”Yksinäinen ritari kosken rannalla” eli Pilpalan Paroni

Elettiin 1950-luvun loppua. Lehti-ilmoitus kiinnitti vasta eronneen Katarina von Essen-Liliuksen huomion, ja hän vastasi siihen. Ilmoituksessa Yksinäinen ritari kosken rannalla etsi elämälleen sulostuttajaa. 

Katarina oli pappisperheen kaunis tytär Pohjanmaalta, Sven pitkä ja tyylikäs herrasmies Helsingistä. Elokuussa 1960 Sven Edvin Leppänen ja Katarina vihittiin, ja Katarina muutti asumaan Sinerväkoskelle, nykyiseen Solstrandiin. Sven Leppäselle avioliitto oli kolmas, Katarinalle toinen.

Parveke (oikeammin sanottuna altaani), jolla Sven Edvin soitti gramofoniaan niin, että ajan iskelmät kaikuivat halki kylän. 

Sven Edvin oli ollut viinaan menevä lakiasiainhoitaja Helsingistä. Saatuaan lääkäriltä ”kuolemantuomion” eli arvion, että hän ei tule elämään enää kauan keuhkojensa vuoksi, hän jätti Helsingin ja osti Pilpalasta Sinerväkosken talon ja määräalan Sinerväniemen tilasta vuonna 1956. Kun kaunis Katarina löytyi, hän teki raittiuslupauksen, ”jos vain Katarina hänet ottaa”.

Katarina otti, mutta niin otti Sven Edvinkin, nimittäin viinaa. Raittiuslupaus ei siis pitkään pitänyt. Sven Edvin jatkoi huvilallaan suureellista elämäänsä, ja siihen kuului myös juhliminen. Hänellä oli Packard-merkkinen auto, mutta jos kuskia ei ollut, piti käyttää ”ula-taksia”.

Kyläläiset kutsuivat Sven Edviniä Pilpalan Paroniksi, sillä häntä pidettiin keikarimaisena. Hän oli aina huolitellusti pukeutunut, eikä mainetta vähentänyt se, että hän ”tuli Helsingistä ula-taksilla” maalaiskylään, jossa jo pelkkä auton näkeminen oli vielä likimain harvinaista.

Katarina von Essenin syntymäpäivä oli huhtikuun lopussa. Sven Edvin lähtee hankkimaan hänelle syntymäpäivälahjaa. Tulee ilta, mutta miestä ei kuulu takaisin. Vasta aamuyöllä Katarina kuulee autojen äänen, ja hän menee tulijoita vastaan pihamaalle aamutakissaan. Autoista kömpii ulos tuon ajan superjulkkis Olavi Virta mukanaan koko orkesteri soittimineen. Olavi Virta laulaa Katarinalle syntymäpäivätangot.

Olavi Virta orkestereineen oli ollut esiintymässä ilmeisesti Aulangolla tai kenties Pekolan tanssilavalla lähellä Aulankoa. Sieltä Sven oli heidät yhteisen juhlinnan jälkeen sitten tuonut mukanaan Sinerväkoskelle. 

Katarina oli elämää nähnyt nainen eikä vähästä hätkähtänyt. Hän oli huumorintajuinen, empaattinen ja välitön ihminen, joka oli kokenut paljon ja ymmärsi erilaisia ihmisiä. Huumorintaju riitti kestämään myös Sven Edvinin elämäntapaa - aikansa.

Kosken rannalla Sinerväkoskella on maistunut kuohuviini jo 1950-luvun lopussa. 

Sven Edvinillä oli gramofoni, jota hän soitti parvekkeella niin kovalla, että se kuului perimätiedon mukaan Hyrrylle asti. Töitä tekevät maalaisnaapurit saivat kuulla ajan iskelmiä maita kuokkiessaan. ”Tuo karu kasvumaa / ei saata lannistaa / sen sielua niin ylpeää ja kuumaa…”

Muilla tavoin kyläläiset eivät Sinervänniemen pariskunnasta juuri kuulleetkaan. Leppäset eivät pitäneet yhteyttä täkäläisiin, vaan viettivät huvilaelämää vieraidensa kanssa. Pihassa oli jokin kukkapenkki, ei muuta. Omenapuut ja marjapensaat toki tuottivat satoa.

