Muistoissamme: siskoni Tiia

Siskoni Tiia kuoli tiistaina. 

Menetys on iso suurelle joukolle ihmisiä. Tiia oli suvun kokoava voima, keskushahmo, matriarkka.

Silti en ole kovin järkyttynyt. Eivät Tiian lapsetkaan ole, vaikka perhe on suuri ja tiivis, läheinen ja lämminhenkinen. Järkytyksen puute johtuu siitä, että Tiia itse suhtautui tulevaan kuolemaansa luonnollisesti ja tyynesti. Syksyllä hän arveli, ettei näkisi enää joulua, joten aikaa oli loppujen lopuksi enemmän kuin hän itse tai me muut olimme olettaneetkaan.

Hän oli mutkaton ihminen ja samalla suoruudella ja mutkattomuudella hän suhtautui lähestyvään kuolemaansakin. Hän lohdutti meitä kaikkia, kielsi suremasta turhaan ja sanoi, että hän on saanut elää hyvän ja tarpeeksi pitkän elämän. Hänelle oli tärkeintä, että hän oli saanut saattaa hautaan miehensä Yrjön. Yrjö kuoli 7.12.2019.  

Varmasti Tiia olisi mielellään elämäänsä jatkanutkin, mutta oikeastaan hän itse diagnosoi itsensä parantumattomasti sairaaksi jo varhain viime vuonna. Lääkärit uskoivat ja huomasivat saman vasta paljon myöhemmin. Kyseessä oli parantumaton haimasyöpä.

Tiia tiesi uskomattoman paljon lääketieteestä, hän jaksoi olla empaattinen muiden sairauksille, mutta kun omalle kohdalle sitten osui parantumaton tauti, hän otti asian vastaan tyynesti. Niinpä me muut nyt pyrimme samaan.

Tiia puhui siis sairaudestaan avoimesti ja suoraan, kuten yleensä kaikesta. Se on yksi niistä perinnöistä, joita häneltä saimme: suoruuden, rehellisyyden, avoimuuden, konstailemattomuuden.

Tiian haimasyöpädiagnoosi tuli siis syyskuun alussa. Omasta toiveestaan Tiia sai sairastaa kotona lähes loppuun asti. Poika Jouni huolehti yhä raskaammaksi käyvästä työstä hänen omaishoitajanaan. Sunnuntaina Tiia joutui kuitenkin sairaalaan ja saman tien hänelle tehtiin saattohoitopäätös. Kahden päivän kuluttua voimat ehtyivät lopullisesti.  

Tutustuin Tiiaan vasta noin nelikymppisenä. Tiia puolestaan oli tuolloin jo kuusissakymmenissä, mutta vahva ja hyvissä voimissa.

Olin lähtenyt Oulusta etelään selvittämään, kuka oli isäni. Tiesin hänestä siinä vaiheessa lähinnä nimen ja asuinpaikan. Sain selville perusasiat ja vähän enemmänkin, matkustin kotiin tyytyväisenä ja oletin, että nyt asia on loppuun käsitelty. Ne tiedot riittäisivat minulle ja jatkaisin elämääni astetta kokonaisempana.

Mutta jonkin ajan kuluttua sain soiton. Soittaja oli Tiia. Hän oli saanut tiedon minusta ja kaikesta järkytyksestään huolimatta otti minut erittäin lämpimästi ja sydämellisesti elämäänsä. Pian soiton jälkeen tuli paksu kirje, jossa oli valokuvia paitsi isästämme myös Tiian perheestä. Tiia kirjoitti pitkästi kaikesta siitä, mitä hän menneistä tiesi sekä siitä, millainen oli ollut edesmennyt isäni ja suku muutenkin. Tiia kertoi omasta perheestään ja omista sisaruksistaan sekä siitä, ettei minusta ollut ainakaan hänellä ollut mitään tietoa. ”Tunteeni sinua kohtaan olisivat kyllä silloinkin olleet lämpimät, mutta pappa olisi kuullut kunniansa”, Tiia kirjoitti.  

Pian matkustin Mäntsälään tapaamaan Tiia ja hänen perhettään. Se oli jännittävää, mutta koin itseni hyvin tervetulleeksi. Siitä asti minut aina kutsuttiin myös vuosittaisiin serkkutapaamisiin, suureen ystävysjoukkoon, joka kokoontui joka kesä jonkun serkuksen luona. Minäkin ehdin järjestää tuon tapaamisen kerran täällä Solstrandissa ennen kuin vanhentunut väki alkoi vähetä ja voimat lakata niin, ettei serkkutapaamisia enää kannattanut järjestää. 

