1 kg sipulia 200 g valkosipulin kynsiä 50 g chiliä 12 dl väkiviinaetikkaa 12 dl vettä 5 dl sokeria 6 rlk karkeaa merisuolaa iso nippu tilliä Etikka, vesi, sokeri ja suola kiehautetaan niin, että suola liukenee nesteeseen. Kuutioidut kurkut, silputut sipulit ja valkosipulit, pieniksi leikatut chilit ja silputtu tilli laitetaan isoon kattilaan kuumaan nesteeseen ja seosta keitellään sekoittaen ja nostellen n. 5 min. Purkitetaan desifioituihin, kuumiin lasipurkkeihin, jotka suljetaan tiiviisti. (Keitä kannet.) Nestettä olisi hyvä olla niin paljon ettei pinnalle jää kasviksia "kuiville". Osan sokerista voi korvata hunajalla Lis

Lea Mäkisen muistolle

Kuva
Eilen kirjoittamani, Lea-ystäväni kuoleman kirvoittama teksti käsitteli lähinnä omia tuntemuksiani ja ajatuksiani elämän rajallisuudesta. Tänään alkoi tuntua siltä, että tahdon vielä kirjoittaa enemmän siitä, millainen Lea oli ihmisenä ja millainen oli ystävyytemme. Olin yhteydessä hänen surun murtamaan tyttäreensä ja ymmärsin, että häntä ja Lean lapsia lohduttaa lukea muistoja äidistään. Kenties myös lapsenlapset jonain päivänä arvostavat, jos saavat lukea siitä, millainen heidän isoäitinsä oli ystävänä ja ihmisenä perheen ulkopuolisen silmin. Tätä kirjoittaessani muistan Lean joskus ehdotelleen, että minä kirjoittaisin hänen elämästään. Kannustin häntä kirjoittamaan itse, kerroin kuinka antoisaa ja merkityksellistä on oman elämänsä läpikäynti kirjallisesti. Mutta ei Lea ollut kirjoittajatyyppiä. Hän oli puhuja. Lea oli puolisen vuotta minua vanhempi. Tutustuessamme hän oli jo kolmentoista. Teinivuosina emme vielä olleet kovin läheisiä ystäviä, vaikka kävinkin hänen kotonaan Koivikk

Surun ja ikävän aika

Kuva
Eilisiltana sain viestin, että läheinen ystäväni Lea on kuollut. Tutustuin Lea Mäkiseen ollessani 12-vuotias.  Asuimme samassa pihapiirissä Helsingissä, ja meitä yhdisti erityisesti kiinnostus koiriin. Kun myöhemmin muutin Espooseen, Lea oli muuttanut samalle alueelle jo aiemmin. Olimme tiiviisti yhteydessä toisiimme, vietimme yhdessä viikonloppuja ja arki-iltaisin kävimme pitkillä kävelylenkeillä koirien kanssa. Lea oli harmissaan, kun muutin kauas pois, mutta pidimme kyllä edelleen yhteyttä. Hän oli yksi niistä ystävistäni, joille useimmin soitin. Puhuimme pitkiä puheluita, Lea oli hyvä ja kova puhumaan. Minä olen hiljaisempi, joten Lealle oli kiva soittaa, kun hän hoiti puhumisen. Lea oli hauska ja avoin. Häntä jäi kaipaamaan suuri joukko ystäviä ja koiramaailman tuttuja ja tietysti kaikista eniten kolme lasta ja kolme lapsenlasta. Koirat ovat ilman emäntäänsä, mutta niistä tietysti huolehditaan hyvin. Minunkin elämästäni puuttuu paljon, kun ei Leaa ole. Lea oli viimeinen ti

Serbiasta Solstrandiin - Peppi on kotiutunut

Kuva
Peppi on nyt ollut meillä kaksi kuukautta. Ja hienosti sujuu!  Aluksi noudatimme tiiviisti ja tarkasti ohjeita kiinnipidosta ja päälle puettavista varusteista. Mutta joidenkin viikkojen jälkeen oli selvää, ettei niitä enää tarvita.  Missä tahansa en tietenkään Peppiä vapaaksi päästäisi, mutta omassa pihassa on turvallista. Sillalle ei saa mennä ilman remmiä, se on tiukin sääntö kaikille koirillemme.  Muutama mökkinaapuri tässä niemellä on, ja heidän pihaansa Peppi kyllä on hakeutunut. Onneksi se ei heitä haittaa - naapurin koira käy myös meillä!  Onhan siitä irtipidosta tietysti joskus vähän harmiakin.  Tämän näköinen Pepistä tuli, kun se intoutui kaivamaan jotain puutarhassa. Pienellä pesulla selvittiin.  Peppi hakeutuu ihmisen lähelle nukkumaan. Sen edeltäjä, Tinka, nukkui aina kylki kyljessä Tikin kanssa, mutta Peppi ei. Nyt Tikki joutuu nukkumaan yksin, mutta ihmisen läheisyydestä tulee joskus jopa vähän kinaa.  Villasukat ovat tärkeitä. Niitä ei

