Pilkkeitä Pilpalasta

Äitini Anna lähti Karjalasta evakkomatkalle seitsenvuotiaana.  Paljon olen viime päivinä miettinyt myös pienen Annan yksinäistä evakkomatkaa ja oman paikan etsintää uusilla, aina vaihtuvilla kotiseuduilla.  Lukuisien muiden tavoin heräsin kiinnostumaan suvustani ja äitini tarinasta liian myöhään. Jotain sentään sain kysyttyä ja kirjoitettua talteen ennen kuin sairaus vei niin hyvät kuin huonotkin muistot. Parikymmentä vuotta sitten otin asiakseni kysyä Annalta niin paljon kuin vain osasin, ja kirjoitin hänen kertomansa asiat talteen mahdollisimman tarkasti. Paljon oli kuitenkin jo ehtinyt unohtua ja jotkin asiat olivat saattaneet matkan varrella jo muuttuakin. Niin ihmisen muisti toimii.  Nyt Anna on 90-vuotias ja asuu hoivakodissa Espoossa. Hän on fyysisesti sitkeä, mutta puhekykyä hänellä ei enää ole.  Tässä nyt Annan muisteluita osittain suoraan muistiinpanoistani kirjoitettuna, osittain tiivistettynä.  Hotokka, Muolaa, Karjala "Karjalassa ehdin kuukauden verran käy

Muutama vuosi sitten keksin sen: koulumaailman hauskat tavat oppia kieliä voi viedä aikuistenkin pariin.  Kouluissa on jo pitkään pyritty lisäämään kielenopiskeluun toiminnallisuutta. Kommunikatiivista se on ollut jo vuosikymmeniä, toisin sanoen kielten tunneilla ei enää aikoihin ole vain päntätty kielioppia. Mutta yhä enemmän se on myös oikeasti hauskaa. Tunneilla leikitään ja pelataan, näytellään ja lauletaan. No, kaikkihan eivät siitäkään aina pidä, mutta suurin osa kuitenkin. Samalla opitaan paljon muutakin kuin sitä kieltä. Oikeastaan nämä hauskuttelukeinot sopivat aikuisopiskeluun erityisen hyvin. Siis siihen, kun kielitaito on jo joskus hankittu tai ainakin yritetty hankkia, ja nyt se pitäisi vain herätellä eloon.  Eivät aktiviteetit aina näin fyysisiä olleet, ja koronaviruksen iskettyä etäisyyttä pidettiin välillä hyvinkin tarkasti.  Tarjosin siis Lopen opistolle tällaista hauskanpitokurssia sekä englantiin että ruotsiin. Ruotsin kurssia ei ensimmäisenä vuotena saatu kokoon, si

Blogini täyttää tänään vuoden. Pieni katsaus kuluneeseen on siis paikallaan. Tavoitteet ovat täyttyneet ja ylittyneet. Mietin pitkään, lukisiko blogiani kukaan, jos sen perustaisin. Ihmettelin, että blogeille ylipäänsä löytyy lukijoita – ymmärsin sellaiset asiantuntijablogit, joihin itsekin tukeudun silloin, kun etsin jotain tietoa. Mutta että blogeja ihan lukemalla luettaisiin, se tuntui minulle vieraalta. Rohkaistuin silti kokeilemaan. Aluksi kävijämäärät olivatkin aika pieniä. Sain noin kymmenen seuraajaa – ilmeisesti kavereista – ja päivityksiä luki alle 50 henkeä. Mutta pikku hiljaa tilanne muuttui. Kirjautuneita seuraajia ei tosin ole juurikaan tullut, mutta siinä onkin jotain sellaista, mitä en ymmärrä. En tiedä, mistä jotkut ovat saaneet satoja seuraajia, tai edes kymmeniä. Minulle moni on sanonut yrittäneensä kirjautua, mutta se on ollut liian hankalaa ja he ovat jättäneet homman sikseen. En muutenkaan oikein hahmota, mikä etu ”seuraajuudella” on: voihan niitä

Siskoni Tiia kuoli tiistaina.   Menetys on iso suurelle joukolle ihmisiä. Tiia oli suvun kokoava voima, keskushahmo, matriarkka. Silti en ole kovin järkyttynyt. Eivät Tiian lapsetkaan ole, vaikka perhe on suuri ja tiivis, läheinen ja lämminhenkinen. Järkytyksen puute johtuu siitä, että Tiia itse suhtautui tulevaan kuolemaansa luonnollisesti ja tyynesti. Syksyllä hän arveli, ettei näkisi enää joulua, joten aikaa oli loppujen lopuksi enemmän kuin hän itse tai me muut olimme olettaneetkaan. Hän oli mutkaton ihminen ja samalla suoruudella ja mutkattomuudella hän suhtautui lähestyvään kuolemaansakin. Hän lohdutti meitä kaikkia, kielsi suremasta turhaan ja sanoi, että hän on saanut elää hyvän ja tarpeeksi pitkän elämän. Hänelle oli tärkeintä, että hän oli saanut saattaa hautaan miehensä Yrjön. Yrjö kuoli 7.12.2019.   Varmasti Tiia olisi mielellään elämäänsä jatkanutkin, mutta oikeastaan hän itse diagnosoi itsensä parantumattomasti sairaaksi jo varhain viime vuonna. Lääkärit uskoivat ja

