Piristävä perjantai Saviniemessä

Olipa meillä mukava perjantai Saviniemessä Teemun luona!

Tervetuliaismaljat näyttivät ensinäkemältä simalta, mutta eipä niissä ollut rusinoita eikä simaakaan. Oli omenamehua, mustikkaa ja tyrniä sekä hienoa, ahvenanmaalaista giniä. Hauskaa! Ja hyvältä maistui. 

Pääsimme rantasaunaan, se oli ihanaa. Mehän olemme talven ajan käyneet lähinnä kuntosalien ja uimahallien saunoissa, joten tämä vanha kunnon rantasauna oli elämys pitkästä aikaa. Uimassa emme kuitenkaan käyneet, vaikka pieni avannontapainenkin olisi ollut rannassa. Avantouintiin emme ole vielä hurahtaneet. 

Saunasta palattua juomien jäiset marjat olivat sulamassa ja tekivät hauskoja kuvioita lasissa. 

Verta! Ei sentään. 

Teemun Saviniemi on poikkeuksellisen upea paikka. On kiva kuulla myös sen historiasta. 

Teemu tarjosi meille herkullista ruokaa. Nam! 

Haiku-koira on hauska tyyppi. 

Viikko sitten Lassilla oli kaksi keikkaa Kulttuuri Goes Baari -tapahtumassa Hyvinkäällä. Se liittyy Teemuun vain sikäli, että Teemu on Hyvinkäältä kotoisin ja hän on välillä bändin vahvistuksena viuluineen. Klassinen viulisti ja tämänsortin bändi onkin mainio yhdistelmä. 

Kyllä koiria väsytti illalla! Uni maistui Pepille Lassin sylissä, Tikkikin tunki sohvalle. 

Pari sanaa Parhaasta ystävästä

Yhdysvaltalaisen Sigrid Nunezin kirja Paras ystävä on selkeä ja vaikea. Se on täynnä ristiriitoja. Ainakin minulle.

Kirja on helppolukuinen ja arkinen, mutta syvällinen ja viisas. Se on lyhyehkö, nopeasti kuunneltu tai luettu, mutta sen sisäistämiseen ja sulatteluun kuluu paljon aikaa.  

Se kertoo koirasta eikä kerro koirasta.

Siinä on tanskandoggi, paitsi ettei olekaan. Siinä on ehkä kääpiömäyräkoira, muttei kuitenkaan.

Se kertoo kirjoittamisesta ja kirjoittamisen tärkeydestä ja siitä, miten mieletöntä, turhaa ja moraalitonta kirjoittaminen on. Se kertoo siitä, miten kirjoittamalla muistamme ja siitä, että kirjoittaminen saa meidät unohtamaan kokonaan, samalla tavalla kuin valokuvien ottaminen.

Se kertoo kirjailijuudesta ja siitä, miten järjetöntä on haluta kirjailijaksi.

Se kertoo ystävästä, joka tappoi itsensä, mutta joka ei kuollut.

Se kertoo naisesta, joka otti koiran ja menetti sen vuoksi asuntonsa, muttei menettänytkään.

Kirja on haikea ja surullinen, paitsi että se on tyyni, rauhallinen ja hauska.

Se on lohduton. Vai onko se sittenkin lohdullinen?

Se kertoo, miten raadollisia ja typeriä ihmiset ovat. Minähenkilö on itsekäs ja mustasukkainen, hän on rakastava, älykäs, huolehtiva ja analyyttinen. Ihmiset hänen ympärillään ovat inhimillisiä ja hyväntahtoisia, he ovat raivostuttavia ja toimivat väärin.

Kirja kertoo älykkäistä ja menestyvistä ihmisistä, jotka ovat naurettavia ja itsetuhoisia epäonnistujia. Se kuvaa opiskelijoita, jotka ovat tietämättömiä, kapeakatseisia ja osaamattomia, ja heidän opettajiaan, jotka ovat kateellisia, kilpailevia ja kyynisiä. Kaiken tämän se tekee lämpimästi ja osaaottavasti.

En varauksetta pidä kirjasta. Se on parasta mitä olen äänikirjapalvelusta löytänyt. 

Ellei ota huomioon niitä muita.

Ei kirjoja voi asettaa paremmuusjärjestykseen. Tämä on yksi parhaista. 

Suosittelen sen lukemista. Ei, älä lue sitä.

