Runo runosta

 Kerroin aiemmassa postauksessani käyneeni muissakin kirjoittajapiireissä kuin Lopen opiston ryhmässä. Äsken osui käsiini runo, jonka olen tehnyt harjoitustyönä yhdessä niistä. Tehtävänä oli kirjoittaa "vastaus" runoilijalle mukaillen hänen runonsa tyyliä. 

Valitsin Finlandia-palkitun Sirkka Turkan runoista yhden ja kirjoitin omani sen perään. Tässä: 

 

Sirkka Turkka:

Sinun jalkasi, joista ei koskaan tiedä

                          minne ne ovat menossa.

hymyn kannattelemat poskipääsi.

                          särkyneet silmäsi.

Itku tulee auttamatta, sade,

                          tulee kuin tauti tai talvisota.

Itku, joka itkee itseään,

  koska se on absurdi eikä

                               osaa elää.

Niin kuin tämä tauti, joka ei ymmärrä kuolla.

                          Mutta sade, etkö tiennyt,

                            kun se satoi silmiisi,

                               se rakasti sinua.

 

*****

Oma runoni (vastaus Sirkka Turkan runoon): 

Kyllä minä sinua ymmärrän, vaikket

                          itse sitä tee.

Olet sellainen kuin olet, kylmä, vahva ja

                          niin särkyvän hauras ja tunteva.

Siinähän itket, ikuisuuttasi tai sen puuttumista. Turhaan sitä peität.

                          Kyllä me tiedämme sen olevan emmekä vaadi mitään.

Lohdutat itseäsi, vaikka sinun pitäisi joskus lohduttaa meitä,

   ennen kuin on

          liian myöhäistä.

Myöhäistä kuin maatuvan mäyrän

     joka ei enää löydä mullasta ylös.

Mustikkapensaat suojaan jäniksiltä

Aurinko nousee Liitontalon takaa. 

Pakkasaamu. 

Onneksi eilen teimme lumityöt, eikä piha ole nyt jäinen. Kävelylle lähtiessä pitää kuitenkin laittaa nastakengät jalkaan, sillä Sinervänpolun rinne oli ainakin eilen kirkkaassa jäässä.

Jänis oli jälleen käynyt kasvimaalla. Eilen saimme viimein mustikkapensaat suojattua kanaverkolla. Jänikset saavat luvan löytää ruokansa muualta, me tahdomme kesällä mustikoita omista pensaista.

Pensaita on kuusi, eivätkä ne vielä kertaakaan ole ehtineet tuottaa marjoja kuin maistiaisiksi. Nyt siis suojasimme ne metalliverkolla, jonka kiinnitimme kukkatuilla. 

Verkkoa ei riittänyt viimeiselle pensaalle, joten otin ratkaisuksi ison, muovisen pyykkikorin. Se on vanha, peruja luultavasti siltä ajalta, kun Solstrand oli vielä leirikeskus, ja sitä on käytetty viime vuodet heinien säilömiseen kanalan eteisessä. Heinät oli jo heitetty kanalaan talven mittaan, joten kori jouti vaihteeksi muuhun käyttöön.

Onneksi muovisaavi on vaalea, joten se ei ole paha ulkonäköhaitta lumisessa maisemassa. Keräsin sen ympärille lunta ja tamppasin sen tiiviisti, jotta saavi ei lennä tuulen mukana pois. 

Tällä viikolla on tiettävästi tulossa vielä lisää lunta, joten pian pyykkisaavia ei enää edes huomaa. 

Jäljistä näkee, että jänis on käynyt kasvimaalla
tapansa mukaan myös viime yönä.
Etualan jäljet ovat minun, jäniksen jäljet näkyvät
alhaalla lähempänä rantaa. Mutta oli se käynyt yläpihallakin.  

