29.5.23

Ensimmäinen rantagrilli-ilta Sillankorvassa

Ei se grilliruoka, vaan kaikki se, mikä siihen liittyy!
Kun kesäilta on kaunis, menemme usein ulos syömään. Lassi hankki Erämessuilta muutama vuosi sitten tuollaisen grillin, jossa hän laittaa ruokaa. Nyt kesäsäät tulivat jo keväällä. Villivihanneksetkin ovat olleet tarjolla jo pitkään. 
Söimme tällä kertaa kalaa, perunaa ja sipulia. 
Lisukkeina oli maitohorsmanversoja, voikukannuppuja, vähän vuohenputkea. 
Ihan perusateria siis, mutta kyllä se vain maistuu hyvältä tuolla rannassa. 
Ja hyvässä seurassa! 

25.5.23

Ihastuttava, monikäyttöinen voikukka

Älä vihaa voikukkaa!
Voikukathan ovat ihania! 
Tiedän, että moni niitä inhoaa. Se on surullista. On kurjaa, että puutarhainnostus ja pakonomainen siisteysvimma saavat osan ihmisistä torjumaan niitä raivokkaasti ja suhtautumaan niihin kuin viholliseen. Niiden pakonomainen poisto, kitkentä ja hävitys tartuttavat kasvivihan lapsiinkin.

 Useimmilla meillä vanhemmilla ihmisillä on rakkaudentäyteinen suhtautuminen voikukkaan. Muistamme ihanat lapsuuden kesät ja kauniit voikukkakasvustot. Pelkään, että moni lapsi nykyisin oppii jo pienestä, että voikukka on jotain mitä pitää inhota ja sen myötä hävittää. 

Onneksi villivihannesinnostus vähän vähentää tuota torjuntaintoa. Voikukka on tosi monikäyttöinen kasvi. Vaikka ei olisikaan, ei sitä ole syytä vihata - eikä sitä kannata vihata, sillä sitä on kaikkialla ja sinne mistä sen kitkee, tulee seuraavana kesänä uusia, jos vain maaperä on yhtään sopiva. 

Eihän se hahtuva-aika tietenkään ole yhtä kaunis kuin kukinta. Kuihtunut voikukka ei ole erityisen kaunis, mutta siemenpalloistakin voi iloita, kuten lapsena tehtiin. Ja vaikka ne hahtuvat joskus voivat mennä nenään ja aivastuttaa, eivät ne ole siitepölyä eivätkä aiheuta allergiaa - kuten eivät esimerkiksi maitohorsman siemenetkään, vaikka moni niin kuvittelee.  
Voikukkapelto! Voikukkaa silmänkantamattomiin! 
Voikukan keruu kuuluu jokamiehenoikeuksien piiriin päinvastoin kuin esimerkiksi kuusenkerkkien poiminta. Siis puista ei saa ilman lupaa poimia, mutta rauhoittamattomia ruohovartisia kasveja ja niiden osia saa.

Miten voikukkaa sitten voi hyödyntää?
No, vaikka näin:
Kukista voi tehdä siirappia, voikukkahunajaa, viiniä, tuorejuustoa, hilloa, rahkaa, simaa, sämpylöitä, marmeladia, kotijuustoa, salaattia, sosekeittoa, smoothieta, voikukkakakkua, koristeita (tässä on oltava nopea…), keksejä... Ei tietenkään ihan pelkästä voikukasta, mutta ainakin noihin niitä keltaisia kukkia voi käyttää.

Nuppuja puolestaan voi säilöä etikkaan eli tehdä voikukkakapriksia tai ne voi paistaa paistinpannulla tai grillissä syötäväksi sellaisinaan. Juurta voi käyttää karamellisoituna, paloina keittoon tai pataruokaan, savustettuna, öljyyn säilöttynä (esim. valmis säilöntäliemi purkissa), kahvinkorvikkeena, teenä tai  grillattuna. Lehtiä voi käyttää salaattiin, piirakoihin, lettuihin, sämpylöihin tai smoothieen. 
Keksi itse lisää! 

Ja onhan voikukalla sitten muutakin käyttöä kuin ravintokäyttö. 
Niistä voi tehdä vaikkapa yrttihaudejuomaa diureetiksi, kasvovettä tai hiushuuhdetta. 
Näistä olen vain lukenut, en ole kokeillut itse enkä suunnittele kokeilevanikaan. 
Säilykkeitä olemme tehneet nyt toukokuussa kolmisenkymmentä purkkia. 
Ehkä ne riittävät tälle vuodelle. 
Nuput eivät keräämällä lopu, kaikkia niistä ei millään saa kerättyä. Voikukka on ihastuttavan elinvoimainen kasvi. Mykerö, jota helposti erehtyy pitämään yhtenä kukkana, sisältää oikeasti satoja pieniä kukkia. Jokaisessa niistä on terälehdet, verholehdet, heteet ja emi. Verholehtien alla on sikiäin, josta kehittyy pähkylähedelmä. Pähkylähedelmän sisällä on siemenet, ja ne saavat verhiöstä itselleen oman laskuvarjon. Näin siemenet voivat kulkea tuulen mukana kauaskin, yhä uusiin kasvupaikkoihin. Yhdessä haivenpallossa on siis satoja hedelmiä, joista jokaisella on oma laskuvarjo. 

