Koirien haukunnan aikaansaama meteli oli korvia huumaava. Koiria oli sekä sisällä että ulkona: sisällä häkeissä, ulkona sekä tarhoissa että yksittäin.
Alue oli entinen Neuvostoliiton armeijan tukikohta. Kerrottiin, että siinä oli maan alla seitsemän kerrosta, en tiedä pitikö se paikkansa. Koirat olivat avaralla aukiolla maan tasalla. Rakennus oli ränsistynyt, kasarmimainen tiilirakennus, sisältäkin vanha ja nuhjuinen. Ruosteinen kylpyamme oli täynnä lientä, jossa näkyi homeisia leipiä. Työntekijöillä tuskin oli häävi palkka, joten kaupoista saatavista päiväysvanhoista tuotteista parhaat menivät varmaankin ihmiskäyttöön.
Yhdessä sisällä olevista häkeistä oli toistakymmentä eri-ikäistä pentua. Alimpana oli pieni, vaalea, harmaanruskeankirjava koira, jonka päälle toiset hyppivät yrittäessään saada häkin taakse tulleiden ihmisten huomiota. Se vaikutti pelokkaalta.
Ihmisjoukko jatkoi matkaa ulos. Koppeja ja koiria oli silmänkantamattomiin. Oli kylmä kevät, ja aukealla tuuli purevasti. Koirat olivat kukin omaan koppiinsa kiinnitettyinä lyhyellä, paksulla kettingillä. Vesikuppi oli useimmilla kumossa tai vierinyt kauas. Koiria oli tuolloin noin 250.
Olimme vierailulla koiratarhalla, jonne vietiin Tallinnan alueen löytökoirat. Olin melko vastikään jäänyt koirattomaksi ja ääneen lausumattomana ajatuksena oli, että kenties matkalta löytyisi mukaan uusi asuinkumppani. Sen vain pitäisi olla kovin pieni. Matkustin paljon Oulun ja Helsingin väliä, ja päästäkseen lentokoneeseen koiran oli oltava alle 8-kiloinen.
Pieni valkoinen koira hyppivän nuorisojoukon jaloissa jäi pyörimään mielessäni. Aikamme tutustuttuamme ulkona oleviin, toinen toistaan hurmaavampiin koiriin uskaltauduin kysymään, voisimmeko vielä mennä sisälle valkean koiran luo. Minkä valkean, ihmettelivät muut. He eivät olleet sitä huomanneetkaan.
Työntekijä otti koiran ulos häkistä ja laittoi sille kaulapannan. Sain taluttimen käteeni. Koira pakeni mahdollisimman kauas minusta.
Koiran kortti kaivettiin arkistosta ja siitä selvisi, että koira oli löytynyt Tallinnan kadulta. Yllätykseksemme se oli jo ehtinyt saada tarvittavat rokotukset ja eläinlääkärintarkastukset tarhalla. Sen olisi siis mahdollista lähteä mukaani Suomeen!
Kaivoimme taskuistamme kaikki liikenevät rahat annettavaksi tarhalle. Koirista ei otettu maksua: oli vain onni, jos joku sieltä koiran mukaansa huoli. Mutta rahan tarve tarhalla oli ilmeinen, ja oli selvää että annoimme sinne kaiken mitä voimme toivoen, että jäljelle jäävät koirat ruokittaisiin ja hoidettaisiin hyvin.
Koira pelkäsi minua suunnattomasti eikä olisi halunnut lähteä mukaani. Se oli ehtinyt kiintyä tarhan työntekijöihin, tai ainakin ne olivat sille tutumpia kuin minä, umpiouto.
Mietin koiralle nimeä. Se oli selvästi vaalea, joten olisiko se sitten Viru Valge? Vai Musti? Lopulta koira sai papereihin nimekseen Perri. Saimme sille laivapaikan illan laivaan. Laivan lähtöä odotellessamme kävelimme sateessa pitkin vanhan kaupungin katuja. Olivatkohan kadut sille ennestään tuttuja? Se seurasi pitkällä perässäni, eihän se muutakaan remmissä voinut. Aina jonnekin sisään tullessaan se piehtaroi; sen sateenkastelemaa ihoa selvästi kutitti. Ravintolassa se söi hieman juustokeittoa ja leipää.
Laivalla pesin sen. Väri vaihtui selvästi vaaleammaksi. Kotona se sai uuden, perusteellisemman pesun ja taas uuden värin. Sen etupää oli nyt valkoinen ja takapää vaaleanruskea.
Totuimme toisiimme muutamassa viikossa. Enää se ei olisi tahtonut päästää minua silmistään. Sen olemus muuttui ja niin muuttui myös sen ulkonäkö. Tulehtunut iho parani ja uutta turkkia alkoi tulla. Vaaleasta koirasta tuli täysin valkoinen.
