27.4.21

Lahja äidille

 Äitienpäivä lähestyy! Joko olet miettinyt, miten ilahdutat äitiäsi toukokuun toisena sunnuntaina?

Viime vuonna 'Makasiini - maallemuuttajan tarinoita' oli juuri ilmestynyt vähän ennen äitienpäivää. Aika moni sen hoksasi äidilleen tilata. Kirjan saattoi tilata vaikka suoraan äidin osoitteeseen, siinä tapauksessa laitoin valmiin onnittelukortin onnitteluineen mukaan.

Samoin toimin tänä vuonna. Jos tilaa ajoissa, kirja ehtii tilaajan kauttakin, mutta viime hetken tilaukset kannattaa tehdä suoraan saajalle. 

Olen huono myymään kirjoja, mutta tämän uskallan sanoa: Makasiini on äitien mieleen. Siinä on 321 valokuvaa, etupäässä kukista, puutarhasta ja eläimistä. Sitten siinä on noin sata erilaista tietotekstiä. Kaunokirjallisia tekstejä, siis novelleja, on neljä. 

En kehtaa kehua omaani, joten lainaan muilta saatuja palautteita: 

Kerrassaan upea kirja. Aivan ihana ulkoasu. Kaunis, hyvät valokuvat. Kymppiteos. Kiva lukea ja selailla aina uudestaan. Juuri sopivaa, hyvän mielen luettavaa tähän koronakevääseen. Todella hyvä. Runsaudensarvi. Aarreaitta. Valtavasti luettavaa, tutkittavaa ja opittavaa. Mikä ihanuus. Pitkäksi aikaa luettavaa. Ihana, niin ihana. Täydellinen. Tosi onnistunut. Ei malta laskea kädestä kun on niin monia kauniita yksityiskohtia. Tällaisia kirjoja saisi olla paljon enemmän ihmisen arjessa elämisen virkistykseksi. Suosittelen lämpimästi kaikille!


Kirja seuraa vuoden kulkua meillä Solstrandissa, mutta tietenkään se ei kerro pelkästään Solstrandista vaan monista eri asioista. Vuosi alkaa kirjassa huhtikuusta ja päättyy maaliskuuhun, uuteen kevääseen. 

Tässä alla myös kirjan sisällysluettelo. Pahoittelen epätarkkaa kuvanlaatua. Ai niin, kirjan upea taitto ja ulkoasu on graafikko Anitta Kainulaisen käsialaa. 

Kirjan voi tilata yksinkertaisesti laittamalla viestiä minulle. Keinoja on monia, esimerkiksi sähköpostiosoite marika.tudeer@gmail.com 

Kirjan hinta on 30 euroa, mutta jos tekee tiukkaa, neuvotellaan hinnasta. Postimaksu on 4,90 e. Lähialueelle eli tänne Kanta-Hämeen ja Uudenmaan rajalle onnistuu tuominenkin. 


 

25.4.21

Kevätkaihonkukkia ja koivunmahlaa

 



Kevätkaihonkukka on pieni mutta kaunis, varhain kukkiva perenna. Meillä sitä on vain yhdessä paikassa, eikä se ole siitä levinnyt. Ehkä se viihtyisi kosteammalla paikalla kuin yläpihan kivikossa. 





Naapurimme Tuula oli kaadattanut koivun. Kanto vuoti mahlaa sujuvaa vauhtia, ja koska Tuulaa itseään ei mahlan kerääminen kiinnostanut, hain kolme mukia ja asettelin ne kannon juurelle niille kohdille, joihin mahlaa valui. Äkkiä mukit olivat täynnä ja piti hakea kannu. 

Mahla näyttää lähes vedeltä eikä makukaan siitä kovin paljon poikkea. Sen terveysvaikutuksista puhutaan melko paljon, mutta etupäässä vettähän se on. Kuiva-ainepitoisuus sillä on vain runsas prosentti. On sitä kuitenkin käytetty terveysjuomana jo kuulemma vuosisatoja, eikä sen käytöstä ainakaan haittaakaan ole. Hyvä janojuoma se on, ja voihan sitä hyvin käyttää vaikka smoothieiden pohjana tai minkä tahansa taikinan nesteenä. 

Jäin miettimään, mihin kaikkeen koivusta oikein onkaan. Ksylitoli on tunnettu jo pitkään. Muiden puiden tapaan siitä tietysti saadaan sellua, vaneria ja huonekalupuuta sekä polttopuita. Risuista voi tehdä monenlaisia koristeita, Lassikin on sitä harrastanut. Lehtevät oksat ovat koristeellisia ja monikäyttöisiä. Niin ja sitten on tietysti vihdat! 