Netistä opin, että jokaisessa hahtuvassa on noin sata harjasta. Hahtuvat ovat lähes pelkkää ilmaa. Ja tiedätkö: jos hahtuvaisen voikukan upotettaa veteen, sen ympärille muodostuu ilmakupla, koska ilmavirta kulkee niiden hahtuvien läpi. Siksi hahtuvapallo on vedestä nostettaessa ihan samannäköinen kuin sinne laitettaessa. Eikö ole ihmeellistä? En tosin kokeillut tätä itse.

Ja vielä: Suomessa on yli viisisataa (500!) voikukan pikkulajia. Kukahan ne kaikki erottaa toisistaan? Voikukan makuun vaikuttaa luultavasti kuitenkin lajia enemmän sen kasvupaikka, esimerkiksi se, kasvaako se auringossa vai varjossa. Mutta makuasiat ovat makuasioita: meilläkin Lassin mielestä ryöpätty voikukannuppu on kitkerämpi kuin raaka. Raaka on hänen mielestään mieto ja raikas. 

Kasvimaalta voikukat tietysti kitketään, mutta kokonaan voikukkaa ei saa hävitettyä. 
Turha edes yrittää! 

Ja hei: Vielä lopuksi pari vinkkiä. 
1) Voikukankukintojen keruu on nopeaa ja helppoa, mutta niitä tarvitaan yleensä paljon. 
Ota siis avuksi marjanpoimuri! 
2) Ohje siitä, että esimerkiksi viiniä tehdessä kaikki vihreä pitää poistaa, ei pidä paikkaansa. Ainakin kannattaa itse kokeilla, vaikuttaako vihreän mukana olo makuun vai ei. Niiden poistaminen on nimittäin valtava urakka. 

Valimomuseon Galleria Bremer - paras paikka julkkareille!

Kirjani sai ihastuttavan julkkari-illan Karkkilassa 
Ruukkimuseolla eli Valimomuseolla ja tarkemmin sanottuna Galleria Bremerissä. 
Yleisö sai kokea sekä musiikkia, kuvataidetta, kirjallisuutta että historiaa 
monessa muodossa saman illan aikana. 

Soile Närhi soitti harmonikkaa ja lauloi, Riikka Lehtonen lauloi. 
Saimme nauttia kappaleista Pieni sydän, Siks oon mä suruinen ja Tänään riittää. 
Lisäksi Soile säesti yhteislaulun, vanhan koululaulun 'Lähteellä'. Siis se iki-ihana Sua lähde, kaunis katselen, jota lauletaan myös kirjassa ja joka hyvin liittyy Ida-kirjaa edeltävään romaaniin "Lähteen rannalla elämä".  Toinen hyvin sopiva laulu olisi ollut 'Leivo'. Miks, leivo, lennät Suomehen... Näitä molempiahan entisaikaan laulettiin kouluissa niin, että kaikki osasivat ne ulkoa. 
Riikka luki ihanasti otteita kirjastani, mutta itsekin luin yhden pätkän. 
Kuvassa taustalla näkyvässä Huitti-huoneessa on esillä Ilmari Huitin 'Vaskijärven papat' -tauluja, 
ja niiden innoittamana luin Ida-kirjasta kohtauksen, 
jossa taiteilija Ilmari Huitti osuu samaan junaan kuin Idan ystävä, piikalikka Saimi. 
Junahan kulki Högforsista paitsi Hunsalaan myös Vaskijärvelle, jossa Huitti asui. 
Toinen näyttely oli Miina Äkkijyrkän 'Ammutaan Karkkilassa'. Äkkijyrkän näyttelyavajaisista olen tehnyt pari viikkoa sitten toisen päivityksen, löytyy haulla täältä blogista. 
Tarjoilut olivat pääosin kotimme eli Solstrandin tuotteita kuten Lopella pari päivää aiemmin. Laila Salonius onneksi auttoi suupalojen väkertämisessä, joten kiirettä ei nyt tullut. 
Ihmisiä tuli ihanasti paikalle. Kaikille riitti lasi ja istuinpaikka. 
Kaikki tuntuivat olevan tosi kiinnostuneita kirjasta ja siitä mitä kerroin. 
Yksi heistä, Jukka Laitinen, oli lukenut kirjan ihmeen nopeasti kotona ja kirjoitti siitä blogipäivityksen, josta ilahduin suuresti:
Seuraavan kerran kirjani on esillä ensi maanantaina Pilpalan Liitontalon 100-vuotiskahviossa. Iltaan liittyy pieni kyläkävely, jossa tutkailemme niitä teitä, joita Ida aikanaan polku kohti Pyhäjärveä. (Muistetaan kuitenkin, että Ida-kirja on kaunokirjallisuutta, eikä Idaa ihan oikeasti koskaan ole ollut.) Ilta alkaa kello 18 ja on kaikille avoin. Tervetuloa!
Ja käy kysymässä kirjaani omasta kirjastostasi: jos sitä ei siellä ole, sen voi tilata. 