Svenin ja Katarinan aikaisista omenapuista valtaosa on yhä olemassa Solstrandin puutarhassa.
Tänä vuonna, vuonna 2021, omenapuut kukkivat erityisen upeina. 

Sven Edvinin tuhlaileva elämäntyyli söi säästöjä. Tienestejä saadakseen Katarina-rouva piti kesävieraita eli täysihoitolaisia. Vieraista osa oli omia ystäviä, osa lehti-ilmoitusten perusteella Helsingistä tulleita. Ruoka oli usein vähissä, ja eräänkin kerran talossa oli lähinnä perunaa ja juureksia. Vieraat piti kuitenkin ruokkia, joten Katarina paistoi voissa leivänmuruja ja sipulia, lisäsi kermaa ja sai aikaan herkullisen kastikkeen. Kesävieraat olivat haltioissaan.

Katarina ei ollut puutarhaihminen, mutta ruokaa hän osasi laittaa. Oman puutarhan hedelmistä ja marjoista syntyi moni herkullinen hillo ja gelé.

Mutta elämä Sven Edvinin kanssa ei ollut helppoa. Sven oli mustasukkainen ja rahankäytössään holtiton. Lisäksi ryyppykaudet olivat rankkoja. Avioero oli väistämätön. 

Asumusero alkoi kesäkuussa 1964 ja avioero tuli voimaan seuraavan vuoden elokuussa. Katarina von Essen itse asui tuolloin jo Tukholmassa sukulaistensa luona.

Katarina palasi Suomeen ja lähti Alajärvelle Eero Nelimarkan ateljeehen töihin. Hän tapasi uuden miehen ja sai kaksi lasta. Ensimmäisestä avioliitostaan hänellä oli tytär Anjuta, joka oli erossa valitettavasti määrätty isälleen. Sven Edvinillä ei tiettävästi ollut lapsia. 

Sven jäi aluksi Sinerväkoskelle. Rahat olivat loppu, joten isoa taloa ei ollut varaa lämmittää. Sven asui loppuajat kosken rannalla sijaitsevassa vanhassa mökissä. Pilpalalainen Pekka Sahari kertoo olleensa viimeinen kyläläinen, joka näki Sven Leppäsen elossa. He matkustivat samalla linja-autolla Helsinkiin. Sven jäi pois Messuhallin kohdalla ja katosi kaupungin vilinään.

Sven Leppänen muutti Malmille ja asui siellä omakotitalon pienessä vinttihuoneessa. Katarinan tytär Anjuta vieraili ainakin kerran Malmilla hänen luonaan. Anjuta kertoo: "Sven oli mukava, leppoisa vanhempi herrasmies. Iloinen. Hänen vinttihuoneensa oli äärimmäisen siisti. Siellä oli pari kaunista taulua ja matto.”

Elämänsä loppuvuosina Sven oli täysin raitis. Edelleen hän oli aina huoliteltu ja siististi pukeutunut. Anjutan sanoin: ”Kaikki meni, mutta kengät kiilsi.”

Ruotsissa prinsessojen ja aatelisten seurassa elänyt Katarina ei kotiutunut maalaispitäjään Pohjanmaalle. Hän oli kaivannut turvallisuutta, mutta elämä maaseudulla ei vastannut odotuksia. 

Onneksi ystävyys Katarinan ja Helsingin Malmilla asuvan Svenin välillä säilyi erosta huolimatta. Sven Edvin vietti pitkiä aikoja myös Katarinan luona Alajärvellä, jossa hän sai asuttavakseen pienen pihamökin. Miehelleen ja muille alajärveläisille Katarina ei voinut kertoa, että kyseessä oli hänen entinen aviomiehensä, vaan Sven Edvin esiteltiin Katarinan serkkuna.

