Ovatko kuivatut sienet kalliita?

Myönnän, että olemme itsekin kauhistelleet joskus kuivattujen sienten hintoja. Satoja euroja kilo! Yhtään tarkemmin ajatellen tajuaa, että kilo kuivasieniä on valtava määrä. 

Me olemme siinä onnellisessa asemassa, että sienten ostamista ei ole tarvinnut edes harkita. Meillä on hyvät sienimaastot kohtuullisen lähellä ja meillä on terveyttä ja intoa liikkua metsässä. Sen sijaan sienten myyminen on tullut ajankohtaiseksi, kun kellarin hyllyt alkavat täyttyä sienistäkin. Siksi olemme pohtineet myös sienten hintoja. 

Kuivattuja suppilovahveroita löytää kaupasta 200 euron kilohinnalla, toki esimerkiksi 350 euron kilohintojakin näkee. Kieltämättä se tuntuu paljolta. Mutta mitä sillä saa? Sadan gramman purkki maksaisi siis 20 euroa, ja siitä kyllä riittää todella pitkäksi aikaa. 

Me mietimme asiaa myyjän kannalta. Ensin on laittauduttava sinne metsään. Jos on tiedossa varma sienipaikka, pääsee heti poimimaan. Useimmiten poimintaa edeltää kuitenkin etsiminen - huonoina vuosina koko sienireissu on etupäässä etsimistä. Mutta jos siis todella hyvä sieniapaja on käsillä, menee korillisen poimimiseen silti ainakin tunti. Sekin on erittäin optimistista. 

Jos metsä ei ole ihan lähellä, on poiminta-ajan päälle laskettava bensakulut tai kävelemiseen kuluva aika. Todellinen työ alkaa sitten kotona: sienten perkaus. 

Suppilovahveroiden perkaus on sienistä helpointa, silti se on aikaavievää. Jokainen sieni täytyy tarkastaa. Itse siis varmistan vielä tässä vaiheessa, ettei joukkoon ole sittenkin pujahtanut joku väärä sieni. Niin ei ole suppilovahveroiden kanssa koskaan käynyt, mutta myrkkysieniä keskellä vahveroapajia on näkynyt, joten mahdollisuus on olemassa.

Jos en ole metsässä katkaissut jalasta multaista ja sammalista alaosaa, teen sen nyt. Sitten sieni vähintäänkin halkaistaan, usein useampaan osaan. Halkaistessa katson, ettei sisällä ole mitään ylimääräistä, esimerkiksi etanaa tai havunneulasta. 

Sitten sienet ladotaan kuivuriin. 

Ylimmässä kerroksessa on tuoreita sieniä. 

Ylläoleva kuva havainnollistaa sitä, miten pieneen tilaan sienet menevät, kun vesi haihtuu. Alimmilla neljä ritilää olivat eilen kukkuroillaan sieniä. Nyt ne näyttävät ihan vajailta. Alimmat neljä ritiläkerrosta ovat siis olleet kuivurissa eilisestä asti, toki yöksi sammutamme kuivurin. Aamulla kuivuri pantiin uudelleen hurisemaan, joten nyt ne ovat valmiita purkitettaviksi. Ylimmälle ritilälle on laitettu vielä ne sienet, jotka eivät eilen mahtuneet mukaan. Niitä siis ei ole yhtä isoa kerrosta kuin alemmilla oli. 

Itse emme ole tarkkaan punninneet tuoreita sieniä, mutta nettitietojen mukaan kuivatessa sienet kevenevät kymmenesosaan tuoreiden painosta. Suhde vaihtelee hieman sienilajista riippuen, mutta suppilovahveroiden kohdalla suhde lienee suurin, ainakin suurempi kuin tateilla. 

Seitsemän purkillista suppilovahverojauhetta. Jokaisessa on noin korillinen sieniä. Pyöreän purkin sienet on jätetty vähän isommaksi. 

Kuvan neliskanttisissa purkeissa on noin 115 grammaa sieniä eli pienehkö korillinen. Kuten aiemmin sanoin, korillisen poimii noin tunnissa ja siihen päälle matkat ja etsimiset - ja sitten se perkaus. Lisäksi pitäisi laskea myös kuivaamiseen kuluva energia ja purkitukseen kuluva aika. Ne eivät nimittäin itse hyppää tuohon purkkiin varsinkaan noin tiiviisti. Meillä sen sullomis- ja jauhamispuuhan hoitaa aina Lassi, joka on vahvempi.