22.5.23

Suuri päivä

Eilinen oli minulle suuri päivä. Kirjani sai julkistamisjuhlan. 
Päivä kului valmisteluissa. Tein luonnonkukkakimppuja, keräsin villivihanneksia tarjoiluihin, pakkasin tavaroita, tein viimeisiä listoja ja suunnitelmia, viestittelin eri tahoille. Lassi treenasi lauluja. 

Ennen kolmea lähdimme Lopen kirkonkylälle. Onneksi Olli ja Lassi hoitivat musiikkipuolen kokonaan, siitä ei tarvinnut huolehtia. Lisäksi he kantoivat tavaralaatikoita ja kasseja, pöytiä ja tuoleja ja järjestelivät salia. Itselläni riitti hommaa pöytien laitossa. 
Illan päätähti oli tietysti Ida. Siis kirjani Ida, yhteiskoululainen. Sitä edeltävä romaani, Lähteen rannalla elämä oli mukana, samoin kuin niiden välissä ilmestynyt Makasiini - maallemuuttajan tarinoita. Itse asiassa siinäkin on mukana kaksi Ida-aiheista novellia. 
Varttia vailla kuusi näytti siltä, ettei paikalle tule ketään. Mutta tuli! Kaikki tärkeimmät ystäväni Lopelta tulivat paikalle - paitsi ne, jotka olivat ilmoittaneet esteistä. Koskaanhan aika ei kaikille käy, mutta on ihanaa, kun otetaan kuitenkin yhteyttä ja kerrotaan tilanne. 
Lassi Tudeer ja Olli Karikorpi soittivat valitsemiani, illan aihepiiriin sopivia kappaleita. 
Lisäksi he säestivät yhteislauluna lauletun entisajan koululaulun "Leivo". 
Lauloimme myös Suomen Kaartin lähtölaulun, sen nykyisin jo unohtuneen. 

Lopen kirjaston Fallesmanni-salissa oli opiston käsityöryhmän näyttely, joka sopi hyvin tilaisuuden henkeen. Käsin kudotut huivit, peitot ja muut tekstiilit toivat kivan lisän tähän "maalaisnostalgiseen" iltaan. 
Erja Noroviita luki ihanasti katkelmia kirjastani. 
Yleisö pyysi lisää kerran toisensa jälkeen. Erja oli valinnut kohtauksiksi Idan kouluunlähdön, maatiaissiat, koti-ikävän ja perunapuuron valmistuksen. Itse olin valinnut kohtauksen, jossa sienimetsän jälkeen tulee ukkoskuuro ja Ida peluuttaa kotiväellä korttia, jotta pelko unohtuisi. 

Erjan lisäksi myös Pirkko oli ehtinyt jo lukea kirjan, joten siitä syntyi mukavaa keskusteluakin. He osasivat kommentoida kirjaa ja myös kysellä minulta asioita sen synnystä. Kysymysten avulla minun oli helppo kertoa erilaisia tiedonhankintaan, kirjoittamiseen ja käytännön ongelmiin liittyvistä jutuista. 
On kauheaa ottaa kirjasta hintaa, etenkin kun ostajat ovat ystäviäni. 
Mutta se on Suomessa painettu, ammattilaisen taittama ja muutenkin aikamoisen työn vaatinut esine, joten en ainakaan ihan heti sitä voi jakaa ilmaiseksi. 
Mutta jos joku haluaa maksaa vain vähemmän, se sopii minulle. 
Osa hinnasta menee kyläyhdistykselle Liitontalon ylläpitoon. 

Eniten toivon, että kirjaa ostettaisiin kirjastoihin ja että sitä sieltä myös lainattaisiin. 
Vielä ei ole ainuttakaan kirjastotilausta tullut. 
Huomenna on edessä vastaava tilaisuus Karkkilassa. Taaskaan en tiedä, monenko ihmisen tuloon pitää varautua. Miina Äkkijyrkän julkkareissa tarjottiin piimää, leipää ja porkkanaa, se oli kätevä konsepti. Ehkä kuitenkin tarjoan sielläkin suunnilleen sellaista kuin eilen Lopella. 