Katarina kuoli vuonna 1985 keuhkosyöpään. Sven Edvin puolestaan kuoli vuonna 1983 74-vuotiaana. Hänet on haudattu Honkanummen hautausmaalle. 

* * *

Tiedot on koottu vanhoista asiakirjoista, Pilpalan kyläläisiltä sekä Katarinan tyttäreltä Anjuta von Esseniltä.

Solstrandin tila sijaitsee Sinervänniemellä, josta kaupan yhteydessä vuonna 1956 lohkottiin Sinerväkoski-niminen määräala. Vuonna 1964 paikan osti helsinkiläinen Matteus-seurakunta, jolloin nimeksi tuli Sommarhemmet Solstrand. 

Solstrandin nimi on säilynyt, vaikka paikka siirtyi yksityisomistukseen 2000-luvulla. Nyt Solstrand on meidän kotimme.  

Kanala on kalkittu

Helsinkiläinen ystäväni ilmoittautui vapaaehtoiseksi kanalan siivoajaksi. Ahh! Hän halusi kuulemma kokea senkin kerran elämässään. Kunpa hän haluaisi kokea sen toistekin! 

Kanalamme on Serafia-muorin mökin saunassa, ja sen vuosisiivoukseen kuuluu myös entisen keittiön ja perähuoneen siivous. Hommaa siis riittää. Keittiössä on puutarhanhoitotarvikkeet ja perähuoneessa kanojen ruoat. 

Meitä oli kolme naista, joten tällä kertaa urakkaan ei kuulunutkaan koko päivää. Nyt kanala on siivottu ja kalkittu ja siellä on uudet puhtaat oljet ja pesäheinät. 

Serafian keittiö on nyt puutarhavaja. Tavaraa kertyy enemmän kuin mahtuisi, joten ihan siistiltä siellä ei koskaan näytä. 

Ruokatynnyrit ovat Serafian makuuhuoneessa järjestyksessä. Talvella huoneessa on säilytyksessä muutakin, joten pari päivää sitten siellä ei näyttänyt vielä näin tyhjältä. Pihakeinukin odottaa nyt rannassa, josko joku osaisi ja jaksaisi koota sen.

Serafian keittiö. Tässä asui 1800-luvulla 11 lasta synnyttänyt Serafia Walden, todennäköisesti viimeiset vuosikymmenet yksikseen. Serafia oli "jonkinlainen velho tai noita" aikalaiskuvauksen mukaan. 

Kanoja on nyt kuusi, kukkoja kaksi. Joku saisi alkaa hautoa, niin saataisiin tipuja. 

Valkoisten kukkien aika - ja vähän keltaistenkin

 On taas valkeiden kukkien aika. Metsissä näkyy paikoin valkovuokonvalkoista lähes yhtä paljon kuin ihanaa kevään vihreää. Pihassakin on monia valkokukkaisia kasveja kukassa. 

Sammalleimukin alkaa juuri kukkia violetein ja myös valkoisin kukin, mutta nyt keskityn vain luonnonvaraisesti kasvaviin, itse paikkansa valinneisiin. 

Tuon keskimmäisen nimeä en nyt saa päähäni. Tunnistatko sinä sen? Tuosta kuvasta tunnistaminen vaatii todellista kasvituntemusta, kun vain kukat näkyvät. Mutta ajankohta kertoo paljon. 

 Ja sitten niitä keltaisia! Keltavuokkoa en ole täällä meillä nähnyt koskaan ennen, enkä kylläkään koko Lopella. Varmasti niitä on muuallakin. Itse olen nähnyt niitä muistaakseni vain Ahvenanmaalla. Todella kaunis se on!

