Kevättä purkeissa

Aurinkoinen kevätpäivä. Olen hakannut jäätä pihasta, tehnyt kevätpuroja ja ostanut narsissiruukun viikoittaisella kauppakäynnillä. Eilen laitoin jo koivunoksat veteen kasvattamaan hiirenkorvia. 

Metsälenkin jälkeen etäpalaveerasin kirjatyöryhmän naisten kanssa. Hanke etenee hyvin. Katsoimme yhdessä Meerin upeita tauluja kansikuvaksi. 

Pöydillä ikkunoiden edessä kasvaa chiliä, tomaatteja ja yrttejä. Muiden aika ei ole vielä. Kasvu on käynnistynyt hyvin, kohta on jo alettava koulimaan. 

Pääsiäinen on minulle aina ollut tärkeä juhla, kevään juhla. Nyt korona-aikana yritän kiinnittää erityistä huomiota juhlapyhiin. Suunnittelen jo kovasti pääsiäisateriaa - jonka tietysti Lassi valmistaa. 

Huomenna on palmusunnuntai. Olisi varmaan jo aika hakea pajunkissojakin ja koristella oksia höyhenin. Meillä ei käy virpojia, asumme niin syrjässä. Oksatkin pitää siis tehdä itse. 

Kevättä rannassa

Herättyäni sain katsella ikkunasta joutsenia ja isokoskeloita rannassa. Kun aamukahvin jälkeen lähdin ulos, joutsenet olivat jo siirtyneet Näkyvänlammen puolelle. Ne nousivat ilmaan, tekivät pari kierrosta lammen yllä ja katosivat sitten Tevännön suuntaan. Muiden joutsenten laulu kuului kauempaa.

Mustarastas ruokaili maassa yläpihalla ja tiaiset omenapuussa ruokinnalla. Harakka nauroi ja lensi puun latvaan. Käpytikka lensi vastarannalle.En tiedä, onko tämä joutsenpari sama pariskunta, joka pesi tuossa Näyvän suosaarekkeella viime keväänä. Kurkiperhe ja joutsenperhe pesivät rinnakkain, ja niitä oli kiva seurata kiikarilla tästä työhuoneen ikkunasta. 

Oikeasti en ole noista isokoskeloista varma, sen verran kaukaa ne näin. Joitain isoja sorsalintuja ne kuitenkin olivat.

Taidan lintsata joogasta tänään. Piha kaipaa kevätpurojen tekoa, pakastin sulatusta ja lenkillekin pitää keretä. 

Muutamasta ämpäristä ei ole isoa hyötyä,
mutta tyhjentelen niitä silti. Jäiden
hakkaamisessa työkaluina ovat petkele, rautakanki ja lapio.

Jäisiä puuhia siis. Katolta pudonneet lumet ovat jäätyneet alatalon eteen ja nyt sulaessaan ne aiheuttavat vedenpaisumuksen. Pitää siis hakata niille uomat. Se ei ole ihan pikkuhomma, sillä jää on kovaa. Annan suosiolla auringon sulattaa niitä ensin. Kävin kyllä jo aamulla tyhjentämässä vesiämpäreitä ja huomasin, että osa lumesta on edelleen katolla ja putoilee sieltä ikävästi niskaan. 

Jooga olisi vain nettijoogaa, enkä oikeasti pidä siitä. Joogaa on niin monenlaista, tämä toistuu aina samanlaisena venyttelynä. Voin joogailla itsekin vaikka sitten illalla. 

Eilen sain Lassille ajan työkaverilleni Riikalle, joka on kundaliinijoogaohjaaja. Hän viipyi siellä pitkään ja palasi varsin tyytyväisenä. Seuraava aikakin on jo sovittuna. Lassin ongelma on kipeä käsi, joka estää häneltä joogaamisen hänen tavalliseen tapaansa. Lassin tapa joogata on hyvin fyysinen ja perusteellinen; ymmärrän hyvin, ettei sitä kipeällä kädellä pysty tekemään. Siksi keksin pyytää Riikan apuun. 

