Turistikohteena Helsinki

Olen asunut elämäni ensimmäiset vuosikymmenet Helsingissä, joten mikään vieras kohde se ei ole. Lähdin sieltä ensin Espooseen, sitten Kuhmon, Kajaanin, Kotkan ja Oulun kautta tänne Lopelle. Norjassakin asuin välillä, se oli hyvä kokemus. 

Viimeiset 17 vuotta olen asunut suhteellisen lähellä Helsinkiä, mutta eipä siellä juuri tule käytyä. 

Joulun alla kävimme ostamassa joulupukinnaamarin, kerran käytiin lääkärillä, silloin tällöin kirjamessuilla tai muissa tapahtumissa - viimeisten neljän vuoden aikana ehkä yhteensä kolmesti. 

Mutta keväällä päätimme kirjoittajaryhmämme kanssa tehdä oikein kunnon kulttuuripitoisen kesäretken Helsinkiin. Se toteutui eilen. Ja hyvin toteutuikin! 

 Ajoimme kimppakyydeillä Riihimäen asemalle ja jatkoimme junalla Helsinkiin. Ensimmäinen kohde oli Sanomatalo, jossa nautimme erinomaisen aamiaisen, kukin oman mielensä mukaisen. Saimme myös nähdä Hannu Hautalan valokuvanäyttelyn. 

Sanomatalon nähtyämme piipahdimme katsomassa Musiikkitalon arkkitehtuuria. 

Erityisesti Kaija osasi ihastella rakennusta ja tilataideteoksia, varsinkin aulassa olevaa Valtion taidekokoelman teosta Gaia. Sen oli tehnyt Kirsi Kaulanen. Kuvassa on kyllä hieman esittämisen makua, eivät Kaija ja Saila sentään ihan noin haltioissaan olleet. 

Piti näytellä maalaistolloja kaupungissa. Takana Eduskuntatalo. 

Kansallismuseoon pääsyä piti hetki odotella, 

mutta mikäs hätä siinä, kauniina, aurinkoisena kesäpäivänä. 

Remontoitu Kansallismuseo oli jälleen näkemisen arvoinen, samoin vaihtuva näyttely Kesytön taide. 

Helsingissä on upeita kukkaistutuksia. 

Lounaan söimme keskustakirjasto Oodissa. Oli todella hyvää! Alkukeittona nokkoskeitto, salaatit raikkaita ja monipuolisia, pääruokana mainiot kasvisruoat, lihaa haluaville valtavat broilerleikkeet.

Seuraava kohde oli Ateneum ja sen Albert Edelfelt -näyttely. 

Kasvitieteellisen puutarhan kukkaistutukset eivät pääosin olleet häävissä kunnossa, mutta mukava siellä oli käyskennellä. Kahviossa kukin sai jälleen herkkuja oman makunsa mukaan. 

Helsingin hanhet olivat suloisia ja kesyjä. On niitä hanhia keväisin Lopellakin, Sailankin pelloilla satamäärin. Mutta eivät ne ole näin kesyjä - eivätkä ne yleensä jää tänne koko kesäksi. 

Helsingissä on ihania puita, nimikkolaji hevoskastanjan lisäksi muun muassa tammia ja lehmuksia. Tämäkin lehmuskiitäjä olisi kai voinut olla Helsingissä, mutta se on kyllä kuvattu ihan kotipihassa illalla retken jälkeen. 

Minnekäs seuraavaksi mennään, Kympin tytöt? Tammisaaresta oli jo puhetta... 

Helsingistä jäi tietysti näkemättä vaikka mitä, tuohan oli vain pieni pikavisiitti keskustan paraatipaikoille. Silti seuraava retki suuntautuu varmasti jonnekin muualle. Tähän asti olemme käyneet lähikohteissa: Järventaustan Syrjässä, Lopen Luutasuolla, Pilkuttimen laavulla, Janakkalassa. 

Täällä Solstrandissakin olemme viettäneet yhteistä aikaa. 

PS: Kympin tytöt on työnimi, jota käytimme, kun teimme kirjoittajaryhmän julkaisua nimeltä Kirjavaa. Siihen tuli kymmeneltä kirjoittajalta noin kymmenen tekstiä kultakin, ja nimitys Kympin tytöt jäi elämään. Emmehän me ihan mitään tyttösiä enää ole, mutta itseään saa kutsua millä nimellä tahtoo!