Tunnustan: en ole hiihtänyt kertaakaan koko talvena. Meillä täällä Lopella olisi hiihtoon hienot mahdollisuudet, mutta yksin ei tule lähdettyä. Lassilla puolestaan ei ole monoja.  Viime viikonloppuna viimein oli tarkoitus päästä hiihtämään.  Erja Noroviita oli mökillään ja hän on intohimoinen hiihtäjä. Olin etsinyt välineet valmiiksi ja henkisesti valmistautunut.  Mutta ei. Sää petti. Onneksi Erja kertoi jo etukäteen, ettei suksia kannata ottaa mukaan. Jäällä on vettä ja latu on kehno.  Mökillä oli mukavaa, mutta hiihto siis vaihtui kävelyyn.  Erja on kadehdittavan reipas. Hänellä on myös avanto ja hän käy siellä uimassa.  Ja ihailenhan minä Erjaa monesta muustakin syystä. 

Luonnonperintösäätiöllä on täällä Lopellakin kaksi suojelumetsää. Kaikkiaan säätiön omistamia suojelumetsiä on eri puolilla Suomea peräti 152. Lopen metsät ovat pienenpieniä, mutta onneksi ne kuitenkin ovat. Ylipäänsä suojeltuja metsiä on Etelä-Suomessa niin kovin vähän. Toinen metsistämme on Launosissa. Siitä voin kertoa joskus toiste. Meitä lähinnä sijaitsee Yli-Myllyn alue, joka on minulle erityisen tärkeä. Olen myös sen ”metsänvartija”. Tuo metsänvartijan titteli on ihan epävirallinen, eikä se oikeastaan tarkoita juuri mitään. Olen kuitenkin pitänyt tapanani käydä silloin tällöin katsomassa, että Yli-Myllyllä on kaikki hyvin. Yli-Myllyn tila on vajaan kuuden hehtaarin kokoinen. Tosin suojelualueen eteläosaan lisättiin myöhemmin pieni, puolen hehtaarin lisäosa, jonka säätiö osti Metsähallitukselta. Varsinaisen tilan Luonnonperintösäätiö osti Terttu Koskiselta syksyllä 2008. Terttu Koskinen oli vaalinut kotimetsänsä luonnontilaa vanhempiensa kuoleman jälkeen ja vietti siellä kesiä

Moni haaveilee omasta kirjasta. Sen ei tarvitse jäädä pelkäksi haaveeksi.  Olen itse julkaissut kaksi kirjaa ja ollut aika monen muun teossa osallisena. Siksi minuun silloin tällöin otetaan yhteyttä ja kysytään painattamisesta ja muusta kirjan tekoon liittyvästä. Autan tietysti mielelläni missä vain osaan.  Helpointa tietysti on, jos saa kirjalleen kustantajan. Silloin välttyy selvittämästä itse painoasioita ja tekemästä taittoa saati markkinointia, jotka ovat isoja töitä. Kustannussopimuksen saaminen on kuitenkin harvinaista. Mikä ettei kannata yrittää! Käsikirjoituksen voi lähettää vaikka useampaankin kustantamoon kerralla ja jäädä sitten odottamaan vastausta. Joskus vastaavat, joskus eivät. Kielteisestä päätöksestä ei kannata masentua vaan muistaa, että julkaisupäätöksiin vaikuttaa tosi moni asia eivätkä ne kaikki liity käsikirjoituksen tasoon.  Itse tosin pelkäsin hylkäävää päätöstä niin paljon, etten edes uskaltanut yrittää. Lähdin heti omakustannelinjalle. Yks

Tämä on toinen päivitykseni Suuntana omavaraisuus -yhteissarjassa. Sarja ilmestyy joka kuukauden ensimmäisenä maanantaina. Tämän päivityksen lopussa on linkit muihin sarjan blogeihin ja kirjoituksiin.  Aiheet ovat löyhästi yhteisiä, mutta kukin käsittelee niitä omalla tavallaan. Itse aion nyt kirjoittaa siitä, mitä uutta kokeilimme viime vuonna. Kuvituksena on talvisia kuvia meidän puutarhastamme; kuvat kertovat siitä, miltä kasvit näyttävät nyt lumipeitteisinä.  Tämä on yksi marjapensaistamme, oletettavasti valkoherukka. Vieressä on myös punaherukoita. Mustaherukat ovat alapuutarhassa, muistaakseni joukossa on jokin viherherukkakin.  Keväällä teimme ensimmäistä kertaa kuusenkerkistä marmeladia ja hilloa . Aiemmin olemme tehneet kuusenkerkkäsiirappia kahdella eri tavalla, keittäen ja auringossa. Lisäksi olemme käyttäneet kuusenkerkkää mausteena kombuchassa ja säilykkeissä. Mutta nyt ensimmäistä kertaa teimme hilloketta, johon jätimme neulaset mukaan.  Kokeil