Tuliaisia Högforsista jouluna 1924
Kun piti kiirettä, ehti koulun jälkeen Pyhäjärveltä tulevaa junaa vastaan Hunsalan asemalle. Niin Iita teki aina, kun Juho-setä oli mennyt Pyhäjärven torille markkinaperjantaina.
Ensimmäiset kerrat torilla Iita oli ollut Juho-sedän mukana, koska silloin oli kesä ja koulusta lomaa. Aluksi junalla kulkeminen oli ollut valtavan jännittävää, mutta sitten siihen tottui. Tottui ostamaan piletin asemalta ja nousemaan junaan tarpeeksi nopeasti. Tottui siihenkin, että juna keikkui ja huojui niin, että ensin luuli sen kaatuvan.
Ja siihen tottui, että Pyhäjärvellä oli valtavasti ihmisiä ja torilla kauppiaita. Ensin Iita hoiti puhumisen, ja oppikin taitavaksi kauppiaaksi. Rahatkin hän laski ihan itse, ja laittoi ne visusti talteen esiliinaan ommeltuun pussiin. Kun sitten syksy tuli ja koulu alkoi, oli Juho-sedän lähdettävä torille ihan yksin. Puuesineiden lisäksi hän vei torille äidin tekemiä luutia ja Iitan poimimia mustikoita ja suolasieniä. Puolukoita ei riittänyt myyntiin asti, sillä Saliini söi edelleen läpi talven lähinnä puolukkaa, välillä puuron kanssa ja välillä ilman.
Rahaa kertyi pikku hiljaa. Juho-setä ja Iita säästivät kaiken, mitä voivat. Heillä oli haave. Kun rahaa olisi tarpeeksi, he ostaisivat Högforsin tehtaalta ihan oikean, rautaisen lieden! Jos hyvin kävisi, ostaminen voisi onnistua jo tulevana kesänä. Se tulisi junalla Hunsalaan ja muurattaisiin sitten heidän kyökkinsä nurkkaan.
Mutta nyt oli talvi, joulu tulossa ja viimeiset joulumarkkinat ohi. Joulumarkkinoille olisi Iita kyllä itsekin kovasti halunnut, mutta koulussa oli käytävä.
Juna puksutti Siikalan suunnasta kohti asemaa. Pysähtyvästä junasta astui ensimmäisenä Hyypän emäntä, sitten joitain muita naisia ja lopulta Juho-setä nostaen ison puukelkan perässään alas laiturille. Kelkasta meni eri hinta, mutta sitä tarvittiin sekä tavaroiden kuljettamiseen että torilla myyntiin.
Nyt kelkka näytti melkein tyhjältä! Hienoa!
- Juho-setä! Sinä olet myynyt melkein kaiken! Iita huudahti.
Iita olisi halunnut kutsua Saliinia isäksi tai papaksi, mutta äiti ei antanut. ”Sinulla ei ole isää”, oli äiti sanonut, ja siihen oli tyytyminen. Isänä hän Juho-setää silti salaa piti.
- Hyvin oli väkeä torilla. Suolasienet menivät heti ja kauhat ja muut pikkuesineet. Näitä isoja kiuluja jäi muutama.
Kauppias oli siis ollut väärässä, kun väitti, ettei puuesineitä enää kukaan halunnut, kun tarjolle oli tullut porsliinia ja peltiä. Pyhäjärvellä oli muitakin puuastioiden myyjiä, mutta Juho-sedän tekemät olivat parhaita.
- Sen ison matka-arkun osti itse tehtaanpatruuna. Mitähän se sillä mahtaa tehdä? Juho-setä aprikoi.
- Tarvitseehan niitä matka-arkkuja vaikka mihin, jos ei matkalle niin kotona säilytykseen. Tehtaanpatruunalla on varmaan paljon tavaraa, Iita arveli.
Saliini kohenteli kamppeitaan kelkassa. Tällä kelillä kärry olisi ollut melkein kätevämpi kuin kelkka, kun ei lunta ollut vieläkään kunnolla. Alkutalvi oli ollut poikkeuksellisen lämmin, ja lunta oli vain nimeksi. Kaikki toivoivat, että jouluksi saataisiin kunnon hanget.