Tiia oli nuoresta asti huolenpitäjä. Hän muutti huolehtimaan isästään – siis tästä minunkin isästäni -  jo koulutyttönä, ja varsin nuorena hän meni naimisiin ja sai neljä lasta. Jokaisella lapsella on 2-3 omaa lasta, ja kaikista Tiia jaksoi huolehtia niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Hän ei siis hankkinut koskaan korkeaa koulutusta, vaikka edellytyksiä toden totta olisi ollutkin. Hänen yleissivistyksensä ja tietämyksensä oli valtavan laaja, eikä ole ihme, että hän tiesi monesta sairaudestakin enemmän kuin moni lääkäri, muistakin kuin omistaan. Hän muisti myös muiden ihmisten tärkeät asiat, häneltä tuli syntymäpäivä-, nimipäivä- ja ystävänpäiväkortteja joulukorttien lisäksi. Itse olen hädin tuskin saanut joulukortit lähetettyä, en muista edes oman äitini syntymäpäivää (hän täytti juuri 90 vuotta enkä olisi sitä muistanut ilman siskoani).

Tiia työskenteli etupäässä kunnalla vaihtelevissa tehtävissä, mutta välillä myös Mäntsälän sahalla. Huolellisena ja tarkkana ihmisenä hän sopi hyvin kirjanpitäjäksi ja palkanlaskijaksi. Sosiaalipuolella hän huolehti muutaman vuoden ajan vähäosaisista ja se jatkui työajan ulkopuolellakin. Välillä hän tuntui kantavan kaikkien murheita hartioillaan. Silti hän ei ollut onneton, päinvastoin. Hän oli valoisa, kursailematon ja huumorintajuinen aina siihen asti, kunnes sairaus alkoi toden teolla viedä voimia. Tiia oli iloinen ja nauravainen ja näki paljossa humoristisia piirteitä.

Jaksamisessa auttoi tietysti myös realismi, joka Tiiassa oli erityisen leimaavaa. Hän ei antanut pikkuasioiden lannistaa, eikä peitellyt ikävien asioiden esille tuomista. Hän ei suurennellut eikä surrut turhaan, vaan suhtautui elämään peittelemättömästi ja reilusti. Ikäviä asioita tapahtuu ja niille pitää pyrkiä tekemään jotain, valittelu ja voivottelu eivät auta mitään.

Yhteistä Tiiassa ja minussa oli rakkaus metsiin ja luontoon ylipäänsä. Tiia oli puoli vuosisataa partiolainen partionimellä Sippe ja toimi myös partionjohtajana. Hänhän piti lapsista, eikä hänen huolenpitonsa rajoittunut omiin lapsiin. Hän tiesi, miten olla lasten kanssa leireilläkin niin, etteivät he kokeneet turvattomuutta ja ikävää. Oikeastaan partio oli perheen yhteinen harrastus, sillä myös Yrjö oli mukana ja sittemmin innokkaana partiolaisena myös Tiiti-tytär. (Pieni erikoinen sattuma on se, että Tiitin oikea nimi on Marika kuten minunkin.)

Suorasukaisuudessaan Tiia saattoi myös suututtaa ihmisiä. Aina ei ole helppoa kestää sitä, että asiat sanotaan suoraan ja kiertelemättä. Itsekin joskus loukkaannuin, etenkin jos en saanut suunvuoroa tai tullut ymmärretyksi oikein. Mutta Tiian kanssa ei tarvinnut pelätä sitä, että asiat sanottaisiin selän takana toisin kuin edessäpäin. Siitäkin sai olla melko varma, että tieto asioista levisi; Tiia ei nähnyt syytä asioiden salailuun tai peittelyyn.

Tiia järjesti asiat. Kun muutin Oulusta etelään, hän järjesti kaksi poikaansa muuttoavuksi ja lähetti vielä mukaan herkulliset muuttoeväät. Tiian keittiö olikin omaa luokkaansa. Yrjön vielä eläessä ruokapöytä notkui monenlaisista herkuista. Jokaisen omat mieltymykset otettiin huomioon, eikä minun kasvissyönnistäkään ikinä tehty minkäänlaista ongelmaa.

Herkkuruokien runsaus ei katkennut Yrjön kuolemaan, vaan heikkenevillä voimillaankin Tiia yhä hääräsi keittiössä, nyt apunaan aikuistuneet lapset. Missään en ole nähnyt niin upeita kahvipöytätarjoiluja kuin Tiian ja hänen lastensa luona. Kakkuja, torttuja, piirakoita, keksejä - kaikki paitsi herkullisia myös uskomattoman kauniita.  Tiia osasi välittää omat taitonsa myös lapsilleen ja lastensa perheille.

Jälkipolvissa Tiian perintö elää, siihen voin itsekin luottaa. Olen yhden lapsenlapsen kummi, joskin olen siinä tehtävässä ollut surkeista surkein ja kerrassaan kelvoton. Enhän muista edes tytön syntymäpäiviä ilman eri muistutusta. Osaisinko kenties vielä saada tähän jotain parannusta?

Tiian tyttäressä on samaa mutkattomuutta kuin äidissään. Häneen on helppo ottaa yhteyttä, silti arastelen sitä. Yhteyteni Mäntsälään on väistämättä hiipunut vähemmäksi jo nyt ja tulee todennäköisesti olemaan niukkaa jatkossakin, harmi kyllä.