Kantarellit, edessä oikealla, jätämme yleensä vähän isommiksi, koska niitä emme käytä ihan samaan tapaan kuin suppilovahveroita. Kantarellit tulevat yleensä piirakoihin tai sellaisiin kastikkeisiin, joissa ne saavat erottua. 

Riippuu tietysti käyttötarkoituksesta, haluaako sienistä jauhetta vai peräti kokonaisina kuivattuja. Kokonaiset sienet veisivät kuitenkin aivan valtavasti tilaa, meillä ne eivät mahtuisi mihinkään. Jauhe on myös käytössä erityisen monipuolista ja kätevää: sitä voi lisätä mausteeksi ja suurusteeksi lähes ruokaan kuin ruokaan, ja toki siitä voi tehdä vaikka piirakantäytteenkin kastikkeista ja keitoista puhumattakaan. 

Mutta takaisin hintaan. Jos kilohintana pidettäisiin sitä 200 euroa, tuollaisen purkin hinta olisi 23 euroa (jos ei purkille laita hintaa). Työtä siihen on kulunut vähintään kolme tuntia, todennäköisesti paljon enemmän. Lisäksi sitten bensat ja sähköt. 

Useimmille sienten poiminta on tietysti rentouttavaa, ihanaa toimintaa, ei työtä. Ihmettelen kuitenkin, kuka jaksaa poimia sieniä välittäjälle myyntiin. Välittäjäthän eivät suinkaan maksa poimijalle sitä, mikä on lopputuotteen hinta, se on selvä. 

Mutta sienestys on ihanaa! Harvoin kehun ja suosittelen mitään laitteita, mutta tuota Oras-kuivuria voi todella suositella. Se on yksinkertainen laite, joka voittaa mennen tullen jotkin sauna- tai uuniviritelmät sekä tehokkuudessa että energiankulutuksessa. Omamme ostimme muistaakseni 16 vuotta sitten ja se on toiminut moitteettomasti aina. 

Ja kuivausta ylipäänsähän suosittelen paitsi sienille myös monille muille ruoka-aineille säilytystavaksi. Kuivatuksen jälkeen energiaa ei kulu lainkaan, ja ainakin sienet säilyvät käyttökelpoisina vuosikymmenet. Kuivaus siis voittaa pakastuksen mennen tullen varsinkin energiansäästösyistä. 

Syysloma alkoi

Ensi viikko on syyslomaviikko. Itselläni syysloma oikeastaan alkoi jo eilen, koska perjantait ovat minulla vapaat. Vaadin Lassia lähtemään mukaani sienimetsään työpäiväni jälkeen ennen pimeän tuloa.

Lassilla työpäivä oikeastaan vielä jatkui, joten hän raukka palasi verstaalle sieniretken jälkeen. Lassihan kunnostaa nyt Syrjän talon ikkunoita ja on huolissaan urakan suuruudesta. 

Ensin sieniä ei oikein tuntunut löytyvän, mutta kunhan kuuntelin Lassia, löysimme huippuapajat. Suppilovahveroita riitti ja riitti! Ei kulunut kahta tuntiakaan, kun korit olivat täynnään ja puolukoille varaamani pikkuämpärikin kukkuroillaan. 

Ja miten kauniita ne olivatkaan! Piti ottaa kuvia niistä suloisista kukkakimpuista. 

Nyt yksi korillinen on kuivurissa valmiina odottamassa purkitusta ja toinen, isompi korillinen vielä perattavana. Eipä niissä juuri putsaamista olekaan, mutta halkaisen jokaisen ja varmistan, ettei sisään ole jäänyt etanaa tai mitään muutakaan. 

Aiemmin tällä viikolla olin joutunut tyytymään oman pihan satoon. Puolukoita jäi rinteeseen vielä. Otin myös muutamat syksyn viimeiset, kauniit kantarellit saunapolun varresta. 

Puolukoiden paras poiminta-aika taitaa olla jo ohi, harmi. Mutta onneksi on karpalot! Niitä aion ehtiä vielä poimimaan. Jos oikein heittäydyn reippaaksi, lähden kunnolliselle, koko päivän karpaloretkelle. Saapa nähdä. 