Iitan huomio kiinnittyi toisesta vaunusta laskeutuneeseen pariskuntaan. Emäntä näytti voivan kovin huonosti. Nyt hän lyyhistyi kokonaan maahan! Isäntä vieressä näytti neuvottomalta.
- Hei, tuolla sedällä ja tädillä on jokin hätänä. Käynkö minä kysymässä? Iita toimitti.
Iita ei odottanut vastausta, arvasihan sen, ettei Juho-setä vieraita ihmisiä lähtenyt jututtamaan. Mutta Iita ei voinut jättää asiaa sikseen.
- Anteeksi, voinko minä auttaa?
- E-e-en minä tiedä, mies sanoi hätääntyneen oloisena. – Lapsi… piti syntyä lapsi mutta vasta tammikuussa. Nyt… en minä tiedä.
- Onko tädillä vaikea olla? Iita kysyi kumartuen rouvan puoleen.
Rouva huokaisi syvään.
- Ei, ei tässä mitään, nyt helpotti.
- Mihin te olette menossa? Onko teidän koti lähellä? huolehti Iita.
- On sinne matkaa… tai eihän se meidän koti enää niin ole. Minä olen Höökforssin tehtaalla töissä, siellä Faakerkullassa me oikeasti nykyisin asumme, mutta jouluksi oltiin menossa vanhusten luo Salonkylälle. Päätettiin lähteä junalla, kun tämä vähän lyhentää matkaa ja Toini on jo noin iso.
- Salonkylälle asti! Sinnehän on kauhea matka! Pimeä tulisi ennen kuin siellä olisi hevosellakaan.
- Kyllähän sitä pimeälläkin… mutta mitenhän se tuon lapsen kanssa… pysyneekö sisässä.
Mies tuntui olevan oikeasti huolissaan. Juho-setä oli jättänyt kelkan ja tullut viereen myös.
Yhtäkkiä vaimo meni jälleen vaikean näköiseksi.
- Nyt taitaa olla parasta tulla nopeasti vain meille. Ette te mihinkään Salonkylälle enää lähde, sanoi siihen Juho-setä.
Meille! Mitähän äiti sanoo, mietti Iita mielessään. No, sanoo ensin että mitäs tänne kulkumiehiä tuotte, on tässä neljä suuta itselläkin ruokittavana. Mutta kunhan äiti ymmärtää tilanteen, hän päästää varmasti tupaan tai vaikka kamariinkin. Onhan äidillä itselläänkin pikkuinen.
Pikku Toivo oli syntynyt syksyllä. Se oli kaikkien silmäterä. Iita sai auttaa hoitamisessa, hän osasi vaihtaa kapalot ja pestä pyllynkin. Toivo oli syntynyt Hiilin saunassa, mutta nyt sauna oli kylmä, ei sinne voinut mennä.
- Juho-setä, minä juoksen hakemaan Serafiinan. Pärjäättekö te kotiin?
Saliini haki kelkan, heitti siinä olleet vähät tavarat maahan ja käski Iitan viedä ne asemalle säilöön. Sitten rouva autettiin kelkkaan ja Juho-setä lähti vetämään häntä kohti kotia. Toinen mies työnsi kelkkaa takaa. Märkään, vähälumiseen maahan jäi syvät urat kelkan jalaksista.
Iita juoksi minkä kintuistaan pääsi. Suoran päässä hän kääntyi katsomaan taakseen. Täti oli noussut kelkasta ja käveli vaivalloisen näköisesti. Sitten hän näytti asettuvan jälleen kelkkaan.
Matka tuntui pitkältä, vaikka tietysti hän oikaisi kyläsillan kautta pellonreunoja pitkin. Välillä oli ihan pakko pysähtyä vetämään henkeä, mutta sitten Iita taas jatkoi matkaa. Vielä polku alas kohti Näkyvänlampea ja varovasti puusiltaa kosken yli.
- Serafiina-täti! Tarvitaan apua! Lapsi tulee!
Sen kutsun Serafiina oli tietysti kuullut usein ennenkin. Hän käski Iitan sisään mökkiinsä odottamaan, kun keräsi erilaisia rohtoja hyllyiltään ja pöydiltään mukaansa konttiin. Sitten hän puki röijyn ja huivin päälleen, nosti kontin selkäänsä ja lähti ulos.