  

Mustikoita keräämme tietysti metsästäkin,
mutta pensasmustikka on oma lajinsa
ja tahdomme saada mustikkaa myös omasta pihasta.
Tähän mennessä pensaat eivät ole koskaan saaneet kasvaa isoiksi,
koska jänikset ovat napostelleet oksat talvisin. Nyt suojasimme ne. 

Lumentuloa ja viisaita naisia

Taas tulee lunta! Lassi on jo käynyt lumitöissä, mutta lisää tulee koko ajan. Pikkulintuja on vähemmän kuin ennen, mutta tänään sentään oli pieni parvi tiaisia ruokinnalla. 

Eilisilta oli koirille kauhua. Ulkona oli yhtäkkiä mieletön puhuri ja tuisku, juuri silloin kun päästin koirat iltapissalle. Pian sen jälkeen menivät sähköt poikki. Harkitsin jäämistä nukkumaan sohvalle pelokkaita koiria rauhoittaakseni, mutta menimme sittenkin normaalisti yläkertaan. Kun sähköt palasivat, koirat alkoivat haukkua. Mikähän siinä on, että sähköjen räpsiminen niin koiria pelottaa? 

Eilen oli viikon yhdeksäs videopalaveri. Suunnittelimme yhdessä pientä julkaisua kirjoittajapiirimme teksteistä. Porukka on hieno: kolme viisasta naista (minä pöljänä neljäntenä). Hämmästelen ja ihastelen noita elämää nähneitä naisia. He ovat olleet jo vuosia eläkkeellä, mutta hetkessä he ottavat haltuunsa uudet tietokoneohjelmat.

Jitsi-videopalaveriohjelmakin oli heille uusi - osa heistä ei ollut ennen ollut ylipäänsäkään videoyhteydessä. Mutta nehän ovat helppoja, kun vain uskaltaa lähteä mukaan. Sen sijaan Googlen Drive ja Docs ovat hankalampia: itse olen käyttänyt niitä jo vuosia sitten, ja silti niissä on paljon sellaista, joka ei minulle vielä ole selvää. 

Kaija ja Meeri kokeilivat hetken ja totesivat, että tämähän toimii hyvin. Seuraavan kerran tavatessamme mukaan tuli myös Soile ja kokeiltiin lisää. Se oli siis eilen. 

Sekä Kaija että Meeri ovat paitsi erinomaisia kirjoittajia myös lahjakkaita kuvataiteilijoita. Saamme siis kenties julkaisullemme upeat kannetkin. Taitosta huolehtii Kaija, tuosta vain. Eihän se voi olla niin mahdotonta? Jos joku muu sanoisi niin, olisin huolissani lopputuloksesta. Kaijan kyseessä ollessa voin vain huokaista helpotuksesta: asia hoituu, eikä lopputulosta varmastikaan tarvitse hävetä. 

Maailman ilmiöistä kiinnostuneita, avarakatseisia, lämminsydämisiä, lahjakkaita, ahkeria, huumorintajuisia, syvällisiä, kokeneita, elämästään oppineita, hyväntahtoisia ja ennakkoluulottomia naisia. Miten onnekas olenkaan, että olen saanut heihin tutustua! Voisin sanoa, että jo pelkästään sen vuoksi kannatti mennä opiston kirjoittajaryhmään. Mutta heihin olisi kyllä voinut tutustua monessa muussakin paikassa, niin aktiivisia ja osallistuvia he ovat. 

Solstrandin piha peittyi jälleen lumeen. 

Läksyä ja tuntiharjoittelua

Olen useita vuosia ollut mukana kirjoittajapiirissä täällä Lopella. Välillä olen kokeillut muitakin kirjoittajaryhmiä, mutta mikään ei ole vetänyt vertoja Lopen ryhmälle. 

Olen itsekin Lopen opiston tuntiopettaja, joten ryhmiin osallistuminen on luontevaa. Taidan olla kansalaisopistotyyppiä, opiskelen monissa eri ryhmissä tai osallistun niihin muuten. Käyn joogassa, muissa hyvinvointiryhmissä ja luennoilla. Pisimpään ja ahkerimmin olen osallistunut Outi Uotilan vetämään kirjoittajaryhmään. 