Koivun lehtiä voi syödä tai niistä voi tehdä teetä. Niillä voi myös värjätä lankoja.
Tuohesta puolestaan on tehty kenkiä (virsuja), kontteja, koreja ynnä muuta. Tuohen alla olevaa nilaa on käytetty nahkojen parkitukseen.  

Ennen pitkää saamme koivusta tehtyjä vaatteita. Yksi sellainen nähtiin jo presidentinrouvan yllä linnanjuhlissa muutama vuosi sitten, kuten me kaikki varmaan muistamme. Tiettävästi niitäkin tullaan valmistamaan kierrätyskuidusta, joten kasvavia koivuja ei välttämättä tarvitse kaataa vaatteiden tekoa varten. 

Häävalssimme kesäkuussa 2008 oli Koivu-valssi. Marimella Röök soitti sen häissämme harmonikalla. Se on hieno muisto, vaikkemme tanssia osanneetkaan!  


11.4.21

Kolme korillista kombuchaa

 Illalla pullotimme taas kombuchaa. Edellinen satsi on koko lailla juotu. 

72 pulloa kombuchaa on aikamoinen määrä, mutta Lassilta sen pullotus sujuu jo rutiinilla. Ne eivät ihan mahtuneet kolmeen koriin, piti ottaa vielä pikkukori avuksi. 



Mausteiksi tulivat suosikkimausteemme inkivääri ja kuusenkerkkä. Uutena kokeilimme minttua, ja osaan laitoimme sekä minttua että inkivääriä. Eriväriset korkit auttavat eri makujen erottamisessa, mutta kirjoitan kyllä kanteenkin sekä maun että pullotuspäivän. 

Sateenkaarenkirjava sopi hyvin minttu-inkiväärisekoitukselle, oranssi inkiväärille (i) ja kultainen kuusenkerkälle. Sinisessäkin on tosin kuusenkerkkää. 


Korkituslaitetta en ollut nähnyt ennen kuin muutin Solstrandiin. Se on kyllä kätevä, kruunukorkillisissa pulloissa kombucha säilyy hyvin. 


Maustaminen jäi tällä kertaa minun vastuulleni. Viimekeväisiä kuusenkerkkiä on vielä pakastimessa. Minttu ja inkivääri ovat kaupasta. Laitoin mausteita tällä kertaa runsaasti, mutta pieni määrä jäi vielä kuvattavaksi. 


Kevät keikkuen tulevi

 Tänä viikonloppuna sää on vaihtunut tiheään. Eilen oli hurja lumimyräkkä ja suorastaan myrsky. Välillä satoi vettä, välillä räntää. Illansuussa pilkotti jo aurinko.

Aamulla maa oli jälleen sula - ei sentään kaikkialta, sillä onhan paikka paikoin vielä luntakin. Mutta piha oli pääosin lumeton. 

Kevät keikkuen tulevi on lähes kaikkien suomalaisten tuntema sanonta. Olen kyllä lukenut senkin selityksen, että kyse olisi nälästä: keväällä talven ruokavarannot olivat loppu sekä ihmisiltä että karjalta, ja kulku sen takia keikkuvaa. Se selitys on minusta kummallinen ja epäuskottava. Eihän siinä kevät keikkuisi vaan ihmiset ja eläimet. Sitä paitsi en usko, että monikaan oikeasti nälissään keikkuisi, enemmänkin kyyhöttäisi paikallaan. Enkä usko sitäkään, että ilmiö olisi niin yleinen, että siitä olisi tullut tavanomainen sanonta, etenkään kuin koko ajatuskin on niin epämiellyttävä.  

Minun mielestäni selitys on vain säissä. Kevätsäät vaihtelevat, ovat vaihdelleet ennenkin. Yhtenä päivänä kevät on jo pitkällä, toisena sataa taas lunta. Välillä paistaa ja on kaunista, sitten taas synkkää ja sateista, kunnes kevät lopulta voittaa ja antaa sitten tilaa kesälle. 

Tämä viikonloppu on ollut esimerkki keikkuvasta keväästä. 

Näkymä (Näkyvä!) yläkerran ikkunasta lauantaina iltapäivällä. 



Hetkeä aiemmin pyry oli ollut sakea. 





Aamulla lumi oli poissa.  


























Kevätviljelyt alkoivat tänään

Esikasvatettavat taimet ovat kasvaneet sisällä ruukuissaan jo pitkään, mutta tänään tein ensimmäiset kylvötyöt ulkona. 