Rekikoiria moikkaamassa - päivä muistoissa

Kuva
Rekikoirat ja eritoten siperianhuskyt ovat olleet olennainen osa elämääni. Sain ensimmäisen siperianhuskyn vuonna 1974 ja siitä alkoi intensiivinen aika niiden ja rekikoiraurheilun parissa.  1980-luvulla toimitin Siperianhusky-lehteä Anitta Kainulaisen kanssa ja teimme myös yhdessä kirjan Siperianhusky - rekikoira. Se taitaa edelleen olla ainut kattava teos siperianhuskyistä nimenomaan rekikoirina. (Tai siis sen myöhemmät painokset, joihin Anitta ja muut ovat tehneet lisäyksiä.) Elämä heitti sitten eteen monenlaista muuta ja rekikoirat jäivät. Yhteys Anittaan on kuitenkin säilynyt, välillä väljemmin, välillä hyvinkin tiiviisti. Anitta, joka on graafinen suunnittelija, suunnitteli Lopen luonnonystäville tunnuksen, samoin Pilpalan Pokalle. Vuonna 2019 hän taittoi kirjani Lähteen rannalla elämä, johon tuli paljon kuviakin. Taitto oli ihastuttava, kirja on kuin pieni koru. Oli selvää, että myös seuraava kirjani olisi Anittan taittama, ja viime vuonna sitten ilmestyi Makasiini -

Kuivattelua ja kuuntelua - valkosipuleita käsittelemässä

Kuva
Sataa. Meillä kuivataan valkosipulia. Sade tuo siihen pientä lisähaastetta.  Kuivauspaikoista on pulaa, joten osa valkosipuleista pääsi alkukuivatukseenyhdessä maitohorsmien kanssa.  Kaikki tilan valkosipulit on nyt nostettu ja se tarkoittaa sitä, että kuivatuspaikoista on pulaa. Varsinainen kuivattamossa on kuivaava ilmalämpöpumppu, mutta nippuja on lisäksi siellä sun täällä.  Messidorit ja Sabagoldit pääsivät yläpihan katokseen. Tunnistatteko kuvien vihreät? Kyllä, maitohorsmaahan se. Niidenkin kuivatus vielä tähän samaan. Horsmia kerään ja kuivaan kerppuina kanoille talveksi. Se olisi kannattanut tehdä jo vähän aiemmin, mutta osa jäi nyt näin myöhään.  Ei tietenkään ole järkevää kuivattaa niitä samoissa koukuissa, mutta eivät ne tuossa pitkään ole yhdessä. Huomenna valkosipulit pääsevät varsinaiseen kuivattamoon, olkoot nyt tuossa yön yli. On siinä lisänä vielä halotkin, onneksi ne sentään ovat jo kuivia.  Valkosipulin pitäisi kuivua nopeasti. Se todennäköisesti parantaa

"Olet syönyt jotain hyvää"

Kuva
Joku kysyi minulta näinä päivinä, mistähän on syntynyt ajatus siitä, että valkosipuli karkottaa vampyyrejä. Johtuisiko se siitä, että valkosipuli karkottaa kaikki muutkin?  Valkosipuli on herkku, johon kannattaa lapsetkin totuttaa jo varhain. En tiennyt vastausta. Mutta sen tiedän, ettei tuo väite pidä ollenkaan paikkaansa. Ei valkosipulin haju karkota kaikkia, päinvastoin. Tottumattomat tietysti vierastavat ja jopa kammoavat hajua. Jos ei ole itse tottunut syömään valkosipulia eikä tiedä, mistä haju tulee, se oudoksuttaa varmasti. Olen huomannut sen koulussa lapsistakin, mutta en silti anna sen estää minua syömästä hyvää ruokaa.  Yksi parisuhteenikin on syntynyt valkosipulin hajun ansiosta. Vuosikymmeniä sitten iltalukiossa vieressäni istunut suloinen poika sanoi: "Sinä olet syönyt jotain hyvää". Niin olin. Aloimme jutella ja tutustuimme.  Seurasi kaunis abiturienttivuosi. Seurustelumme ei ollut sellaista kosteaa bailaamista, joita useimmat siihenastisista suhtei

On onnellista omistaa rescue-koira

Kuva
Moni rescue-koira viettää onnellista elämää Pilpalan kylillä eli Hunsalassa, Pilpalassa tai Tevännöllä.  Harmi, ettei rescuelle ole keksitty hyvää suomennosta. Koditon, kulkukoira, pelastettu... mikään ei kunnolla kerro, mistä on kyse. Kaikki rescuet eivät ole koskaan olleet kulkukoiria, osalla on voinut olla oikeinkin hyvä koti. Yhteistä rescueille voisi ehkä sanoa olevan sen, että niiden hankinnalla ei kukaan ole tienannut rahaa. Niitä ei yleensä ole teetetty tarkoituksella eikä myyty rahasta ainakaan siinä vaiheessa, kun niistä on tullut rescueita. Rescue voi olla rotukoirakin, mutta useimmat eivät ole. Meidän Tikki on ulkonäöltään ratonero bodeguero eli andalusianrottakoira, mutta se on kyllä ihan espanjalaiselle maatilalle ei-toivottuna syntynyt rottakoiran jälkeläinen. Peppi ei muistuta oikein mitään rotua, vaikka hyvin voisi tuollainen rotu ollakin olemassa. Peppi on tullut Unkarin kautta Serbiasta ja on asunut meillä nyt runsaan kuukauden.  Artchie (sen nimi to