Pöydässä tarjolla:

Kauranapit

Ruisnapit

Leipä

Pikkuporkkanat

Raksu (rapea ruissydän, tumma suklaa)

Kaneliässät

Yllä mainitut kotimaisia, mutta eivät Solstrandin tuotantoa.

Lehmäkarkit saksalaisia kermatoffeita.

 

Päällä Solstrandista:

Hot Chili

(sis. chili, karpalo, sokeri, etikka, suola)

Tulipuna-kastike

(omena, chili, etikka, fariinisokeri, mustikka, purjo, inkivääri, suola)

Kriikunahillo

Säilötyt voikukannuput sis. etikka, sokeri, suola

Ruohosipulinkukat

Syötävät kukat ja villivihannekset: pihlajansilmut, käenkaalin lehdet ja kukat, mansikankukat, poimulehden kukat ja lehdet

 

Juoma:

Solstrandin kotitekoinen sima



20.5.23

Ininää ja mäkätystä

Nyt marmatan ihmisten outoudesta. Ihmiset ovat ristiriitaisia, ajattelemattomia, kummallisia. Minäkin varmasti olen sitä tavoilla, joita en itse huomaa. 

Laiskuuteni suojaa minua kuitenkin monelta kummallisuudelta: se saa minut miettimään, mitkä asiat ovat oikeasti tekemisen arvoisia. Kaikki ahkeruus ei olekaan hyve.

Ihmisillä on hirveä tarve olla siistejä tässä ja nyt. Ja jos johonkin on totuttu, niin täytyy toimia. Suihkuun mennään puhtaanakin, koska niin pitää tehdä. Helppouden ja siisteyden nimissä tehdään asiat usein monimutkaisesti ja työläästi, kovin usein myös haitallisesti. Ahkeruus on tärkeintä, vaikka se johtaisi epäolennaisiin, hyödyttömiin tai jopa haitallisiin tekoihin. 

Meillä ruoho saa rehottaa, tekemistä riittää tarpeeksi kasvimaissakin. 

Keräsin viime ajoilta eteen tulleita esimerkkejä asioista, joita en ymmärrä. Kaikki eivät liity ollenkaan ahkeruuteen tai siisteyteen – niille en keksi minkäänlaista selitystä.

Elämän voima on vahva, vaikka ihminen sitä yrittää tukahduttaa.

Tässä lyhyt lista asioista, joille en keksi järjellisiä selityksiä: 

-          ihminen ajaa autolla, pysähtyy mutta ei sammuta moottoria ennen kuin on tehnyt kaiken muun: irrottanut turvavyön ja kerännyt kamansa, kenties tarkistanut puhelimensakin

-          ihminen lähtee hotellihuoneesta ja jättää valot päälle

-          ihminen lähtee kauppaan, mutta ei ota mukaansa kauppakassia tai koria

-          ihminen osaa anteeksipyydellen selitellä sitä, että käyttää kertakäyttöastioita, mutta kattaa silti jokaiselle väkisin muovilusikan, vaikka harva käyttää sokeria ja se lusikka on oikeasti vain haittana

-          ihminen kauhistelee entisajan tapaa käyttää pihanperää kaatopaikkana, mutta hautaa itse muovia puutarhaansa juurimattoina ja ”suodatinkankaina” siisteyden nimissä

-          ihminen pakkaa lupiineja muovipussiin ja vaatii kuntaa polttamaan ne, vaikka lupiineja on kaikkialla. Sama ihminen tuo puutarhaansa uusia vieraslajeja ja pitää niitä hienoina.

-          Kauhistellaan, kun joku syö perunoita kuorineen (kotimaisia, jopa itse kasvatettuja), mutta syödään itse tuontihedelmiä kuorineen ja jopa tarjotaan niitä lapsille 

Laiskuus voi johtaa vaikkapa siihen, että kiviportaat kukkivat sammalleimua, akileijaa, ruohosipulia ja ahomansikkaa. 

Saa kommentoida! 

18.5.23

Ida elää! Keskustelua kirjasta

Mikä olisikaan kiinnostavampaa vasta kirjan julkaisseelle kuin saada keskustella siitä asiansa osaavan, herkän, älykkään ja kokeneen ihmisen kanssa? Minä sain sellaisen ilon viime viikolla, heti kun kirja oli tullut painosta.

Pirkko Arola haki kirjan ja luki sen samalla istumalla. Edelliset kirjani hän oli lukenut jo vuosia sitten, mutta nyt hän kertaukseksi luki myös aiemman Ida-kirjani ’Lähteen rannalla elämä’. Sehän on nopeasti luettu, tiivis kirja, oikeastaan pienoisromaani. Uutukaisessa Ida on kasvanut, maailma on laajentunut ja kirja on selvästi paksumpi.

Pirkko on itsekin kirjoittaja: hän on julkaissut runojen, aforismien ja laulunsanojen lisäksi useita romaaneja, joista kaksi viimeistä ovat historiallisia. Lisäksi Pirkko on taustaltaan muun muassa työnohjaaja, ja siksi hänen kanssaan on todella mielenkiintoista keskustella.  