Kirsti Manninen kävi Lopella

   

Lopen kirjaston Fallesmanni-salissa kuulijat saivat maanantaina tuhdin annoksen historiaa ja eritoten kirjallisuushistoriaa, kun kirjailija Kirsti Manninen alias Enni Mustonen oli tullut Lopen opiston kirjailijavieraaksi. En hevin jätä joogaa väliin, mutta tällä kertaa se kannatti skipata ja lähteä kirkonkylälle!

Kirsti Manninen ei toki olekaan mikä tahansa kirjailija, vaan painosten ja lainausmäärien kuningatar, jolla on takanaan myös mittavat akateemiset opinnot. Oppineisuus kuului myös maanantaisessa esityksessä, jonka teemana oli nimenomaan historialliset romaanit ja toden ja tarun yhdistäminen.

Manninen aloitti eläväisen ja kiehtovan kerrontansa kaukaa ja muistutti, että ihmiskunta on aina pyrkinyt jakamaan ja säilyttämään tietoa kertomusten ja suurten tarinoiden avulla. Esimerkiksi vedenpaisumus- ja tuhkimotarinoita on syntynyt eri puolilla maailmaa, ja niiden mielikuvituksellisuudesta ja muuntuvuudesta huolimatta niissä on yleensä pohjana tosielämän tapahtumat.

Historiallinen romaani syntyi 1700-luvun lopulla, jolloin romaaneihin ensi kertaa ilmaantui syrjästäkatsojan näkökulma. Siihen asti päähenkilönä oli aina ollut joku ylhäinen, tärkeä henkilö – yleensä mies.

Suomessa historiallinen romaani on vanhastaan ollut naisten suosiossa. Itse asiassa romaaneja ei ylipäänsä pidetty arvossa ennen Topeliusta; vain runomuotoisia kirjoja pidettiin oikeana kirjallisuutena.

Ensimmäisiä historiallisia romaaneja kirjoittaneita naisia olivat Sara Wacklin, Fredrika Runeberg – salanimellä toki -, Aino Kallas, Maila Talvio sekä Lempi Jääskeläinen.

Kirsti Manninen itse kiinnostui sekä historiasta että kirjallisuudesta jo alle kouluikäisenä. Kirkossa hän luki salaa Seitsemää veljestä, ja luetuiksi tulivat niin Välskärin kertomukset kuin Samuli Paulaharjunkin teokset. Nimenomaan Paulaharjua Manninen pitääkin keskeisenä vaikuttajanaan ja suurena esikuvanaan.

Kirjojen lisäksi Kirsti Mannisen kehitykseen vaikutti Kansallismuseo, johon hän sattuman ansiosta pääsi usein tuntikausiksi kymmenvuotiaana.   

Yliopistossa hän luki historiaa ja kirjallisuutta. Tämä näkyy tietysti Mannisen koko elämäntyössä, mutta suorimmin tutkimusaineisto on mukana Ruokarouvan tyttäressä, jossa hän kuvaa Akateemisen Karjala-seuran propagandatyötä. Tiedot aiheesta hän oli koonnut jo vuosikymmeniä aiemmin historian sivulaudaturtyössään.

Manninen on vakaasti sitä mieltä, että historian totuus on ruohonjuuritasolla.

Esimerkiksi kansalaissodasta kirjoitettiin toki paljon jo tuoreeltaan, mutta vasta vuosikymmeniä sodan jälkeen esille pääsi tavallisten ihmisten näkökulma – Mannisen mielestä se oikea näkökulma.

-        -  Naiset, lapset, sivustakatsojat… Miltä sota on heistä tuntunut?

Kirsti Manninen on ollut tavattoman tuottoisa. Kymmenien romaanien lisäksi hän on kirjoittanut useita tv-käsikirjoituksia, lastenkirjoja ja historiikkejä. Lisäksi hänen tuotantoonsa sisältyy tietokirjoja sekä lapsille että aikuisille ja jopa dekkareita.  

-       -   Minulla on ”mattotekniikka”. Käytän kirjoittaessani todellisia aineksia kuin matonkutoja, mutta vain raitoina tarinassa.

Manninen valoitti työskentelytekniikkaansa. Ensin tutkija, historioitsija Kirsti Manninen tutkii aihettaan 9-10 kuukauden ajan ja laatii sisällysluettelon ja henkilögallerian. Sen jälkeen Enni Mustonen pääsee vauhtiin ja kirjoittaa yötä päivää. Silloin tällöin Enni saattaa kääntyä Kirstin puoleen ja tarkistuttaa tältä jotain faktaa, jotta Enni saattaa jatkaa työtään.