Kenen jalasta?

Eilen löytyi valkosipulimaasta rautainen, kovin ruostunut ja kulunut esine. Ensimmäinen ajatus oli, että se olisi hevosenkenkä. Mutta se oli aivan liian pieni millekään täysikasvuiselle hevoselle, ja muodoltaankin hevosenkengäksi outo. Päätin siis kysyä asiaa Facebookissa, onhan kavereissani paljon hevosihmisiä ja jonkin verran historiaa tunteviakin. 

Siitä tulikin mielenkiintoinen mysteeri. 

Jenni vastasi ensimmäisenä. Hänellä oli kolme teoriaa, jotka tietysti pohjasivat itse sanomaani ajatukseen hevosenkengästä: 1) kulkeutunut jostain, missä on pikkuponi ollut kengässä 2) varsalle on tehty sairaskengitys, mutta olisi sellaiseenkin aika paksu ja massiivinen 3) vanha kenkä on ollut jokin muu käyttöesine ja muotoiltu sen mukaan. 

Jatkoimme tästä keskustelua, ja Jenni lisäsi:

"Yksi mikä tuli vielä mieleen on se, että useimmista kengistä pitäisi löytyä jonkinlainen käänne joko varpaalta, symmetrisesti varpailta tai sitten kannalta. Auttaa kenkää pysymään paikoillaan ja tukee kaviota. Mielestäni on ihan sepän takomissakin tyypillisesti ollut jo pitkään."

Aivan totta. Tuo ei siis ollut oikein hevosenkengän muotoinen. 

Kukka muistutti, että suomenhevoset olivat ennen pienempiä kuin nykyisin. Hän laittoi mukaan kuvan vanhasta, ruostuneesta suomenhevosen kengästä, joka kuitenkin oli selvästi isompi, eri muotoinen ja kuusireikäinen. Ei tuo kyllä ainakaan suomenhevoselle ole kuulunut. 

 

Tässä meidän löytämässämme on yllättävästi vain kolme reikää, toisella puolella kaksi ja toisella yksi. Olisiko hevosta kengitetty niin? (Kuvassa haarukka kertomassa mittasuhteista.) 

Kristiina Liinaharja, joka asuttaa Vekkilän museotilaa, ehdotti vetohärän kenkää. Heillä Vekkilässä (lähellä Hämeen Härkätietä!) on vastaavia, joista tiedetään varmasti, että ovat olleet härillä. 

Mutta uskottavimman selityksen antoi Timo Heinonen. Hän on itsekin löytänyt vastaavanlaisen Lopen Topenolta pellosta. Näin kertoo kansanedustaja Heinonen: 

"Tämä ei itseasiassa ole hevosenkenkä lainkaan.

Näyttää saappaan kantaraudalta. Voisi sopia saksalaisia sotilaan saappaaseen esimerkiksi vuodelta 1918. Voi toki olla reilusti vanhempikin jopa keskiajalta."

Hänen itsensä löytämä oli hyvin saman muotoinen, tosin vielä kuluneempi. Reikiäkään ei näkynyt ainakaan kuvassa. Timo liitti linkin myös Finnan kuvaan. Kuva oli Finnassa vapaalla käyttöoikeudella, joten liitän sen tähän: 

Tiedoston ID	736334
Tiedoston nimi	KM39993_6.JPG

736334

KM39993_6.JPG

Kuvan esine kuuluu Museoviraston arkeologian esinekokoelmaan. Lisätiedoissa kuvasta kerrotaan näin: "Kantarauta. Kengän kantaan kiinnitettävä osa, rautaa. Hevosenkengän muotoinen, molemmilla sivuilla kolme kiinnitysreikää. Valmistusaika 1150-1500, valmistusaika keskiaika"

Kantarauta oli löydetty arkeologisissa kaivauksissa Janakkalan Hangastenmäestä, ei siis kovin kaukaa meiltä. Kolmea kiinnitysreikää molemmilla sivuilla en kyllä näe, vain kaksi. Omassamme tosiaan on yhteensä kolme, joista toisella sivulla vain yksi. 


Timo Heinonen jatkoi: "Mutta kenen saappaasta? Siinäpä kivaa pohdittavaksi? Ehkä selviää seuraavassa kirjassa?" 