Pirkko halusi kirjoittaa kirjastani Lopen lehteen, ja siksi tapasimme ja juttelimme kokonaisen iltapäivän. Ehdimme tietysti puhua paljon sellaistakin, mitä hän ei lehtijuttuun voinut eikä halunnutkaan ottaa mukaan.

Totesin itsestäni, että minä en ole runoilija vaan raportoija. Toimittajataustani näkyy varmasti tekstissä. Samoin opettajuus! Yleensä pyrin selkeyteen, helppolukuisuuteen ja tiiviyteen, mikä ei kaunokirjallisuudessa välttämättä mikään hyve ole. Kuvaan suuria tunteita ja järkyttäviäkin tilanteita yleensä hyvin vähäeleisesti, luotan lukijan kokemuskykyyn ja siihen, että tunteet ovat melko yleisinhimillisiä, minun ei pidä erikseen korostaa vaikkapa lapsen surua isän tai siskon menettämisestä.  

-         Miten suunnitelmallinen on työtapasi? Suunnitteletko kaiken etukäteen vai annatko vain tarinan viedä?

Siltä väliltä. Ensinnä oli se valtava tiedonhankintavaihe, joka kuitenkin jatkuu vielä kirjoittaessakin. Mutta kun olennaisin taustatieto oli hankittu, mielessä syntyivät perusrakenteet. Kirjoitin ja ryhmittelin sitten tapahtumat paperille niin, että aikajaksosta tulee harmoninen. Kirjahan alkaa lukuvuoden alusta ja sen oli tarkoitus päättyä kevätjuhlaan, joten koko vuodelle piti saada suhteellisen tasapainoisesti sisältöä. Pakostakin alkusyksy kuitenkin korostui. Myös kuvien sijoittelun suunnittelin ihan paperilla, halusin kuvia sinne tänne suhteellisen tasaisesti, mutta niiden piti myös liittyä selkeästi tekstiin. Siksi niiden paikat piti suunnitella etukäteen. Ja tietysti ylipäänsä se, mitä kuvia otetaan ja mitä jätetään samoin kuin se, mitkä tapahtumat ja faktat pääsevät kirjaan mukaan.

Mutta toki kirjoittaessa tarina vei. Joskus valmista tekstiä lukiessa ihan hämmästyin, että olenko tuollaistakin kirjoittanut.

Tiedän, että toimittajatausta näkyy kirjassa niin, että se ei ole kauhean kaunokirjallinen vaan vain kertova. Häiritseekö se lukijaa? (Pirkko: ei suinkaan. Teksti on kiinnostavaa ja faktoineenkin sujuvaa, oletko ajatellut tietokirjojen kirjoittamista?) Kolme kirjaani ovat erilaisia: kaunokirjallisin ja runollisin on Lähteen rannalla elämä, Makasiini puolestaan on etupäässä tietoteos, jossa kuitenkin omat valokuvani korostuvat, ja onhan siinä neljä novelliakin. Mutta tämä Ida sitten on ennen muuta kuvaus Karkkilasta 1920-luvulla. On siinä tietysti myös muuta: agraariyhteiskuntaa, ajan murrosta, modernin saapumista suomalaiseen yhteiskuntaan yleensä, eläinsuojelua, luonnonsuojelua, Pilpalan kylää, ruokaa, kouluhistoriaa ja niin edelleen.

-          1920-luvulla seurakunnalla ja kirkolla oli merkittävä ja näkyvä rooli suomalaisessa yhteiskunnassa.  Kirjassasi ne eivät kuitenkaan juurikaan näy.

Se on totta. Koulussa kyllä lauletaan virsiä ja käydään joulu- ja kevätkirkossa, kuunnellaan rovastin saarnaa ja osallistutaan uskontotunneille. Mutta kirkossakäyntiä tavallisina sunnuntaina ei kirjassa ole. Yksi syy on se, että Ida viettää useimmat viikonloput kotonaan maalla, jossa ei kirkkoa ole. Toisaalta Karkkilassa ehkä kirkko ei kuitenkaan ollut ihan yhtä merkittävä kuin jollain muulla paikkakunnalla. Ainakaan se ei Karkkilaa koskevassa lähdeaineistossanikaan juuri korostunut.

-          Tuohon aikaan myös kuolema oli elämässä alituiseen läsnä, mutta kirjoissasi sitä ei juuri kohdata.