Rentukat alkavat olla parhaimmillaan. Niitä on alhaalla joen varressa paljon. Nyt lähden ihailemaan niitä. Lassi laittaa meille kala-aterian ja aion juoda oluen. Aamulla ahersin perunapellon muokkauksessa - tosin tässä on jo ollut useita tunteja aikaa levätä ja kuivattaa hikeä. Mutta koen silti ansainneeni oluen!

Pientä, yksityistä ja henkilökohtaista

Tänä keväänä olen tehnyt kolme anomusta. Niiden teko oli aika iso urakka, ja jännitän vastauksia. Tosin olen melko varma, ettei myönteisiä vastauksia tule. Jännitän silti, vaikkei kyse ole edes itsestäni. Itse en ole pyrkimässä mihinkään. Jos tai kun kieltävä vastaus tulee, minun ei pitäisi ottaa sitä henkilökohtaisesti. Luullakseni otan kuitenkin. 

Kun mietin sitä, hoksasin, että olen aika harvoin uskaltanut mihinkään hakeakaan, koska olen pelännyt torjutuksi tulemista. Paitsi kerran erehdyin - kovin ajankohtaisessa asiassa. Suostuin siis kuntavaaliehdokkaaksi. Tarkoitus oli mennä vain listantäytteeksi hankkimaan muutama ylimääräinen ääni. Tulos oli suuri yllätys: jouduin kunnanvaltuutetuksi. Ja vielä ainoaksi ryhmässäni, valitsematta jäivät vanhat konkarit. Neljä vuotta yksin valtuutettuna; ei, ei ollut hauskaa. Tosin opin noina neljänä vuonna valtavasti, ja olihan se kaikkiaan hyvin mielenkiintoinen kokemus. 

Toista kertaa en kuitenkaan tee samaa virhettä. Ei minusta ole poliitikoksi. Ei edes ehdokkaaksi. 

Muutamaa työpaikkaa olen elämäni varrella hakenut. Pikkutyttönä, 15-vuotiaana, hain töitä Kennelliitosta ja siellä sitten vierähtikin melkein 16 vuotta. Sitä ennen olin hakenut kauppa-apulaisen paikkaa, olin siis kaupassa kesätöissä. Ja koirakennelissä. Kennelliitosta lähdin Kainuun Sanomille, OKL:stä valmistuttuani Kotkaan, sitten Ouluun ja sitten Karkkilaan. Näin moneen paikkaan minut siis on valittu! Sen sijaan en päässyt museo-oppaaksi enkä yhteen toimistotyöhön silloin 15-vuotiaana. Se oli kyllä onni. Kaikki on mennyt hyvin näin.

Ai niin, kerran hain EU:hun. Se oli mielenkiintoista. Olen hakenut myös kuvaussihteeriksi Ylelle. Ja Helsingin Sanomien toimittajakouluun. Mihinkään näistä en siis ole päässyt. 

EU-haussa oli seitsemän kilpailuvaihetta ja läpäisin kuusi ensimmäistä. Joka vaiheessa noin puolet karsiutui, ja lopulta meitä oli kai 30, joista 11 valittiin. Tai jotain sensuuntaista. Asemapaikka olisi ollut Luxemburg. Onneksi viimeisessä vaiheessa eli haastattelussa karsiuduin. Olisi ollut ihan kauheaa joutua muuttamaan Luxemburgiin!

Miksi minä näitä kerron? Ihan muuten vain. Muistelen. 

Luin tänä aamuna Hesarista Miisasta, joka on Suomen seuratuin ihminen. Ai et tiedä kuka? No en minäkään tiennyt. Hän on vloggaaja vai miksihän heitä nykyään pitäisi sanoa. Videoi siis itseään ja omia asioitaan ja ihmiset katsovat ja kokevat olevansa hänen ystäviään.

Kuulemma juuri henkilökohtaiset, yksityiset ja pienet asiat ovat niitä, jotka ihmisiä kiinnostavat. Hmm. 

Solstrandin rannassa paistaa tänään aurinko.