Manninen kertoi myös olevansa lukihäiriöinen, mikä ei ole estänyt häntä lukemasta, päinvastoin. Hänellä on pikalukumainen lukutapa, jossa hän omaksuu laajoja kokonaisuuksia yhdellä silmäyksellä. Parhaillaan hän toimii selkokirjakummina.

Kirsti Manninen oli mukaansatempaava ja kiinnostava puhuja, joka todella hallitsi aiheensa. Kaiken hän osasi kertoa kiehtovasti, ja tunnelma Fallesmannissa oli suorastaan kotoisa. Hän tuntui suhtautuvan kaikkiin läsnäolijoihin kuin vanhoihin ystäviin.  

Illan päätteeksi yleisöllä oli mahdollisuus esittää kysymyksiä Kirsti Manniselle. Vastaukseksi tuli yleensä asiantunteva luento esimerkiksi Kalevalan ja Kantelettaren merkityksestä sekä alkukantaisten heimojen tarinaperinteestä, joka saattoi – ja saattaa yhä - olla puheen ja musiikin lisäksi jopa tanssia. 

Ei ole vaikea arvata, että olen lukenut ison osan Mannisen tuotannosta. Hänen nykypäivän maaseudulle sijoittuvat kirjansa eivät minua kiehdo, mutta historialliset kyllä. Ja kyllä, tunnustan: jonkin sortin esikuva hän on minulle ollut muun muassa 'Lähteen rannalla elämä' -romaania ja sen jatkonovelleja kirjoittaessani. 

Tahallista se ei ole ollut, mutta Lähteen rannalla elämä -kirjassani pikku päähenkilö on nimeltään Iita ja Mannisen kirjasarjassa Ida. (Todellisempi selitys Iitan nimelle on ehkä se, että oma nimeni oli lapsuudessani Iikka. Ja vielä tärkeämpi syy on se, että Iita on kätevän lyhyt nimi.)

Olen lukenut myös Mannisen tietoteoksia, etenkin niitä lapsille kirjoitettuja: Suomen lasten Kalevalaa, Suomen lasten taidehistoriaa ja Suomen lasten historiaa. Menivätköhän nimet ulkomuistista oikein? Mainioita teoksia nekin. 

Uskomattoman aikaansaava ja vielä monipuolinenkin Kirsti Manninen on ollut, mutta maanantainen iltakin todisti, että jaksavaista ja eläväistä sorttia hän on. Sellainen ehtii paljoon.  

Tervetuloa meille syömään!

En tiedä, miksen ole sitä itse keksinyt jo aikaa sitten. Itse asiassa karkkilalainen asiakkaamme sen keksi. Siis sen, että meille voi tulla syömään muulloinkin kuin yleisinä pop up -ravintolapäivinä!

Lassihan on kokki, joten häneltä sujuu kaikenlaisten ruokien teko. Minusta taas on hauskaa suunnitella ja järjestää. 

Ruoka-aineet meiltä löytyvät pääosin omasta takaa, eli ruoka tehdään vieraille kuten itsellemmekin yleensä omista tuotteista. Toki maito- ja viljatuotteet pitää hankkia kaupasta. Siksi syömään tulevien pitäisi ilmoittautua vähintään viikkoa aiemmin, jotta ehdimme valmistautua. 

Ruokailijoita voi olla mieluiten 4-6, toki kahdellekin voidaan laittaa ja kattaa. 

Solstrand sijaitsee Etelä-Lopella lähellä Karkkilaa osoitteessa Sinervänpolku 15. Ympärillä on metsää ja maaseutua. Kylämme valittiin tänä kesänä Hämeen Vuoden 2021 kyläksi. 

Meillä voi vaikka ensin nauttia maaseudun mahdollisuuksista ja tulla sitten sisään syömään. Suosittelen esimerkiksi kyläkävelyä eli tutustumista Hämeen vuoden 2021 kyliin nettipohjaisen kyläkävelyreitin avulla. Siinä tarvitaan vain älykännykkä, jossa Citynomadi-reitti ohjaa halki Pilpalan ja Hunsalan ja vähän Tevännönkin kertoen alueen historiasta sanoin, kuvin ja jopa musiikin ja elokuvan avulla. Reitti on runsaan 6 kilometrin mittainen, eli sopiva nälänkehittelymatka. Halutessaan siitä voi kulkea lyhyemmänkin reitin. Reitin voi aloittaa Solstrandin pihasta ja lopettaa samaan paikkaan.