No nimenomaan. Sitähän aloin jo mielessäni aprikoida. Onko kantarautansa kadottanut saksalainen sotilas vuonna 1918 vai joku keskiajan kaupparatsu? Tätä jokea myöten tiedetään kuljetun jo kivikaudella, joten melko varmasti myös keskiajalla. 

Saisikohan tuon esineen iän jotenkin määriteltyä? Ilmoitin löydöstä Museovirastoon. Muinaismuistolain mukaan yli satavuotiaista esinelöydöistä täytyy ilmoittaa, ja ne kuuluvat valtiolle. Enhän tiedä, onko tuo yli satavuotias, mutta katsotaan, saanko jonkin vastauksen. Toivottavasti saan. 

 

Liitontalossa on juhlittu jo sadan vuoden ajan

Kylätalomme, Pilpalan Liitontalo, täytti sata vuotta viime lokakuussa. 

Kukaan ei muistanut syntymäpäiväsankaria silloin!

Kun aloin järjestää kyläkahviota ja kyläkävelyä kirjani "Ida, yhteiskoululainen" ilmestymisen tiimoilta, huomasin asian. Illasta tuli siis samalla myös Liitontalon satavuotisjuhla. 

Liitontalon paikalla Näkyvän rantamäellä on ollut pieni mökki jo ennen vuotta 1922. Vuonna 1917 se hankittiin paikalliselle yhdistykselle kokoontumistilaksi. Pian huomattiin sen olevan liian pieni, ja talkoilla rakennettiin uusi talo, jossa oli oikein näyttämö ja juhlasalikin. Tämä laajennus valmistui lokakuussa 1922. 

Näin kirjoitin asiasta viime viikon Lopen lehteen:

"Talo toimi Lopen Eteläisen Kansallismielisen Nuorisoliiton keskuspaikkana vuosikymmenten ajan. Toiminta alkoi kuitenkin hiipua 1950-luvulle tultaessa ja lopulta talo jäi vaille käyttöä. Vuonna 1980 kyläyhdistys kiinnostui talosta ja lukuisten erilaisten talkoiden, hankkeiden ja muiden kunnostustöiden avulla talo saatiin uuteen kukoistukseen. Pilpalan kylät ry on pitänyt taloa jo yli 40 vuoden ajan juhlien, tanssien, myyjäisten ja muiden kokoontumisten keskuspaikkana, ja talosta on pyritty huolehtimaan hyvin.

Kylätalon ylläpito on vaatinut paljon varoja, joita on kerätty monin eri tavoin tansseista kahvioihin ja tilavuokrauksiin. Yksi tulolähteistä oli vuonna 2019 ilmestynyt romaani ’Lähteen rannalla elämä’, joka kertoi pienestä tytöstä, erakosta ja piikaäidistä Pilpalan kylillä vuonna 1923. Nyt kirjalle on viimein saatu jatkoa, ja uusi romaani ’Ida, yhteiskoululainen’ on myös osa maanantain kyläkahvion ohjelmaa.

Pilpalassa oli viime vuosisadan alussa jo kansakoulu, mutta lähin yhteiskoulu oli Pyhäjärvellä, nykyisessä Karkkilassa. Kirjassa Ida yrittää kulkea yhteiskouluun polkupyörällä, mutta joutuu lopulta jäämään kortteeriin Högforsiin. Kotona hän viettää viikonloput ja lomat. Kirja sijoittuu siis sekä maantieteellisesti että henkisesti maalaisyhteisön ja tehdasmiljöön ristiriitaiseen välimaastoon. Pieni Ida arvostaa viljelijäyhteisöä ja maaseutukulttuuria, mutta samalla häntä ajaa halu oppia ja rakentaa tulevaisuutta tiedollisen sivistyksen varaan."

100-vuotisillassa oli myös kyläkävely Idan pyörämaisemiin eli lähinnä vanhoihin tielinjauksiin Pilpalan keskustassa. Myös Liitontalo ja Näkyvänlampi ovat osa ’Ida, yhteiskoululainen’ –kirjaa ja satavuotiskahviota. Kaikki eivät halunneet tai voineet lähteä kyläkävelylle. He jäivät kahvittelemaan ja jutustelemaan Liitontalolle. 

Kahviossa oli 1920-luvun malliin valmistetut tarjottavat. Arja ja Anniina Niemi tarjosivat pullakranssia, kauralastuja ja porkkana-kananmuna-piirakkaa. Lisäksi oli Lopen perinneruokaa, perunapuuroa eli pernapuuroa ja puolukkakiisseliä. Miksihän sitä kiisseliä nyt taas sanottiinkaan?