- Tulihan ovi kunnolla kiinni, ettei lämpö karkaa? Hakisitko tuohon astiaan joesta vettä ja veisit lampaille? Minä menen edeltä. Teillä kotonako se syntyy?
Tottahan Iita oven osasi sulkea. Hän otti Serafiinan osoittaman puuastian, haki sen täyteen vettä rannasta ja kantoi ylös. Lampaat asuivat Serafiinan mökin toisessa päässä, seinän takana. Ne määkivät Iitan tullessa ja Iita heitti niille vielä vähän heiniä. Sitten hän juoksi Serafiinan perään.
Serafiina pinkoi jo kaukana Näkyvänmäellä lehmipolkua pitkin. Oli jo hämärää, mutta metsä oli toki tuttu. Nyt se oli tuttu jo Iitallekin, hän oli käynyt Serafiinan luona monta kertaa tämän vuoden aikana. Mutta että vanha muori voi olla noin vikkelä jaloistaan! Iita sai melkein juosta saadakseen Serafiinan kiinni ja pysyäkseen hänen matkassaan.
Kotona Serafiina paineli suoraan kamariin, tarkasti vain mennessään, että miehet olivat osanneet laittaa veden kiehumaan. Oli kuten Iita oli arvannutkin: täti oli päässyt kamarin puolelle. Äiti oli siellä hänen kanssaan.
Kun vesi kiehui, Iita sai viedä sen kamariin ja ihme kyllä, hän sai jäädä sinne.
- Annetaan tytön oppia. Se on hyvä tyttö. Minä opetan sille yrtit, Serafiina sanoi.
Iitako saisi oppia Serafiinalta yrtit! Kaikkihan tiesivät, että Serafiina ei kerro tietojaan saati loitsujaan kenellekään. Moni oli kysynyt ja Serafiina oli aina vain nauranut ja häätänyt kysyjän tiehensä.
Pikkuveljen syntyessä Iitan oli pitänyt olla Juho-sedän kanssa poissa tieltä ja tukena Juho-sedälle, joka oli kuolla pelosta ja hädästä. Nyt Juho-setä puolestaan oli tukena tuolle toiselle sedälle, jolle lapsi selvästi oli ensimmäinen. Eivät he paljon puhuneet, mutta oli hyvä, että miehiä oli kaksi.
Eikä lapsi heti syntynytkään, vaikka Iita oli niin luullut. Ilta jatkui ja jatkui ja lopulta Iitan silmät menivät väkisin kiinni. Iita nukahti ja heräsi vasta lapsen itkuun. Poika! Oli syntynyt poika! Se oli pieni, laiha ja ryppyinen, mutta ihan kokonainen ihminen.
Seuraavana aamuna Iitan oli vielä mentävä kouluun, vaikka väsytti lähes läpeensä valvotun yön jäljiltä. Oli kuusijuhlapäivä, poiskaan ei voinut jäädä. Kuusijuhla ei nyt tuntunut yhtä juhlalliselta kuin yleensä, kun ajatukset pyörivät vain vastasyntyneessä. Iita juoksi todistuksensa kanssa kotiin. Oli alkanut sataa lunta, ja kinokset yltivät jo puolisääreen. Kotipihaan lapioitu leveä polku oli hyvää vauhtia menossa uudelleen umpeen.
Tupaan oli tuotu joulukuusi! Jopas jotakin, onko äiti antanut tuoda kuusen sisään?
- Mepä tuon Paavo-sedän kanssa toimme vain. Ei se äiti kehdannut kieltää, Juho-setä kuiskasi Iitalle.
- Ja äiti pyysi Paavo-setää ja Toini-tätiä jäämään meille jouluksi. Eihän noin pientä lasta voi kuskata heti Salonkylälle asti.
Iita kiljahti riemusta. Tästä tulee kaikkien aikojen joulu! Monta aikuista ja vielä kaksi pienokaista!
Kehdossa tuhisi nyt kaksi poikaa, Toivon vieressä toinen vielä Toivoakin pienempi. Naiset valmistelivat joulua täydessä työn touhussa. Serafiina oli ilmeisesti lähtenyt kotiinsa. Iita katseli hetken haltioituneena kehdossa nukkuvia pikkuisia ja lähti sitten hoitamaan kanat.
Koulusta saatu todistus oli unohtunut pirtin nurkkaan heitettyyn reppuun.
Se ei kiinnostanut ketään.
