11.4.24

Kahdestoista huhtikuuta

Kevät näyttää nyt tältä. Metsissä on lunta, järvillä ja lammilla paikoitellen ohutta jäätä. 
Enimmäkseen vedet ovat täällä jo sulana. Kasvimaat alkavat kohta olla muokkauskunnossa. 
Krookukset kukkivat jo viime viikolla, mutta välillä ne peittyivät lumeen. 
Sieltä ne kuitenkin uudelleen avautuivat, kun uudet lumet sulivat pois.
Kohta syödään raparperipiirakkaa! Raparperipaistosta! Raparperikiisseliä! 
Yritetään olla unohtamatta raparperimehua ja -hilloa myös. 
Tänään istuskelimme metsälenkin jälkeen päivämahlalla yläpihalla. 
Mahlaa tulee nyt vauhdikkaasti.
Suuria kurkiauroja on lentänyt taivaalla. Tänään näkemässämme oli vain kymmenen kurkea, isompiakin parvia on näkynyt. Joutsenetkin ovat saapuneet. 
Avomaalla valkosipulit nousevat.
Kasvihuoneessa valkosipulinversot ovat jo kookkaita. 
Kasvihuoneessa oli kymmeniä lämpöasteita, ulkona runsaat kymmenen. Kasvihuone on vielä muuten tyhjä, muutama valkosipuli kasvaa ja nurkassa mansikkaa. Rikkaruohoja kitkimme jo tänään. 

9.4.24

Teatterissa ja teatterilla

Lähdin lauantaina Helsinkiin teatteriin. Olli käski kirjoittaa reissusta, joten minähän kirjoitan. 
Kansallisteatterissa olisi mennyt Kurjet, joka kertoo Krohnin sisaruksista 1930-luvulla. 
Se olisi kiinnostanut minua kovasti. Toinen Kansallisteatterin esityksistä samaan aikaan olisi ollut Sofi Oksasen käsikirjoittama Mansikkapaikka. Sekin olisi kiinnostanut. Mutta pääasia oli, että pääsin Helsinkiin teatteriin. 

Bussi vei meidät siis Helsingin Kaupunginteatteriin katsomaan farssia. Yleisö ulvoi naurusta, esitys oli todella hauska ja näyttelijät ja ohjaus ammattitaitoisia. 

Ratkaisevaa viihtymiselleni oli, että sain seurakseni Tarja Toivosen. Reissusta tuli kiinnostava ja virkistävä. Tarja on Lopen kunnan entinen kirjastotoimenjohtaja, jonka kanssa meillä on paljon yhteisiä mielenkiinnon kohteita. 

Kaupunginteatteri viritti myös paljon muistoja. Olen käynyt siellä jo kouluaikana ja usean kerran sen jälkeenkin, mutta erityisesti mieltäni kutkuttelivat oikeastaan muut kuin teatterimuistot, muistot synnyinkaupungistani. Helsinki on muuttunut, mutta ei tietenkään kaikin paikoin. Paljon on onneksi vielä jäljellä sitä "minun" vanhaa Helsinkiäni.

Olin neljätoistavuotias, kun sain ensimmäisen siperianhuskyni. Se oli elämäni keskipiste, ja käytin kaiken mahdollisen aikani koirista ja eritoten siperianhuskyista lukemiseen ja opiskelemiseen. Tutustuin muutamiin aikuisiin siperianhuskynomistajiin, joita ihailin tietysti suuresti. Sain selville, että he ulkoiluttivat koiriaan kaupunginteatterin puistikossa iltaisin. Niinpä aloin kulkea heidän mukanaan.

Asuin Maunulassa ja kävin koulua Eirassa Tehtaanpuistossa. Minulla oli siis bussikortti. Bussissa sai kuljettaa vain sylikoiria, joten minä nostin bussin saapuessa Iska-siperialaiseni syliin ja kapusin kyytiin. Näin tein lähes jokainen ilta.  Matkustin bussilla Vallilaan, jossa kohtasin muut siperianhuskyharrastajat ja kävelimme sitten joukolla kaupunginteatterille. Siellä oli vielä lisää koiria ja koiranomistajia.