Hmm. Ainakin yksi syy siihen on se, että halusin kirjoittaa kirjat, joita voivat myös lapset vaivatta lukea tai joita voidaan lukea ääneen lapsille. Kerroin kyllä pahoista asioista kuten vankileiristä ja lasten kuolemasta, mutta ne vain mainitaan etäisesti, taustalla. Yksi kohtaus kuitenkin on, jota epäröin jälkikäteen. Ida joutuu tappamaan kukkopoikia ja hän tekee sen itse kirveellä. Se kohtaus saattaa joitakuita kauhistuttaa, vaikka se kukkopoikien tappaminen on olennainen osa kananpitoa, eikä Ida sitä tee mielikseen vaan pakon edessä ja nopeasti.

-          Lempikohtauksesi? Mitä kohtaa oli mukavin kirjoittaa?

Pidin siitä, kun Ida tapaa Lydia Virtasen, kommunistina pidetyn naisen. Toisaalta joululahjojen hankinnasta oli ihana kirjoittaa: oli kiva miettiä mahdollisia lahjoja itse kullekin hahmolle ja sitä, mistä ne sitten löytyisivät, torilta vai Osuusliike Tuen kaupasta. Piti ottaa selvää, mitä kirjoja ja lehtiä silloin oli ja pohtia, mihin Idan vähät rahat riittäisivät. Tunsin siinä Idan iloa siitä, kun hän sai ajatella läheisiään ja suunnitella heidän ilahduttamistaan.

Kuvaukset Idan pyörämatkoista olivat myös mieluisia kirjoittaa, elin vaihtuvassa maalaismaisemassa. Myös ajan ruokakulttuuriin perehtyminen oli mieluista. Ja koiran löytyminen. Oikeastaan niin moni asia!

-          Tekstissäsi on paljon dialogia ja olet onnistunut saamaan siihen murteen tuntua, vaikka se on yleiskielistä. Mukana on myös vanhoja sanoja, joita ei nykyihminen välttämättä tunne.

Kyllä. Se on sellaista tasapainottelua. En pyrkinyt kirjoittamaan puhdasta murretta edes ihmisten puheisiin, en siihen olisi pystynyt eikä sitä suurin osa lukijoista jaksaisi lukea. Siellä täällä murrepiirteitä kuitenkin esiintyy, esimerkiksi Idan tavatessa maalaisväkeä koulumatkallaan. Jollain tavalla piti tuoda esiin ihmisten eroja yhteiskuntaluokan, aseman ja iän suhteen puheessakin: yhteiskoulun lehtori puhuu eri tavalla kuin piikatyttö. Tietysti puheen kuten tekstin muutenkin piti ilmentää 1920-lukua. Aikamoista tasapainottelua siis helppolukuisuuden, ymmärrettävyyden ja ajankuvan välillä. Monta sanaa jouduin tutkimaan ja tarkastamaan: onko tuolloin ollut käytössä sana mainos? Entä juliste? Mistä asioista tuon ajan ihminen ei puhuisi lainkaan? Miten nuori tyttö puhuu vanhemmalle ihmiselle, entä ventovieraalle? Vanhentuneita sanoja otin mukaan säästellen ja yritin pitää huolta, että lauseyhteydestä niiden merkitys kuitenkin selviää.

-          Lähteen rannalla elämä –kirjassasi huomioni kiinnittyi siihen, että siinä puhuttiin paljon ruoasta. Mitä siitä sanot?

Tuota ihmettelen. (Piti oikein tarkastaa: tarkkaan ottaen kirjassa syödään vain kahdesti, jouluaterian lisäksi kerran puuroa.) En itse ole kokenut niin. Mutta olihan ruoka ja sen hankinta tuolloin erittäin iso osa elämää. Lähes kaikki tosiaan pyöri sen ympärillä: ruoan kasvatuksen, keräämisen, säilönnän ja valmistuksen, joka sekin oli silloin hitaampaa ja hankalampaa kuin nykyisin. Kyllä, jos nämä kaikki otetaan huomioon, niin jollain tavalla ruokaa sivutaan lähes joka sivulla.

Mutta Ida, yhteiskoululaisessa itse ruoanlaitto on isommin esillä. Kuvaan, mitä ruokia Ida tekee ja mitä ostetaan kaupasta tai torilta. Ruoanlaittovälineetkin ovat mukana: muun muassa Högforsin liesi ja sillipannu.

-          Miten kuvailisit Idaa? Paljonko Idassa on sinua itseäsi?

Jaa-a. Onhan Ida ihan erilainen kuin minä, paljon rohkeampi ja taitavampi ja huomaavaisempi. On hänessä silti minuakin, ihanteellisuudessaan ja pyrkimyksessään oikeudenmukaisuuteen. Ja kyllä Ida myös pelkää ja tuntee itsensä välillä epävarmaksi ja yksinäiseksi. Mutta niin, ehkä Ida on ihanneminä. Heh, tosiaan, ehkä Ida on sellainen kuin olisin halunnut olla. Totta on, että hän on sellainen Pollyanna, hyvä tyttö.

-          Miksi et ole kirjoittanut nykykoulusta vaikka se on sinulle tuttu?