Olen onnellinen siitä, että tuolloin, 1990-luvun lopussa, uskaltauduin matkustamaan isääni etsimään. Isä oli kuollut, mutta Tiian ansiosta sain itselleni kokonaisen suvun. Siitä voin olla onnellinen yhä, vaikka Tiia onkin nyt joukosta poissa.  

Sen yhden kerran...

Tunnustan: en ole hiihtänyt kertaakaan koko talvena. Meillä täällä Lopella olisi hiihtoon hienot mahdollisuudet, mutta yksin ei tule lähdettyä. Lassilla puolestaan ei ole monoja. 

Viime viikonloppuna viimein oli tarkoitus päästä hiihtämään. 

Erja Noroviita oli mökillään ja hän on intohimoinen hiihtäjä. Olin etsinyt välineet valmiiksi ja henkisesti valmistautunut. 

Mutta ei. Sää petti. Onneksi Erja kertoi jo etukäteen, ettei suksia kannata ottaa mukaan. Jäällä on vettä ja latu on kehno. 

Mökillä oli mukavaa, mutta hiihto siis vaihtui kävelyyn. 

Erja on kadehdittavan reipas. Hänellä on myös avanto ja hän käy siellä uimassa. 

Ja ihailenhan minä Erjaa monesta muustakin syystä. 

Yli-Myllyn suojelualue on käymisen arvoinen

Luonnonperintösäätiöllä on täällä Lopellakin kaksi suojelumetsää. Kaikkiaan säätiön omistamia suojelumetsiä on eri puolilla Suomea peräti 152. Lopen metsät ovat pienenpieniä, mutta onneksi ne kuitenkin ovat. Ylipäänsä suojeltuja metsiä on Etelä-Suomessa niin kovin vähän.

Toinen metsistämme on Launosissa. Siitä voin kertoa joskus toiste. Meitä lähinnä sijaitsee Yli-Myllyn alue, joka on minulle erityisen tärkeä. Olen myös sen ”metsänvartija”. Tuo metsänvartijan titteli on ihan epävirallinen, eikä se oikeastaan tarkoita juuri mitään. Olen kuitenkin pitänyt tapanani käydä silloin tällöin katsomassa, että Yli-Myllyllä on kaikki hyvin.

Yli-Myllyn tila on vajaan kuuden hehtaarin kokoinen. Tosin suojelualueen eteläosaan lisättiin myöhemmin pieni, puolen hehtaarin lisäosa, jonka säätiö osti Metsähallitukselta. Varsinaisen tilan Luonnonperintösäätiö osti Terttu Koskiselta syksyllä 2008. Terttu Koskinen oli vaalinut kotimetsänsä luonnontilaa vanhempiensa kuoleman jälkeen ja vietti siellä kesiä vielä 1980-luvulla, mutta sen jälkeen alue on ollut koko lailla käyttämättömänä.

Yli-Myllyn tila on alun perin ollut läheisen tilan torppa. Päärakennus on valmistunut vuonna 1917.

Rakennukset ovat paikallaan, mutta tietysti ne ovat päässeet jo huonoon kuntoon. Päärakennuksen katto uusittiin pian alueen oston jälkeen, mutta se vain hieman hidasti rapistumista. Kunnostusta on monesti mietitty, mutta työ on todettu liian suureksi ja kalliiksi.

Yli-Myllyn suojelualue on pieni, mutta siihen mahtuu yllättävän monta erilaista kohdetta. On kaunis, vanha pihapiiri rakennuksineen, on luonnontilaista lehtoa, vanhaa tutkimusmetsää, harjumetsää, niittyä ja peltoa. On myös viehättävä puronvarsi, jossa on sijainnut mylly ja paja ja jonka uhrilähteeseen on tiettävästi uhrattu vielä 1910-luvulla.  

Alue on siis mielikuvitusta kiehtova ja sijoitinkin sen mukaan romaaniini, jonka julkaisin 2019. Romaani kertoo vuodesta 1923 ja sen päähenkilö on pieni pilpalalaistyttö. Kirjassa Yli-Myllyn torppari Aleksanteri Peltonen on tuon Iita-tyttösen setä, jonka luona Iita äitinsä kanssa vierailee. Vierailu ja sukuyhteys ovat toki ihan omaa sepitelmääni.

Metsää, niittyä, puronvartta…

Yli-Myllyn metsä ei ole kauttaaltaan kovin vanhaa metsää, mutta paikoin tunnelma on aarniomainen. Metsä sijaitsee pienellä, kauniilla harjulla ja sen rinteillä. Enimmäkseen siellä kasvaa kuusta, mutta harjun rinteissä myös vanhoja, kilpikaarnaisia mäntyjä. Eri-ikäisiä haapoja on runsaasti, joukossa suuriakin. Koivu ja leppä ovat vallanneet entiset pellot ja niityt. 

Alueen läpi virtaa Koirajoki, joka alempana kulkee luonnollisessa, kiemurtelevassa uomassa. Harjun päivänpuoleisella rinteellä on pihapiiri, jossa ovat päärakennus, aitta ja navetta, kauempana joen varressa sauna ja joen toisella puolen riihilato.