Juteltavaa riitti. Imin tietoa siperialaisista ja koirista, vähän myös aikuisten elämästä. Joillain nimittäin oli muutakin elämää kuin koirat. Tunnin tai parin kuluttua lähdimme paluumatkalle. Muut menivät koteihinsa, minä jäin odottamaan bussia, nostin taas Iskan syliin ja matkustin kotiin. Aamulla menin kouluun jos jaksoin. 

Seuraavana vuonna olinkin jo töissä Suomen Kennelliitossa, mutta se on toinen tarina. Olisi kai sitä voinut elämänsä muuhunkin käyttää, mutta ihminen tekee sen, mitä kulloinkin osaa ja kykenee. Ihan hyvä elämä tästä on kuitenkin tullut. 

Kevät on jo täällä. Eilen joimme ensimmäiset mahlat. 
Piikkikenkiä ei enää tarvita ja pikkuteitäkin pystyy jo kävelemään. 
Metsäpoluille ei sentään vielä huvita lähteä, sohjoinen lumi upottaa ja kastelee sukat kenkien läpi. 

Krookukset kukkivat jo viime viikolla, mutta välillä ne peittyivät taas lumeen. 
Nyt ne ovat päässeet uudelleen auringonpaisteeseen. 

7.4.24

Suuntana omavaraisuus huhtikuu 2024: Aloittaminen

 Huhtikuun omavaraisblogien yhteisaiheena on omavaraistelun aloittaminen. Pitäisi siis kertoa, miten itse aloitti ja kertoa neuvoja vasta-alkajalle. 

Saimme virikkeeksi joukon kysymyksiä - hienoja kysymyksiä, joita varmaan joskus olisi ihan kiva pohtiakin. Nyt en ehdi. Tai siis en jaksa. Ihan lyhyesti jotain: Me vain elämme elämäämme. Emme ole koskaan päättäneet aloittaa mitään erityistä omavaraista elämää. Meistä kumpikin on aina pyrkinyt kasvattamaan ruokaansa ja poiminut luonnontuotteita aina kun se on mahdollista. Ennen muuta olemme aina olleet hyvin säästäväisiä.

Tällainen elämäntyyli sitten jatkui ja laajeni, kun tänne Solstrandiin muutimme. Lassi raivasi maata ja lähti sitten opiskelemaan puutarhuriksikin ikkunaentisöinnin jälkeen. 

Oikeasti emme koskaan ajatelleet ryhtyä omavaraisiksi emmekä sitä sano olevamme nykyisinkään. Eihän kukaan nyky-Suomessa ole. Tai jos on, hänestä ei kukaan mitään tiedä. Mutta jossain määrin ja joidenkin asioiden suhteen voi tietysti olla omavarainen, ja sen määrää voi pyrkiä kasvattamaan. Siksi tämänkin sarjan nimi on nimenomaan Suuntana omavaraisuus

Yleensä omavaraisuuteen pyritään ruuan osalta. Siihen on tietysti useita syitä: se on yksinkertaisinta ja helpointa (verrattuna esimerkiksi polttoaineen tai tekstiilien tuottamiseen) ja lisäksi itse oman ruokansa tuottamisella on muun muassa terveyshyötyjä. 

Läheskään aina itse tekeminen tai itse tuottaminen ei ole se halvin vaihtoehto. Palaan myöhemmin esimerkiksi kanojen pitoon, joita moni mieltää osaksi omavaraistelua. Kalliita kananmunia! Tosi kalliita! 

Jos omalle työlleen ja ajalleen antaa mitään rahallista arvoa, lähes kaikki omavaraistelu on kallista. Se nimittäin vaatii nimenomaan sitä työtä. Mutta selvää on, että kyse on elämäntavasta. Siis siitä, että esimerkiksi kasvimaan hoito vain on osa elämää, ei siinä mietitä, paljonko tähän nyt kuluu aikaa ja paljonko halvemmalla tuotteet saisi kaupasta. 

 

Tänään väkersimme omavaraistelijan pääsiäiskoristeita. Omassa rannassa oli kaksi kaadettua koivua, joissa tietysti risua riittää. Ja onneksi myös polttopuuta! Talomme lämpiää maalämmöllä, mutta rantasaunaan ja ulkokeittiöön tarvitaan puuta. 