Lue sittenkin.

• Sigrid Nunez: Paras ystävä
• Yhdysvaltalainen alkuteos: The Friend
• Englannista suomentanut Kristiina Drews
• 250 s.
• Julkaistu tammikuussa 2024

Kevään etenemistä

Vielä on kinoksia pihassa, mutta maa paljastuu päivä päivältä enemmän. 

Metsissä on lunta. 

Hanki kantaa aamuisin, mutta välillä jalka yllättäen uppoaa syvälle hankeen, 

joten metsässä kävely ei oikein sittenkään houkuta.

Muurahaiset eivät ole vielä liikkeellä. 

Palokärki on kuitenkin käynyt hakemassa evästä jossain vaiheessa talvea tai kevättä. 

Purot solisevat. 

Kohta tässä on jo sammakonkutua, toivottavasti. 

Kasvihuoneessa on yli 30 astetta lämmintä. 

Murut metsälenkillä. Peppi, Lassi ja Tikki. 

Pääsiäisaika, kevät ja aurinko

Kiirastorstain aamu valkeni aurinkoisena.

Tämä kuva on otettu meidän eteishallista verantaa kohti, siis lasin läpi. 

Verannalla on vielä viileää. Pääsiäiskukkien kannalta se on hyvä. 

Pääsiäiskukkia on sentään sisälläkin. Lassi niitä eilen minulle toi - kun käskin. 

Pääsiäinen on minulle tärkeää aikaa. 

Nyt on hiljainen viikko. 

Maanantaina kävimme asioilla peräti Vantaalla asti, tiistai-iltana olin töissä. 

Eilen kävi Teemu jutustelemassa. Muuten on ollut hiljaista. 

Olin haaveillut, että kutsuisimme pääsiäisvieraita syömään, kuten usein on ollut tapana. 

Mutta nyt Lassi ei voi oikein hyvin, joten olemme kahden. 

Koivunoksat muistin ottaa sisään jo pari viikkoa sitten, mutta lehtiä niihin ei ole tullut. 

Ei se mitään, pääsiäismunat oksilla luovat tunnelmaa.

Ennen pääsiäisen puuhana oli kokeiden tarkastus. Niitä kertyi näihin aikoihin vuodesta runsaasti. Rakastin kokeiden korjausta! Se oli selkeää ja samalla mielenkiintoista, siinä näki miten hyvin oppilaat olivat oppineet tai mikä oli jäänyt oppimatta. Tarkastaminen oli myös jotenkin rentouttavaa, vähän kuin pasianssin peluu. Enää sitä ei ole. Pidin kyllä syksyllä englannin opiskelijoilleni kokeet, kun he sitä pyysivät, mutta tarkistimme ne yhdessä heti tunnin lopussa. Voisin tietysti pitää vielä yhdet nyt keväällä... enpä tiedä. 

Olen huomannut ajattelevani melko paljon entistä työpaikkaani, peruskoulua. Kaikista vakuutteluista huolimatta kukaan opettajakollegoistani sieltä ei ole ollut minuun yhteydessä kokonaiseen vuoteen. Saati että joku olisi tullut käymään, kuten puhe oli. 

Lähtöni jälkeen kävin kirjailijavierailulla muutamissa luokissa. Rehtorin kommentti: "Tiedäthän, että sinun ei enää tarvitse käydä täällä" oli tarkoitettu vitsiksi, kyllähän minä sen ymmärsin. Silti jäi sellainen tunne, etten ole kokenut sopivana siellä enää käydä - siitä huolimatta, että minulla on työpuhelin palauttamatta... En vain saa mentyä. 

Nyt yritän nautiskella tästä kevään valosta. Huomenna kuulemma sataa. 

Pupuja, tipuja, kissa - ja pajunkissat. Pääsiäismunat. 

Rairuohon unohdin laittaa kasvamaan tänä vuonna, samoin herneenversot, harmi. 

Kissakin kuuluu pääsiäiseen, eikö vain? No joo, ehkä sen pitäisi olla musta.

Olikohan Serafiina-noidalla kissa tässä meidän pihapiirissä 1800-luvulla?

Tänä vuonna pääsiäinen on varhain, joten ulkona on vielä lunta. 

Kävimme metsäkävelyllä, mutta upottava lumi ei houkutellut pois tieltä syvemmälle metsään.