Ei ole tullut oikeastaan mieleenikään. Tai olen minä joitain lyhyitä tekstejä tehnyt nykykoulusta, mutta se on eri asia. En koe, että minulla on mitään annettavaa nykykoulun suhteen. Nykykoulu on niin… se on niin paljon. Ei siitä saa otetta. Enkä minä tiedä, miten asioiden pitäisi olla, vaikka totta kai minulla on koulusta omia mielipiteitä. Yritän vain olla kertomatta niitä.

On myös niin, että nykykoulu on liian lähellä. Minua kiehtoo tämä elämä ennen vanhaan, ja minusta ihmisten pitäisi tietää siitä enemmän. Katson, että se on minun tehtäväni: tuoda tutuksi sitä, mikä on ollut toisin. Ihmiset saisivat minusta tuntea paremmin omaa historiaansa, paikallishistoriaa ja Suomen historiaa ylipäänsä. Siitä voi myös oppia paljon. Kai minä olen sellainen… valistaja! (naurua)

-          Miksi juuri 1920-luku?

Vuosi 1926-1927 tuli luonnostaan Lähteen rannalla elämä –kirjan seurauksena. Sehän lähti kansalaissodasta ja kuvasi vuotta 1923. Nyt on kulunut kolme vuotta ja Ida siis päätyi Karkkilaan. Näin vain luonnollisesti kävi, Pilpalasta lähdettiin Karkkilaan, jos oppikouluun haluttiin. Ja koska Karkkila on ollut oma työpaikkakuntani ja siksi tuttu, oli itselle luonnollista ja kiinnostavaa perehtyä vielä lisää Pyhäjärven (Karkkilan) historiaan.

Itse asiassa 1920-luku on aika huonosti tunnettu. Ei ollut ihan helppoa löytää tietoa juuri siitä. Paljon faktoista on vain sellaista ”ennen vanhaan”-, ”silloin joskus”-tietoa. Täsmällistä 1920-luvun tietoa on kovin paljon vähemmän. 1930-luku alkaa jo olla paremmin dokumentoitua. Toisaalta en ole varma, onko se sitten enää yhtä kiinnostavaa. Tällä hetkellä ainakaan en tunne suurta mielenkiintoa esimerkiksi 1950-lukua kohtaan, vaikka siitä olisi aikalaistietoakin saatavissa.

-          Jatkuuko Idan tarina?

No, sitähän ensimmäinen lukija jo ehti kysyä. Jännää oli sekin, miten paljon minulta toivottiin jatkoa ’Lähteen rannalla elämä’ –kirjalle. Ihmiset pyysivät sitä ja sanoivat, että haluavat saada tietää, miten Iitan tarina jatkuu. Iitan ja Juhon tarina oli kuitenkin fiktiota, joten kuka tahansa voisi itsekin keksiä heille tulevaisuuden! Mutta totta kai tuollaiset puheet hivelevät mieltäni, olen todella otettu siitä, että ihmiset ovat samaistuneet tarinaani ja kertovat tahtovansa lukea lisää.

Nyt, kun kirja on juuri saatu ulos painosta, ei suuresti ole ajatusta uuteen urakkaan ryhtymisestä. Siis ainakaan fyysisen kirjan tekemisestä, siihen liittyy niin paljon epävarmuutta ja monenlaista työtä  kirjoittamisen lisäksi. Mutta tietysti Ida elää mielessä, ja ehkä hänen tulevaisuutensa jossain vaiheessa taas alkaa saada selkeitä muotoja. Eihän sitä koskaan tiedä!


Toivottavasti loppilaiset löytävät tiensä julkkareihin kirjastolle ensi maanantaina kello 18. Keskiviikkoisesta Karkkilan museon tilaisuudesta en ole yhtä huolissani, sinne varmaan väkeä tulee. Kyläkävely Pilpalaan kirjan maisemiin on sitten vuorossa 5. kesäkuuta. Tervetuloa sinnekin! 

Kuva: Finna. 


17.5.23

Ida, yhteiskoululainen - miksi keltaiset kannet?

 

Joku on jo ehtinyt kiinnittää huomiota uunituoreen romaanini ”Ida, yhteiskoululainen” kansien keltaiseen väriin. Oletus väristä olisi ollut harmaa tai jokin tumma väri, kun kyseessä on 1920-luvusta kertova kirja.

Ihmisten mielikuvat menneestä ajasta tuppaavat olemaan mustavalkoisia. Syy on selvä: värivalokuvat yleistyivät vasta 1950-luvulla. Muistan itsekin pienenä ajatelleeni, ettei ennen vanhaan ylipäänsä ollut värejä lainkaan.

Myös vaatetus oli ennen vanhaan usein tummasävyistä, harmaa ja ruskea korostuivat ja luonnonväritkään eivät kovin räikeitä ole.