Laitoin valkosipuleita kasvamaan. Ensimmäisenä yrttinä uuteen yrttimaahan pääsi minttu. Se on kova leviämään, mutta katsotaan, miten käy. Yrttimaassamme on kuitenkin eri osastoja, joita erottavat paksut reunakivet. 


Yrttimaan kehikko saatiin koottua viime kesänä,
mutta vasta tänään siihen tulivat ensimmäiset istutukset. 


Valkosipulien suhteen kyse oli kuitenkin istuttamisesta - ne siis istutetaan, ei kylvetä. Itusilmujen suhteen voisi kyllä käyttää kylvö-sanaa, nehän muistuttavatkin lähinnä siemeniä. 

Valtaosa valkosipuleistamme on muhinut lumen alla talven. Istutamme ne yleensä myöhään syksyllä - pahimmillaan syysillan pimeydessä routaiseen maahan. Mutta nyt jäljellä oli yksikyntisiä "pallukoita" sekä itusilmuja, jotka tänään laitoin maahan. Tarkoituksena on kasvattaa versoja, mutta ehkä osa saa kasvaa ihan sipuleiksi asti. 

Itusilmuja on paljon. Ei haittaa, vaikkei ihan jokainen itäisikään. 

Pallukat istutin tiheisiin riveihin, mutta itusilmut, joita oli paljon, laitoin hajakylvönä vielä tiheämpään. Ne nostetaan jo keväällä tai viimeistään alkukesästä, joten ne eivät tarvitse paljon tilaa. 

Eilen pihassa näytti tältä. Ei olisi arvannut, että tänään on lämmin, aurinkoinen istutussää. Lumi ei pitkään maassa pysynyt, onneksi. 


Perhana sentään tai ei sittenkään

Muistan aika vähän lapsuuteni koulukirjoista, mutta jossain kirjassa oli juttua perhosesta ja lapsesta, joka sanoi "Perhana sentään", kun tarkoitti "perhonen lentää". Tai ehkä joku oli huonokuuloinen, mutta joka tapauksessa teksti oli tuolloin aika uskalias. Siinähän sanottiin melkein kirosana! 

Tänään näin kevään ensimmäisen perhosen. Tai itse asiassa monta. Ne viihtyivät meidän krookuksissamme. 


Kevään ensimmäinen perhonen krookuksissa. 



Jollain netin luontopalstalla kauhisteltiin kaupunkinurmikon myyränkoloja. 

On niitä meilläkin. Oikeasti niissä ei ole mitään kauhisteltavaa, ei ainakaan tällaisessa puutarhassa kuin meidän. Kasat voi vaikka potkaisemalla tasoittaa, tai heitellä multia vähän lapiolla.  

Miksi pihan pitäisi olla tasainen? En oikein keksi muuta syytä kuin sen, jos pihalla halutaan pelata vaikkapa jalkapalloa. Moniko pelaa? Tuskin moni ainakaan koko pihan alueella. 

Meillä ei missään kohtaa pihaa lyhyeksi leikattua nurmikkoa. Siellä, missä ei viljellä mitään, saa kasvaa sitä mitä kasvaa. Pari kertaa kesässä niitämme kasvit viikatteella. Osa niittojätteestä menee kanoille, osa katteeksi, osa kompostiin. 

Vielä ei ruoho kasva, mutta muutaman päivän kuluttua voi varmaan jo käydä keräämässä vähän vihreitä makupaloja kanoille. Eikä aikaakaan, kun saamme ruokiimme täydennystä nokkosista ja vuohenputkista. 










7.4.21

Makasiini, kirja ilman julkkareita

Kirjan tekeminen on urakka, jonka laajuuden ymmärtää parhaiten vasta sitä tehdessään. Jos kyseessä on kirja, joka sisältää suuren määrän eripituisia ja erityylisiä tekstejä ja niiden lisäksi vielä satoja valokuvia, on urakka vieläkin haastavampi. 

Viimeisimmän kirjani ulostulosta on kulunut tasan vuosi. Vuosi sitten pihaan ajoi Postin suuri auto, josta kipattiin ulos laatikoittain kirjoja. 



Jos kirjanteon takana on kustantamo, apuna on yleensä suuri joukko ammattilaisia. Minä kustansin kirjani itse, ja apunani oli kyllä taitava taittaja, mutta ei sitten muita. Tekstien hionnat, kuvien valinnat, taiton ohjeistus, viimeistelytyöt sekä painon, paperin ja kansimateriaalien valinnat oli tehtävä itse. Puhumattakaan sitten kirjan markkinoinnista ja myynnistä. Ne harvoin ovat kirjoittajan ominta aluetta, mutta ilman lukijoita kirja on turhaan tehty. Se on suuri ristiriita. 