***

No, sitten siitä aloittamisesta. Mikäpä minä olisin ketään neuvomaan, mutta tähän tehtävänantoon nyt liittyivät ohjeet aloittajille. 

Jos ihan oikeasti harkiten päätyy pyrkimään omavaraisuuteen, kannattaa tietysti miettiä muutamia eri asioita. Ensinnäkin pitää tietysti olla tietyt edellytykset. Kaupungissakin voi pyrkiä omavaraisuuteen eri tavoin, etenkin kasvattamalla ruokaa edes vähän: pihassa, vuokrapalstalla, parvekkeella, ikkunalaudalla. Mutta jos ihan oikeasti pitkään aikoo kasvattamillaan tuotteilla pärjätä, on oltava paikka, missä niitä säilyttää. Hyvä kellari on siis kullanarvoinen. Ja sitten kannattaa paneutua säilöntään. Siinäkin on paljon opittavaa. Pakastaminen on helppoa, mutta omavaraistelija suosii muita menetelmiä vähintäänkin pakastuksen lisäksi - säästääkseen sähköä ja varautuakseen sähkökatkoksiin. 

Viljely on työlästä. Aika moni on lähtenyt vaikkapa puutarhurikouluun (on mahtavaa, että hankkii koulutusta ja ala on mitä suositeltavin!) mutta huomannut sitten, etteivät viljelyhommat oikeasti itselle sovi. Ne ovat raskaita ja vaativia. 

Tietysti kannattaa aloittaa pienestä. Perunat ja porkkanat on helppo viljellä itse, mutta työtä nekin vaativat. Sen sijaan vaikkapa maa-artisokka kasvaa itsekseen, kun sillä vain on tilaa ja sopiva maa. Mutta kannattaa miettiä, millä tuotteella itsellä on käyttöä. Jos ei maa-artisokkaa tahdo tai koe voivansa syödä, ei sitä kannata kasvattaakaan. Sama koskee melkein mitä vain. Kasvata sitä, mitä tahdot syödä! 

Niin, tai juoda. Itse kasvatetuista tuotteista voi myös tehdä mehuja tai vaikkapa viiniä tai siideriä, peltoviljelijä jopa olutta. 

Viime päivinä on uutisissa keskusteltu siitä, onko itse kasvatettu ruoka ekologista. Se on minusta ihan aiheellinen kysymys. Siihen liittyy niin monia eri asioita; oman ruokansa kasvattamisesta on monenlaisia etuja, mutta voi olla jopa haittaakin. Jos hankitaan paljon erilaisia välineitä ja varusteita, ja jos niitä ei ehkä pitkään käytetäkään, ei se järkevää ole. Ja jos lämmitetään ja valaistaan sähköllä, se saattaa olla ekologisempaa keskitetysti; siis vaikka kaupallisilla viljelmilläkin valaistus ja lämmitys hoidetaan sähköllä, se saattaa olla tuotantomääriin suhteutettuna järkevämpää. 

Tässä nyt vain on kyse siitä, että kannattaa ylipäänsä aina miettiä, ennen kuin hankkii erilaisia muovi-, sähkö- ynnä muita härpäkkeitä. Omavaraisuutta tällaiset hankinnat eivät ainakaan ole.

Meilläkin on iso kasvihuone. Menee aikaa, ennen kuin se on tuottanut itsensä hyödyssä takaisin. Se lämpiää maalämmöllä, eli hankintakulut ja työmäärä sen rakentamisessa olivat suuret. Olemme kuitenkin pitäneet sitä hyvänä hankintana. 

Mutta sitten niistä eläimistä. Niitähän en ihan hevin suosittele, monestakaan syystä. Tarkoitan eritoten sitä, että pelkkä halu omavaraistella ei ole hyvä syy hankkia mitään eläintä. Jokaisen eläinyksilön ja jokaisen uuden eläinlajin hankintaa pitäisi edeltää tarkka harkinta ja tiedonhankinta. Kullakin lajilla on omat tarpeensa ja edellytyksensä sille, että ne voivat elää hyvää elämää. Ja sen hyvän elämän pitäisi olla jokaisen eläimenomistajan ensisijainen tavoite eläintensä suhteen. 

