"Niin hyvää, ettei raaskisi nielaista"

Koronapelon ja rajoitusten poistuminen näkyy nyt elämässämme. Tämä viikko on ollut täynnään sosiaalista elämää: kursseja, vierailuja, ostajia, monenlaisia tapaamisia. 

Ihailen syksyn ruskaa. Pihlajassa on vielä marjoja ja omenissa hedelmiä,
voimme siis tehdä lisää Liekkiö-hilloketta. 

Maanantaina säilöttiin pihlajanmarjoja. Pohjolan kaprikset ovat niin hyviä, että Lassi tahtoi varmistaa niiden riittävän itselle koko talveksi. Säilömme niitäkin omaan käyttöön isoihin purkkeihin, myyntipurkit ovat pienempiä. 

Myös Liekkiö-hilloketta tehtiin lisää. Saimme juuri säilönnät valmiiksi, kun helsinkiläiset ystävämme tulivat. Söimme piirakoita ja lähdimme sienimetsään. Ensimmäisessä metsässä suppilovahveroita oli niukasti, mutta toisesta keräsimme innoissamme kunnes korit alkoivat olla täynnä ja iltakin hämärsi. Oli ihana tarjota helsinkiläisille vielä sauna ja uinti ennen heidän kotiinlähtöään. 

Etäyhteydet ovat kyllä mainioita: yhden kokouksen saatoin hoitaa metsässä. 

Myyntiin tehtävien säilöntöjen kanssa olemme huipputarkkoja hygieniasta,
mutta kyllä omaankin käyttöön tulevat purkit desinfioidaan.
Korkit ja tiivisteet keitetään, purkit pidetään puoli tuntia kuumassa uunissa. 

Tiistaina olin töissä, ja ilta kului koneen ääressä, mutta keskiviikkoiltana lähdin kunnan kulttuuriväen tapaamiseen Launosten Wanhaan Seuralaan. Oli kiva olla pitkästä aikaa livenä kokouksessa.  

Torstaina kiiruhdin äkkiä töistä kotiin, sillä neljä karkkilalaista naista oli tilannut kahvitukset ja ostoskäynnin. Miten mukavaa! Oli hauska tutustua heihin - vain yhden oikeastaan tunsin ennestään - ja tietysti oli myös mukavaa, että heille maistuivat piirakkamme. Tarjolla oli suppilovahveropiirakkaa, lisukkeena Pohjolan kaprista, omenachutneyta ja menninkäisen hilloa eli Liekkiötä. Jälkiruokana maistui mustikka-mascarpone-piirakka, lisukkeena vielä omena-aroniahillo. 

Ainakin yksi naisista suunnitteli keräävänsä ystäväporukan ja tulevansa meille syömään. Mainio ajatus! Meillähän on ollut lähiruokalounaita ja pop up -ravintoloita, mutta mainiosti voi tilata yksityisvierailunkin. 

Karkkilalaiset viehättyivät säilykkeistämme ja ostivat niitä runsain määrin valkosipulien lisäksi. 

Perjantaina sitten tulivat vanhat ystäväni Anitta, Harri ja Terhikki. Tutustuimme rekikoirien parissa jo 1970-luvulla, ja nyt olemme pyrkineet käymään vuosittain toistemme luona. Viime vuonna tapaamista ei uskaltanut järjestää, nyt olemme kaikki kahdesti rokotettuja ja uskalsimme.

Söimme taas ensin piirakoita, mutta sitten Lassi laittoi kesäkurpitsakeittoa. Vieraat kehuivat ja kiittelivät ruokia - kesäkurpitsakeitto on omakin suosikkini punaisen syyskeiton ohella. Harri kehui kaikkea ja sanoi: "Tämä on niin hyvää, ettei raaskisi nielaista." 

Yläpihan katos on ollut pop up -ravintoloidemme keskuspaikka tänä ja viime kesänä. Nyt on jo niin viileää, ettei verannallakaan oikein tarkene, vaan kahvitukset ja ruokatarjoilut hoidetaan sisätiloissa.

 

Lauantaina Lassikin pääsi ruoanlaitosta eli saimme syödäksemme jonkun muun laittamaa ruokaa. 

Aamulla kävin pitämässä ensimmäisen tapaamiskerran englannin "hauskanpitokurssistani" Lopen opistolla. Mukavaa, kun ei uusien määräysten mukaan tarvitse enää edes pitää maskia. Maski onkin kieltenopetuksessa aikamoisen hankala. Kurssin jälkeen sitten lähdimme ajamaan kohti Hämeenlinnaa. Pääsimme ensivierailulle Ilkan ja Iston uskomattoman kauniiseen ja kodikkaaseen taloon. Viihdyimme toden totta! Ja nyt saatoimme me sanoa Harrin edellispäivän sanat: "Niin hyvää, ettei raaskisi nielaista." Söimme kreikkalaista salaattia, tzatzikia ja moussakaa, jossa oli luomulihaa. Minäkin söin sitä hyvällä ruokahalulla. Nam! 