Illan rauhaa

Tänään on ollut rauhallinen päivä. Olemme saaneet tehtyä kylvöhommia. Nyt nautitaan illasta television ääressä. Olen katsonut kaksi osaa erinomaisesta Pala sydämestä -sarjasta. 

Tosiasiassa teen tämän postaukset vain siksi, että kokeilen miten tämä sujuu kännykällä. Ei tässä mitään asiaa ole. 

Hyvää huomenna alkavaa uutta viikkoa kaikille! 

Kukkapenkkikritiikkiä

 Rakastan kukkia. Mutta taidan sittenkin rakastaa enemmän vihreitä kasveja.

Suosin kukka-asetelmissakin luonnonkukkia, mutta ovathan jalostetut puutarhakukat tietysti helpompia ja usein kestävämpiäkin maljakossa. Keskimmäisessa kimpussa on puutarhakasveja, reunimmaisissa luonnonkukkia ja viljaa. 

Meillä on suhteellisen suuri puutarha, josta isossa osassa kasvaa kukkia. Vuosi vuodelta tunnen itseni yhä enemmän typeräksi kitkiessäni kukkapenkkejä. Millä perusteella nypin pois luontaisesti paikalla kasvavat kotimaiset kasvit ja jätän siihen muualta tuodut (joiden odotan sitten kukkivan pienen hetken jossain vaiheessa kesää)?

Yksi kauneimmista kukista on mansikka. Nämä ovat ukkomansikoita.
Luin äsken kalenteristani, että viime vuonna tähän aikaan ahomansikka jo kukki meidän pihassa.

Nurmikkoa en olekaan leikannut koskaan. Tasainen nurmikko ei vastaa kauneusihanteitani ollenkaan, ja nurmikon leikkuu tuntuu lähes yhtä turhalta kuin lehtien puhaltaminen. Mieluummin katselen sammalta, varvikkoa tai vaikkapa heinikkoa. On meillä ruohikkoalueitakin, niitä niitämme pari kertaa kesässä.

Olen ymmärtänyt, että puutarhanhoidon suosio on kasvanut viime vuosina. Ymmärrän oikein hyvin, että puutarhassa on kiva puuhastella, mutta minä kyllä käytän aikani mieluummin hyötykasvien hoitoon ja muut ajat ihastelen luonnonkasveja. Ja kun ajattelen kaikkea sitä turve-, lannoite- ja jopa myrkkymäärää, jota kukkapuutarhoihin työnnetään, ymmärrän yhä enemmän myös kiviaiheita puutarhassa. Jos ei tahdo, että vihreä rehottaa, niin kivethän ovat varteenotettava vaihtoehto. 

Ketoneilikka kasvaa Suomessa luonnonvaraisenakin, mutta Solstrandiin ne on varmaankin tuotu.
Ne ovat hyvin elinvoimaisia, eikä niitä tarvitse mitenkään hoitaa. 

Puutarhanhoito ei siis ole täysin harmitonta touhua. Valtaosa haitallisista vieraskasveistamme on peräisin kukkakasvipuutarhoista, yleensä siis ihan ihmisten kotipihoista. 

Siitä meillä on kokemusta omassa pihassakin. Ensimmäiset vuodet, jotka täällä asuin, taistelin kurttulehtiruusua vastaan. Työ oli rankkaa, mutta se onnistui. Lumimarjapensasta ja orapihlajaa tunkee milloin mistäkin joka kesä, samoin isokiertoa saa kitkeä yhä, vuosien jälkeen. Sen sijaan lupiinien edessä olemme antautuneet. Niistä emme pääse varmaankaan koskaan eroon. 

Kaikki nuo kasvit on ihminen tänne varta vasten istuttanut. Olisipa jättänyt istuttamatta! 