Jos tulet lauantaina, matkan varrelle osuu myös ihastuttava maalaispuoti, Pelto-Seppälän puoti. Se on tosin auki talvisaikaan vain lauantaisin 10-13. Seppälässäkin on usein ravintolatoimintaa etenkin kesäisin, eli vaikkapa pizzaa kaipaavien kannattaakin suunnata sinne. Meillä ei ole pizzauunia. 

Tässä annoksessa on kahdenlaisia kalapihvejä keitettyjen juuresten kera, lisukkeena itse tehtyjä hapankurkkuja, remoulade-kastiketta ja salaattia. 

Ruoka räätälöidään toiveiden mukaan. Se voi olla kasvisruokaa, kalaa tai riistaa. Itse käytämme paljon sieniä, valkosipulia ja chiliä, mutta jos vieraat eivät niitä tahdo, ne toki jätetään annoksista pois. Jälkiruokiin aineksina voi olla erilaiset marjat, omenat, raparperi ja esimerkiksi kuusenkerkkäsiirappi. 

Jälkiruokana maistuu esimerkiksi marjapiirakka tai mustikkarahka. 

Ateria voi olla runsas paisti lisukkeineen tai kevyempi spaghettiannos, ehkä täyteläinen sieni- tai kasviskeitto tai kenties vain suolaiset ja makeat piirakat erilaisten lisukkeiden kera. 

Anniskeluoikeuksia meillä ei toki ole, joten ruokaviinin voi tuoda itse mukanaan.

Verannalla ei talviaikaan tarkene, joten viileään aikaan syödään keittiössä. 

Tosin olemme me tarjoilleet kuumaa porkkanakeittoa joulun alla huvimajassakin.

Oman pihan antimet riittävät yleensä ympäri vuoden.

Solstrand ei tietenkään ole ravintola, mutta pop up -ravintoloita saa järjestää 12 kertaa vuodessa. Meillä on niitä ollut vasta kahdesti kesäisin, joten voimme hyvin pitää pienimuotoisempia popuppeja muina aikoina.

Chilit, valkosipulit ja sipulit kuuluvat meillä yleensä lähes joka ateriaan,
mutta vieraiden toiveesta ne jätetään tietysti pois. 

Kyläkävelyn lisäksi meillä voi myös käydä melontaretkellä Sinervällä, soutelemassa Näkyvällä tai vaikkapa metsäkävelyllä. 

Olemme himosienestäjiä, joten sieniä meillä on käytettävissä runsaasti: suppilovahveroiden lisäksi tatteja, mustatorvisieniä ja kantarelleja. 

Kantarelleja voi käyttää paitsi kastikkeissa myös lukuisissa
muissa ruokalajeissa, esimerkiksi piirakoissa ja keitoissa. 

Koira-allergikoille meidän tilausravintolamme ei talvisaikaan oikein sovi, sillä meillä on sisällä kaksi koiraa. Kanojakin meillä on, mutta ne eivät sentään ole sisällä. Niiden tarha on alapihalla, ja kanat ovat useimmiten ulkona nähtävillä päiväsaikaan.

Syksy on ihanaa ruoka-aikaa. Mahdollisuuksia on niin moneen. 

Haluttaessa voin esitellä Solstrandia ja kertoa sen monivaiheisesta historiasta: noidasta joka asui pihan töllissä 1800-luvulla, sahapomosta jonka autonkuljettajalla oli oma asunto alatalossa, pilketehtaasta joka toimi sota-aikana,  huikentelevista helsinkiläisasukkaista 1960-luvulla ja seurakunnan leireistä joita järjestettiin sen jälkeen. 1960-luvun alussa paikka toimi myös täysihoitolana kaupunkilaisvieraille.  

Kesäisin syömme itse usein rannassa, ja siihen kutsumme mieluusti myös vieraita grilliaterioille. Talvisaikaan se vaatii vähän erilaista asennoitumista, mutta on toki mahdollista silloinkin. 