Ryhmän jäsenistä on tullut ystäväporukka ja kurssi-illoista tapaamisia, jossa itketään ja nauretaan, puhutaan asiaa ja muistellaan kunkin omia, ainutlaatuisia elämiä. Outin antamat tehtävät ovat usein liittyneet osanottajien omaan henkilöhistoriaan, aika harvoin tehtävät ovat mitään teknisiä harjoituksia. 

Eilen oli jälleen kokoontuminen, etänä tottakai. Se oli itselleni tämän viikon kahdeksas etäyhteystapaaminen, mutta hyvin jaksoin. Outi oli antanut meille etukäteen kaksi tehtävää valittavaksi. Useimmat valitsivat muistelutyyppisen tehtävän, itse otin tällä kertaa runoanalyysin, ehkä aikaa säästääkseni. Välillä tunnen itseni niin kiireiseksi tai olen yksinkertaisesti niin laiska, etten jaksa tehdä kotitehtävää ollenkaan. Nyt runo tuntui sen verran kiinnostavalta haasteelta, että tartuin siihen viime tingassa ja sain kotitehtävän tehtyä. 

Runo oli minulle pieni, hauska arvoitus. Miten monta viittausta tunnettuihin suomalaisiin runoihin siitä löydän? Osa oli ilmiselviä, mutta jäin koettamaan, josko vielä jotain löytyisi. Ajattelin, että olisin voinut täyttää myös analyysini erilaisilla runo- ja kirjallisuuslainauksilla, mutta siihen ei aika riittänyt. Tein sen minkä ehdin. 

Tuntityönä saimme tällä kertaa analysoida lehtikuvaa. Siis harvinaista kyllä, kaksi analysointitehtävää samalle päivälle. Ei haitannut yhtään. Kuvan tarkastelukin osoittautui  yllättävän hauskaksi tehtäväksi. Aikaa oli vain varttitunti, mutta koneellahan on nopeaa kirjoittaa. Hain makuuhuoneesta Hesarin kuukausiliitteen ja otin kuvan, joka sattui osumaan silmiin. 

Liitän molemmat tekstini tähän perään. Okei, käyn ottamassa kuvan myös siitä kuvasta. Tämä onkin viimeinen kuva, jonka vanhalla kamerallani otan. Ostin nimittäin tänään uuden kameran. 

****
Vieressä on nyt se kuva, jonka äkkiä lehdestä poimin. 

Tehtävänanto: Selaa jotain lehteä kotonasi, tai kirjaa, jossa on kuvia. Valitse yksi kuva. Älä käytä etsimiseen kauaa, äläkä välitä, mihin aiheeseen tai juttuun se liittyy.

Kirjoita kuvasta parilla lauseella asia tai kohta, joka on

a) keskeisin kerronnalliselta kannalta
b) tekninen hienous
c) epäonnistunut kohta
d) mielenkiintoinen lisä
e) käsittämätön
f) kaunis

Lopuksi kirjoita kuvalle uusi kuvateksti. Aikaa on kaikkiaan n. 15 minuuttia

Valitsin HS:n Kuukausiliitteestä sivulta 43 pienen kuvan, joka liittyy Pete Parkkosen isoisän etsintään ja löytämiseen television Sukuni salat –ohjelmasarjassa. Kuvateksti lehdessä: ”Pete Parkkonen isänsä Kari Parkkosen kanssa Tanssii tähtien kanssa –finaalissa vuonna 2014."