Luin ensin sisällä kirjani alusta pätkän, jossa Ida polkaisee pyöräänsä vauhtia ja lähtee kohti Pyhäjärveä (nykyistä Karkkilaa). 

Sitten lähdimme katsomaan, miten tiet tuohon aikaan, vuonna 1926, kulkivat. Oppaina ja selostajina olivat vanhat tietäjät, lähinnä Jorma Ruponen, vanha kunnanjohtaja Voitto Saraneva sekä tässä puhuva Pekka Sahari. 

Sain kuulla, että Voitto Saraneva on monen muun pilpalalaisen tavoin käynyt koulunsa Karkkilan Yhteiskoulussa. Useimmista muista poiketen hän on kuitenkin kulkenut matkaa pyörällä keväisin ja syksyisin. Vasta neljännen ja viidennen luokan ajaksi hän pääsi kortteeriin Helsingintielle - itse asiassa ihan lähelle sitä paikkaa, johon olen sijoittanut Idan kortteerin kirjassani!

Kun kirjoitin kirjaa, joku sanoi minulle, ettei sitä matkaa pystynyt pyörällä kulkemaan. Tiethän olivat tuolloin mutkaisia ja matka oli vielä pidempi kuin nykyisin. Mutta kyllä sitä tosiaan sulan maan aikaan oli mahdollista polkea, eikä se kuulemma vienyt tuntia pidempään. Talvella se ei tietenkään onnistunut, ja niinhän Idallakin oli tarkoitus hankkia itselleen talven ajaksi kortteeripaikka. Se vain sitten lopulta onnekkaasti aikaistui, kun ruotsinopettaja Grannäs otti hänet pikku piiakseen. 

Arvasinkin, että kun kirjani on ilmestynyt, saan kuulla aitoja muistoja sen kertomista asioista.

Omat tietonihan ovat lähinnä kirjoista, vaikka paljon yritin myös haastatella iäkkäitä ihmisiä. 

Juhla ei olisi ollut juhla ilman ihastuttavaa hanuristia, Salmelan Raulia, joka on soittanut Liitontalon juhlissa jo 40 vuoden ajan. Laulajana oli tällä kertaa Raimo Rantala, ja onneksemme Raimo Salmelakin lauloi yhden laulun: Harri Saksalan hienon "Pilpalan sahalla". 

En osannut odottaa niin paljon väkeä kuin paikalle tuli, olihan juhla aika kiireellä järjestetty. 

Tässä kuvassa eivät näy heistä kaikki. On jännä piirre, että ihmiset haluavat pakkautua takariviin ja seinustoille, vaikka edessä tuoleilla olisi tilaa. 

Ilta päättyi "Lopen lauluun", joka kuunneltiin seisten. Osa yleisöstä osallistui lauluun, mutta kaikille se ei tietenkään ole tuttu, onhan Lopella paljon muualta tulleita ja muualla asuviakin, vapaa-ajan loppilaisia. 

Joutsenenpojat kuoriutuivat

Olimme huolissamme joutsenten haudonnasta tänä vuonna Näkyvällä.

Mutta eilen ne jo uiskentelivat emonsa perässä. 

Toista emoa ei näkynyt, saattoikohan se jatkaa vielä hautomista? 

Emme näe kovin hyvin sille saarekkeelle, jossa pesä on. 

Mutta ainakin viisi poikasta nyt on! 

Kuudestoista hääpäivä

Tänään on kuudestoista hääpäivämme. 

Menimme naimisiin 6.6.2008 ja olemme siis olleet naimisissa nyt viisitoista vuotta. 

Tällä kertaa Lassi muisti päivän paremmin kuin minä. 

Tänään ei ollut tarkoitus mitenkään kummemmin juhlia tai ainakaan lähteä mihinkään. 

Lassilla on työpäivä: hän pitää ikkunaentisöintikurssia Hausjärven opistolla.

Hääpäiväreissumme oli jo runsas viikko sitten, kun sain Lassin houkuteltua mukaani Helsinkiin Maailma kylässä -festivaaleille. Se oli ihan antoisa reissu, mutta ikimuistoiseksi sen teki kotimatka. Auto hajosi, tiepalvelumiehet yrittivät korjata sitä tuntien ajan ja lopulta ajoimme taksilla Klaukkalasta kotiin. Auto jäi korjaamolle, josta Lassi sen haki seuraavana päivänä. 