Itse olen kyennyt markkinoimaan kirjaa lähinnä lähipiirilleni, ja se on tietysti tosi harmillista. Usein olen potenut huonoa omatuntoa, kun olen jakanut päivityksiä Facebookiin kirjastani, ja kun olen suostunut ottamaan vastaan maksun kirjasta ystäviltäni. Omilta ystäviltäni! 

No, kirjan kuitenkin tein, eikä kukaan kirjan ostaneista ole ainakaan ääneen sanonut, että harmittelisi ostoaan. Päinvastoin, ja on tietysti ollut ihanaa saada kiitosta. Yhtään virhettäkään ei kukaan ole onnistunut siitä kertomaan: tai yksi  kertoi, mutta mitään virhettä ei sittenkään oikeasti ollut. Ei sillä, että kirjan täytyisi olla tai se oikeasti olisi täysin virheetön, mutta etenkään asiateksteihin en tahdo faktavirheitä.  



Palaan mielessäni vuoden takaiseen päivään ja sitä edeltäneisiin kuukausiin. Koronavirus oli sotkenut kaiken, eikä aikatauluilla ollut enää merkitystä. Julkkareita vietin kaksin Lassin kanssa pihassa. 

Kirjan idea oli syntynyt jo vuosia aiemmin. Ensimmäisen kerran mainitsin asiasta ystävälleni Anittalle edellisenä vuonna, kun pienoisromaanini Lähteen rannalla elämä oli valmistunut. Anitta on graafinen suunnittelija, joka taittoi romaanini. 

Meni kuitenkin alkuvuoteen ennen kuin otin toden teolla asian puheeksi. Anitta sanoi, että helmikuussa hän voisi ehtiä aloittaa. Hän unohti, että hänellä oli muutama muukin iso työ tässä keväällä, mutta minä aloin siis koota aineistoa.

Samalla selvittelin painovaihtoehtoja ja pyysin tarjouksia. Hintahaarukka oli valtava. Kaikista kallein oli se monen käyttämä saksalaisfirma, jota en muutenkaan olisi halunnut valita. Lopulta en valinnut halvinta, niin hullulta kuin se tuntuikin. Lahtelainen PPD vakuutti laadullaan, materiaaleillaan ja palvelullaan. 

Lähetin materiaalit Anittalle helmikuussa ja hän ryhtyi työhön. Pian kerroin, että kirjan pitää olla valmis huhtikuun alussa. Silloin olisivat julkistamistilaisuudet. Anitta järkyttyi ja yritti väittää vastaan. Eikö ole muuta mahdollisuutta? Ei, sanoin minä, ja Anitta pisti vauhdiksi.

Kehittelimme kokonaissuunnitelman. Olin edellisenä vuonna ottanut jokaisena aamuna valokuvan portailta samasta kohdasta samaan suuntaan. Valitsimme kuvista 12 kuukausien aloituskuvaa. Kävimme jutut läpi ja määrittelimme, mille kuukaudelle mikäkin kuva ja teksti kuuluu. Mietimme, mitä vielä puuttuu ja täydensin jutuilla ja kuvilla.

Laadin aikataulun, jota noudattamalla projekti onnistuisi. Sivu sivulta, aukeama aukeamalta, kuukausi kuukaudelta. Painoon torstaina 12.3., valmis kirja käsissä 1.4.

Eihän aikataulu tietenkään pitänyt. Kun se venyi, oli pistettävä lisää vauhtia. Ei vapaapäiviä. Anitta aloitti aamuvarhaisella ja jatkoi myöhään iltaan. Piiskuri-Marika lähetteli viestejä ja soitteli, käski välillä käydä lenkillä mutta jatkaa taas. Anitta puolestaan keksi Marikalle yhä uusia tarpeita: tähän on saatava parempi kuva, tuohon lisää kuvia, tänne uusi juttu. Tähän uhkaa jäädä tyhjä sivu, keksi jotain! Tee nyt jo se novelli valmiiksi, ota uusi kuva tästäkin kohteesta.

Viestejä kulki kymmeniä päivittäin. Messenger-viestejä, sähköposteja, tiedostonsiirtoja, niiden lisänä puhelinsoitot ja nettipuhelut. Anitta puursi Hiirolassa, minä päivystin Pilpalassa ja lähetin mitä pyydettiin, kommentoin ja esitin yhä uusia toiveita. Valmista alkoi syntyä.