Kuva on valittu tuohon pitkään lehtijuttuun varmasti siksi, että myös Pete Parkkosen isä Kari on olennainen jutussa. Kysehän on nimenomaan hänen isästään, jota ohjelmasarjassa etsittiin. Tarina tai itse tapaus oli erittäin mielenkiintoinen, isä eli isoisä löytyi ja osoittautui menestyksekkääksi muusikoksi. Hän oli eteläamerikkalainen, ja sekä hänen pojassaan että pojanpojassaan on häneen viittaavat vahvat ulkonäölliset piirteet. Se näkyy tässäkin kuvassa. Lisäksi kuva ilmentää isän ja pojan läheisiä suhteita sekä sitä, että Pete todellakin on julkisuuden henkilö.

Kuva on mitä todennäköisimmin ammattikuvaajan ottama, vaikka se on ilmeisen spontaani. Se on hyvin onnistunut kuva, se toimii sekä teknisesti että tarinallisesti. Isä ja poika halaavat toisiaan ja kaikesta välittyy ilo sekä myös riehakas tilanne, vaikka tausta onkin rajattu kuvasta pois. Kuva on hyvin tiukasti rajattu, todennäköisesti jälkikäteen, siinä näkyvät vain nämä kaksi henkilöä, heidän iloiset kasvonsa ja toisiaan halaavat kädet. Taustalla näkyy vain voimakkaita valoja.

Epäonnistunut kohta on vasemmassa alanurkassa jokin, mikä näkyy, mutta josta ei saa selvää. Jos kyse olisi muunlaisessa käytössä olevasta kuvasta, se todennäköisesti olisi teknisin keinoin piilotettu eli tummennettu näkymättömiin.

Mielenkiintoisen lisänsä kuvaan antaa se, että Pete Parkkosella on suuri afrokampaus, joka näkyy hyvin, kuten myös hänen käsivartensa tatuointi. Isän hellän puristava ote pojan olkapäästä on juuri kuvan kultaisessa leikkauksessa.

Käsittämätöntä kuvassa on etualalle väkisinkin jääneet isän harottavat sormet. Ne kuitenkin vain lisäävät kuvan spontaania luonnetta, ilman niitä kuva voisi olla turhan asetelmallinen.

Kaunista kuvassa on paitsi nuo kauniit miehet myös heidän välisensä suhde sekä tuo riemu, joka kuvasta välittyy.

Yllättävää on se, miten tarkemmalla tarkastelulla kuvasta voi saada niin paljon enemmän irti. Olin nähnyt tuon kuvan lukiessani jutun, mutta se ei ollut kiinnittänyt minun huomiotani mitenkään erityisesti. Olin sivuuttanut sen lähinnä kuvana, jossa näkee myös sen, miltä näyttää tuo Peten ja isoisän väliin jäänyt linkki – siis isä Kari.

Tämän hetken sanomalehti- ja ehkä aikakauslehtikuvienkin valintaan ja olemassaoloon vaikuttaa paljon tämä maailmantilanne. Enää laatulehtikään lähetä jokaista kuvaa ottamaan omaa valokuvaajaansa, vaan kuvituksessa turvaudutaan hyvin usein kohteiden kotiarkistoihin. Joskus myös käytetään haastateltavan itse ottamia kännykkäkuvia tai jopa videoyhteydestä kaapattuja kuvia. Minusta se ei ole ollenkaan huono asia, jos se myös vähentää liikkumista eli kuvaajan lähtemistä autolla tai jopa lentokoneella vain yhden kuvan ottoon. Joskus se myös lisää kuvien autenttisuutta ja lehtikuvien moninaisuutta ylipäänsä.

Uusi kuvateksti: Pete Parkkosen ja hänen Kari-isänsä välit ovat läheiset ja lämpimät. Isoisää ei kuvaan enää saada. 

****

Ja sitten se runo, tai loruhan se pikemminkin on. 

Se on osa runosta Rantariimini. Kirjoittanut Runohiiri. (Tuula Korolainen: Kuono kohti tähteä) (Sori pallukat, ne eivät kuulu asiaan, mutta en nyt äkkiä keksi, millä saisin ne pois tässä ohjelmassa.)