Välillä pääsiäisen aikaan on ulkona jo kukkinut narsisseja, idänsinililjoja, krookuksia... 

Nyt piti kukat ostaa kaupasta. 

Alla olevat pääsiäisherkkureseptit ovat Huhtamäki Oyj:n tiedotuslehti Rummusta vuodelta 1945. 

Sodan päättymisestä oli vasta puoli vuotta, Lapin sota jatkui yhä. 

Siihen nähden reseptit ovat melko ylellisiä. 

Liha oli juhlaruokaa ja sokeria, munia ja voitakin oli taas saatavilla, ainakin joillain.

Pääsiäiskortit ovat ihania!

Pääsiäinen on minulle aina ollut tärkeä. Se johtuu varmasti äitini ortodoksisesta taustasta. Mutta pääsiäinen on myös ihana kevään juhla, se on kasvun, valon ja odotuksen aikaa. Sen väritkin ovat minun värejäni: keltainen, oranssi, vihreä - miksei ruskeakin. 

Kylällämme on yksi, joka on ymmärtänyt säästää vanhat pääsiäiskortit (kuten joulukortitkin, joille on ollut omia näyttelyitään). Nyt Arja Niemi oli jälleen jaksanut laittaa perheensä vanhat kortit esille kylämme pääsiäiskahvioon. 

Minusta on harmi, ettei pääsiäiskortteja enää lähetellä. 

Itse niitä joskus olen lähettänyt, harvemmin saanut. Yhden saamani pääsiäiskortin löysin, sen olin saanut Tarja Toivoselta, joka arvostaa kortteja ja kanoja ja tipuja. 

Korttien esillepanossa oli Arjalla ja hänen tyttärellään Anniinalla iso vaiva, mutta onneksi he jaksoivat sen tehdä. Korteista vanhimmat ovat noin 50 vuoden takaa, mutta uusiakin on joukossa.

Kortteja kävi katsomassa vajaat viisikymmentä henkeä. 

Enemmänkin olisi mahtunut! 

Harmi, etteivät ihmiset juurikaan lähde liikkeelle nykyisin, kun jotain järjestetään. Mistähän se johtuu? Sitä aina kyselen.

Onneksi hetkellisesti oli sentään melkein sali täynnä. 

Myös vanhoja äitienpäiväkortteja oli esillä yhdellä pöydällä. 

Arja ja Anniina olivat leiponeet myös paljon kakkuja, piirakoita ja pikkuleipiä myyntiin.

Itsekin pystytin pienen myyntipöydän. Esillä oli omien tuotteittemme lisäksi kortteja Hunsalan työväentalon ikkunaremontin hyväksi, pihakavoidetta Syrjän talon remontin hyväksi ja myös Loppi-seuran esitteitä, joilla olen yrittänyt houkutella uusia jäseniä seuraan. Ei onnistunut ainakaan tällä kertaa. Pihkavoiteita ja kortteja ostettiin muutamia.

Kevätkransseja koivusta

Tiedättehän ne aikakauslehtien ihanat ohjeet: "Tee itse pääsiäiskranssisi". 

Otat vain oksia ja kiepautat ne ympyräksi ja koristelet. Helppoa.

Not. Ei ole helppoa. 

Ensinnäkin niitä oksia tarvitaan ihan valtavasti. Meillä kaadettiin pihasta kaksi vanhaa, lahoa koivua. (Kerroin siitä aiemmin täällä blogissa, kiitos vielä, taitavat kiipeilijämetsurit.) 

Risua siis riittää. Niinpä sanoin Lassille, että nyt tehdään pääsiäiskoristeita. 

Lassilla on jopa jonkinlaista koulutusta aiheeseen, onhan hän puutarhuri. 

Edellisestä sidontatyöstä oli kuitenkin aikaa, joten sydänkranssienkin teko vaati pähkäilyä. 

Ja tosiaankin niiden risujen leikkelyä ja roudaamista. 

Mutta onnistuihan se! Lassi teki kaksi sydänkranssia ja antoi minulle vapaat kädet jatkokoristella niitä, jos tahdon. Noissahan näkyy se metallilanka, joten mietin, miten niille voisi tehdä. Huomenna olisi kylän pienet myyjäiset, voisin viedä ainakin toisen myytäväksi, mutta jotain nauhaa tai muuta vastaavaa tuo kai kaipaisi. Onko ideoita?

Nuo sydämet ovat siis aika isoja, ulkoseinälle tai oveen laitettavia. 