Lisäalue puolestaan kasvaa komeaa, sammalpohjaista vanhaa kuusi- ja mäntymetsää. Laajennuskohdan läpi kulkee historiallinen junaratapenger eli entinen Hyvinkää-Karkkila-rata. Yli-Myllyn tila sijaitsikin aikoinaan liikenteellisesti oivassa paikassa: vieressä kulki juna ja aivan talon vierestä maantie, jota pitkin pääsi aina Helsinkiin asti. Toki se oli tuolloin aivan pieni tie ja liikenne oli tietysti vähäistä. Myöhemmin tie oiottiin kulkemaan kauempaa.

Ratapohjan päälle perustettiin vuonna 2017 Pikku-Pässin pyöräilyreitti eli kevyen liikenteen kulkureitti, jota pitkin pääsee kulkemaan pyöräillen, patikoiden tai ehkä talvisin jopa hiihtäen Hyvinkäältä Läyliäisten kautta Hunsalaan ja aina Karkkilaan saakka. Reitti perustettiin Hyvinkään, Karkkilan ja Lopen yhteishankkeena ja – krhm – minun aloitteestani. Olen siitä tietysti ylpeä; kas kun en ole aiemmin huomannutkaan kirjoittaa siitä blogissa.

Luonnonperintösäätiö ja Ikimetsän ystävät suhtautuivat alusta alkaen Pikkupässin pyöräreitti -hankkeeseen myönteisesti, ja suojelumetsä puolestaan on yksi kiinnostava lisä reittiin.

Yli-Mylly sopii retkeilykohteeksi

Yli-Myllyssä saa vapaasti retkeillä jokamiehenoikeuksien mukaisesti. Varsinaisia parkkipaikkoja ei ole, mutta auton pystyy kyllä jättämään pienen Vesikopintien reunaan. Tässä vielä ajo-ohjeet perille:

Jos tulet Läyliäisten kautta, aja länteen tietä 134, joka vie Karkkilaan. Käänny 4,3 km:n jälkeen oikealle kohti Pilpalaa. Vajaan kilometrin jälkeen kääntyy oikealle Vesikopintie. Jatka tuota pientä hiekkatietä noin sata metriä ja huomaat ehkä levennyksen tien vasemmalla puolella. Jätä siihen auto ja jatka kävellen ruohikkoista tietä. Vasemmalla on riihilato, ohita se ja hetken kuluttua saavut Yli-Myllyn pihapiiriin.

Taloihin en suosittele menemään sisälle. Itse en ainakaan ole käynyt sisällä enää vuosiin. Pääosa tavaroistakin on jo viety muualle, joten ei siellä juuri mitään katseltavaakaan ole.

Viimeinen mainitsemisen arvoinen tapahtuma sisällä Yli-Myllyn torpassa oli vuonna 2015, kun Luonnonperintösäätiö täytti 20 vuotta ja Ikimetsän Ystävät ry 10 vuotta. Juhlat vietettiin Yli-Myllyn pihassa, juhlapuhujana itse säätiön perustaja Pentti Linkola. Kun Linkola aloitti puheensa, taivas repesi, alkoi ukonilma ja kaatosade. Juhlaväki juoksi myrskyssä pihan läpi sisälle, jossa juhla jatkui.

 

 

Oman kirjan tekeminen

Moni haaveilee omasta kirjasta. Sen ei tarvitse jäädä pelkäksi haaveeksi. 

Olen itse julkaissut kaksi kirjaa ja ollut aika monen muun teossa osallisena. Siksi minuun silloin tällöin otetaan yhteyttä ja kysytään painattamisesta ja muusta kirjan tekoon liittyvästä. Autan tietysti mielelläni missä vain osaan. 

Helpointa tietysti on, jos saa kirjalleen kustantajan. Silloin välttyy selvittämästä itse painoasioita ja tekemästä taittoa saati markkinointia, jotka ovat isoja töitä. Kustannussopimuksen saaminen on kuitenkin harvinaista. Mikä ettei kannata yrittää! Käsikirjoituksen voi lähettää vaikka useampaankin kustantamoon kerralla ja jäädä sitten odottamaan vastausta. Joskus vastaavat, joskus eivät. Kielteisestä päätöksestä ei kannata masentua vaan muistaa, että julkaisupäätöksiin vaikuttaa tosi moni asia eivätkä ne kaikki liity käsikirjoituksen tasoon. 

Itse tosin pelkäsin hylkäävää päätöstä niin paljon, etten edes uskaltanut yrittää. Lähdin heti omakustannelinjalle. Yksi syy oli myös malttamattomuus: kun pienen romaanini käsikirjoitus alkoi olla valmis, halusin mahdollisimman pian nähdä sen painettuna. Kustannusyhtiössä prosessi olisi vienyt paljon pidempään. 