• 1. Järvenselkää
• uiskentelee uikku.
• Pinnan rikkoo
• kalaparvi, muikku.
• 2. Yksin oon, minä hiiri,
• ruohojen keskellä yksin.
• Pöllöpari oksallaan
• tuijottaa vieretyksin.
• 3. Yhtä kotonaan 
• on hiiri kissan suussa
• kuin on hauki,
• joka laulaa puussa.
• 4. Kultainen juusto!
• Metsän yllä täysi kuu.
• Tukeva puusto.
• 5. Metsän seinä
• vihreä ovi.
• Ihminen siitä
• ei sisään sovi.
• Niin kuin heinä
• kaatuu seinä.
• 6. Yksinkukkulalla loistaa
• Satupuu.
• Sen oksat, yli metsän
• kurottuu,
• kun hohtaa kuu,
• kun hohtaa kuu.
• Sen varjoon moni kukka
• lakastuu. 

Kas, perin erikoinen runo: lapsille kenties tarkoitettu, eikä ehkä sittenkään.

Heti oitis runosta pelmahtaa esiin kokonainen kuolleiden runoilijoiden seura. Siellä on Koskenniemi, Hellaakoski, Leino ja nuorimmaisena vielä Rasakin. Viita kurkistelee pariinkin otteeseen, ja jos tarkkaan katsoo, voi olla näkevinään myös itsensä Pohjanpään ja Haavion.

Niinpä runo sitten poukkoileekin näiden herrojen tahdissa sinne sun tänne. Tai eipä tahdissa lainkaan, vaan epätahdissa riimistä ja tunnelmasta toiseen. Se tuo hauskoja oivalluksen elämyksiä ja löytämisen riemua ja antaa välillä mahdollisuuden syvällisiinkin ajatuksiin. Kuluneet kielikuvat sitten mätkähdyttävät juustokuusta ruohikkoon.

Nautinto ja ilo tämä Suomen luonto meille on. Minkäs teet, kun koko luonto kaikkine vuodenaikoineen on yhtä runoa. Sen lyyrisyys ja kauneus on kuvattu sanoin niin monesti: ne säkeet ovat meille tuttuja ja ah, niin rakkaita. Ei luonto saakaan muuksi muuttua! Ja jos et onneksesi vielä ole kuuttakymmentä vuodenkiertoa täällä tätä kaikkea tutkaillut, voi havainnoista monikin olla sinulle vielä uusi ja ennen kokematon. Elät ne vahvasti ja kun luet sata vuotta sitten kirjoitettuja tekstejä, havaitset, ettei ihminen ole sadassakaan vuodessa saanut luonnosta muuttumaan sitä, mikä siinä parasta on.  

Miksi, oi miksi emme siis kierrättäisi vanhoja riimejä? Jos se pysyy päällä, se on yhä käyttökelpoinen. Voit yhdistellä sen osia hieman uusin tavoin, voit täydentää niitä jollain uudella asusteella tai korulla, voit kohottaa helmaa tai muodistaa detaljeja – perusta pysyy.

Suomen kieli, Suomen mieli, nouse, lennä kaikumaan!

Ja niitä tunnelmia sitten? Kyllä, tunnelmasta toiseen säkeet meitä heittelevät, estoitta ja säälimättä. Runoilija tuntuu ottaneen, mitä eteen on sattunut tulemaan, joten meidänkin on hypittävä laidasta laitaan. On rauhaa, on yksinäisyyttä. Äkkiä edessä on uhkaa ja pelkoa, ja pian jälleen hilpeyttä. Kohtaamme myös luonnon tuhoa, ihmisen ja luonnon ristiriitaa, mutta jälleen lopussa on edessä haikeus ja suru.