Kiinnostuitko? Tahtoisitko kerätä kaveriporukan ja tulla nauttimaan hyvästä ruoasta Solstrandiin? Tai kenties perhe- tai sukulaisporukalla? Ota yhteyttä niin kuulet lisää! Suunnitellaan yhdessä juuri teille sopiva tapahtuma ja ruokalista. Voit soittaa tai vaikkapa laittaa sähköpostia: marika.tudeer@gmail.com Kysele rohkeasti eri vaihtoehtoja.

Siis: Tervetuloa meille!   

Syyssäässä Syrjässä

Syrjän suuri remontti edistyy. Eilen taas talkoiltiin, ja paljon saatiin aikaan. Työtä riittää kuitenkin vielä vuosiksi. 

Kuten kuvasta näkyy, tekemistä on vielä paljon. Kahdesta huoneesta puuttuu tällä hetkellä lattia kokonaan. Pitkät laudat ovat tuossa menossa vintille, jossa ei lattiaa ole tähän asti ollutkaan. Nyt sinne saadaan tuiki tarpeellista säilytystilaa. 

Olennaista Syrjän talkoissa on, että kaikilla pitää olla mukavaa ja kenelläkään ei saisi olla tunnetta pakollisuudesta. Tätä Lopen Syrjä-seuran puheenjohtaja Erja Noroviita aina teroittaa. Syrjän talkoissa saa hyvää ruokaa tai ainakin pullakahvit, ja kaikki toivotetaan tervetulleiksi. 

Eiliset talkoot olivat tähänastisista ehkä rankimmat: oli pölyistä ja osin raskastakin. Silti oli hauskaa! 

Timo Noroviita odottaa lisää tyttärensä määrämittaan sahaamia lautoja.

Syrjän talo on vanha talonpoikaistalo Lopen Järventaustassa. Nykyisin sen omistaa Lopen kunta, mutta sitä hallinnoi Lopen Syrjä-seura, joka parhaillaan siis kunnostaa sitä hanke- ja talkoovoimin. 

Syrjällä on moninaiset yhteydet Lopen ja koko Suomen historiaan sekä erityi­sesti suomen kielen kehi­tyk­seen ja kulttuu­riin. 

1800-luvun alussa Syrjän emäntänä oli Maija-Stiina. Hänen vaatteisiinsa ja asusteisiinsa pohjau­tuu 2000-luvulla luotu Lopen naisen kansal­lis­puku. 1800-luvulta 1900-luvun alkuun Syrjässä viettivät noin neljänkymmenen vuoden ajan kesiään suoma­lais­mie­liset Goden­hjelmit ja Krohnit. Yksi heistä oli Aino Krohn, myöhem­min kirjailija Aino Kallas. Syrjässä toimi kesäisin voimakas yhteys paikal­lisen väestön ja "herrasväen" kesken, ja suomen kieli oli siinä keskiössä.

Syrjän rakennus on vuosien myötä päässyt pahasti  rapis­tumaan. Vuonna 2016 perus­tettiin Lopen Syrjä-­seura. Seuran tavoit­e on säi­lyt­tää tun­nel­mal­linen Syrjän miljöö ja mahdol­lis­taa sen moni­puo­linen käyttö kunta­laisten ja muidenkin iloksi ja hyödyksi.  Seura tukee kult­tuuri­histo­rial­li­ses­ti arvok­kaan talo­van­huk­sen käytön jatkamista ja laa­jen­ta­mis­ta erilaisin kun­nos­tus­hank­kein. Työssään se tekee yhteistyötä muiden järjes­töjen, yritysten ja asian­tuntijoiden kanssa.

Tavoitteena on hyödyntää Syrjän tunnel­mal­lista tupaa ja luonnon­kaunista piha­pii­riä eri­laisiin tapah­tumiin. Tapahtumia oli ennen korona-aikaa paljon, ja ne olivat niin korkea­kult­tuuria kuin lei­kkiä, ja kohderyhmänä kaiken­ikäi­set. Tarkoitus on, että myös erilaiset yhtei­söt ja yksityi­setkin voivat hyö­dyn­tää Syrjää tapahtumien pitopaikkana. Seura on avoin monenlaisille toimintamuodoille, jotka saattavat avata uusia mahdol­lisuuksia histo­rial­listen juurien ja nyky­päivän yhtei­söl­lisen toiminnan vahvis­tami­seen.