Purjosipulit ovat kasvaneet tänä vuonna hyvin.
Kuvassa pieninkin on ihan hyvän kokoinen purjo, vaikka näyttää muiden rinnalla pieneltä.

Kuten tämänpäiväinen asiakas sanoi, on hyvä että valkosipuleita on eri kokoisia.
Se on ruuanlaitossa etu.

 

Tänään Lassi puolestaan on opiston kurssilla, ei opettajana tällä kertaa vaan osallistujana. Laulukurssista on kyse, ja sieltä hän suuntaa bänditreeneihin Hausjärvelle ja Riihimäelle. MInulla sen sijaan on ollut vilkas päivä täällä kotona. Verantapuodissa on käynyt asiakkaita läheltä ja kaukaa. Säilykkeet, juurekset ja valkosipulit ovat tehneet kauppansa. Niin, ja olen tällä viikolla myynyt kaksi 'Makasiini - maallemuuttajan tarinoita' -kirjaani! Myyntihän hiljeni jo välillä, ja kirjoja on jäljellä vielä runsaasti. Mutta nyt näyttää taas vähän valoisammalta. 

Aamulla kävin poimimassa karpaloita. Ihanaa! 

Puoli vuotta blogia

Olen nyt runsaan puolen vuoden ajan pitänyt tätä blogiani, Pilkkeitä Pilpalasta. Eilen, syyskuun viimeisenä päivänä, tuli 10 000 lukukerran raja täyteen. Jihuu! 

Jokainen lukija ilahduttaa minua, enhän itselleni näitä juttuja kirjoita. Mitään maata kaatavaa en ole kirjoitellut, nämä ovat yleensä tällaisia hyvän mielen lifestyle-kirjoituksia. Silti odotan lukijoita ja odotan myös palautetta jutuistani. Jutut kertovat yleensä omasta elämästäni ja asioista, joita pidän tärkeänä. Ne tietysti myös kuvastavat arvomaailmaani.

Mietin blogin perustamista melko pitkään. Olen kymmenisen vuotta ollut aktiivinen Facebookissa, mutta tunsin haluavani kirjoittaa pidempiä ja perusteellisempia tekstejä kuin Facebookin pikku päivityksiä. Halusin myös tavoittaa laajemman lukijakunnan. Ihmettelin kuitenkin, kuka blogeja ylipäänsä lukee. Kyselin omilta ystäviltäni, ja ihmeen moni sanoi silloin tällöin lukevansa. 

Syksy on saapunut Solstrandiin. Valkosipulimaa odottaa syyskylvöjä.

Rekisteröityneitä seuraajia en ole paljon vielä saanut. Moni on kertonut yrittäneensä, mutta kirjautuminen seuraajaksi ei ole onnistunut tai se ei ole pysynyt. Vieläkään en tiedä, mistä se johtuu. Voisiko joku valaista asiaa? 

Eniten lukijoita ovat saaneet valkosipuliaiheiset kirjoitukset. Niitä on ollutkin aika paljon, koska elän Valkosipulitila Solstrandissa, valkosipuli on tilamme päätuote ja täyttää paljolti elämäämme: istutus, lannoitus, kitkentä, kastelu, kitkentä, kattaminen, kitkentä, skeippien leikkuu, sadonkorjuu, kuivatus, myynti... työtä riitää ympäri vuoden. Myös muut oman tilan tuotteita koskevat jutut ovat olleet luettuja. 

Henkilöjuttuja en ole kirjoittanut paljon, mutta ne muutamat ovat saaneet paljon lukijoita: ystäväni Lean muistokirjoitukset ja Pilpalan Paroni -historia. Suosittuja ovat olleet myös koira-aiheiset jutut, joita on ollut paljon, sekä luonnollisesti myös Hämeen Vuoden kylä -jutut. Ruokareseptit ja muut ruoka-aiheiset tekstit kiinnostavat yleensä aina. 

Yllättävintä on, että hääpäiväämme koskeva juttu kiinnosti niin monia. Sitä en olisi osannut uskoa. Olen siis oppinut, että blogien lukijat pitävät erityisesti ruokaresepteistä ja hääjutuista! Niin, ja sisustuksesta, mutta sitä koskevia juttuja minä en yleensä harrasta. Kokeilisinko? Siitä tulisikin erilainen sisustusjuttu. 

Näiden aiheiden lisäksi olen kirjoittanut sienestyksestä, saunasta ja melonnasta, Luutasuosta, kirjanjulkkareista, omavaraisuudesta ja vuodenajoista. Lisäksi tekstejä on syntynyt kukista, kirjoista, kanoista ja kateudesta. Ruokahävikki ja listojen tekokin ovat olleet aiheina. 