Itse yritin väkertää tavallisia seppelemallisia. Kyllästyin aika nopeasti niiden risujen pätkimiseen. 

Ja siihen, että niistä vain ei tullut hienoja. Tässä versio, jonka sain aikaan. 

Toinen on tuossa aloituskuvassa. Kuten  näkyy, ei ole helppoa, ei. 

Tarkkaavainen katsoja huomaa, että tuo pohja ei olekaan koivunoksista tehty. Kaikki uskovat kuitenkin, että ihan itse tein. Mutta saat arvata, mistä materiaalista! 

(Ja kun vastaat, nimesi ei tule suoraan näkyviin, ellet ole kirjautunut. 

Ei haittaa, helpoin tapa on laittaa vain oma nimesi viestin perään.)

Jäähyväiset Annalle

”Näin nuoren Annan tanssivan, kun Satumaa soi. Hän oli onnellinen ja niin kaunis!” sanoi Kaarina, kun poistuimme krematorion kappelista. 

Halusimme äidillemme siunauksen, vaikka Anna oli eronnut kirkosta jo 1970-luvulla. Ero oli johtunut rahasta, osaltaan myös siitä, että hänen ystävättärensä oli kuollut, vaikka he olivat yhdessä rukoilleet paranemista. Lapsena Anna kuului ortodoksiseen seurakuntaan, mutta Helsinkiin tulon myötä kirkkokunta vaihtui. Evankelisluterilaiseen kirkkoon Anna tuskin koskaan tunsi juuri minkäänlaista yhteyttä.

Siunaustilaisuus oli kuitenkin kaunis ja pappi Vilppu Huomo oli läsnäoleva ja osaaottava. Hän oli valmistautunut puheeseensa huolellisesti. Siskoni ei puhetta surultaan kuullut, minä kuuntelin, mutten muistanut jälkikäteen paljoakaan. Saimme puheen kirjallisena, kun sitä pyysin.

Siskoni ei ollut halunnut puhua papin kanssa. Hänen mielestään koko puheen olisi voinut jättää pois. Eihän pappi tuntenut Annaa, mitä mieltä hänen olisi meille kertoa, millaisia Anna ja hänen elämänsä olivat olleet? Totta sekin, mutta kyllä minusta oli hyvä, että puhe pidettiin. En kuitenkaan matkustanut Helsinkiin keskustelemaan papin kanssa, hoidimme asian etänä.

Huomo puhui siitä, miten Anna joutui lapsena lähtemään yksin evakkoon Karjalasta. ”Sain sen kuvan, että kaikessa traumaattisuudessaan evakkomatka ja sotavuodet taisivat jättää Annaan isot jäljet”, Huomo sanoi. Olisivatko voineet olla jättämättä? 

”Hylätyksi tulemisen kokemus taisi olla valtava. Samoin kuin se, että keskellä sotaa täytyi selviytyä itse, ihmisten ympärillä vaihtuessa. Jäin miettimään, miten nämä kokemukset näkyivät hänessä myöhempinä vuosina.” 

Siunaustilaisuudessa kanttori soitti uruilla kolme kappaletta, jotka olin saanut valita. Ensimmäinen niistä oli Karjalan kunnailla, toinen Evakon laulu. 

”Ehkä, kun oli pakko selviytyä, se taisi myös opettaa tekemään paljon töitä,” pappi jatkoi. Kyllä, Annalle oli aina kunnia-asia, että hän hoiti työnsä hyvin. Välillä työpaikkoja oli kaksikin yhtaikaa, enkä muista hänen olleen koskaan töistä pois. En minäkään ollut poissa koulusta. Jos oli päänsärky, oli päänsärky, ei se liittynyt siihen, hoidetaanko työt. Flunssassa varattiin vain mukaan nenäliinoja – tai pyyheliina, sen muistan.  

”Ymmärsin, että Annalla ei ollut mahdollisuutta juurikaan käydä koulua. En tiedä oliko siksi, että ymmärsin rivien välistä, että Annalle oli tärkeää, että te saatte paremmat mahdollisuudet elämään kuin mitä hänellä oli ollut.” 

Pappi oli myös lukenut blogini, jossa kerroin Annan elämästä ja siitä, miten sitkeä hän oli.