Syrjä-seura kerää paikallis­histo­rial­lista aineis­toa netti­sivuil­leen. Yksi ajatuksista on perustaa Syrjään huvilakulttuuriin keskittyvä museo. 

Timo Noroviita rakensi vintille lattiaa tyttärensä Saaran kanssa.

Monia kunnostustöitä pystyvät ei-ammattilaisetkin tekemään talkoilla, mutta eivät kaikkea. Siksi erilaiset hankerahoitukset ovat tarpeen myös ammattilaisten palkkaamiseen. Viimeisin joukkoon saatu ammattilainen on ikkunaentisöijä, joka palkattiin Tripla-hankkeen avulla kolmeksi kuukaudeksi. 

Kaija Uusitalo poisti nauloja lattialankuista. Lankut puhdistettiin ja ne on tarkoitus käyttää uudelleen. 

Korona-aikaan yleisötilaisuuksia ei tietenkään ole voitu järjestää ja talkoiden pitokin on ollut vähän rajallista. Tänä kesänä on kuitenkin pidetty talkoot kerran kuussa. Viimeisimmät olivat siis nämä "lokatalkoot", ja pienempiä talkoita on tämän tästä. Tekijöitä toivotaan lisää! 

Kuten sanottu, Syrjän talkoissa ei tarvitse pelätä joutuvansa raatamaan yli voimien. Pienikin apu on tervetullutta, ja tekemistä on monen alan osaajille, myös meille osaamattomille. Itse eilen kannoin lautoja ja putsasin lattialankkuja pihassa raapimella ja rautaharjalla. Ei ollut vaikeaa! Silti tuli hyvä mieli siitä, että sai edes vähän edistettyä tuon hienon talon kunnostusta. 

Lassi Tudeer ja Heikki Uusitalo hämmästelevät ikkunoita, jotka on jossain vaiheessa kunnostettu oudosti. Joskus osaamattomat korjaustyöt aiheuttavat päänvaivaa myöhemmin. 

Vintiltä löytyi monenlaista mielenkiintoista esineistöä. Ne on inventoitu ja osittain kunnostettu. Esimerkiksi vanhat pullot on tarkoitus myydä ja saada silläkin pientä lisärahaa remonttiin.

Syrjän tunnelmallinen, kaunis sali on tällä hetkellä kaaoksen vallassa. 

Timo Noroviita on vaimonsa Erjan kanssa tehnyt valtavasti
työtä Syrjän puolesta. Työ jatkuu vielä pitkään. 

Talkootöissä tärkeä tehtävä on myös muonitus. Marita Kiesilä oli näiden talkoiden muonittaja. Kahvit juotiin poikkeuksellisesti kertakäyttökupeista. Yleensä Syrjässä käytetään posliiniastioita, mutta talkoot ovat poikkeustilanne.

Pirjo Juhelan tekemä kaalilaatikko, Erja Noroviidan tekemä papupata ja ihastuttavat salaatit ja mannapuurot syötiin Uudessa Syrjässä. Iltapäiväkahvien kanssa saatiin Marita Kiesilän paistamaa omenapiirakkaa. 

Erja Noroviidan lapsenlapsi Hugo oli hänkin mukana talkoissa. 

Kaikkia lankkuja ei voi käytää uudelleen lattioissa.
Vuodet, lahottajasienet ja hyönteiset ovat tehneet tehtävänsä. 

Ikkunat kuljetetaan Lassi Tudeerin verstaalle kunnostettaviksi. 

Jos on Noroviita, on yhteisen hyvän asialla. Pieni Hugo Noroviitakin osallistui talkoisiin;
hän innostui vanhan tiiliuunin purkutöistä. 

Jos kiinnostuit Syrjästä, voit ottaa yhteyttä suoraan vaikkapa Erja Noroviitaan tai minuun. 

Hurmaava kaupunkipuutarha

Esittelin Iston ja Ilkan kodin sisätiloja äsken julkaisemassani blogipäivityksessä. 

Puutarha ansaitsee ihan oman esittelynsä. Kauniit pienet yksityiskohdat jatkuivat sielläkin. 

Etupihalla Istolla ja Ilkalla on pergola, johon he olivat ihan meitä varten sytyttäneet kynttiläasetelman.

Voi olla, että vuodenaika vaikutti, mutta puutarhassa oli sellaista viehättävää dekadenssia, joka kiehtoo mieltäni. Toivottavasti puutarha ei kesälläkään ole aivan tiptop - tuskin on! 