Vain kerran olen harrastanut niin sanottua kaupallista yhteistyötä. Vuoden kylä -juhlaamme saimme kasvismakkarat Makulihalta, ja niistä kirjoitin myös kasvismakkaratestausjutun blogiin. Mihin tahansa mainontaan en olisi valmiskaan, mutta jos koen kohteen jotenkin arvoihini sopivaksi, voin sitä joskus tehdä. Kehun, jos on syytä. Niin ja omia kirjojani ja tilamme tuotteita kehun tietysti minkä kehtaan! (Haluaisin kehdata enemmänkin...) 

Päivityksiä olen tehnyt viikoittain, usein useampia viikossa. Kesäaika on kovin kiireistä, joten välillä ei oikein ole ollut aikaa kirjoittaa. Juttuaiheita on listattuna odottamassa, ja uusia aiheita tulee eteen jatkuvasti. 

Blogin ulkoasuun en ole alun jälkeen ehtinyt kiinnittää huomiota tai paneutua sen paranteluun. Syytä ilmeisesti olisi, joten ehkä lähiaikoina blogin ilme muuttuu. Varma en ole. 

Toivotan kaikille blogini lukijoille kaunista ja antoisaa syksyä! 

Täällä Pilpalan ja Hunsalan kylillä on kovin hiljaista.
Bloginpito on yksi tapa pitää yhteyttä muihin ihmisiin. 

Tumma ja tulinen menninkäisen hillo

Pidämme chutneysta ja olemme tehneet sitä tänäkin syksynä. Eilen resepti nousi uuteen ulottuvuuteen: muokkasimme sitä rohkeasti ja olimme erittäin tyytyväisiä lopputulokseen. 

Tänään söimme sitä ruuan kanssa ja se oli parempaa kuin yksikään aiemmin maistamamme. Onneksi satsi oli suuri, noin 5 kg, joten syötävää riittää. Siitä tuli 18 vakiopurkillista ja isot purkit lisäksi. Julkaisen nyt reseptin, tehkää perässä! 

Näistä se alkoi. Meillä on runsaasti happamia omenia,
mutta lisäksi keksin lattaa mukaan marja-aroniaa ja pihlajanmarjaa. 

Meillä kaikki raaka-aineet tulevat omalta tilalta, joten chiliä ja valkosipuliakaan ei tarvitse säästellä. Merisuola, sokeri, siirappi ja omenaviinietikka ovat tietysti kaupasta. 

Meidän versiossamme chiliä oli viittä eri lajiketta.
Siementen poistamiseen ei ole mitään syytä, ne saavat hyvin jäädä mukaan. 

Totesimme, että seoksemme poikkeaa omenachutneysta sen verran paljon, ettei sitä kannata chutneyksi kutsuakaan. Enemmän se muistutti paholaisen hilloa, mutta paholaisen hillossa on tomaattia. Aloin miettiä, mikä olisi suomalainen versio paholaisesta ja päädyin tutkimaan suomalaista kansanperinnettä ja muinaisuskoa. 

Wikipedia kertoo: "Liekkiön olemuksesta on ristiriitaisia käsityksiä. Ensimmäisen kerran liekkiön mainitsee Mikael Agricola 1551 ilmestyneen Dauidin psalttarin alkupuheessa hämäläisten tuntemana epäjumalana: Lieckiö Rohot jwret ja puudh / hallitsi ja sencaltaiset mwdh." 

Siis nykykielellä: "Liekkiö ruohot, juuret ja puut hallitsi ja senkaltaiset muut." Sehän sopii! Liekkiö sanana viittaa tulisuuteen ja tuotteessa on pihlajaa ja aroniaa eli puiden hedelmiä. Ja vielä nimenomaan hämäläisten - Hämeessähän tässä ollaan. 

No, valitettavasti Liekkiöön on sitten liitetty muitakin merkityksiä. "Myöhemmässä satakuntalaisessa perinteessä liekkiö miellettiin surmatun lapsen sieluksi tai kummitukseksi. Liekkiö ei tavallisesti tehnyt pahaa kenellekään, mutta saattoi häiritä matkustavaisia itkemällä ja ulisemalla. Jossain yhteydessä liekkiö oli liekinkaltainen, jolloin kyse oli eräänlaisesta virvatulesta."

Mutta Wikipedia jatkaa: "Liekkiö-nimeä käytettiin kansanperinteessä monenlaisista eri olennoista. Yhteinen piirre tuntui olevan se, että liekkiö liittyi metsämaahan ja käsitettiin jonkinlaiseksi vainajahengeksi, mutta saattoi esiintyä joskus metsänhaltijanakin. Kerrotaan, että liekkiö oli joskus varoittanut metsässä nukkuvaa kohta kaatuvasta puusta." 

Tämän enempää en aiheeseen ole nyt ehtinyt paneutua, mutta päätimme antaa lisukkeellemme nimeksi Liekkiö. Tarkentavana lisälausekkeena "tumma ja tulinen menninkäisen hillo". 

Minähän olen alusta asti kutsunut Lassia menninkäisekseni, ja myös menninkäinen liittyy suomalaiseen mytologiaan. Menninkäinen on yksinäisillä paikoilla asustava, yleensä ihmisille suopea henkiolento, tosin joskus niitä on pidetty melkein paholaisinakin. 