Tietysti kannattaa muistaa, että käsikirjoituksen hiominen vie joka tapauksessa pitkään, jotta lopputuloksesta tulee kelvollinen. Itse kypsyttelin ja kirjoittelin romaaniani seitsemän vuotta ja kun se sitten alkoi olla valmis, luetutin sen ainakin kolmella esilukijalla, sellaisilla joiden näkemyksiin luotin. Olin tuolloin vuorotteluvapaalla töistä, joten ehdin muokkailla tekstiä vielä taittovaiheessakin. 

Taitto on iso työ varsinkin kokemattomalle. Suosittelen lämpimästi sen antamista jonkin ammattilaisen tehtäväksi, vaikka taittotyö maksaakin. Itselläni onneksi on ystävä, joka taittaa työkseen kirjoja ja lehtiä. Hän on taittanut molemmat kirjani ja olen siitä todella tyytyväinen. Tekstin muokkaamisessa on tarpeeksi työtä kirjoittajalle, ulkoasun suunnittelu ja muu siihen liittyvä on ihan oma juttunsa.

Molemmissa omissa kirjoissani on myös kuvia, mikä on tuonut omat haasteensa ulkoasun suunnitteluun ja toteutukseen. Jos siis kirjassa on kuvia, en suosittele taittotyöhön ryhtymistä itse tai ainakaan yksin. Minä ja Anitta Kainulainen teimme taittoja tiiviissä yhteistyössä niin, että sain jokaiseen yksityiskohtaan sanoa oman sanani, vaikka teknisen puolen hoiti Anitta. Välillämme kulki tuhansia viestejä: kommentteja, toiveita, kysymyksiä, lisäyspyyntöjä, muokkausehdotuksia... Kirjani olisivat aivan jotain muuta ilman Anittaa - jotain, mistä tuskin osaisin olla erityisen ylpeä, vaikka taitosta olisin jotenkin selviytynytkin.  

Vasemmalla 1920-luvulle sijoittuva pienoisromaanini Lähteen rannalla elämä, oikealla monenlaisia tekstejä sisältävä kuvateos Makasiini - maallemuuttajan tarinoita. 

Tarjouspyyntöjen lähettäminen painoihin on nykyisin helppoa. Painotalojen yhteystietoja löytyy helposti netistä, ja monissa on jopa valmis yhteydenottolomake. Jos ei ole, sähköpostin lähettäminen on nopeaa ja vaivatonta. Tietysti kirjan voi painattaa lähimmässä painossa ilman tarjouspyyntöjäkin, mutta hinnoissa on oikeasti suuria eroja. Moni haluaa tukea esimerkiksi paikallista tai lähellä sijaitsevaa pientä painoa, ja se on minusta hienoa, vaikka hinta sitten olisi hieman korkeampikin. 

Ennen tarjouspyynnön lähettämistä pitää kuitenkin päättää monesta asiasta. Pyynnössä pitää kertoa, minkä kokoisesta kirjasta on kyse. Siis fyysiset mitat, kirjahan voi olla minkä kokoinen halutaan. Sivumäärä on myös olennainen tieto, samoin se, onko kirjassa kuvia ja jos on, ovatko ne mustavalkoisia vai värikuvia. 

Molemmissa kirjoissani on mukana Serafia-noita,
joka oikeasti on elänyt pihallamme sijaitsevassa mäkituvassa 1800-luvulla. 

Lisäksi pitää päättää, haluaako kirjaan pehmeät vai kovat kannet ja tehdäänkö kirjasta liima- vai lankasidottu. 

Makasiini-kirjassa on paljon kuvia, joten paperin piti olla laadukasta. Taittajan toiveesta kirja ei ole vakiokokoinen, vaan suuri mutta silti pienempi kuin A4. Se on kovakantinen ja sen kannet ovat erikoismateriaalia. Kaikki nämä nostivat kirjan painokustannuksia. 

Monesta painosta saa myös muita palveluita. Esimerkiksi oikoluvun ja taiton voi siis teettää painotalossa. Jotkut tarjoavat myös tekstin editointia. Joillain painotaloilla on myös myyntitoimintaa joko netissä tai omassa kaupassaan tai molemmissa. 

Usein paino esittää tarjouspyyntöön vastatessaan erilaisia lisäehdotuksia tai kysymyksiä. Heillä voi olla ajatuksia vaihtoehtoisista papereista tai vaikkapa kannen lakkauksesta. 

Olennaista on sitten painosmäärä. Mitä isompi painosmäärä on, sitä halvemmaksi yhden kirjan hinta muodostuu. Tässä piilee kuitenkin vaara. Itselläni epähuomiossa yhden kirjan painosmäärä nelinkertaistui siitä, mitä olin ihan alun perin kaavaillut. Niinpä kirjoja on minulla yhä tuskastuttavat määrät enkä tiedä, löytävätkö ne kaikki koskaan uutta kotia. Etenkään näin korona-aikaan myynti ei ole ollut helppoa, kun se on ollut lähinnä nettimyynnin varassa. Kirjojen turhaan painatus on tuhlausta, vaikkeivät ne paljon maksaisikaan. Kannattaa myös muistaa, että nykyisin kirja vanhenee surullisen äkkiä. Vaikka itse olisi sitä mieltä, että sisältö ei ole vanhentunut, ainakin ulkoasu paljastaa kirjan iän. 