Helpoin vieraslaji on jättipalsami. Sitä ei ole meillä koskaan ollut, mutta monesta muusta paikasta olen sitä kitkenyt, varmasti satoja kiloja. Se on helppo, yksivuotinen kasvi: riittää kun sen kiskaisee irti (ennen siemenvaihetta) ja jättää aurinkoon kuivumaan. Jos niitä on paljon, voi tehdä kasan ja pomppia päällä. Parin viikon kuluttua voi tehdä seurantakierroksen ja kitkeä myöhäisherännäiset. Seuraavana vuonna niitä on enää vähän. Mutta jos ne ehtivät jo siementää, ei kannata tehdä mitään, vaan palata asiaan seuraavana vuonna. Niin ja jättipalsamihan on täysin turvallinen, sen voi vaikka syödä itse tai syöttää lampaille.  

Paljon, paljon hankalampia siis ovat kurttulehtiruusut ja orapihlajat, etenkin kun ne ovat vielä niin piikkisiä. Ja huh, kaukasianjättiputki! Kiitos, Solstrandin vanhat puutarhurit, ettette sitä meille tuoneet! 

Maitohorsma on kaunis ja monikäyttöinen. Se on kokonaan syötävä ja kukkivana kaunis.
Meidän pihassa saisi olla sitä enemmänkin. 

Vappubrunssilla Yli-Myllyllä

Vapunpäivän retki Yli-Myllyn suojelualueelle on meille jo perinne. Matka ei ole pitkä, ja Yli-Myllyllä on syytä käydä muutenkin näin alkukeväästä katsomassa, miten paikat ovat selvinneet talvesta. 

Yli-Myllyn harjun rinteessä eläinten polut risteävät. 

Rakennukset ovat jälleen vuotta vanhempia ja rähjääntyneempiä, mutta pystyssä ne ovat pysyneet.

Nautimme eväämme perinteisesti yläpihalla.

Viime vuosina olemme vappuisin tavanneet Yli-Myllyllä muitakin kulkijoita. Tänä vuonna tapasimme riihimäkeläisnaisen, joka oli osannut tulla paikalle Luonnonperintösäätiön nettitietojen perusteella. Häntä kiinnosti erityisesti kääpien valokuvaaminen, mutta kerroin hänelle myös paikan historiasta ja esittelin Höyläkoppelin niityn, Koirajoen ja vanhan myllyn ja lähteen paikat sekä mäyrien asuinsijat rinteessä. 

Tuo tapaamamme nainen oli huolissaan, koska oli tullessaan nähnyt jonkin mönkijällä hakevan puita alueelta. Kyseessä on suojelualue, jolta ei tietenkään saa viedä mitään pois, etenkään lahoavaa puuainesta. Päädyimme kuitenkin siihen, että hakija oli suojelualueen ulkopuolella. Aluehan ei ole laaja. 

Mikä Yli-Mylly? Olen kirjoittanut siitä aika paljon, yleensä paikallislehtiin. Yli-Myllyllä on myös olennainen osa pienoisromaanissani 'Lähteen rannalla elämä', joka ilmestyi 2019 sekä viime vuonna ilmestyneessä teksti- ja kuvakokoelmakirjassani 'Makasiini - maallemuuttajan tarinoita'. Tässä teksti, joka oli mukana Makasiinissa: 

Lopella sijaitsee kaksi Luonnonperintösäätiön omistamaa suojelumetsää. Toinen on Harjun alue Launosissa, toinen Yli-Mylly Läyliäisten ja Pilpalan rajamailla.

Luonnonperintösäätiö osti Yli-Myllyn vajaan kuuden hehtaarin pikkutilan Terttu Koskiselta syksyllä 2008. Terttu Koskinen oli vaalinut kotimetsänsä luonnontilaa vanhempiensa kuoleman jälkeen. Tilalla vietettiin kesiä vielä 1980-luvulla. 

Yli-Myllyn kuuden hehtaarin suojelualueeseen mahtuu yllättävän monta erilaista kohdetta. On kaunis, vanha pihapiiri rakennuksineen, on luonnontilaista lehtoa, vanhaa tutkimusmetsää, harjumetsää, niittyä ja peltoa. On myös viehättävä puronvarsi, jossa on sijainnut paja ja jonka uhrilähteeseen on tiettävästi uhrattu vielä 1910-luvulla. 