Siispä meidän paholaisen hillomme on menninkäisen hilloa nimeltä Liekkiö. 

 

Takana eri chililajikkeet erottuvat hyvin. Keltainen on Lemon drop, iso punainen Hungarian Yellow Wax, pitkä punainen Cheyenne, lyhyt punainen Apassi ja oranssi on Creola Sella. Tällaisessa seoksessa lajikkeella ei juuri ole merkitystä, mutta onhan niissä tulisuuseroja. 

Liekkiö, tumma ja tulinen menninkäisen hillo

1 kg happamia omenia

400 g keltasipulia

40 g valkosipulia (noin yksi kokonainenvalkosipuli) 

40 g vahvaa chiliä

100 g mustamarja-aroniaa

100 g pihlajanmarjoja

puolisen litraa vettä

10 g merisuolaa

1 dl siirappia

1,5 dl (hillo)sokeria

1 dl omenaviinietikkaa

teelusikallinen inkivääriä

Tässä ainekset kattilassa ennen keittämistä.

Valmistusohje: 

Huuhtele ja siisti omenat, aroniat ja pihlajat, poista rangat. Pilko omenat niin, että siemenkodat jäävät jäljelle eli pois, älä turhaan kuori. (Meillä siemenkodat päätyvät kanalaan, useimmilla tietysti kompostiin.)  Pilko chilit, siemeniä ei tarvitse poistaa. Kuori ja pilko sipuli ja valkosipuli.

Lisää kattilaan vettä aluksi sen verran, etteivät ainekset pala pohjaan. Keitä sitten välillä hämmentäen vähintään 15 minuuttia. Lisää sitten siirappi, sokeri ja viinietikka sekä suola. Keitä vielä vähintään puoli tuntia.

Seoksen kypsyessä pese purkit ja kannet (huuhtele, vaikka ne olisivat uusiakin). Laita purkit uuniin noin 120-asteiseen uuniin vähintään varttitunniksi (tai pikemminkin: laita kylmään uuniin, kuumenna ja anna olla yhteensä noin puoli tuntia). Keitä kannet. 

Täytä purkit mahdollisimman täysiksi. Varo, ettei seosta tipu purkin suuaukolle; jos tippuu, pyyhi puhtaaksi. Sulje kansi mahdollisimman tiiviisti. 

Valmis tuote säilyy hyvin kellarissa pitkäänkin, jos se on oikein valmistettu.

Löysimme itse vastikään kellaristamme vuonna 2006 tehdyn omenachutneyn. Se oli syömäkelpoista! Ei se toki parhaimmillaan ollut enää 15 vuoden korkeassa iässä, mutta se ei ollut pilaantunut. Niinpä voi olla melko varma, että nyt tehdyt Liekkiö-hillot ovat erinomaisia vielä ensi syksynä.  

Liekkiötä ei tietenkään voi suositella sille, joka ei ole tottunut tuliseen tai joka on vaikkapa chilille yliherkkä. Mutta meille makuja rakastaville se on omiaan. Se on sitä paitsi erinomaisen terveellistä, epäterveellistä siinä on vain sokeri, jota ei onneksi ole paljon. Muuten se on silkkaa superfoodia alusta loppuun! Tai siis riippuu tietysti raaka-aineista. Suosittelen ehdottomasti käyttämään vain kotimaisia chilejä ja kotimaista valkosipulia sekä omenia omasta tai naapurin myrkyttömästä puutarhasta. Aroniat ja pihlajat kannattaa niin ikään poimia vain puhtailta paikoilta. Muista kysyä maanomistajan lupa!

Ruokahävikki, lähiruoka, kotimaisuus

Yksi tavallisimmista syytöksistä, joita kasvisruokaa suosiville esitetään on että he syövät tuontiruokaa. Väite ei kai perustu yhtään mihinkään, mutta ainahan voi väittää. 

Jos asiaa tutkittaisiin, veikkaan ettei tuontiruoan määrä kasvissyöjillä olisi yhtään suurempi kuin sekasyöjillä tai lihaa suosivilla. Saattaa olla pienempikin, jopa niillä, jotka syövät soijaa ja tofua (niiden osuus ruoasta on niin kovin pieni). Tosi iso osa kauppojen tavallisesta ruoasta tulee ulkomailta, ja ilmeisen harva asiaan kiinnittää erityistä huomiota. Appelsiinit, riisimurot, oliivit, cornflakesit, riisi, säilyketomaatit, bataatti (miksi se on niin suosittua nykyisin?), suurin osa lohesta, mandariinit... en jaksa edes miettiä pidemmälle. 

Olen lukenut jopa maatalousyrittäjän paheksuvan Facebookissa kasvissyöjiä, jotka syövät kvinoaa. Kvinoaa kuitenkin kasvatetaan menestyksekkäästi Suomessa. Siis viljelijä kaivaa tässä maata toisen suomalaisviljelijän jalkojen alta. 