Lopulta oltiin siinä pisteessä, että sivut olivat valmiita. Tehtiin vielä useita korjauslistoja ja lähetettiin aineistoa ja tarkastusversioita puolin ja toisin. Muokattiin ja hiottiin, tarkastettiin ja taas hiottiin. Yritin säästellä Anittaa jättämällä sanomatta ihan pienistä, mutta hän kannusti muokkaamaan kaiken, mikä häiritsee, vaikka olikin kiire. Ihan kaikkea en kuitenkaan vaihdattanut, muutama turha kuva jäi mukaan.

Ja sitten luettelot. Varsinaisen sisällysluettelon tekee kone, mutta asiahakemisto piti tehdä käsin. Anitta repi hiuksiaan. Ei kai? Miksi sekin vielä? No mutta tässä tämä nyt olisi, asemoi mukaan. Ja tässä uudelleen, edellisessä oli puutteita. Hei, minä tein vielä henkilöhakemistonkin. Eteen vai taakse? Vasemmalle vai oikealle? Yksi vai kaksi palstaa? Mahtuuko? Ei mahdu, ota jotain pois.

Sivujen jälkeen päästiin kansien kimppuun. Tarkoitus oli saada kanteen tilkkutäkki kymmenistä kuvista. Se ei toteutunut. Mutta mikä fontti? Ollaanko nyt varmoja nimestä? Hion vielä vähän takakansitekstiä, käykö näin? Ai et tahdo omaa esittelyä? Ei sittenkään taittajan nimeä kanteen? Takakanteen nyt ainakin.

Satojen läpikäytyjen fonttien jälkeen päädyttiin samaan, mitä oli käytetty romaanissa. Etiketti. Tahdon kanteen etiketin! Millainen? Sellainen kuin vanhoissa hillopurkeissa. Tässä vaihtoehtoja, kehitä! Hyvä!

Minkä värinen selkä? Entä takakannen fontti, näkyykö se varmasti? Kokeile vielä
puolilihavaa. Nosta tekstiä, jätä isompi väli, näytä miltä näyttäisi ruskeana. Sori, mutta lisätään vielä juttuihin loppumerkit.

Onko painosta tullut paperinäytteet? Entä kansipohja? Miksi nämä paperit, missä näyte ylivetopaperista viipyy? Onhan heille varmasti selvää, että laminointia ei tule? Onko sisäsivuilla matta varmasti parempi kuin puolikiiltävä? Vieläkö ehtisi saada näytteen kiiltävästä?

Pelkäsin välillä oikeasti Anittan jaksamisen puolesta. Kaiken tämän puurtamisen ja poukkoilun ohessa hänen oli tehtävä myös muita leipätöitään. Itse kävin töissä myös, mutta puolen päivän poissaolo kirjaprojektista ei paljon etenemiseen vaikuttanut, kun Anitta jatkoi Hiirolassa urakointia.

Anitta itse sanoi jälkikäteen, että muutamaan otteeseen hän menetti jo uskonsa siihen, että kirja valmistuisi ajoissa. Mutta hän ei luovuttanut.

Ja se valmistui! Aamupäivällä 12.3. aineiston piti olla painossa, ja niin se myös oli. Lähetys Lahteen, PPD:llä aineistontarkastus, tarkastusvedoksen teko ja sitten koneet pyörimään.

Hetkinen.

Illalla 12.3. laitoin Anittalle viestin: ”Uskaltaakohan tätä sinulle kertoakaan…”

Julkkarit oli peruttu. Koronaviruksen takia yleisötilaisuuksia ei suositeltu järjestettäväksi.

Nyt oli siis suunnilleen sama, milloin kirja valmistuisi. Ilmoitin painolle ja kerroin, että toki sen saa painaa aikataulun mukaan, mutta mitään kiirettä ei ole.

Pikkujuttuhan tämä oli Suomen saati koko maailman mittapuussa. Loppujen lopuksihan kaikki sujui vallan mainiosti. Kirja tuli valmiiksi, henkilövahingoilta vältyttiin. Onneksi Anitta on sen verran itsepäinen ja ammattiylpeä, ettei suostunut tinkimään laadusta kiireessäkään.

Ja ikuisessa positiivisuudessaan Anitta vakuutteli, että julkkarit voidaan varmaan pitää kesällä. No, ei voitu. Syksyllä varmasti! No, ei voitu. Mutta kyllä ne menevät kaupaksi kaikki, eiväthän ne vanhene. 

Kyllä kirja vanhenee. Vaikka sen ulkoasu julkistamishetkellä olisi miten raikas ja moderni, muutaman vuoden kuluttua se näyttää vanhalta. 

Ja voiko puolitoista vuotta vanhalle kirjalle järjestää julkistamistilaisuutta? 