Lain ja viranomaismääräysten vähimmäisvaatimukset voi lukea vaikkapa Ruokaviraston sivuilta:

https://www.ruokavirasto.fi/elaimet/elainten-hyvinvointi/

**
Helpoin hankittava ja pidettävä tuotantoeläin on kana. Ne ovat ihania ja tosiaan helppohoitoisia. Mutta niidenkin hoito vaatii tietoa ja paneutumista. On oltava sopivat, talvellakin riittävän lämpimäksi saatavat tilat. Yksi tärkeä asia mietittäväksi niin kanojen kuin muidenkin eläinten suhteen on se, mitä tehdä, jos eläin sairastuu. Viedään tietysti eläinlääkäriin, jos se on mahdollista, mutta aina se ei ole. Hätäteurastuskin on tehtävä taiten, siis sen suorittajan on tiedettävä mitä tekee ja kyettävä siihen. Eläinten teurastuksestakin voi katsoa lisätietoja ylläolevan linkin kautta. 

Kanojen ulkonapidon rajoituksetkaan eivät ole kaikkien tiedossa, samoin kuin ei se, että yhdenkin kanan omistajan pitää rekisteröityä eläintenpitäjä- ja pitopaikkarekistereihin. 

Toinen asia on sitten se, onko kanojen pitäminen kannattavaa. Kananmunathan ovat kaupoissa aivan järjettömän halpoja, syynä tietysti valtion tuet. Yksityinen ihminen ei niin halvalla pysty munia tuottamaan, etenkään kun siipikarjalle ei saa syöttää ihmisille tarjolla ollutta ruokaa, lihaa ei ollenkaan (kalaa saa). Siis ajatus, että kanat eläisivät ihmisten ruuantähteillä, ei toimi. 

Lisäksi kanalan lämmittäminen sähköllä tulee kalliiksi. Ilman sähköä lämmittäminen, siis lähinnä puulla, onnistuu vain tietynlaisissa kanaloissa. Maatiaiskanat viihtyvät viileässäkin, mutta eivät kylmässä. Paukkupakkasiin on siis Suomessa varauduttava, vaikka niitä olisi harvoin. 

Mutta kanat ovat kivoja. Tässä meidän äitiysosastomme takavuosilta. Neljä kanaa hautoi yhtaikaa. 

Ja ihania ovat vuohetkin. Niillä on taas kokonaan omat hyvinvointivaatimuksensa, joihin on perehdyttävä ennen kuin niitä hankkii - aivan kuten kaikkien eläinlajien kohdalla. 

*** 
Nyt en jaksa kirjoittaa enempää. Löydät hienoja vinkkejä ja ohjeita omavaraisuuden aloittamiseen muiden omavaraisbloggareiden teksteistä. Nämä kaikki avautuvat aina kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina kello 9 aamulla. Käy siis lukemassa muitakin blogikirjoituksia, lista ja suorat linkit ovat tämän tekstin perässä. 

#suuntanaomavaraisuus -postauksia luotsaavat Satu (www.tsajut.fi) ja Heikki (www.korkeala.fi).

Kasvuvyöhyke 1

Kakskulma https://kakskulma.com/diy-basebetonia-markatiloihin

Tillin tilan Anna https://www.tillintilananna.fi/omavaraisuusaloittelijan-vinkit-aloittelijalle/

Jovela https://www.omavarainen.fi/l/huhtikuu2024/

Kasvuvyöhyke 2

Urban gardening https://finlandurbanfarming.blogspot.com/2024/03/suuntana-omavaraisuus-4-2024.html

Pilkkeitä Pilpalasta https://pilkkeitapilpalasta.blogspot.com/2024/03/suuntana-omavaraisuus-huhtikuu-2024.html

Sarin puutarhat https://sarinpuutarhat.blogspot.com/2024/04/aloita-helpoimmista-omavaraisuus.html

Päiväpesän elämää https://paivanpesanelamaa.blogspot.com/2024/04/suuntanaomavaraisuus-huhtikuu-2024-alku.html