Poimin äsken taas omenia. En raaski antaa niiden pilaantua,
joten pitänee alkaa taas chutneyn tai hillon keittoon.

Ja omenat! Näin syksyllä joka toisella omakotiasukilla on ylitarjontaa omenista. Silti ulkomaisia - ja ahvenanmaalaisia, joka on melkein sama asia - omenia ostetaan valtavia määriä. Sitä paitsi: kuka osaisi selittää, miksi jollakulla maalla asuvalla ei ole omia omenapuita? Joskushan puu kuolee, joten ehkä muutama vuosi voi mennä ilman tuottavaa omenapuuta. Silloin voi turvautua muiden ylijäämään.

Fiksuimmathan omakotialueilla jättävät omenalaatikon kadunvarteen ja kirjoittavat siihen lapun: "Saa ottaa." Maalla välimatkat ovat isommat ja kulkijoita harvemmassa, joten ylijäämästä tai sen tarpeesta voi tiedottaa vaikka Facebook-ryhmässä. Mutta kuulin, että jollain siirtolapuutarha-alueella asukkaat kaivaisivat kuoppia, joihin kippaavat ylimääräiset omenat. (Juuri muistin, että romaanissani Lähteen rannalla elämä suurtilan emäntä sanoo rengille omenistaan, että "Parempi maassa kuin jumalattoman suussa.")

Syksy on suosikkivuodenaikani.

Facebookissa seuraan muutamaa ystävää, joka käyttää kallisarvoisen vapaa-aikansa jakamalla hävikkiruokaa tarvitseville. Se on oikeasti merkityksellistä työtä! 

Onneksi hävikkiruokaryhmiä on syntynyt moneenkin kaupunkiin. Esimerkiksi Karkkilan ryhmässä ilmoitellaan viikoittain ylijäämäruoasta, jota voi käydä halvalla ostamassa. Siitä hyötyvät kaikki. Joissain kaupoissa on erillisiä euron tai parin hävikkilaatikoita. 

Punaliputettuja 30 prosentin alennustuotteita on voinut ostaa jo kauan. Niiden ostaminen onkin ympäristöteko. Tuotteet ovat oikeasti käyttökelpoisia yleensä vielä pitkään viimeisen myyntipäivän jälkeen.

Ei ennen edes ollut mitään viimeisiä myyntipäiviä. Ei minun nuoruudessani! Kyllä ne minusta ihan asiallisia ovat, mutta ihmisten kannattaisi luottaa enemmän aisteihinsa kuin niihin päivämääriin. Etenkin avaamattomissa pakkauksissa tuotteeet ovat yleensä täysin käyttökelpoisia vielä viikon tai pari viimeisen myyntipäivän jälkeen. Tai pidempäänkin. 

Hyvinä omenavuosina omenia tulee reippaasti yli oman tarpeen. Meillä on useita omenapuita,
ja niiden hedelmät sopivat eri tarkoituksiin. Nämä happamat käyvät soseisiin ja piirakoihin. 

Hävikkiruoasta puhutaan nykyisin paljon ja on syytäkin. Hukkaan heitetty ruoka on pahinta tuhlausta ja sääli ihan kaikilla tavoin. Ensimmäistä kertaa kuitenkin luin pari päivää sitten myös sellaisia ohjeita, joissa kerrottiin, ettei vihanneksia yleensä kannata kuoria. Siis että esimerkiksi perunan ja porkkanan kuorimisessa ennen keittämistä kuluu iso määrä hyvää ruokaa hukkaan, ja että vaikkapa parsa- ja kukkakaalin suojuslehdet ovat yhtä hyvää ruokaa kuin se kukkaosakin. Meillä juurekset on jo vuosia vain vähän rapsuteltu pestessä, tietysti huonot kohdat otetaan pois. 

Ja naatit! Nykyihmiset eivät osaa syödä naatteja! Se selittyy tietysti sillä, ettei kaupoissa naatteja yleensä ole, mutta tila- ja torimyynnissä ne kannattaisi ottaa mukaan. Siis esimerkiksi punajuuren ja porkkanan naatit ovat salaatissa lehtisalaattia parempia, ja ne sopivat hyvin myös vaikkapa keittoihin. 

Itsekin olen saanut nauttia hävikkiruoasta pienenä. Silloin ruoan pois heittäminen oli suuri häpeä, kaikilla oli vielä likeinen yhteys ruoantuotantoon -  ja ruoan puutteeseen! Mutta myös "köyhäinavun" vastaanottaminen oli häpeä, joten kolmen lapsen yksinhuoltajaäitinikin sitten kielsi meitä ottamasta vastaan ruokaa, jota talonmiehen rouva olisi jostain ravintolasta tuonut. Toivottavasti sellaisesta turhasta häpeästä on nykyisin jo päästy. 