Siellä ne joutsenet ovat.
Lähemmäs en nyt viitsinyt kahlata kevätsohjossa.

Kevättä ilmassa

 

Oikeasti! Kyllä kevät on jo lähellä. Maassa on vihreää vasta sammalten kohdalla pälvissä, mutta seljan silmut vihertävät jo. 

Näiden kuvien kohteet ovat kuitenkin auttamatta kuolleita, vaikka ne minusta kovin kauniita ovatkin. Havupuun kauan sitten katkennut oksa, koiranputken kukinto, maitohorsman tertun jäänteet - pieniä havaintoja kävelyretken varrelta. 

Kanallisgalleriassa

 Meidän kanalarakennuksemme on peräisin 1800-luvun puolivälistä. Se on siis ollut olemassa noin 80 vuotta ennen tätä Solstrandin päärakennusta ja muita Sinervänniemellä olevia rakennuksia. Torpaksi kutsumassamme rakennuksessa on asuttu noin sadan vuoden ajan, sen jälkeen se on ollut lähinnä varastokäytössä.  

Mieltäni kiehtoi aina tuon mäkituvan menneisyys, ja lopulta sainkin selville, keitä siinä on asunut. Torppa se ei ilmeisesti ole koskaan ollut, vaan mäkitupa. Gabriel Nummela -niminen mies muutti siihen tullessaan Pilpalan sahalle töihin. Gabriel kuoli suurena nälkävuonna 1868, mutta hänen leskensä Serafia Valden olikin kiehtova persoona. Serafia eli vanhaksi. Serafia oli "jonkinlainen noita tai velho". Hänellä oli kaikkiaan 11 lasta, mutta kovin moni tuskin ehti asua tässä Sinervänniemellä. 

Olen kirjoittanut Serafiasta paljon sekä faktaa että mielikuvituksella täydennettyjä novelleja. Tekstit löytyvät Makasiini-kirjastani ja osa myös kotisivuiltani, joten en tässä ala hänen elämänkertaansa enempää toistelemaan. Mökistähän minun piti kertoa. 

Serafian mökissä on pienenpieni keittiö ja makuukamari sekä eteinen, jossa on komeroita ja polttopuulaatikko. Keittiön ja kamarin välissä on ollut sauna. Siihen saunaan rakensimme kanalan noin kymmenen vuotta sitten.

Nyt siellä asuu seitsemän kanaa ja kaksi kukkoa. Ehkä tänä keväänä voisi taas antaa jonkun kanan hautoa tipuja. Yleensä en anna, sillä pieneen kanalaamme ei mahdu kovin monta asukasta. Muutama lisää niitä kuitenkin voisi olla. Valitettavasti osa tipuista on aina kukkoja, joten jos annan hautojalle vaikkapa kuusi munaa, uusia kanoja tulee ehkä kolme. Se riittäisi. 

Nyt talvella kanat joutuvat elämään sisätiloissa tautirajoitusten vuoksi. Vapaana ne eivät ole kesälläkään, sillä ennemmin tai myöhemmin tulisi haukka tai kettu niitä jahtaamaan. Kanalasta on pääsy ulkotarhaan, jossa on myös verkkokatto haukkojen varalta ja osin myös siksi, etteivät luonnonlinnut päätyisi tarhaan. 

Kanoja on mukava pitää. Munia seitsemältä kanalta tulee juuri sopivasti omiin tarpeisiin. Jossain vaiheessa vuotta on aina munintatauko, mutta munathan säilyvät hyvinä jopa kuukausia, joten kaupan munia emme ole joutuneet ostamaan sen jälkeen, kun kanat meille tulivat. 

Otin kanoistamme vähän muotokuvia. Kas tässä meidän kanallisgalleriamme:

Tikki tuli taloon

Tikki on hoitajakoira. 

Tikki syntyi espanjalaiselle maatilalle keväällä 2017. Veljeksiä oli ainakin viisi, tarkkaa lukua ei ole tiedossa. Ennen kuin maatilan isäntä ehti tappaa pennut, joku kävi hakemassa ne löytöeläintarhalle. 