Yli-Myllyn metsä ei ole kauttaaltaan kovin vanhaa metsää, mutta paikoin tunnelma on aarniomainen ja kulku tiheän puuston vuoksi vaikeaa. Metsä sijaitsee pienellä, kauniilla harjulla ja sen rinteillä. Enimmäkseen siellä kasvaa kuusta, mutta harjun rinteissä myös vanhoja kilpikaarnamäntyjä. Haapoja aluella on runsaasti, eri-ikäisiä, joukossa todellisia jättiläisiä. Koivu ja leppä ovat vallanneet entiset pellot ja niityt. 

Alueen läpi virtaa Koirajoki, joka alempana kulkee luonnollisessa, kiemurtelevassa uomassa. Harjun päivänpuoleisella rinteellä on pieni pihapiiri: päärakennus, aitta, navetta, kauempana riihilato. Rakennukset tulivat kaupan mukana säätiölle ja niitä yritetään hoitaa talkoilla. Yli-Myllyllä harjoitetaan siis paitsi luonnonmaiseman myös kulttuurimaiseman hoitoa.

”Suomen koskemattomat tai lähes koskemattomat metsät ja muut luonnonalueet sijaitsevat pieninä saarekkeina eri puolilla maata. Alkuperäisluonto on tärkeä omana itsenään, rauhaan jätettynä, ja juuri vanhoissa metsänytimissä elää valtaosa uhanalaisista lajeista.

Luonnontilaisilla metsillä on myös monen tasoisia merkityksiä ihmiselle, erityisesti suomalaiselle, jonka juuret ovat edelleen oikeassa metsässä. Vapaasti kasvavassa metsässä voi kukin omalla tavallaan jatkaa ikivanhaa metsänkävijän perinnettä esimerkiksi vaeltamalla, marjastamalla tai sienestämällä. Samalla metsässä saattaa avautua harvinaisia mielen ja todellisuuden puolia - suurten puiden katveessa ihminen siellä voi kohdata hiljaisuutta, joka muualta on lähes täysin kadonnut, kauneutta joka saa pysähtymään”, kirjoittaa säätiö nettisivuillaan.

Yli-Myllyn alue laajeni hieman, kun Luonnonperintösäätiö osti puolen hehtaarin määräalan Metsähallitukselta. Tutkimusmetsänä ollut alue sijaitsee Yli-Myllyn suojelumetsän eteläpuolella.

Lisäalue kasvaa komeaa, sammalpohjaista vanhaa kuusi- ja mäntymetsää ja on myös maisemallisesti tärkeä osa suojelualueen kokonaisuutta. Juuri uuden laajennuskohdan läpi kulkee historiallinen junaratapenger eli entinen Hyvinkää-Karkkila-rata. Ratapohjan päälle on Lopen, Karkkilan ja Hyvinkään yhteisenä hankkeena perustettu Pikkupässin pyöräreitti eli kevyen liikenteen kulkureitti, jota pitkin pääsee kulkemaan pyöräillen, patikoiden tai osittain joskus talvisin hiihtäenkin Hyvinkäältä Läyliäisten kautta Hunsalaan ja aina Karkkilaan saakka. Suojelumetsä onkin yksi kiinnostava lisä reitin varren nähtävyyksiin.

Yli-Myllyyn tullaan Hautahuhdantietä ja käännytään Vesikopintielle Läyliäisistä tultaessa oikealle, Pilpalasta tultaessa vasemmalle. Parkkipaikkoja ei ole, joten on suositeltavaa tulla paikalle kimppakyydeillä tai vaikkapa polkupyörällä. Autot jätetään metsän reunaan Vesikopintien Hautahuhdantien puoleiseen päähän ja jatketaan jalkaisin.