Pari päivää sitten sisustin verantamme pieneksi puodiksi. Säilykkeiden ja kirjojeni lisäksi siinä on ainakin toistaiseksi tuoretuotteita: sipulia, purjoa, tomaattia, kesäkurpitsaa, lehtikaalia, mangoldia, perunaa, punajuurta, lanttua, erilaisia chilejä ja tietysti valkosipulia.

Olin pienenä usein nälkäinen, oikeastaan lähes koko ajan. Olihan koulussa ruokaa, mutta se oli silloin useimmiten velliä tai laihaa keittoa näkkileivän kanssa. Keskikoulussa ei ollut ruokaa ollenkaan, eikä meillä kotona ollut mitään, mistä olisi voinut tehdä eväitä kuten muut. Ehkä sitä perua on se, että arvostan ruokaa, en osaa heittää sitä pois enkä kestä jättää ruokaa pilaantumaan. 

Siksi yritän aina kerätä kaikki marjat, sienet ja hedelmät talteen. Kaikkea ei kuitenkaan ehdi syömään, joten on pitänyt opetella säilömään. Onneksi Lassi on samanlainen. Säilöntä on yhteinen harrastuksemme.

Säilykkeitäkin meillä on reippaasti yli oman tarpeen. Tänä syksynä olemme tehneet myyntiin omenista chutneyta ja hilloa, pihlajista kapriksia ja sienistä kuivatuotteita ja etikkasäilykkeitä. Myymme niitä itse ja lisäksi niitä on myynnissä lähellä sijaitsevassa mainiossa Pelto-Seppälän puodissa. 

Vaikka tilamme päätuote on valkosipuli ja pinta-ala on pieni, meillä kasvaa silti monenlaista muutakin sekä avomaalla että kasvihuoneessa. Ja kun ne kasvavat hyvin, niitä tulee yli oman tarpeen. 

Harvan tarvitsee maalla nälkää nähdä. Ei minunkaan. Maalla voi kasvattaa oman ruokansa, vaikka eihän se toki kaikilta onnistu. Mutta kaupungeissa oli ennen niitä, joilla ruokaa ei todellakaan ollut, ja tiettävästi heitä on nykyisinkin. 

Jos nälkä tuntuu vieraalta, suosittelen lukemaan vaikkapa Frans Emil Sillanpään romaanin Hurskas kurjuus. Meidänkin pihan pikku mökissä on ilmeisesti kuoltu nälkään aikana, josta Hurskas kurjuuskin kertoo. Kirkonkirjat eivät tosin mainitse Gabrielin kuolinsyytä, mutta kuolinvuosi oli 1868, siis viimeinen suurista nälkävuosista. Ei siitä niin hirvittävän kauan ole. Pulavuosia on ollut sen jälkeenkin.

Vasemman alanurkan pienessä mökissä elivät
Gabriel Nummela ja Serafia Valden, joilla oli yhteensä yksitoista lasta. 

Luutasuolla

Eilen pääsin ex tempore retkelle Luutasuolle.

Ei sillä, ettenkö pääsisi sinne vaikka joka päivä. Luutasuo ja Luutalammi sijaitsevat ihan meidän lähellämme kuten koko Komion luonnonsuojelualue. Silti ei tule kovin usein siellä käytyä. Tänä syksynä kävin siellä vain kerran ranskalaisen ystävämme Mickael Heitzmannin kanssa. 

Ennen kuin sitten eilen. Sain vihiä, että Karkkilan Kameraseura tekee sinne retken. 

Luutalammi ja Luutasuo ovat viehättäviä, lähes erämaisia alueita Etelä-Lopella
- itse asiassa ihan meidän kylän alueella Pilpalassa. 

Tiina Hentunen-Vanninen ja Henna Mitrunen lupasivat hakea minut mukaan. Pakkasin termarin reppuun ja menin pihaan odottamaan. Onneksi huomasin saman tien, että vaatetta tarvitaan lisää. Juoksin hakemaan vielä toppahousut reppuun ennen kuin Tiina ja Henna ehtivät paikalle. 

Tiina, Henna ja Marika aavan meren rannalla... ei vaan Luutalammin. 

Onneksi hain lisää vaatetta. Vaikka Luutalammi on nimeltään vain lampi, se on silti aika suuri ja sen rannalla tuulee. Ilta oli viileä, suorastaan kylmä tähän aikaan vuodesta. 

Karkkilan Kameraseuran väki oli paikalla runsaslukuisena, mutta viileys ajoi väen pian liikkeelle.
Vain unkarilainen Lazslo ei edes takkia tarvinnut.

Ihanat Tiina ja Henna olivat käyneet matkalla kaupassa ja ostaneet minullekin kasvismakkaraa ja Vihis-kasvispiirakan. Miehet tarjosivat sinapit! 

Luutasuo on tänä syksynä saanut ansaittua huomiota, kun sinne on rakennettu esteetön luontopolku. Pyörätuolillakin kuljettavissa oleva reitti on kilometrin mittainen ja se yltää nuotiopaikalle Luutalammin rantaan. Nuotiopaikka on ollut siinä ennestäänkin, mutta nyt sekin on rakennettu hienosti uusiksi.