5.4.21

Illallinen kahdelle

 Blogeista suosituimpia ovat ne, jotka esittelevät ruokia ja sisustuksia. Nyt minä teen sellaisen. Varoitus: sisältää tuotesijoittelua.





Alkukeittona oli tattikeitto, lähimetsien tateista totta kai. Pääruokana oli peuran vasapaisti, peura niinikään lähimetsistä, sekä uunijuurekset.  



Lisukekokoelmassa oli puolukkasurvosta, säilöttyjä punajuuria, hapankaalia, säilöttyjä chiliporkkanoita, etikkasäilöttyä kurkkua sekä jalapeno-sipuli-kurkkusalaattia. Tuotteet ja niiden raaka-aineet ovat peräisin Solstrandin tilalta, lukuunottamatta hapankaalia, joka hankittiin tällä kertaa S-marketista. 


Sinikuvioinen lautasastiasto on peräisin Roskalava Loppi -ryhmästä. Aterimet ovat Hackmanin tuotantoa ja ostettu kaupasta 1980-luvulla. Lepuuttaja on ostettu helsinkiläisestä vanhain tavarain liikkeestä 5 euron hintaan vuonna 2008. Niitä ostettiin yhteensä neljä, koska ne olivat erikoisia ja kauniita, eikä kukaan yleensä tiedä, mitä ne ovat. Ne katetaan mukaan pöytään, vaikka niitä ei kukaan käytä. 


Isommat siniset kulhot ovat häälahja Nanne Pallasmaalta ja ne on ostettu Indiskasta. Pienemmät kulhot ovat kiinalaista riisiposliinia ja Lassin edesmenneen vaimon peruja. 


Ruokapöytä on ostettu Solstrandin mukana eli se on Matteus-seurakunnan vanha pöytä. Takana näkyvistä pikkupöydistä matalampi on ostettu oululaiselta kirpputorilta, samoin kuin valkeat tuolit, ja korkeampi tuotu Lassin synnyinkodista vanhempien kuoltua. Ruskea lipasto on ostettu 2000-luvun alussa karkkilalaisesta huonekaluliikkeestä. Jalallinen hedelmäkulho on huudettu huutokaupasta Karkkilassa. Jääkaappi vetelee viimeisiään. Verhot ovat Ikean mallistoa. 



Siniset viinilasit ovat isännän ensimmäisen, edesmenneen vaimon peruja, joten niiden alkuperästä ei ole tarkempaa tietoa. Valkoinen pöytäliina on peräisin Sarin herkut -kahvilan lopettajaismyynnistä ja pääsiäisaiheiset tabletit Riihimäen lähetyskirpputorilta. 





Jälkiruokana tarjoiltiin mintulla koristeltua lakkaliköörijäätelöä. 
Lakat oli poimittu kesällä suolta Pohjois-Kuhmossa.


Kokki on hankittu netistä. Vasen olkapää reistailee pahasti, muuten varsin toimiva ja käyttökelpoinen yksilö. Valitettavasti tuotanto on lopetettu, ei saatavissa enää. 
Luonnonväreillä värjätty villatakki on Marjo Viitasen tuotantoa. 

4.4.21

Iloista pääsiäisaikaa!

 

Tutut pääsiäiskoristeet Solstrandin verannalla tuovat oikean pääsiäisen tunnun. 



Pääsiäinen on minulle tärkeä juhla. Siihen liittyy sellaista kuvastoa ja sellaisia mielikuvia, joista pidän. Pupuja, kanoja, tipuja, munia, ruohoa, pajunoksia, hiirenkorvia. Suklaata, mämmiä, pashaa. Kevät, valo, uusi kasvu.

Äitini oli syntyjään Karjalan ortodoksi, ja ehkä siksi hänellekin pääsiäinen oli niin tärkeä. Hän valmisti pashaa maidosta asti itse - nuo happanemassa olevat maitoastiat täyttivät keittiömme pitkään ennen pääsiäistä. Pashaa piti olla paljon! Mämmi syötiin runsaan kerman ja maidon kera. Munia värjättiin koko perheen voimin - kuka muistaa ne pienessä paperipussissa myytävät värilehtiset, jotka kasteltiin ja joilla munat värjättiin? 

Pääsiäisperinteisiin kuului myös käynti Helsingin talvipuutarhassa äidin kanssa. Miten ihastuttava paikka! Ihailtavana olleet pääsiäistiput olivat mielestäni aina kirkkaankeltaisia, kunnes ne jossain vaiheessa keksittiin värjätä monivärisiksi. Kuulin, että sellaiset, jo munavaiheessa sinisiksi ja punaisiksi ja violeteiksi värjätyt tiput kuolivat muutaman päivän iässä. Kauankohan moista älyttömyyttä jatkettiin? Netistä en äkkiä hakien löytänyt mitään tietoa asiasta. 