Kasvuvyöhyke 3

Tsajut https://tsajut.fi/suuntanaomavaraisuus-2024-osa-4/

Villa Varmo https://www.villavarmo.com/post/maalaiselon-alkupiste

Evil dressmaker http://www.evildressmaker.com/?p=18225

Rakkautta ja maanantimia https://rakkauttajamaanantimia.blogspot.com/2024/04/suuntana-omavaraisuus-2024-osa-4-ma.html

Kasvuvyöhyke 4

Sweet food O’Mine https://www.sweetfoodomine.com/puutarha/omavaraisuus-aloittaminen/

Kasvuvyöhyke 6

Farm Escape https://farmescape.fi/miten-aloittaa-omavaraisempi-elama

Kasvuvyöhyke 7

Korpitalo https://korpitalo.wordpress.com/2024/04/07/huhti-24-miten-aloittaa










6.4.24

Piristävä perjantai Saviniemessä

Olipa meillä mukava perjantai Saviniemessä Teemun luona!

Tervetuliaismaljat näyttivät ensinäkemältä simalta, mutta eipä niissä ollut rusinoita eikä simaakaan. Oli omenamehua, mustikkaa ja tyrniä sekä hienoa, ahvenanmaalaista giniä. Hauskaa! Ja hyvältä maistui. 

Pääsimme rantasaunaan, se oli ihanaa. Mehän olemme talven ajan käyneet lähinnä kuntosalien ja uimahallien saunoissa, joten tämä vanha kunnon rantasauna oli elämys pitkästä aikaa. Uimassa emme kuitenkaan käyneet, vaikka pieni avannontapainenkin olisi ollut rannassa. Avantouintiin emme ole vielä hurahtaneet. 
Saunasta palattua juomien jäiset marjat olivat sulamassa ja tekivät hauskoja kuvioita lasissa. 
Verta! Ei sentään. 
Teemun Saviniemi on poikkeuksellisen upea paikka. On kiva kuulla myös sen historiasta. 
Teemu tarjosi meille herkullista ruokaa. Nam! 
Haiku-koira on hauska tyyppi. 
Viikko sitten Lassilla oli kaksi keikkaa Kulttuuri Goes Baari -tapahtumassa Hyvinkäällä. Se liittyy Teemuun vain sikäli, että Teemu on Hyvinkäältä kotoisin ja hän on välillä bändin vahvistuksena viuluineen. Klassinen viulisti ja tämänsortin bändi onkin mainio yhdistelmä. 
Kyllä koiria väsytti illalla! Uni maistui Pepille Lassin sylissä, Tikkikin tunki sohvalle. 

31.3.24

Pari sanaa Parhaasta ystävästä

Yhdysvaltalaisen Sigrid Nunezin kirja Paras ystävä on selkeä ja vaikea. Se on täynnä ristiriitoja. Ainakin minulle.

Kirja on helppolukuinen ja arkinen, mutta syvällinen ja viisas. Se on lyhyehkö, nopeasti kuunneltu tai luettu, mutta sen sisäistämiseen ja sulatteluun kuluu paljon aikaa.  

Se kertoo koirasta eikä kerro koirasta.

Siinä on tanskandoggi, paitsi ettei olekaan. Siinä on ehkä kääpiömäyräkoira, muttei kuitenkaan.

Se kertoo kirjoittamisesta ja kirjoittamisen tärkeydestä ja siitä, miten mieletöntä, turhaa ja moraalitonta kirjoittaminen on. Se kertoo siitä, miten kirjoittamalla muistamme ja siitä, että kirjoittaminen saa meidät unohtamaan kokonaan, samalla tavalla kuin valokuvien ottaminen.

Se kertoo kirjailijuudesta ja siitä, miten järjetöntä on haluta kirjailijaksi.

Se kertoo ystävästä, joka tappoi itsensä, mutta joka ei kuollut.

Se kertoo naisesta, joka otti koiran ja menetti sen vuoksi asuntonsa, muttei menettänytkään.

Kirja on haikea ja surullinen, paitsi että se on tyyni, rauhallinen ja hauska.

Se on lohduton. Vai onko se sittenkin lohdullinen?