Reitistön kohentaminen jatkuu. Nyt oikeasti toivonkin sitä, sillä kun lähdimme vielä kävelemään pienen kierroksen pitkospuilla, lahonnut puu petti jalkani alla ja kaaduin pitkoksille. Kännykkä lensi metsikköön - onneksi siinä kohdassa ei enää ollut kovin märkää. 

Syytin itseäni, sillä olin oikeasti samanaikaisesti etäkokouksessa enkä katsonut jalkoihini. Samana iltana samaan aikaan oli nimittäin paitsi Lopen Joulu -julkaisun toimituspalaveri myös Hämeen kylät ry:n virtuaaliset kylätreffit. Otin kylätreffeihin Teams-yhteyden kännykällä ja huonostihan siinä kävi. 

Mutta toki pitkospuut saisivat olla ehjät ja turvalliset, jos sellaiset kuitenkin on rakennettu. 

Uskon, että ne korjataan viimeistään ennen ensi kesää. 

Karkkilan Kameraseura on perustettu jo 1950-luvulla, ja se herätettiin unesta 1980-luvun alussa. Nykyisistä jäsenistä valtaosa on ollut mukana aina vuodesta 1982. 

Ymmärrettävästi Kameraseura kaipailee uusia jäseniä. Vähän ehtivät seuralaiset jutella jäsenhankinnasta ja tulevasta toiminnastakin ennen kuin lähtivät kukin mihinkin suuntaan. 

Itse olen jäsenenä Lopen Kamerakerhossa. Karkkilassa käyn vain töissä, joten Karkkilan Kameraseuraan en ole liittymässä. On kuitenkin mukava tehdä yhteistyötä ja käydä muidenkin järjestämissä tilaisuuksissa puolin ja toisin. 

Kotiin tultuani Lassi oli jo laittanut saunan lämpiämään. Annoin Tiinalle ja Hennalle maa-artisokkia mukaan, niitä oli nostettu Lähiruokapäivää varten. Mikko ja Hannu olivat luvanneet ne hakea, mutta eivät olleet ehtineet. Muhosen Kati haki tänään maa-artisokkasipsien tekoon loput, jotka Hennalta ja Tiinalta vielä jäivät jäljelle. Kati tuo aina samalla myös munankuoria kanoille.

Aamupäivällä olimme tehneet uuden satsin omenachutneyta. Satsista tuli aika valtava. Täytimme 12 myytävää purkkia. Sen jälkeen chutneyta jäi vielä litrakaupalla, joten saimme sitä moneen omaan, isoon purkkiin talven varalle. Kyllä ne kuluvat, se on nimittäin todella hyvää! Ja sopii monen ruoan oheen, jos tulisesta pitää. 

Lopuissa kuvissa pääraaka-aineet. Omenan, valkosipulin ja chilien lisäksi omenachutneissamme on omenaviinietikkaa, merisuolaa, sokeria, siirappia ja inkivääriä. 

Solstrandin omenachutneyssa on tietysti Solstrandin valkosipulia. Paljon.

Chilit ovat olennainen osa chutneya.
Nyt laitoimme mukaan isoja Hungarian Hot Waxejä ja pienempiä Cheyenneja. 

Omenia tuli satsiin kolmisen kiloa. Ne ovat meidän kovia ja happamia omenia, jotka sopivat erityisen hyvin chutneyhin. Lajikkeen nimeä en tiedä. 

Herkkupataa ja minttuisia uunijuureksia

Eilen lupasin kertoa, mitä Lassi minun määräämistäni aineksista teki. 

Herkkua oli - onneksi jäi vielä tällekin päivälle!

Uuniin pääsivät juureksista porkkanat, perunat, purjo, maa-artisokat ja lanttu. 

Uunijuuresten valmistusohje: 

Maa-artisokkia ei tarvitse kuoria sen enempää kuin muitakaan juureksia, huolellinen pesu riittää. 

Jos tahdot, voit veitsellä hieman rapsutella tummimpia kohtia kuorista. 

Pilko juurekset suunnilleen samankokoisiksi paloiksi. 

Lisää joukkoon kokonaisia valkosipulinkynsiä (tai jätä ne pois, kaikkea voi muokata). 

Esikeitä juurekset. Lado ne uunivuokaan ja lisää päälle hieman merisuolaa, voita, öljyä ja tuoretta minttua. Sekoita ja laita uuniin kypsymään rauhassa. 

Syksyisen padan resepti:

Ainekset: 

keitettyä peuranlihaa ja/tai herkkutatteja (meillä oli molempia)

pari isoa, vasta nostettua, pestyä punajuurta

noin kolme sipulia

yksi kokonainen valkosipuli (noin viisi kynttä)

kolme tuoretta tomaattia pilkottuna

kolme omenaa pilkottuna 

chiliä

suolaa

timjamia

kaurakermaa tai kermaa

Pilko ainekset kattilaan tai uunipataan. Meillä oli uuni varattu juureksille, joten käytimme kattilaa. Lisää vettä sen verran, että juurekset juuri ja juuri peittyvät. Toki voit lisätä myös kasvisliemikuution, mutta jos raaka-aineet ovat itsessään erinomaisia, on turha pilata kokonaisuutta ylimääräisillä tuotteilla (etenkin kun kasvis- ja lihaliemikuutioissa usein on turhan paljon suolaa.) 