”Vaikka sitkeys ehkä nousi välttämättömyydestä, se ei vähennä sen merkitystä. Toisaalta, mietin, vaikka Annan elämä oli monin tavoin vaikea, ajattelen, että tärkeää on myös muistaa myös hyviä asioita ja sitä, mikä tuotti hänelle iloa. Kuulin esimerkiksi kukista ja puutarhanhoidosta, tai mustikkametsällä käymisestä.”

”Tekee mieli kysyä, millaisia muistoja sinulla herää näistä tilanteista? Tai vähän toisesta näkökulmasta, millaiset hetket sinä nostaisit parhaiksi yhteisiksi hetkiksi Annan kanssa? Varsinkin kun Annan elämä oli monin tavoin raskas, mietin, että on tärkeää nähdä myös ne kaikki hyvät asiat ja hyvät vuodet mitä hänellä elämässään oli.”

 

Pappi tietysti kohdisti puheensa siskolleni ja minulle, eihän tilaisuudessa juuri muita ollutkaan. Kaarina oli tullut siskoni tueksi, Lassi minun. Annallahan ei ollut yhteyksiä kehenkään sukulaiseen. Minäkään en tiedä, onko heitä enää edes olemassa. Ystäviä 90-vuotiaalla muistisairaalla ei enää oikein voisi ollakaan, joten saattoväki oli pieni. Niinpä pappi puhui lähinnä meille kahdelle, ja halusi nostaa esiin sen, miten siskoni piti viimeisten vuosikymmenten ajan Annasta huolta. 

”Viimeiset vuotensa Anna tarvitsi paljon huolenpitoa. Niin paljon kuin huolenpitokin on varmaan noussut välttämättömyydestä, ajattelen, että se on silti iso lahja antaa toiselle. Luulen, että ne hetket jättävät jälkensä jolloin pidämme huolta tai meistä pidetään huolta. Silloin jakaa elämää toisen kanssa hyvin läheisellä tavalla, kun näkee toisen heikoimmillaan.”

”Nyt kun Anna on kuollut, muistelkaa kaikkea sitä mitä hänen elämässään oli. Ja ehkä ennen kaikkea kaikkea hyvää. Jakakaa hänestä muistoja. Ehkä muistoja jakamalla myös voi yhdessä kantaa surua.”

”Mutta ehkä niin paljon kuin suru on luopumista, voisiko se olla myös sen löytämistä, mitä kaikkea Annasta elää edelleen teissä.”

Toki siunaustilaisuus oli uskonnollinen. En toista tässä niitä uskonnollisia osuuksia muuten, mutta Vilppu Huomon valitsema raamatunlause oli minusta kaunis ja osuva. Äitini minulle kutomia mattoja on minulla yhä käytössä.

"Kuin paimenen teltta

minun majani puretaan ja viedään pois.

Kuin kutoja minä olen kiertänyt loppuun elämäni kankaan,

ja nyt minut leikataan loimilangoista irti.”    Jes. 38:12

 Annan tuhkat haudattiin myöhemmin Maunulan uurnalehdon metsähautausmaalle. Onneksi siellä oli vielä tilaa. 

Paikka on meille tärkeä, koska asuimme pitkään Maunulassa. 

Monen vainajan arkun päällä on kukkameri kymmenine upeine laitteineen. On myös niitä, joiden hautajaisissa ei ole yhtään saattajaa. Meitä oli neljä ja kukkia maltillisesti. Olin sitonut kimpun Solstrandin kuunliljoista ja toisen harmaamalvikeista. Siskoni toi omat kukkansa ja etukäteen olimme tilanneet mielestämme kauniin seppeleen arkulle. 

Minä sain valita siunaustilaisuuden musiikin. Virren valinnan jätin papille, mutta kolme muuta kappaletta olivat Karjalan kunnailla, Evakon laulu ja Unto Monosen Satumaa. Harkinnassa olivat myös Rööperiin, Kolmatta linjaa ja Oi niitä aikoja. Nekin olisivat olleet hyviä ja liittyneet Annan elämään, mutta päädyin noihin tavanomaisempiin valintoihin.  