Jos kirjaa on tarkoitus tehdä vain muutama kappale, voi helpoin ja jopa halvinkin ratkaisu olla valokuvakirjan teko. Niitäkin firmoja on useita Suomessa. Netistä saa suoraan valmiin taitto-ohjelman, jolla kirjan pystyy tekemään kuka tahansa. Vaikka nimi on valokuvakirja, voi niihin laittaa myös tekstiä ihan niin paljon kuin haluaa.

Suomessa on paljon painotaloja, valinnan varaa siis on. Itse olen käyttänyt kahta eri painoa: Granoa ja lahtelaista Painotalo Plus Digitalia. En saa mitään korvausta näiden mainitsemisesta, mutta olen ollut niin tyytyväinen molempiin, että mainitsen silti. Näistä sain erittäin hyvää palvelua kilpailukykyiseen hintaan. Varmaan sitä olisi saanut muistakin suomalaisista painoista. 

Melko yleistä on ainakin ennen ollut painattaa kirja ulkomailla, yleensä jossain Baltian maassa. Se voi joskus olla halvempaakin, laadusta on vaikea tietää. Tarvitsevathan hekin töitä ja rahaa, mutta itse olen aina heti tiennyt, että haluan suosia suomalaista. Yhteydenpito ja minkä tahansa asian kysyminen on helppoa suomalaisen yhtiön kanssa, eikä kirjoja tarvitse rahdata yli rajojen. 

Toimitus on itselläni ollut nopeaa, yleensä kirjat on painettu ja toimitettu muutamassa päivässä, kunhan ajankohdasta on sovittu etukäteen.

Oman kirjan saaminen käteen on juhlallinen hetki. Vaikka kirjan voi tehdä lähes kuka tahansa, on se aina edellyttänyt suurta määrää työtä. Se on siis juhlan paikka ja ansaitsee kunnon julkistamistilaisuuden. 

Itseltäni tosin koronapandemia esti Makasiini-kirjan julkkarit. Rajoitukset olivat astuneet voimaan samana päivänä, kun kirjan piti mennä painoon. Juhlatkin sain viettää Lassin ja koirien kanssa kotipihassa. Taittaja jaksoi uskoa, että pian päästään julkkareiden pitoon, mutta kaksi vuotta on kulunut, ja tuskin kaksivuotiaalle kirjalle enää alan julkkareita järjestämään. 

"Kovaa hommaa tuo kirjan teko."

Suuntana omavaraisuus 2: Mitä uutta teimme viime vuonna?

Tämä on toinen päivitykseni Suuntana omavaraisuus -yhteissarjassa. Sarja ilmestyy joka kuukauden ensimmäisenä maanantaina. Tämän päivityksen lopussa on linkit muihin sarjan blogeihin ja kirjoituksiin. 

Aiheet ovat löyhästi yhteisiä, mutta kukin käsittelee niitä omalla tavallaan. Itse aion nyt kirjoittaa siitä, mitä uutta kokeilimme viime vuonna. Kuvituksena on talvisia kuvia meidän puutarhastamme; kuvat kertovat siitä, miltä kasvit näyttävät nyt lumipeitteisinä. 

Tämä on yksi marjapensaistamme, oletettavasti valkoherukka. Vieressä on myös punaherukoita. Mustaherukat ovat alapuutarhassa, muistaakseni joukossa on jokin viherherukkakin. 

Keväällä teimme ensimmäistä kertaa kuusenkerkistä marmeladia ja hilloa. Aiemmin olemme tehneet kuusenkerkkäsiirappia kahdella eri tavalla, keittäen ja auringossa. Lisäksi olemme käyttäneet kuusenkerkkää mausteena kombuchassa ja säilykkeissä. Mutta nyt ensimmäistä kertaa teimme hilloketta, johon jätimme neulaset mukaan. 

Kokeilu oli onnistunut. Tuntuu fiksulta jättää neulaset hilloon (siirapissahan ne siivilöidään pois). Ne tuovat volyymiä ja kuituja. Toki pienimme ne. Hyytelöimiseen käytimme agar agaria; jos sitä käyttää paljon, tulee marmeladia, jos vähän, tulee ohuempaa hilloketta. Molemmat toimivat mainiosti esimerkiksi jäätelön, pannukakun, piirakoiden ja puurojen lisukkeena. 

Voikukannunnut eivät olleet ihan uusi tuttavuus meille, mutta nyt teimme niitä enemmän. Voikukannuppujen keräämisessä on aikamoinen homma aivan kuten kuusenkerkkien keruussakin, mutta kauniina loppukevään tai alkukesän päivänä keruu on mukavaa. "Nunnut" ovat hyviä ja niitä tuli sen verran paljon, että niitä on yhä kellarissa, vaikka niitä on ahkerasti syötykin.