Muutama vuosi sitten pääsin Tampereen Vapriikkiin. Se oli hieno ja monipuolinen museo, tahdon käydä siellä vielä monesti. Siellä on erilaisia vaihtuvia näyttelyitä, tuolloin muun muassa pääsiäiskorttinäyttely. Miten ihania kortteja ja paljon, paljon! Ennen vanhaan pääsiäiskorttien lähettäminen olikin tärkeä perinne. Nykyisin sitä harrastavat harvat, miten harmi! 

Mutta pari vuotta sitten järjestimme oman pääsiäiskahvilan tähän kylätalolle eli Liitontalolle. Koko kahvio koristeltiin kaikenlaisella pääsiäisrekvisiitalla, ja tärkeimmän osan muodostivat juuri pääsiäiskortit. Niitä oli monilta eri vuosikymmeniltä, lukemattomia erilaisia. 

Näyttely ja kahvio oli tarkoitus uusia viime vuonna, mutta kaikki tietävät, mikä sen esti. Sama syy tänä vuonna, mutta ehkä vuonna 2022 voimme jälleen ripustaa ihanat, värikkäät koristeet ja kortit Liitontalolle nähtäviksi.

 

On tipujen, kanojen ja munien aika

Tämä kuva ei ole tältä vuodelta. Yksikään kanoistamme ei vielä edes haudo.


Kirjavat kanat ja keltaiset tiput kuuluvat pääsiäisen kuvastoon siinä kuin pajunkissat, hiirenkorvat ja tuore ruoho. Tosielämän Suomessa pääsiäinen on niille yleensä liian varhainen ajankohta. 

Ulkona vihertää korkeintaan hieman ensimmäisillä pälvillä ja hiirenkorvia näkee vain se, joka on muistanut ottaa oksia maljakkoon tarpeeksi aikaisin. 

Elävät kanatiput ovat suunnilleen suloisinta, mitä on. Kotitarvekanalan pitäjällä onkin etuoikeus saada silloin tällöin nauttia tipujen seurailusta. Harva kuitenkaan antaa niiden tulla vielä pääsiäisen aikaan. Meillä kanat vasta aloittavat hautomistaan, ja munia annan niille alle vasta kun säät ovat kunnolla lämmenneet. Itsehän ne toki munansa munivat, mutta haudottavaksi munia kannattaa jättää vasta sitten, kun kuoriutumisaikaan on varmasti lämmintä. 

Meillä tipuja on kuoriutunut useimpina vuosina, yleensä toukokuun lopussa tai kesäkuussa. Läheskään aina ne eivät ole keltaisia. Omia suosikkejani ovat pingviininväriset, joista myöhemmin tulee helmikirjavia. Maaoravan väriset ovat useimmiten olleet kukkoja ja tummanruskeat ruskeankirjavia kanoja. Maatiaiskanoissa on usein mukava värikirjo. 

Kotikanalat ovat yleistyneet paljon viime vuosina. Ei ihme, sillä moni haluaa tietää ruokansa alkuperän. Omille kanoille voi myös tarjota oman keittiön kasvisten jäämät ja näin vähentää ruokahävikkiä. Maaeläinten lihaa kanoille ei saa syöttää. 

Ihan läpihuutojuttu ei kanalan perustaminen ole. Asianmukaisten tilojen järjestämisen jälkeen pitää vielä muistaa rekisteröityä kanojen pitäjäksi. Myös kanojen pitopaikka on rekisteröitävä. Ei auta, vaikka aikoisi pitää niitä vain hetken tai niitä olisi vain yksi; kaikkien on rekisteröidyttävä. Syy kävi selväksi viimeksi alkutalvesta, kun lintuinfluenssaa todettiin muun muassa Janakkalassa.  

Idyllinen pääsiäiskuva kanoista ja tipuista pihamaalla kuopsuttelemassa ei pidä yhtä todellisuuden kanssa siksikään, että siipikarjan pito keväällä ulkona on kielletty koko maassa. Siitä on vain joitain poikkeuksia. Ulkonapitokielto päättyy vasta toukokuun lopussa. Meillä kanat eivät pääse vapaaksi sen jälkeenkään, niin ihastuttavaa kuin se olisikin. Ennemmin tai myöhemmin kettu tai haukka havaitsisi saaliit pihamaalla. Siksi kanasemme ulkoilevat turvallisesti katollisessa tarhassa. 