Niinpä itsellänikin ensimmäinen ajatus kirjani kannen väristä oli ruskea tai harmaa. Kannen kuvakin on mustavalkoinen. Punaruskeakin kävi mielessä, mutta kun graafikko ehdotti keltaista, hätkähdin.

Hämmennys ei kestänyt pitkään. Keltainen on kuitenkin ”oma” värini oranssin ohella. Vaatetuksessanikin suosin runsaita ja kirkkaita värejä. Pian olin jo varma, että keltaiset kannet nimenomaan tahdon.

Keltainen liittyy kirjaani monin eri tavoin.

-          Idan kortteeriasunto Högforsissa on keltaisessa talossa. Keltamulta oli varsin yleinen talojen väri jo tuolloin.

-           Karkkilan eli Högforsin keskeinen rakennus oli kirkko, joka tuolloin oli keltainen. Yhteiskoulun tuonaikaisesta väristä ei ole tietoa, mutta sekin saattoi olla keltainen. Kuvissa se tietysti näyttää harmaalta, mutta tuskin se maalaamaton oli.

-           Maa-artisokan kukat ovat kirkkaan keltaiset. Lehtori Grannäsillä kasvoi maa-artisokkaa, ja Idalla oli tarkoitus tuoda sitä kotiin Pilpalaan. Karkkilaan keväällä 1927 levinnyt perunasyöpä esti kaikki kasvien siirrot.

-           Rypsi- ja rapsipellot ovat kirkkaan keltaisia. Myös tähän liittyvä kohtaus kirjassa on.

-           Kananpojista osa oli 1920-luvulla ”kananpojankeltaisia” ja Idalla oli myös kanoja. Maatiaiskanoissahan on myös mustia ja muunvärisiä, mutta iso osa tipuista syntyi tuolloinkin keltaisina.


Mitä mieltä itse olet kansien väristä?

Keltaokramaalattu sisäseinä Järventaustan Syrjässä. 
Keltaisella saatettiin siis maalata myös seinien sisäpintoja. 
Vanha kahvikuppi Järventaustan Syrjässä. 
Jos kiinnostuit, mikä on Syrjä, löydät siitä haulla useankin kirjoituksen tästä blogista. 

13.5.23

Turistikohteena Lahti

Me kun harvoin poistumme Solstrandista, oli tämänviikkoinen kirjalaatikoiden haku Lahdesta iso tapahtuma. Tietenkin pyrin yhdistämään tällaisiin reissuihin myös jotain muuta eli tekemään matkasta samalla pienen loman. Tällä kertaa loma Lahdessa onnistui oikein mainiosti. 
Olen harvoin käynyt Lahdessa. Ihan nuorena kuljin siitä ohi sen verran, että linja-autoasema jäi muistiin. Sattumalta päädyimme nyt ensimmäiseksi juuri sinne, vaikka - tai juuri siksi että - se ei enää ole linja-autoasema. Siinä oli nyt lounaspaikka nimeltä Kaarlo Social. 

Ja millainen lounaspaikka! En ehkä ikinä ole käynyt paremmassa! Se oli aivan huippu! Lounaan ei siis tarvitsekaan olla tylsää ja mautonta. Lähtiessämme kehuin sekä salin että baarin puolella henkilökuntaa. Kerroin, että nyt harmittaa, että asumme niin kaukana. "Pitäisi varmaan kirjoittaa vielä yksi kirja, että pääsisi tänne uudelleen!" sanoin.

Jos jonkin vinkin heille voisin antaa, se olisi se, että netissä olevaa ruokalistaa voisi selkeyttää. 
Katsoin sitä etukäteen ja melkein hylkäsin koko paikan siksi, että lista oli vaikeaselkoinen.  
Ihastuttavan lounaan jälkeen etsimme tiemme Lanu-puistoon ja Vesijärven rantaan. 
Siitä tuli monipuolinen ja kiinnostava kävelyretki. 

Lanu-puisto on veistospuisto, jossa on kuvanveistäjä Olavi Lanun suuria, betonista valettuja veistoksia. Veistokset on sijoitettu Kariniemen mäelle kävelyteiden varsille, ja ne on varta vasten suunniteltu sulautumaan luontoon. Niiden väri muistuttaa luonnonkiveä ja niiden annetaan tarkoituksella sammaloitua. 

Veistospuisto on rakennettu vuosina 1989-1992. Kariniemenpuisto puolestaan on suojeltu lehtometsä. Samalla kun kiertää ja katselee veistoksia, joita on 12, voi tutustua 15 eri puulajiin. Ne on numeroitu, veistokset on merkitty kirjaimin ja paikalla on myös kyltit. 
Näin keväällä kohde tuntui erityisen hienolta kohteelta. 








Seuraavalla Lahden keikalla menemme varmaankin visuaalisten taiteiden museo Malvaan. 
Mutta Kaarloon pitää silloinkin päästä lounaalle!