Se kertoo, miten raadollisia ja typeriä ihmiset ovat. Minähenkilö on itsekäs ja mustasukkainen, hän on rakastava, älykäs, huolehtiva ja analyyttinen. Ihmiset hänen ympärillään ovat inhimillisiä ja hyväntahtoisia, he ovat raivostuttavia ja toimivat väärin.

Kirja kertoo älykkäistä ja menestyvistä ihmisistä, jotka ovat naurettavia ja itsetuhoisia epäonnistujia. Se kuvaa opiskelijoita, jotka ovat tietämättömiä, kapeakatseisia ja osaamattomia, ja heidän opettajiaan, jotka ovat kateellisia, kilpailevia ja kyynisiä. Kaiken tämän se tekee lämpimästi ja osaaottavasti.

En varauksetta pidä kirjasta. Se on parasta mitä olen äänikirjapalvelusta löytänyt. 

Ellei ota huomioon niitä muita.

Ei kirjoja voi asettaa paremmuusjärjestykseen. Tämä on yksi parhaista. 

Suosittelen sen lukemista. Ei, älä lue sitä.

Lue sittenkin.


  • Sigrid Nunez: Paras ystävä
  • Yhdysvaltalainen alkuteos: The Friend
  • Englannista suomentanut Kristiina Drews
  • 250 s.
  • Julkaistu tammikuussa 2024



28.3.24

Kevään etenemistä

Vielä on kinoksia pihassa, mutta maa paljastuu päivä päivältä enemmän. 
Metsissä on lunta. 
Hanki kantaa aamuisin, mutta välillä jalka yllättäen uppoaa syvälle hankeen, 
joten metsässä kävely ei oikein sittenkään houkuta.
Muurahaiset eivät ole vielä liikkeellä. 
Palokärki on kuitenkin käynyt hakemassa evästä jossain vaiheessa talvea tai kevättä. 
Purot solisevat. 
Kohta tässä on jo sammakonkutua, toivottavasti. 
Kasvihuoneessa on yli 30 astetta lämmintä. 
Murut metsälenkillä. Peppi, Lassi ja Tikki. 

Pääsiäisaika, kevät ja aurinko

Kiirastorstain aamu valkeni aurinkoisena.
Tämä kuva on otettu meidän eteishallista verantaa kohti, siis lasin läpi. 
Verannalla on vielä viileää. Pääsiäiskukkien kannalta se on hyvä. 
Pääsiäiskukkia on sentään sisälläkin. Lassi niitä eilen minulle toi - kun käskin. 
Pääsiäinen on minulle tärkeää aikaa. 
Nyt on hiljainen viikko. 
Maanantaina kävimme asioilla peräti Vantaalla asti, tiistai-iltana olin töissä. 
Eilen kävi Teemu jutustelemassa. Muuten on ollut hiljaista. 

Olin haaveillut, että kutsuisimme pääsiäisvieraita syömään, kuten usein on ollut tapana. 
Mutta nyt Lassi ei voi oikein hyvin, joten olemme kahden. 
Koivunoksat muistin ottaa sisään jo pari viikkoa sitten, mutta lehtiä niihin ei ole tullut. 
Ei se mitään, pääsiäismunat oksilla luovat tunnelmaa.

Ennen pääsiäisen puuhana oli kokeiden tarkastus. Niitä kertyi näihin aikoihin vuodesta runsaasti. Rakastin kokeiden korjausta! Se oli selkeää ja samalla mielenkiintoista, siinä näki miten hyvin oppilaat olivat oppineet tai mikä oli jäänyt oppimatta. Tarkastaminen oli myös jotenkin rentouttavaa, vähän kuin pasianssin peluu. Enää sitä ei ole. Pidin kyllä syksyllä englannin opiskelijoilleni kokeet, kun he sitä pyysivät, mutta tarkistimme ne yhdessä heti tunnin lopussa. Voisin tietysti pitää vielä yhdet nyt keväällä... enpä tiedä. 

Olen huomannut ajattelevani melko paljon entistä työpaikkaani, peruskoulua. Kaikista vakuutteluista huolimatta kukaan opettajakollegoistani sieltä ei ole ollut minuun yhteydessä kokonaiseen vuoteen. Saati että joku olisi tullut käymään, kuten puhe oli. 