Lopun Satumaa oli tärkeä, sillä Anna tanssi nuorena ja vielä eläkeiässäkin paljon, ja Somero oli elämässämme hyvin tärkeä seutu. Somerollehan sijoitettiin juuri Muolaan evakot. Anna tosin ei päätynyt muiden muolaalaisten mukana Somerolle, vaan joutui kiertämään eri puolilla Länsi-Suomea ennen kuin tuli Helsinkiin. Sattumalta siskoni ja minun kesälapsipaikkamme 1960-luvulla oli kuitenkin Somerolla Muolaan evakon, Hiljan, luona, ja siskoni ja äitini jatkoivat siellä käymistä vielä kesälapsiaikojen jälkeen.   

Annan kuolemasta on pian kulunut vuosi. Siunaustilaisuus oli siis viime kesänä, mikä selittää myös kesäiset kukat. Tilaisuuden jälkeen kävimme Hietaniemen hautausmaalla kiertelemässä ja katsomassa erityisesti Lassin sukulaisten hautoja. Lopuksi kävimme syömässä Hietaniemen uimarannan ravintolassa. 

En ollut käynyt Hietaniemen uimarannalla sitten lapsuuteni: Anna vei meidät sinne monesti kaupungin kuumuudesta uimaan kesäisinä hellepäivinä. 

Paikka oli siis muistotilaisuudelle mitä sopivin. 

 

Syrjässä tapahtuu taas paljon tulevana kesänä

 

Syrjän talo Lopen Järventakana uinuu vielä talviuntaan yksinäisyydessä, mutta pian siellä näyttää jo tältä. Yläkuva on viime toukokuulta. 

Monenlaista tapahtumaa on talolle suunnitteilla tulevaksikin kesäksi. 

Tämä kuva on viime heinäkuun kirjallisuusillasta. 

Meeri Lindfors haastatteli minua kirjani "Ida, yhteiskoululainen" tiimoilta.

Myös Tapio Bergholmin Mauno Koivisto -kirjaan liittyvä kirjallisuusilta oli viime kaudella. Bergholm tulee Syrjään tänäkin kesänä. "Kova Koivisto tutkimuskohteena" -ilta on heinäkuun kolmantena.

Puheenjohtaja Erja Noroviita huolehtii siitä, että kaikilla on Syrjässä tervetullut olo ja kaikille riittää tarjottavaa niin talkoissa kuin tapahtumissakin. 

Oli sitten kyse talkoista tai ohjelmailloista, Syrjän tapahtumiin liittyy aina hyvät tarjoilut. Usein pyritään järjestämään jotain perinneruokaa ja jotain erilaista. Tässä kuvassa tarjolla on mustikkapiirakkaa, kantarellipiirakkaa, porkkanoita, pikkuleipiä ja erilaisia leipäsiä.

Runon ja suven päivänä on ollut "Tämän runon haluaisin lukea" -tapahtumia, joissa kuka tahansa saa esittää haluamansa runon. Mukana on ollut myös proosatekstejä, kuten tässä kuvassa, jossa Terttu Pietilä lukee Sakari Pälsin tarinan siitä, kun Fallesmannin Arvo kävi Lopen kirkossa. 

Tulevan kauden tapahtumia: 

 La 18.5. Linturetki 9.00 linturetki, kahvit klo 11, jonka jälkeen kevättalkoot.  

la 8.6. klo 16. Taiteilija Petra Giacomellin näyttelyn avajaiset

ke 3.7. klo 18. Tapio Bergholm: Kova Koivisto tutkimuskohteena. Pääsymaksu 10e.

 6.7. klo 18 Runon ja suven päivä Ohjelma vielä avoin

2.8. Syrjä soi  Lopen kunnan järjestämä pääsymaksullinen konsertti. Tarjoilu Syrjässä. 

ti-ke 6.-7.8. ja 13.-14.8. ti 15-18. ke 9-17 Pinkopahvien laiton harjoittelua 

Seuraavien päivämäärät ovat vielä avoimia:

Panu Kaila, perinnekorjauksesta

Kallasta kiinaksi kääntäjä kertoo työstään Aino Kallaksen kirjojen kääntäjänä

Samuli Parosen seuran oma kesäpäivä

 

Näyttely ja talo ovat auki yleisölle torstaisin 13.6. - 25.7. kello 14-16. 

Syrjä-seuran talo on kaikille avoin ja erilaiset yhdistykset voivat myös viettää siellä tapahtumiaan. Puhetta on ollut ainakin Riihimäen seudun luonnonsuojeluyhdistyksen järjestämästä Luonnonkukkien päivän retkestä kesäkuussa tai Suomen luonnon päivän tapahtumasta elokuussa Syrjässä.