Runoviitteitä:

Koskenniemi: Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin

Hellaakoski: Nous hauki puuhun laulamaan

Lauri Viita: eläinrunot + Kun olen kuollut

Eino Leino: Ruislinnun laulu korvissani tähkäpäiden päällä täysikuu

Risto Rasa: Metsän seinä on vihreä ovi

Mahdollisesti myös: Paavo Haavikko: Puut, kaikki heidän vihreytensä

Kasimir Leino, Lauri Pohjanpää, Martti Haavio

Kirsi Kunnas: Satupuu 

Vietin iltaa koronasairaan kanssa

 Ylläoleva on klikkiotsikko. Totta kuitenkin on, että vietin perjantai-iltaa sellaisen ystäväni seurassa, jolla on todettu koronavirustartunta. Sairas hän olikin, ja poistui seurasta ennen meitä muita. Ymmärsimme väsymyksen ja voimattomuuden.

Mutta en siltikään ole altistunut. En ole karanteenissa, vaan aion ensi viikolla palata normaalisti talvilomalta töihin. 

Selitys on tietysti näissä mahtavissa nykyajan yhteydenpitovälineissä. Millaista olisikaan tämä aika ilman internetiä? Mitä jos ei olisi Facebookia, WhatsAppia, sähköpostia, Messengeriä? Espanjantaudin aikaan ihmisillä ei ollut edes puhelimia!

Mutta nyt. Nyt meillä on kaikki nuo ja sen lisäksi vielä esimerkiksi Meet, Teams, Jitsi, Zoom... Kaikki ovat olleet kovassa käytössä etätyötä tehdessä. Minäkin olen marraskuusta asti hoitanut osan töistäni etäyhteyksin. 

Mutta nyt ei ollut kyse työnteosta vaan vapaa-ajasta. Perjantaina oli taas se pitkään odotettu ilta, jolloin tapasin kaukana asuvia ystäviäni yhteisessä Zoom-istunnossa. Meistä yksi asuu Pohjanmaalla, kaksi Helsingissä, kaksi Vantaalla ja minä täällä Lopella. 

Ja nyt yhteen pääkaupunkiseudulla asuvista oli iskenyt COVID-19. 

Onneksi hän jaksoi kuitenkin tulla seuraamme. Muutaman tunnin hän jaksoi jutustella, me muut jatkoimme puolille öin. 

Ihme olisikin ollut, jos me kaikki olisimme taudilta säästyneet. 

Viimeksi olimme tavanneet fyysisesti tasan vuosi sitten Pohjanmaalla asuvan Saaran syntymäpäivillä. Mikä onni, että sittenkin lähdin tuolloin matkaan, vaikka harkitsin sitä pitkään! Juhlat olivat ikimuistoiset, ja tapasimme myös paljon muita tuttuja. 

Sen jälkeen emme ole tavanneet -- paitsi Zoomin välityksellä. 

Tosin pohdimme jälleen kerran tuon vuodentakaisen reissun jälkiaikoja. Tuolloin mitään rajoituksia ei vielä ollut ja koronavirusta oli raportoitu vain muutama tapaus. Koko matkan aikana läpi Suomen näin yhden ainoan ihmisen, jolla oli maski. Se oli Tampereen asemalla, aasialaisen näköinen nainen työnsi lastenrattaita maski kasvoillaan. 

Mutta juhlien jälkeen sairastui meistä moni. Myös minä olin kipeänä, vaikken yleensä sairasta flunssiakaan. Olin jonkin aikaa poissa töistä ja kävin sitten myös terveyskeskuksessa sairaanhoitajan tarkastettavana. Tuolloinhan ei mitään rutiininomaisia koronatestauksia vielä ollut, mutta eikähän hän sittenkin olisi osannut epäillä koronaa, jos siihen olisi ollut mitään syytä. Todennäköisesti meillä oli jokin ihan muu virus. Tartunta ei kuitenkaan olisi ollut mahdoton, sillä samassa junassa matkusti myös suoraan Itävallasta tulossa ollut riehakas lasketteluseurue. 