Veljekset saivat varttua keskenään, ja joukkoon tuli mukaan ainakin yksi samanikäinen, jackrussell-tyyppinen pentu lisää. Yksi kerrallaan ne saivat kodin. Osa päätyi Suomeen, osa kai Britanniaan ja joku jäi Espanjaan. 

Viimeiseksi jäi Stitch, kivesvikainen ja purentavikainen poika. Se tuli sitten meille noin puolivuotiaana. Nimeksi tuli luontevasti Tikki, suora käännös Stitchistä. Tikki on suuhunsopiva nimi ja sointuu yhteen Tinkan kanssa. 

Pennut ovat ulkonäöltään melko samanlaisia, siis nämä jotka oikeasti ovat veljeksiä. Ulkoisesti ne ovat ratonero bodegueroja eli andalusianrottakoiria, mutta ainakin Tikiltä puuttuu valitettavasti kokonaan kiinnostus rottia kohtaan. Sillä ei oikeastaan ole riistaviettiä ollenkaan, mikä on kyllä iso harmi. Meillä kun on kanoja, tulee rottiakin aika ajoin, ja kätevintä olisi, jos koira pitäisi ne kurissa. 

Skotlanninhirvikoiramme Oliver eli vielä silloin, kun Tikki tuli. Oliver opetti Tikille vähän tapoja. Tinka on lähes loputtoman kärsivällinen, joten Tikki saa kiusata sitä aika pitkään, ennen kuin se ärähtää. Mutta niillä on hyvät leikit keskenään. Leikki onkin terveelle koiralle parasta liikuntaa.

Tikki on veljiensä tapaan hoitajakoira. Se tutkii tarkkaan sekä ihmisiä että Tinkaa, ja jos jossain on haava tai jokin tulehdus, se haluaa nuollen sitä hoitaa. Tikin avulla löydämme myös kesäisin Tinkassa olevat punkit, Tikki kertoo niiden olemassaolon ja sijainnin. 

Yleensä järjestöjen kautta tulevat koirat kastroidaan ja steriloidaan jo lähtömaassa. Tikki oli kuitenkin pentu eikä sen toinen kives ollut laskeutunut, joten kastrointi jäi meidän huoleksemme. Kävi ilmi, että kives ei koskaan laskeutunutkaan. Se oli jäänyt aivan ylös vatsaonteloon. 

Eläinlääkäri ei ollut kovin innoissaan leikkauksesta. Kivestä etsimään tarvittiin kaksi eläinlääkäriä, ja silti se oli jäädä löytymättä. Mainio, taitava eläinlääkärimme sanoi jälkikäteen, että hän oli vähällä luovuttaa ja laittaa mahan kiinni, mutta toinen kannusti etsimään vielä. Löytyihän se pikkuriikkinen kives lopulta. 

Tinka lämmitti Tikkiä makaamalla sen vieressä leikkauksen
jälkeen. Tinka tuntui olevan huolissaan pikku Tikistä. 

Toipuminenkin oli työlästä. Tinka makasi Tikin vieressä ensimmäiset ajat lämmittämässä. Haavat paranivat hitaasti ja tuntuivat aina aukeavan uudelleen jostain kohtaa. 

Kastroitu uros on altis lihomiselle, ja Tikin kohdalla se todellakin pitää paikkansa. Se kyllä liikkuu yhtä paljon kuin ennenkin, se ei siis ole laiskistunut, mutta ruokahalu on valtava. Ennen leikkausta se oli hivenen nirso ja söi hitaasti, mutta heti leikkauksesta herättyään sillä oli iso nälkä, ja se on jatkunut siitä asti. Oli suorastaan huvittavaa, miten muutos tapahtui niin välittömästi. 

Olisi kiva antaa sille paljon ruokaa, kun se sitä niin rakastaa. Mutta yritän pitää sen sutjakkana, en tahdo sen lihovan. 