Mustikkapensaat on täytynyt verkottaa kanaverkolla, sillä ne maistuvat kovin hyvin jäniksille. Pensaat ovat vielä melko nuoria ja pieniä, eikä satoa vielä ole saatu kuin suoraan suuhun, sillä aiempina vuosina verkotus on unohtunut. Pensaita on kuusi, muutamaa eri lajiketta. 

Syksyllä kehitimme sitten ihan uudenlaisia säilykkeitä. Aroniat ja pihlajat tuottivat hyvin marjoja viime vuonna, joten halusimme keksiä niille käyttöä. Ensin teimme omena-aroniahilloa ja sitten omenachutneya. Sitten lähdimme kehittämään chutneysta omaa versiotamme. Lisäsimme chilin määrää ja laitoimme mukaan marja-aroniaa ja pihlajanmarjaa. Ne toivat uutta makua ja kohottivat tuotteen terveellisyyttä. 

Mietimme, mikä tuolle paholaisen hillon tyyppiselle tuotteelle sopisi nimeksi, ja lopulta siitä tuli Liekkiö, tumma ja tulinen menninkäisen hillo. Menninkäinen viittaa metsään ja Lassiin, jota olen aina kutsunut menninkäisekseni. Tästä voi lukea lisää Liekkiöstä: 

https://pilkkeitapilpalasta.blogspot.com/2021/09/tumma-ja-tulinen-menninkaisen-hillo.html

Pihlajanmarjasäilykkeen reseptiä emme kehittäneet itse, vaan saimme vinkin Lassin ikkunaentisöintikurssilaiselta. Kokeilimme ja ihastuimme. "Pohjolan kapris" sopii ruokien lisukkeiksi ja kapriksen tapaan myös eri ruokiin. Lassi käyttää sitä myös aamiaisruuassaan ihan päivittäin. 

Tohtorinpäärynä. Myyrät pääsivät syömään tätä viime talvena,
mutta kesällä näytti ihme kyllä siltä, ettei se sittenkään olisi kuollut. 

Vanha omenapuu, joka tuottaa useimpina vuosina hienosti omenia. Ne ovat happamia, eivät mitään syömäomenia, mutta sopivat mainiosti piirakoihin ja hilloihin - ja meidän Liekkiöön. 

Samainen omenapuu. 

Valkosipulimaa. Kepit ovat lajikemerkkejä.

Oli meillä sentään kasvikokeilujakin, nimittäin valkosipulilla. Hankimme uudet siemensipulit useista eri paikoista tarkoituksena kokeilla, millä kannalla ("lajikkeella") lähdemme jatkamaan. Meillä oli loppujen lopuksi yhdeksää kantaa, kun mukaan laskettiin meillä ennestään olevat Aleksandra, Kodaver ja Ljubasha. (Ei nyt mennä siihen Aleksandra-kysymykseen lainkaan, sillä nimellä se kuitenkin on meille alun alkaen myyty.) (Ja jos joku ihmettelee, niin kasvilajikkeiden nimet todellakin kirjoitetaan isolla alkukirjaimella, vaikka kasvien nimet tietysti pienellä.) 

Uudet tuttavuudet olivat nimeltään Sabadrome, Thermidrome, Sabagold, Messidor, "Riksun Santra" ja sitten yksi torilta ostettu, jonka nimeä emme saaneet selville. Osa oli pehmytkaulaisia, osa tuttuja kovakaulaisia.

Kokeilun tuloksena päädyimme siihen, että pehmytkaulaisilla emme tahdo jatkaa. Emme pidä niiden kasvattamista varsiklooneista emmekä oikeastaan myöskään siitä, ettei skeippejä tule. Letityskään ei ole minun puuhaani; yritin, mutta ei leteistä kauniita tullut. Jatkamme siis kovakaulaisilla.

Syksyllä maahan pantiin pääosin kahta kantaa: "Kiukkusavolaisia" ja "Riksun Santraa". Molemmat ovat ilmeisesti Aleksandroja ja erittäin vahvoja, hyvänmakuisia ja isokyntisiä. Jonkin verran vanhoja kantojamme on toisissa penkeissä mm. yksikyntisistä "pallukoista" tulossa. 

Mustamarja-aroniaa käytimme paljon, mutta silti sitä jäi vielä pensaaseen talveksi.
Olen saanut tuon suuren, pihlajanmarjan varteen vartetun pensaan (tai puun)
lahjaksi työkavereiltani kymmenisen vuotta sitten. 

Puuhun vartetun karviaismarjan olen saanut oppilaiden vanhemmilta.
Pidän siitä valtavasti, se on kaunis ja tuottaa hyviä marjoja, joskaan ei kovin runsaasti. 

Luumupuumme (vasemmalla) ovat vanhoja ja tuottavat huonosti satoa.
Oikeastaan niistä kannattaisi laittautua eroon.  