Sieninä voi tietysti käyttää mitä tahansa sieniä, mutta herkkutatit sopivat tähän makunsa ja rakenteensa puolesta. Kuivatut käyvät mainiosti. Yhtä lailla lihaksi voi valita mitä lihaa tahtoo, mutta meillä syödään vain riistaa. Lihan voi myös mainiosti jättää kokonaan pois. 

Tomaatteja ja omenia ei tarvitse kuoria, mutta omenien siemenkota toki poistetaan. Myöskään punajuuria ei tarvitse kuoria.  

Anna padan hautua rauhassa pitkään kypsäksi. Jos liha on jo ennestään keitettyä, pitkää kypsymisaikaa vaativat lähinnä punajuuret, mutta haudutus parantaa pataruoan makua. Lisää kaurakerma tai kerma vasta loppuvaiheessa - tai voit jättää senkin kokonaan pois. 

Syksyinen pataruoka on kauniin punainen. 

Lisukkeina meillä oli niin ikään omia tuotteita: ihanaa, tulista omenachutneyta, etikkaista sipuli-kurkkusalaattia, Pohjolan kapriksia eli säilöttyjä pihlajanmarjoja sekä puolukkasurvosta. Puolukkasurvos ei todellakaan kaipaa sokeria, vaikka aiemmin niin aina luulin. Pelkät puolukat riittävät sekä maun että säilyvyyden puolesta. 

Pihlajanmarjakaprikset ovat ihmeen hyviä ruoan lisukkeena. Paljaaltaan maistettuna etenkin liemi on kirpeää ja hapanta, mutta esimerkiksi pataruoan ohessa vallan mainioita.
Ja pihlajahan on suomalaista superfoodia, terveellistä kuin mikä!

Salaattiin pääsi tällä kertaa kirsikkatomaatteja, avomaankurkkua, purjonlehtiä (valkea osa käytettiin uunijuureksiin), persiljaa ja ennen muuta vihannesportulakkaa. 

Yksi erityisen terveellisistä vihanneksista on vihannesportulakka.
Harmi vain, ettei sen säilöminen talveksi oikein onnistu. Siispä on syytä syödä sitä nyt! 

Täydellisen syysaterian ainekset

Lassi on kokki, mutta hän itse on kovin pieniruokainen. Kuluu siis usein päiviä, jolloin hän ei laita lämmintä ruokaa ollenkaan. Toki hän tekee, jos minä pyydän. 

Tänään pyysin. Sanoin, että meillä on niin paljon upeita, herkullisia ja laadukkaita ruoka-aineita, että kyllä meidän oikeasti pitäisi niitä myös syödä. Lassi lupasi laittaa illalla ruokaa. Hätävaraksi jouduin syömään omenapiirakkaa nälkääni. 

Samalla mietin, mitä kaikkea illan ateriaan tulisi.  

Eilen poimin puolukoita metsässä, tänään omassa pihassa.

Lähes kaikissa ruoissamme on chiliä, valkosipulia ja sipulia. Niitä siis ainakin. Mitä muuta?

Luettelen: perunaa, porkkanaa, punajuurta, purjoa, papuja, portulakkaa, persiljaa, puolukkasosetta ja pihlajanmarjakaprista. Ja peuraa. Miksi juuri niitä? No, ne alkavat kaikki p-kirjaimella. 

Eilen keräsin puolukoita metsässä, tänään omassa pihassa.

Ei, täytyyhän ruoassa muutakin olla. Sieniä! Ehkä tattikastike peuranpaistin ja uunijuuresten oheen? Ja uunijuureksiin myös maa-artisokkaa, se on herkkua. Sitten salaatti: portulakan lisäksi ainakin tomaattia ja kurkkua. Voisi tavallista salaattiakin hakea kasvimaasta, sitä kyllä syömme harvoin. Ja omenaa, joko salaattiin tai pataan. Lisukkeena myös Lassin kurkkusalaattia. Ja omenachutneya. 

Vihannesportulakka, tomaatit ja kurkku muodostavat salaatin rungon.
Pienet tomaatit pääsevät salaattiin, isot pataan. 

Huomenna voin kertoa, millaisen aterian sain. 

Mutta hei, kaikkia näitä aineksia saa käydä ostamassa täältä meiltä Solstrandista. 

Emme millään saa kaikkia kasvimaan tuotteita käytettyä itse. Tervetuloa! 

Kesäkurpitsaa? Ei, ei varmaankaan kesäkurpitsaa. Sitä syödään päivittäin muutenkin.