Kastrointi voi vaikuttaa myös koiran luonteeseen arkuutta lisäävästi, kun testosteronintuotanto lakkaa. Tikkihän on arka, joten tätä pelkäsimme. Mutta ei, Tikki ei ole sen arempi kuin ennen, pikemminkin päin vastoin. Tosin sillä on ikävä tapa "lyödä jarrut pohjaan" kesken lenkin. Se alkoi jo ennen leikkausta, mutta se on pahentunut leikkauksen jälkeen. Tätä ei tapahdu silloin, kun olemme kaikki yhdessä lenkillä, vain silloin jos mukana olen vain minä tai vain Lassi. Yleensä se yhdistyy jostain kaukaa kuuluvaan ääneen, esimerkiksi jos jossain metsästetään tai ampumaradalla ammutaan. Sinne on parinkymmenen kilometrin matka, joten minä en oikeastaan niitä laukauksia edes kuule, mutta Lassi on tarkkakuuloisempi. 

On ärsyttävää, kun Tikki kieltäytyy jatkamasta lenkkiä. Viime aikoina olen välillä jättänyt sen kokonaan kotiin ja lähtenyt kävelylle vain Tinkan kanssa.  

Tikki ei ole ylipäänsä kovin älykäs koira. Mutta se pärjää täällä meillä, se on oppinut talon tavat, eikä sen kauhean älykäs tarvitse ollakaan. Ero Tinkaan vain on selvä. 

  

Tinkan tarina

Tinka on nykyisistä koiristamme se vanhempi. Meillä on aina ollut koiria, niin kauan kuin olemme asuneet Solstrandissa. Tutustuin Lassiin vuonna 2005, ja silloin hänellä oli musta narttu Luna, minulla valkoinen pieni uros Kirppu. Luna oli sekoitus karjalankarhukoiraa ja kultaista noutajaa, Kirppu oli katukoira Tallinnasta.

Yhdessä hankimme kolmanneksi Oliverin, parivuotiaan skotlanninhirvikoiran. Näistä kolmesta Luna kuoli ensin, 17-vuotiaana. Sitten oli Kirpun aika täynnä, se eli 16-vuotiaaksi. Oliverkin eli poikkeuksellisen vanhaksi. Joidenkin tietojen mukaan skottiuroksen keskimääräinen elinikä olisi seitsemän vuotta, Oliver eli yli yksitoista. Mutta oli se jo niveliltään raihnainen lopussa. 

Mutta Tinka. 

Tinka eli Timppa eli Tinkerbell syntyi jossain päin Espanjaa ja eli pentuetovereidensa kanssa ensimmäiset ajat auton peräkontissa. Siitä se päätyi eläinsuojelutyötä tekevälle naiselle, joka eli suurella tilalla hevosten ja 70 koiran kanssa. Koirille etsittiin koteja, ne eivät suinkaan asuneet pysyvästi tämän naisen luona. Mutta Tinka oli eri juttu: tuo nainen ei halunnut antaa sitä kenellekään. Tinka oli hänen suosikkinsa. Se näkyi myös ulkoisesti - sen ajan valokuvissa Tinka on oikeasti lihava. 

Tinkasta myös huomaa yhä, että se on saanut erityistä huomiota. Sille on opetettu asioita ja se luottaa ihmisiin. Sillä oli varmaankin oikein mukavat oltavat tuolla hevostilalla. 

Mutta eräänä yönä yllättäen tuo nainen kuoli. Ystäville ja eläinsuojeluporukoille tuli kiire löytää

Tinkabell Espanjassa ehkä
kolmivuotiaana. Ei uskoisi samaksi
koiraksi kuin nykyisin.

kaikille eläimille uudet sijoituspaikat. Tinka päätyi tarhalle. Melko pian sille kuitenkin löytyi ottaja Suomesta. Se sai passin, rokotukset, tarkastukset ja loishäädöt ja lennon Suomeen. 

Kaikki ei kuitenkaan sujunut niin kuin oli tarkoitus. Viime hetkellä Tinkan halunnut naishenkilö peruutti. Muistaakseni syynä oli rahapula. Tinka oli siis Helsinki-Vantaan lentokentällä ilman määränpäätä. 