Lähtöni jälkeen kävin kirjailijavierailulla muutamissa luokissa. Rehtorin kommentti: "Tiedäthän, että sinun ei enää tarvitse käydä täällä" oli tarkoitettu vitsiksi, kyllähän minä sen ymmärsin. Silti jäi sellainen tunne, etten ole kokenut sopivana siellä enää käydä - siitä huolimatta, että minulla on työpuhelin palauttamatta... En vain saa mentyä. 

Nyt yritän nautiskella tästä kevään valosta. Huomenna kuulemma sataa. 
Pupuja, tipuja, kissa - ja pajunkissat. Pääsiäismunat. 
Rairuohon unohdin laittaa kasvamaan tänä vuonna, samoin herneenversot, harmi. 
Kissakin kuuluu pääsiäiseen, eikö vain? No joo, ehkä sen pitäisi olla musta.
Olikohan Serafiina-noidalla kissa tässä meidän pihapiirissä 1800-luvulla?

Tänä vuonna pääsiäinen on varhain, joten ulkona on vielä lunta. 
Kävimme metsäkävelyllä, mutta upottava lumi ei houkutellut pois tieltä syvemmälle metsään.

Välillä pääsiäisen aikaan on ulkona jo kukkinut narsisseja, idänsinililjoja, krookuksia... 
Nyt piti kukat ostaa kaupasta. 
Alla olevat pääsiäisherkkureseptit ovat Huhtamäki Oyj:n tiedotuslehti Rummusta vuodelta 1945. 
Sodan päättymisestä oli vasta puoli vuotta, Lapin sota jatkui yhä. 
Siihen nähden reseptit ovat melko ylellisiä. 

Liha oli juhlaruokaa ja sokeria, munia ja voitakin oli taas saatavilla, ainakin joillain.

26.3.24

Pääsiäiskortit ovat ihania!

Pääsiäinen on minulle aina ollut tärkeä. Se johtuu varmasti äitini ortodoksisesta taustasta. Mutta pääsiäinen on myös ihana kevään juhla, se on kasvun, valon ja odotuksen aikaa. Sen väritkin ovat minun värejäni: keltainen, oranssi, vihreä - miksei ruskeakin. 

Kylällämme on yksi, joka on ymmärtänyt säästää vanhat pääsiäiskortit (kuten joulukortitkin, joille on ollut omia näyttelyitään). Nyt Arja Niemi oli jälleen jaksanut laittaa perheensä vanhat kortit esille kylämme pääsiäiskahvioon. 


Minusta on harmi, ettei pääsiäiskortteja enää lähetellä. 
Itse niitä joskus olen lähettänyt, harvemmin saanut. Yhden saamani pääsiäiskortin löysin, sen olin saanut Tarja Toivoselta, joka arvostaa kortteja ja kanoja ja tipuja. 

Korttien esillepanossa oli Arjalla ja hänen tyttärellään Anniinalla iso vaiva, mutta onneksi he jaksoivat sen tehdä. Korteista vanhimmat ovat noin 50 vuoden takaa, mutta uusiakin on joukossa.
Kortteja kävi katsomassa vajaat viisikymmentä henkeä. 
Enemmänkin olisi mahtunut! 
Harmi, etteivät ihmiset juurikaan lähde liikkeelle nykyisin, kun jotain järjestetään. Mistähän se johtuu? Sitä aina kyselen.
Onneksi hetkellisesti oli sentään melkein sali täynnä. 
Myös vanhoja äitienpäiväkortteja oli esillä yhdellä pöydällä. 
Arja ja Anniina olivat leiponeet myös paljon kakkuja, piirakoita ja pikkuleipiä myyntiin.
Itsekin pystytin pienen myyntipöydän. Esillä oli omien tuotteittemme lisäksi kortteja Hunsalan työväentalon ikkunaremontin hyväksi, pihakavoidetta Syrjän talon remontin hyväksi ja myös Loppi-seuran esitteitä, joilla olen yrittänyt houkutella uusia jäseniä seuraan. Ei onnistunut ainakaan tällä kertaa. Pihkavoiteita ja kortteja ostettiin muutamia.