Ei enempää koronasta! Piti kirjoittaa etäyhteyksistä. Niitä kiitän, vaikka tiedän ensi viikon opetustunneista tulevan jälleen rankkoja. Onneksi olen vähentänyt työtuntejani, joten kyllä minä jaksan. Hyvin jaksan.

* * *

Asumme Sinervänniemellä, jonka toinen reuna rajautuu Sinervä-nimiseen järveen. Kävin eilen sen vastarannalla katsomassa erään ranta-asukkaan omaa jääveistospuistoa. Olipa upea! 

Hän siis harrastaa avantouintia, ja tehdessään avantoa hän tietysti joutuu sahaamaan jääpalat irti. Ne ovat tänä talvena olleet yllättävän paksuja - luulin, että jää on ollut täällä päin ohutta. Sen sijaan, että hän jättäisi jäälohkareet jäälle, hän vetää (raahaa! Painavin oli kuulemma 75-kiloinen!) ne lumikolalla ylös pihaansa ja muovailee niistä patsaita. Tätä hän on tehnyt jo useana vuonna. 

Nyt vain on ollut niin monta lämmintä päivää, että patsaista ei enää ole paljon jäljellä. Ensi viikolla on tiettävästi tulossa taas kylmää, mutta tuskinpa uusia paksuja jäitä enää ehtii muodostua. 

Kuusesta on moneksi

 

Ennen kuin luet: arvaapa, mitä kuvassa on!

* * *

Vastaus:

etualalla on inkivääriä pilkottuna, taaempana palana. Vihreässä kasassa on kuusenkerkkiä. 

Entä arvaatko, mihin niitä käytetään?

Okei, meillä pullotettiin tänään kombuchaa. Kolme vichykorillista: puolet maustettiin inkiväärillä ja puolet kuusenkerkillä. 

Olemme kokeilleet mausteena myös mustikkaa ja vadelmaa ja muistaakseni myös kanelia. Mutta inkivääri ja kuusenkerkkä ovat olleet parhaita. Puolukkaa oli tänään tarkoitus kokeilla, mutta se nyt jäi. Epäilen, että se ei maistuisi juuri miltään. 

Kuusenkerkät ovat tietysti pakastettuja, eihän niitä puissa vielä ole. Mutta kevät etenee, eikä aikaakaan, kun kerkät ovat taas kasvaneet kuusiin. Keruuaika on nopeasti ohi, joten on oltava valppaana ja laitettava sitten pakastimeen ne, joita ei heti tule käytettyä. Pakastus ei haittaa niitä lainkaan, ne ovat yhtä maukkaita sulaneina. 

Kuusi on monikäyttöinen kasvi. Me olemme käyttäneet lähinnä kerkkiä, no, toki kuusipuuta on myös käytetty polttoaineena. Mutta keittiössä kerkät ovat mainioita. 

Olemme tehneet kuusenkerkkäsiirappia kahdella eri tavalla, sekä keittäen että auringossa valuttaen. Jälkimmäinen oli oikeastaan parempaa. Viime kesänä teimme myös hilloketta. Keitimme kerkät sokerin kanssa ja pilkoimme lopputulosta hieman sauvasekoittimella. Kuusenkerkkähilloke oli ihmeen hyvää ja se sopi moneen: sekä suolaisten että makeiden piirakoiden lisukkeeksti että esimerkiksi juustojen kanssa. Laitoin sitä joskus myös puuron päälle marjojen kanssa. 

Mausteena olemme käyttäneet kerkkiä paitsi tuossa kombuchassa myös valkosipulisäilykkeissä. Syksyllä 2019 meillä oli niin valtava valkosipulisato, että päätimme tehdä osasta säilykkeitä. Selvitimme asian terveystarkastajan kanssa ja kävi ilmi, että koe-erää saa valmistaa yhtenä vuonna ilman sen kummempia lupia. Toki noudatimme kaikkia hygienia- ja etikettivaatimuksia. 