Viime vuoden kokeiluksi voisi vielä laskea sen, että järjestimme ravintolapäivän nyt syyskuun lisäksi myös heinäkuussa. Väkeä oli puolet enemmän kuin on ollut syksyisin! En tiedä mistä suuri suosio johtui, syitä voi olla useitakin. Päivä oli joka tapauksessa erittäin antoisa. Tarjolla oli keittoja ja piirakoita, kombuchaa ja myyntituotteita, soittamassa Lassin bändi Warren Woima ja ihmiset iloisia ja tyytyväisiä. Ensi kesänä taas! 

***

Suuntana omavaraisuus -sarjaa luotsaa Satu Hiilloskorpi Tsajut-blogista apunaan Heikki Korkeala.

Tässä linkit muihin sarjan kirjoituksiin: 

Helmikuu 2022

Kasvuvyöhyke 1

Apilankukka https://www.apilankukka.fi/kanojen-kasvatus-kotipihalla/

Jovela https://www.omavarainen.fi/l/helmikuu2022/

Kakskulma https://kakskulma.com/rakentajan-henkinen-kasvu-eli-kuinka-romahdin-ja-loysin-itsestani-jalleen-lapsen

Kasvuvyöhyke 2

Sarin puutarhat https://sarinpuutarhat.blogspot.com/2022/02/viime-vuoden-kokeilut-omavaraisuus.html

Omavarainen elämä https://omavaraiset.blogspot.com/2022/02/omat-kasvatusvinkit-kaudelle-2022.html

Pilkkeitä Pilpalasta https://pilkkeitapilpalasta.blogspot.com/2022/02/omavaraisuushaaste-2-mita-uutta-teimme.html

Kohti laadukkaampaa elämää https://varmuusvara.blogspot.com/2022/02/helmikuun-ensimmainen-maanantai.html

Kasvuvyöhyke 3

Tsajut https://tsajut.fi/suuntanaomavaraisuus-2022-osa-2/

Rakkautta ja maanantimia https://rakkauttajamaanantimia.blogspot.com/2022/02/suuntana-omavaraisuus-2022-osa-2.html

Villa Varmo https://www.villavarmo.com/post/kasvatusasioita

Evil Dressmaker http://www.evildressmaker.com/?p=16358

Sanni ja farmi http://www.sannijafarmi.fi/2022/02/suuntana-omavaraisempi-elama.html

Kasvuvyöhyke 4

Korkeala https://www.korkeala.fi/kasvatus-ja-kokeilut/

Puutarhahetki https://puutarhahetki.blogspot.com/2022/02/unelmana-omavaraisempi-elama.html

Kasvuvyöhyke 7

Korpitalo https://korpitalo.wordpress.com/2022/02/07/helmikuu-22/

Kookos-siemenleipä

Nämä Lassin kehittämät kookos-siemenleivät ovat herkullisia ja myös helppoja ja nopeita valmistaa. 

Ainekset: 3 kananmunaa 

1 dl kookosjogurttia tai kaura-kookos-gurttia

1,5-2 dl erilaisia siemeniä

1 dl mantelijauhoa

2 rkl psylliumjauhetta

2 tl leivinjauhetta

(0,5 tl suolaa)

Sekoita ensin munat ja jugurtti tai gurtti keskenään ja kuiva-aineet keskenään. Yhdistä sitten seokset ja vatkaa seos tasaiseksi. 

Levitä seos lusikalla kakkaroiksi leivinpaperille (esim. 9 kakkaraa). 

Paista 200-asteisessa uunissa n. 20 minuuttia. 

Siemenet voivat olla esimerkiksi chiaa, seesamia, auringonkukkaa ja pellavaa. Meillä oli mukana myös kurpitsansiemeniä ja ihan vähän rusinaakin. 

Me söimme tällä kertaa siemenkakkarat naposteluillallisella,
mutta ne sopivat mainiosti vaikkapa aamupalalle. 

Välimerellis-pilpalalainen naposteluilta

Vietimme jälleen perjantaina naposteluiltaa. 

On mukava ajatella, että on treffit tulossa ja katan pöytään uuden liinan ja arkisesta poikkeavia herkkuja. Ajatus lähti kyllä siitä, että löysimme kirpputorilta kolme samanlaista, sinivalkoista kulhoa, joita meillä oli jo ennestään. Hain kaupasta vähän täydennystä kellarin valikoimalle. 

Loppujen lopuksi pöytään kertyi mukava määrä erilaista naposteltavaa. Tässä luettelo: 

Omat tuotteet (itse kasvatetut tai poimitut ja valmistetut): Valkosipuliskeipit, tuliset porkkanat, punajuuret, sienisalaatti kangasrouskuista, säilötty Lemon Drop -chili, voikukannunnut, pihlajanmarjakaprikset. Kookos-mantelileipä oli myös Lassin itse tekemä, mutta leivän aineksista omaa tuotantoa olivat vain kananmunat. 

Kaupasta ostetut: kasvispyörykät, aurinkokuivattu tomaatti, juustot, oliivit, juustotäytteiset paprikat, voi, omenanlohkot, päärynänlohkot. 

Juomana meillä oli vettä ja pullo savuolutta. Jälkiruoaksi joimme vielä glögiä. 

NAM!