                        En ole vastaavaa ennen kokenut, joten oli ainakin erilainen hääpäivä.

Ja kovasti erilainen kuin tänään. 

Lassin tarvitsi lähteä Hausjärvelle vasta iltapäivällä, joten ehdimme päivällä

syödä ja viihtyä "ravintola Sillankorvassa" eli rannan grillipaikalla. 

Lassi grillasi eilisiä perunoita ja viime kuussa päiväysvanhaksi mennyttä talkoomakkaraa, jota olin ostanut Hunsalan työväentalon talkoita varten. Lisänä grillissä oli sipulia, ruohosipulinkukkia, männynkerkkiä, maitohorsmanversoja ja männynkäpyjä. 

Juomana oli alkoholiton kuohuviini, niitä kun meille on kertynyt. 

Salaattina ruoan kanssa oli 

vihannesportulakkaa, suolaheinää, jauhosavikkaa, ruohosipulia ja maitohorsmanlehtiä.

Kukkamaljakkoa pöydässä ei ollut, mutta kukkia riittää nyt kaikkialla puutarhassa. 

Onnea teille! Ettehän halua olla onnettomia, kun meillä on hääpäivä!

Alli Nissinen kävi Syrjässä

Tiedäthän, kuka oli Alli Nissinen?

No, älä välitä, ei moni muukaan tiedä. 

Hänen aikansa suurmiehet kyllä tunnetaan, mutta Alli Nissisen tietää harva. 

Hän oli yksi Suomen ensimmäisistä naiskansanedustajista. 

Lisäksi hän oli koulunjohtaja, opettaja ja Naisliitto Unionin ja Marttaliikkeen kärkihahmoja.

Alli Nissinen oli päätoimittajana Martta-yhdistyksen Emäntä-lehdessä 1903-1926. Hän toimitti Tuulikki-nimistä lastenlehteä ja julkaisi kirjoja, näytelmiä, runoja ja oppikirjoja. 

Mutta kuulehan: tunnet sittenkin Alli Nissisen tuotantoa! 

Hän on sanoittanut muiden muassa laulut Jänis istui maassa ja Piiri pieni pyörii. 

Ei ole mahdotonta, että Alli Nissinen olisi käynyt Syrjässä joskus viime vuosisadan alussa. 

Ainakin hän tunsi Godenhjelmejä, joiden kesäpaikka Syrjä oli. 

Mutta tänään Alli tuli Syrjään Lilia Kujanpään muodossa.

Lilia Kujanpää on itse kirjoittanut monologin Alli Nissisestä, ja hänen miehensä Heikki Kujanpää on ohjannut esityksen, jonka nyt saimme kokea. Syrjä oli esitykselle täydellinen miljöö. 

Katsojia ei ollut paljon, mutta ne jotka tulivat, saivat kokea hienon esityksen. 

"Kannatti tulla!", sanoivat kaikki.  

Lilia jäi itsekin viettämään aikaa meidän kanssamme esityksen jälkeen. 

Juttelimme pitkään ja vilkkaasti viime vuosisadan alun kulttuurielämästä, Marttaliikkeen synnystä, Nissisen privaattielämästä ja paljosta muusta. 

 

Lopuksi pidimme vielä arpajaiset. 

Onni suosi erityisesti esiintyjää: Lilian mukaan lähti Makasiini-kirja, kuusenkerkkäsiirappi ja muistanko oikein, jos sanon että kakkukin?

Tarjolla oli sen seitsemää sorttia - paitsi että sortteja oli kyllä enemmän kuin seitsemän. 

Myös gluteenittomat, laktoosittomat, kasvissyöjät ja vegaanit oli otettu huomioon voileipiä, kakkuja ja pikkuleipiä tehtäessä. Pirjo Juhela ja Erja Noroviita olivat ahkeroineet upeat tarjottavat, ja kaksi muuta Pirjoa, Honkavaara ja Kajanto, laittoivat ne esille ja siivosivat jäljet. 

Näiltä naisilta sujuu - Marttojen hengessä!

Vegaaninen levite ja "porkkala" olivat herkullisia nekin. 

Kiitos, Alli Nissinen - anteeksi Lilia! 

Kesäkuun neljäs

Sorsapoikue oli kuoriutunut. 