Kävi myös ilmi, että koira, jota olin pitänyt aikuisena, oli sittenkin pentu. Ei toki mikään pikkupentu, mutta kuitenkin niin nuori, että sen luppakorvat nousivatkin pystyyn. Se ei kuitenkaan oikein koskaan oppinut leikkimään. Se kyllä piti muiden koirien seurasta, mutta leikkiä se ei osannut yksin eikä yhdessä.
Perri-nimi vaihtui. Kirpusta tuli Kirppu.
Kirppu oli nyt oululaiskoira. Asuimme puu-Raksilassa. Lentomatkat loppuivat, kun Kirppu edelleen pelkäsi lentokenttien hälinää ja pääsi kerran häkistään karkuun kentällä. Tilanne päättyi onnellisesti, Kirppu ei lähtenyt kauas, mutta sen jälkeen matkustimme junalla. Olisin siis yhtä hyvin voinut ottaa isommankin koiran. Ja isompihan Kirpusta tulikin. Se kasvoi ja voimistui.
Kirppu eli ja koki paljon. Se oli mukanani kaikkialla paitsi töissä. Kävimme kokouksissa ja retkillä, terasseilla ja karaokeilloissa. Kirppu oli mukana lasten luontoleirillä ja kesäteatterissa. Se matkusti paitsi lentokoneessa ja junassa myös veneessä, polkupyörän kyydissä, bussissa, raitiovaunussa, taksissa ja riksan kyydissä. Se esiintyi television keskusteluohjelmassa ja oli mukana radiohaastattelussa. Siitä tehtiin lehtijuttu oululaiseen sanomalehteen.
Kuuluisin siitä tuli oman lehtikolumnin myötä. Sillä oli oma vakiopalstansa Eläinten ystävä –lehdessä yli kymmenen vuoden ajan. Kirpun nurkka oli erityisesti lapsille suunnattu palsta, jossa Kirpun elämän myötä kerrottiin niin koirien kuin muidenkin eläinten hyvinvoinnista, hoidosta ja suojelusta.
Heikot lähtökohdat kuitenkin varjostivat Kirpun koko elämää. Se oli heikkomahainen ja oksentelevainen. Eläinlääkärin arvelun mukaan heikko ravitsemus ja ruuan laatu kasvuaikana oli vaurioittanut sen vatsaa. Se oli myös selvästi allerginen, vehnä sai sen silmät ja korvat punottamaan. Lisäksi sillä oli patella luksaatio, vaiva jossa polvilumpio ei oikein pysy kohdallaan. Nämä ovat nykyajan rotukoirien vitsauksia, ja rotukoiriahan sekarotuisen Kirpunkin taustalla tietysti oli. Monien pikkukoirien tavoin sillä oli myös hammaskiveä ja anaalirauhasongelmia.
Silti se eli täyttä elämää. Ja sitä rakastettiin laajalti. Koska kokousmatkat olivat rankkoja, se sai usein jäädä viikonlopuiksi luottohoitajiensa suojiin Ouluun. Hoitajista ei ollut pulaa, sillä Kirppu oli hurmaava herrasmies.
Noin seitsenvuotiaana Kirpun elämä mullistui. Siitä tuli maalaiskoira. Muutimme Lopelle. Sitä ennen Kirppu kastroitiin, sillä uudessa kodissa oli myös tyttökoira Luna. Luna oli iso ja musta, Kirppu pieni ja valkoinen.
Maalaiskoiran elämä oli entistä helpompaa. Ulos pääsi aina kun halusi, eikä edes pantaa ja remmiä tarvinnut enää pukea. Kirpun terveysongelmat alkoivat helpottaa. Oksentelu väheni ja turkki rehotti entistä valkoisempana.
 |
| Maalaiskoiraksi tultuaan Kirpun terveysongelmat helpottivat. |
Pikku hiljaa vuosien myötä pienen valkoisen koiran askel lyheni. Metsälenkillä saattoi väsymys iskeä kesken kulkemisen, ja osa matkaa oli saatava levätä emännän sylissä. Lopulta lenkille lähtö ei enää houkuttanut ollenkaan.
Viimeinen kesä suomalaiskoirana kului köpötellessä oman kodin pihapiirissä. Uni maistui yhä pidempään, onneksi sentään vielä ruokakin. Syksyllä ihmiset jo tiesivät, että talvea ei pieni valkoinen koira enää jaksaisi. Sille kaivettiin valmiiksi kuoppa talon taakse mäelle, johon Luna oli laskettu jo kolmea vuotta aikaisemmin.
Eläinlääkäri tuli kotiin. Kirpun patja tuotiin eteishallin lattialle. Siihen Kirppu nukahti vielä kerran. Eläinlääkäri antoi pitkän, sydämellisen halauksen ennen lähtöään.
Pieni valkoinen koira oli poissa.