Teimme noin 300 purkkia valkosipulisäilykkeitä, puolet nimellä Hunajaisen lempeä ja puolet nimellä Tiukan tulinen. Tiukan tulisessa oli omia chilejämme, Hunajaisen lempeässä oli hunajan lisäksi juuri kuusenkerkkiä. Se oli myytäessä se suositumpi.

Lopulta kävi niin, että säilykkeet loppuivat kesken. Ne olivat siis suosittuja, mutta niin suuritöisiä, että toista kertaa emme siihen urakkaan ryhdy. 

Hauska kokeilu se kuitenkin oli. 

Alakuvassa on tämän päivän pullotuksiamme. Sinikorkkiset on maustettu kuusenkerkällä, oranssikorkkiset inkiväärillä. 

Nyt pullot saavat vielä olla pari viikkoa huoneenlämmösssä ja sitten viemme ne kellariin. Uusi satsi kombuchaa laitetaan kypsymään heti, kun olemme saaneet ostettua lisää teetä. 

Pihkasalvaa

Kävin pitkästä aikaa postilaatikolla, ja siellähän oli postia. Ihana ystäväni Erja Noroviita oli lähettänyt ystävänpäivätervehdyksen ja sen mukana muovipussissa itse tekemäänsä pihkasalvaa. Aivan mahtavaa!  

Meillä on käytetty pihkasalvaa jo pitkään. Opin sen naapurin erikoissairaanhoitajalta, joka on myös haavahoitaja. Pihkasalvalla hoidettiin skotlanninhirvikoiramme Oliverin haavoja ja sillä on hoidettu myös monet meidän ihmisten haavat. 

Apteekin pihkavoide vain sisältää huomattavasti vähemmän pihkaa kuin tämä Erjan tekemä. Tässä pihkaa on peräti 40 prosenttia, loppu on rypsiöljyä ja mehiläisvahaa. Erjallahan on myös mehiläisiä. Tämä tuoksuukin aivan toiselle kuin apteekin voide: huomattavasti voimakkaammalle.

Pihkat tähän on kerätty täältä naapurikylältä Salonkylältä sekä Tesjoelta, jossa Erja asuu. 

Nyt alkaa meilläkin pihkankeruu. Vielä kun saamme mehiläisvahaa, voimme itse valmistaa kuusenpihkavoidetta. Kiirettä ei ole, sillä tämä on hyvin riittoisaa. 

* * *

Minulla on ollut iho-ongelmia, joiden vuoksi olen juossut lääkäreillä. Välillä olen raapinut ihoni niin rikki, että se on tulehtunut. Muistan, kun ensimmäisen kerran mainitsin pihkavoiteen lääkärille. Ilmeisesti hän ei ollut siitä ja sen ihan todistetusta tehosta tietoinen, koska hän katsoi minua hieman ivallisesti, kuin olisin joku hörhö. 

Tosiasiassa pihkavoidetta käytetään tiettävästi ihan sairaalahoidossakin. Pikainen google-lainaus: " Tutkimuksessa kävi ilmi, että pihka pystyy tekemään toimintakyvyttömäksi jopa sairaalabakteerina tunnetun MRSA:n. Pihkavoiteella on käyttöä sairaaloissa sääri- ja makuuhaavojen sekä leikkaushaavojen jälkihoidossa. Pihkavoide nujertaa myös sitkeän jalkasienen." (Cederberg) 

Tässä linkki myös Duodecim-lehden artikkeliin aiheesta: https://www.duodecimlehti.fi/duo97315 

Toinen yhtä lailla vaikuttavaksi todettu haavanhoitoaine on hunaja. Apteekeissa myydään kalliilla hinnalla pieniä tuubeja Manuka-hunajaa, mutta mitä ilmeisimmin ihan tavallinen suomalainen hunaja toimii yhtä hyvin. 

Sivun kuvassa on parin päivän takainen pakkasaamu täällä Solstrandissa. Nyt näkymä on täysin toisenlainen, märkä ja harmaa.