Lassin tyttärellä Jennillä oli saman järjestön kautta tulleita koiria, ja hän tuli apuun. Tinka pääsi Kiloon väliaikaishoitoon. Jenni muisti, että meillä oli enää yksi koira ja kertoi Tinkasta meille.

Lähdimme Kiloon katsomaan Tinkaa. Siellähän se oli, Jennin takana sohvalla peiton alla peloissaan. Kun se nostettiin sieltä esiin, se oli pelokas mutta kiltti ja rauhallinen. Se myös suostui lähtemään minun kanssani kävelylle. 

Oli selvää, että halusimme Tinkan meille. Heti sitä ei kuitenkaan saanut, vaan menimme kotiin täyttämään kotiselvityslomakkeen ja maksamaan kulukorvausmaksun. 

Muutto Solstrandiin tapahtui pari viikkoa myöhemmin jouluaattona. 

Tinka Solstrandissa noin kuusivuotiaana.

Tinka sai nimen Timppa, Tinka tuntui jotenkin pikkusievältä silloin, puhumattakaan Tinkerbellistä, joka lukee passissa. Timppa kotiutui Solstrandiin, mutta oli edelleen pelokas vieraita kohtaan. 

Lopullinen reipastuminen tapahtui, kun Tikki muutti meille. Tikkiä pelotti moni asia, joten Tinka ryhtyi rohkeaksi. Osoittautui siis, että aikuinenkin koira voi päästä arkuudestaan. 

Myös Timpan nimi muuttui. Tikki oli uros, joten tuntui tyhmältä kutsua narttukoiraa Timpaksi. Lassi kyllä käyttää yhä Timppa-nimeä. 

Tinka on hienoin koira, mitä minulla on ollut. Kaikki elämäni koirat ovat olleet tärkeitä, mutta yksikään ei ole ollut niin kiltti, viisas, ystävällinen ja omistautunut. Se on koko lailla täydellinen koira: oikean kokoinen, ei liian karvainen mutta ei silti palelevainenkaan, reipas ja liikkuva, sosiaalinen. 

Mutta on sillä vikansakin. Se on riistaviettinen, mitä nyt varsinaisesti ei koirassa voi pitää vikana vaan perusominaisuutena, kyllähän koiraan riistavietti kuuluu. Siitä vain on käytännössä usein harmia. Toinen harmin aihe on sen tapa pyöriä hajuissa. Viimeksi se teki sen tänä aamuna. Ei ollut hauskaa aloittaa aamua koiran pesulla. 

Lisäksi sillä on alapurenta ja melko huonot hampaat. Eläinlääkäri on jo joutunut poistamaan siltä aika monta hammasta. Sillä on myös nivelrikko, mikä johtuu todennäköisesti pitkälti sen lihavuudesta nuoruusiässä. Syötän sille päivittäin glukosamiinia ja aika ajoin kipulääkettäkin. Nivelrikko huolettaa. On todennäköistä, että nivelrikon takia Tinka ei tule olemaan yhtä pitkäikäinen kuin Kirppu ja Luna olivat.  

Tinka oli myös muusani, kun kirjoitin romaaniani Lähteen rannalla elämä. Oikeastaan Tinka on kirjan yksi päähenkilö, tosin nimellä Pikku. (Lisätietoja kotisivuillani www.tudeer.fi ja Facebook-ryhmässä Lähteen rannalla elämä.)

Melontakauden muistoissa

 

Päivän viidennen etäpalaverin jälkeen lössähdin eilisiltana sohvalle ja huomasin, että televisiosta tulee Fillaripäiväkirja. En olekaan ennen tullut sitä katsoneeksi. Nyt fillari kulki vesillä – tässä meidän lähistöllä! Jäin siis seuraamaan, mihin matka vie.

Ja kyllä, meidän rantaanhan se toi. Kas.

Viereinen kuva ei ole ohjelmasta, vaan meidän kanoottiretkeltämme viime kesältä. Olemme saapumassa kotirantaan, samaan kohtaan, missä Halttusen Jaska eilen televisiossa rantautui. 

Vappupiknik Yli-Myllyn suojelualueella on meille tullut
jo perinteeksi. Jos lapsia ei ole mukana, voimme
kohottaa kuohuviinitkin.