On ihana seurata luonnonlintujen poikueita etenkin, kun ei enää ole kanatipuja. 

Siis kun minulla ei enää ole kanoja. 

Ne ovat niin suloisia, pieniä mutta heti niin taitavia. 

Emo johdatti ne nopeasti kauemmas, kun huomasimme toisemme kotiin tullessani.

Tänään Lassi toi kasvihuoneelta ensimmäisen tomaatin. 

Eilen teimme 26 purkkia kuusenkerkkämarmeladia. 

Männynkerkkämarmeladit teimme jo aiemmin. 

Niiden teko on hankalampaa kuin kuusenkerkkähillon tai -marmeladin, 

ei ihme että männynkerkkätuotteet ovatkin erikoisuuksia. 

Harva niitä jaksaa myytäväksi tehdä, korkeintaan itselle. 

Niitä on kyllä nopeampaa kerätä kuin pieniä kuusenkerkkiä, mutta ne tahmaavat sekä sormet että astiat. 

Valmis marmeladi tai hillo ei tietenkään ole sen tahmeampaa kuin hillot yleensäkään.

Me laitoimme ne tällä kertaa hyvin pieniin purkkeihin, riittää sitten useammalle tätä erikoisuutta. 

Pilpalan koululla vietettiin viimeistä iltaa

Pilpalassa on ollut koulu 1800-luvulta asti. 

Aluksi kansakoulu toimi hienossa, suuressa puurakennuksessa, 

mutta 1970-luvun alussa rakennettiin uusi koulu ja puinen purettiin. 

Peruskoulu alkoi, Pilpalassa toimivat luokat 1-6 ja aikanaan myös esikoulu. 

Mutta lapset vähenivät, ja nyt vääjäämätön on tapahtunut. 

Eilen Pilpalan koulussa jaettiin viimeiset kevättodistukset. 

Perjantai-iltana koulun aktiivinen vanhempainyhdistys tarjosi kyläläisille ja muillekin kakkua. 

Koulun pihalla kahviteltiin, jutusteltiin ja muisteltiin menneitä. 

Keittiötilat pysyivät lukittuina, joten sisällä saattoi käydä vain hetkittäin lämmittelemässä sateesta. Kahvitkin piti keittää oppilaiden naulakolla. 

Mutta hyvältä maistui kahvi ja Kati Muhosen tekemä kakku. Kuvassa tarjoiluja järjestelee vanhempaintoimikunnan puheenjohtaja Hanna Katravuori. 

Väkeä kertyi melko paljon, kuvan oton jälkeen vielä lisää. 

Tilaisuuden piti kestää viidestä kuuteen, itse lähdin kuudelta, mutta moni kuulemma jatkoi seitsemään. 

Silloin alkoi disko, jonka vanhempaintoimikunta järjesti oppilaille. 

Ritva oli tuonut vanhoja luokkakuvia katseltavaksi. Ne herättivät tietysti muistoja.

Tiina Seppälä ja Hanna Katravuori keittivät kahvit käytävällä.

Heidänkin elämänsä vähän helpottuu, kun vanhempaintoimikuntaa ei enää ole. 

Kirkonkylän koulussa riittää muitakin vanhempia puuhiin. Tosin lasten koulukuljetukset tuottavat oman päänvaivansa, toivottavasti ne sujuvat hyvin kuten tähänkin asti. 

Kansanedustaja Timo Heinonen jutusteli Pilpalan koulun monikymmenvuotisen opettajan, Mauri Kenttämiehen kanssa. Mauri on ollut eläkkeellä jo yli kolmekymmentä vuotta. 

Mauri nauroi, miten pieneksi on pihan suuri kivi kutistunut. Hänen aikanaan siinä laskettiin pyllymäkeä! Maata on tullut lisää ja kivi on jäänyt maan peittoon, enää ei mäenlasku tuossa onnistuisi. Onneksi muita mäkiä on, sillä pihan on tarkoitus jäädä kyläläisten käyttöön. 

Kaikki on kuitenkin vielä epäselvää. 

Muutama vuosi sitten pihaan tehtiin hieno pelikenttä ja köysirata, jotka ovat olleet kaikkien vapaassa käytössä. Muutenkin piha on hyvin monikäyttöinen, lähellä on jopa ranta, johon on ajateltu laittaa vuokrattava vene. 

Saapa nähdä, mitä tulevaisuus tuo!