Kaikesta huolimatta munat ja kanat ovat olennainen osa pääsiäisen viettoa ja kotien koristelua. Värjätään pääsiäismunia, syödään suklaamunia, askarrellaan pahvikanoja ja koristellaan paikkoja höyhenillä. 

Iloista pääsiäistä!

2.4.21

Kateus

 

Lumi on jo paljastanut Solstrandin pihan kivet. 


Pääsiäissiivousta tehdessäni tuli mieleeni kateus. Muistelin jälleen kaukaisen työkaverini täydellistä kotia, joka kiilsi puhtauttaan.

Minä en siivoa usein enkä varsinkaan perusteellisesti. Meillä on vähintäänkin sotkuista, usein myös koirankarvaista ja likaista. On kyllä mukavaa sitten, kun on siistiä, mutta valmiiksi siistin kodin siivoaminen turhauttaa ja tuntuu minusta ajanhukalta. Sitä paitsi olen laiska. Niinpä meille saa tulla selvästi sotkuista ennen kuin jälleen jaksan siivota.

Silti vähän kadehdin ahkeria siivoajia.

Kateus on tunne, jota pidetään kielteisenä ja sitä kai se onkin. Harvoin ihmiset kertovat, mitä kadehtivat. Itse en ole oikein ollut hyvä myöskään tunnistamaan kateutta toisissa ihmisissä – olen hämmästynyt, jos joskus olen kiertoteitä saanut tietää jonkun kateudesta.

Siskoni puhuu omista kateuden kohteistaan yllättävän avoimesti. Se on minusta hyvä, vaikka vähän ihmettelenkin, miten erilaisista asioista voi olla kateellinen. Moni sellainen asia, joka joissain aiheuttaa kateutta, ei herätä minussa mitään mielenkiintoa: hienot autot, runsas rahankäyttö, tilavat modernit talot, muotivaatteet...

Siksi joskus olen häpeäkseni väittänyt, etten olisi kateellinen. Totta kai olen. Kaikki kai ovat. Eri ihmisten kateus vain kohdistuu erilaisiin asioihin. Tällä hetkellä olen kateellinen niille, joilla on kustannussopimus. Siis että kustannusyhtiö on tehnyt heidän kanssaan sellaisen sopimuksen, jonka perusteella he saavat julkaistua keskinkertaisia tai joskus jopa kehnoja kirjoja siksi, että tuo sopimus on tehty ja heiltä ehkä joskus tulee tai on tullut hyvin myyviä kirjoja.

Olen myös kateellinen ihmisille, joilla on vilkas sosiaalinen elämä. Sellaisilla ihmisillä ei sitten olekaan aikaa turhanpäiväisten blogien kirjoitteluun.

Kateus ei kannata. Useimmiten kateuden kohteen taustalla on jotain, mitä kadehtija ei todellakaan itselleen tahtoisi.

Tuota työkaveriani, jonka koti kiilsi puhtauttaan pianon altakin, ei enää ole. Kuulin hänen kuolemastaan paljon myöhemmin ja yritykseni kysyä kuolinsyytä aiheutti vaivautuneen hiljaisuuden. Ymmärtääkseni hän oli tehnyt itsemurhan.

Siivotessani muistin pari muutakin aktiivista kodinjynssääjää. Kumpikin heistä oli alkoholisteja.

Moitteeton ulkokuori, puhtaat nurkat, arvokkaat tavarat, huoliteltu ulkonäkö… Onko niiden tarkoitus sittenkin vain peittää sitä, mikä on niiden alla?

Yritän olla arvioimatta eikä määrittelemättä muita. Pohdinnoillani tarkoitan vain sitä, että ehkä sittenkin on hyvä uskaltaa näyttää sitä, mitä oikeasti on. Kadehtimista ei pidä kieltää tai tukahduttaa, sillä se kertoo siitä, mitä arvostamme. Silti kateudella ei kannata pilata mielialaansa. Jos se yrittää ottaa vallan, kannattaa muistaa, että pinnan alla voi olla jotain aivan muuta.

Uuden kirjan kirjan kirjoittaminen joka vuosi olisi varmasti kauhea taakka ja stressin aihe. Ei sopisi minulle. Minä tyydyn omakustanteisiin ja näpyttelen edelleen näitä pikaisia, puolivillaisia ja viimeistelemättömiä blogitekstejäni huolimattoman siivousurakkani lomassa.

Yläpihalla voisi jo istuskella kevätsäässä. 



Kreetalaista ja virolaista kaalisalaattia ja muita herkkuja kaalista

Kaalit ovat ihan mahtavaa ruokaa. Ne ovat herkullisia, terveellisiä, monipuolisia ja kaupassa edullisia. Me emme tänä vuonna kasvattaneet...