Silta yli - ei minkään. 

Voiko kauniimpaa olla? Toki pokat kaipaavat kunnostusta, mutta ei sillä vielä kiire ole.

Enkeli suojelee puutarhassa istuskelevia. 

Yllätyksekseni tajusin, että tämä taisi olla ensimmäinen näkemäni kaupunkikanala. Kesällä pidettäviä lainakanoja olen kaupungissa nähnyt, mutta se on aivan eri asia. Tämä kukko asuu ympäri vuoden Iston ja Ilkan pihapiirissä kolmen kanansa kanssa.  

Kukatkin voivat hyvin, vaikka syksy on jo pitkällä. 

Vanha sänky oli löytänyt paikkansa valkosipulimaan vierestä. Kysyin, onko se siinä siksi, että voi levätä raskaan valkosipulinkasvatuksen lomassa, mutta ei kuulemma. Minä kuitenkin sen koemakasin. Kesällä siinä voisi viihtyä pidempäänkin.

Ainakin tuossa kodissa ja puutarhassa takuulla viihdytään! 

Valloittava koti

Olemme tutustuneet Ilkkaan ja Istoon valkosipulien ansiosta. Ystävyytemme on vielä nuorta, mutta olemme jo huomanneet, että meitä yhdistävät todella monet muutkin asiat kuin valkosipuli. 

Ilkka ja Isto eivät asu kovin lähellä meitä, joten vasta eilen pääsimme ensimmäistä kertaa käymään heidän luonaan. Vau, mikä koti! Ihastuttavaa, hurmaavaa, kiehtovaa, kaunista!

Sain luvan kuvata ja luvan julkaista kuvia myös blogissa. On heidän kotiaan esitelty jossain lehdessäkin, joten ei kai tässä sen suurempaa yksityisyyden rikkomista ole. Kyllä tuollaista kotia pitääkin esitellä ja jakaa kauneutta muillekin. 

Valkoinen Kuura-kissa aristeli ensin, mutta tuli sitten syliini. Kuvasta rajasin itseni pois. 

Ilkka oli valmistanut meille aivan ihanan aterian: moussakaa, kreikkalaista salaattia, tzatzikia ja hapanjuurileipää. Jälkiruokateet joimme olohuoneen puolella. 

Ilkka ja Isto ovat ortodokseja, ja se näkyy sisustuksessa monin tavoin. He ovat myös Kreikka-friikkejä.  Kodissa on paljon kreikkalaista mutta myös venäläisvaikutteita. 

Lukuisat pienet yksityiskohdat ihastuttivat siellä täällä. 

Kidutan itseäni silloin tällöin katsomalla television sisustusohjelmia. Harvoin näen siellä koteja, joihin edes haluaisin mennä käymään saati asumaan. Ne ovat yleensä ylisuuria, pröystäileviä ja persoonattomia. Vanhaa niissä on useimmiten vain pieninä kuriositeetteina. 

Pitääkö kaikkien pitää vanhasta? No ei välttämättä. Mutta kotien sisustuksen kyllä kuuluu olla kerroksellinen, sinne kertyy monenlaista ajan myötä. Jos kaikki on uutta, se tarkoittaa, että paljon on pitänyt heittää pois. Toki tavaroita voi myös myydä ja antaa, mutta jos kaikki myyvät ja antavat tavaransa pois, kun ne ovat poissa muodista tai sisustusmaku muuttuu, ei ottajia saati ostajia niille voi millään riittää. Moni ei edes yritä, vaan heivaa entiset huonekalunsa, astiansa ja esineensä surutta kaatopaikalle. 

Verhotkin ovat hurmaavia. Niistä kenties kauneimmista en saanut kunnollista kuvaa. Kun olin nähnyt nämä, ajattelin ettei tuon kauniimpia verhoja voi ollakaan. Mutta oli sittenkin! Työhuoneen verhot olivat upeat. 

En tullut kysyneeksi, toimiiko radio. Miksi ei toimisi? 

Illan aurinko valaisi Iston kasvot. Vieressä on Kreikasta hankittu tuohusteline.

Kuura ja Ilkka keinuvat. 

Onneksi kävin myös vessassa. Ihastuttavat yksityiskohdat jatkuivat myös siellä. 

Puutarha on sitten oma lukunsa. Se saakoon oman päivityksensä!