Ohjelma oli tehty vappuna, jos oikein kuulin. En tiedä oliko se tehty viime vuoden vappuna vai aiemmin, mutta todennäköisesti olemme olleet tuolloin Yli-Myllyn suojelualueella. Meillä on vappuperinteenä käydä piknikillä Yli-Myllyllä. Muuten olisimme varmaankin tavanneet Halttusen Jaskan hänen tullessaan pihaamme.

Tämä ei ollut yhtä suuri yllätys kuin se, kun vuosia sitten luin kunnan sivuilta, että Punelian melontareitin rantautumispaikka on meidän pihassamme! No ei kyllä ole. Otin kuntaan yhteyttä ja

sain kuulla, että sellaisia kaavailuja tosiaan oli joskus ollut, silloin kun Solstrand vielä oli helsinkiläisen seurakunnan omistama. Solstrandin ostoakin kunta kuulemma harkitsi. Mutta suunnitelmat haudattiin, ja niiden päätyminen nettisivuille oli puhdas vahinko. Virhe korjattiin kyllä äkkiä.

Ystäväni Marjo ehdotti, että pystyttäisin makkarakojun rantaan. Hauska idea, mutta en innostunut. Järjestämme kyllä silloin tällöin ravintolapäiviä, ja valkosipulinmyyntiäkin on loppukesällä, mutta jatkuva vierasvirta ei houkuta. On ihanaa, kun käy ihmisiä, mutta suurimman osan ajasta tahdomme viettää kotonamme ihan omassa rauhassa.

Silloin tällöin tähän Vääräjoellekin jokin melontaseurue tulee. Joskus he taistelevat kanoottinsa kivisen kosken läpi Näkyvälle ja nousevat ilmeisesti sitten rantaan jossain ennen patoa. Karkkilaan astihan tästä ei kanootilla pääse, vaikka joki sinne kulkeekin.

On mukava käydä jututtamassa melojia. Kosken ylityksen katsominen on myös joskus viihdyttävää puuhaa. Siinä vesi loiskuu, kanootinpohjat kolisevat kivissä ja kirosanat lentävät. Koirat säestävät haukkumalla rannassa.

Itse lähdemme yleensä melomaan vastavirtaan eli kohti Sinervää ja Teväntöä. Tai siis aina. Viime kesänä vesi oli niin korkealla, että Saarenmaan koskessa virta oli hallitsemattoman kova. Ilmeisesti minun osaamattomuuteni vuoksi kanootti kiepsahti ympäri ja saimme taistella pitkään estääksemme kanoottia karkaamasta ja päästäksemme takaisin kyytiin. Se latisti melontahaluni loppukesäksi.

Alavirran puolella eli Näkyvällä liikumme vain veneellä, harvoin silläkään.

Ilmeisesti ihmiset hyvin tietävät, ettei Punelian reitillä ole mitään varsinaista maihinnousupaikkaa Sinervän jälkeen. Ei sillä, että pistäisimme pahaksemme, vaikka siihen joskus tultaisiinkin. Varsinkaan, jos kyydissä on polkupyörä, jolla matka sitten jatkuu, kuten Jaskalla. Autolla pihaan ajaminen on eri juttu. 

Mutta mukavinta silti on, jos ottaa etukäteen yhteyttä ja kertoo tulostaan. Mielellämme tarjoamme vaikka kombutsat rannassa. Koskikalastajat yleensä ilmoittavatkin tulostaan, sillä Lassi on yhteyshenkilönä kalastajille. Hän koordinoi, ettei samana päivänä turhaan tule useampaa porukkaa. Tosin: ei tästä mitään lohikaloja ole saatu enää vuosikausiin, ja kalastajat ovat satunnaisia kokeilijoita.

Yli-Myllyn vanha torppa on jo siinä kunnossa, että sisäänmenoa en suosittele. Mutta pihapiirissä saa käydä, samoin kauniilla, suojellulla harjulla. Ainakin yhden muunkin pariskunnan olemme siellä tavanneet juuri vappuna kevään herätessä.