Surun ja ikävän aika

Eilisiltana sain viestin, että läheinen ystäväni Lea on kuollut.

Tutustuin Lea Mäkiseen ollessani 12-vuotias.  Asuimme samassa pihapiirissä Helsingissä, ja meitä yhdisti erityisesti kiinnostus koiriin. Kun myöhemmin muutin Espooseen, Lea oli muuttanut samalle alueelle jo aiemmin. Olimme tiiviisti yhteydessä toisiimme, vietimme yhdessä viikonloppuja ja arki-iltaisin kävimme pitkillä kävelylenkeillä koirien kanssa.

Lea oli harmissaan, kun muutin kauas pois, mutta pidimme kyllä edelleen yhteyttä. Hän oli yksi niistä ystävistäni, joille useimmin soitin. Puhuimme pitkiä puheluita, Lea oli hyvä ja kova puhumaan. Minä olen hiljaisempi, joten Lealle oli kiva soittaa, kun hän hoiti puhumisen. Lea oli hauska ja avoin.

Häntä jäi kaipaamaan suuri joukko ystäviä ja koiramaailman tuttuja ja tietysti kaikista eniten kolme lasta ja kolme lapsenlasta. Koirat ovat ilman emäntäänsä, mutta niistä tietysti huolehditaan hyvin. Minunkin elämästäni puuttuu paljon, kun ei Leaa ole.

Lea oli viimeinen tiivis yhteyteni kennelmaailmaan. Kuitenkin kennelmaailma on ollut hyvin keskeinen osa elämääni, ei enää mutta kymmenien vuosien ajan oli. Lean kautta oli kiva säilyttää jonkinlainen tuntuma siihen, mitä näyttelykoiramaailmassa tapahtui.

Kun läheinen ystävä kuolee, alkaa itsekin miettiä elämän rajallisuutta. Vielä olen terve, mutta vanhenen päivä päivältä. Vanhenen mielelläni. Vanheneminen on kurjaa, mutta se toinen vaihtoehto on vielä kurjempi.

Myös syyllisyys seuraa usein läheisen kuolemaa, niin nytkin. Puhuimme viimeksi puhelimessa viikko sitten. Puhelu loppui jo 9 minuutin kuluttua (katsoin tänään puhelimesta), koska Lealle tuli tärkeä puhelu koiranäyttelystä. Hän yritti pian soittaa minulle uudelleen, mutta en vastannut. En yleensä koskaan jätä vastaamatta puhelimeen, mutta sillä hetkellä oli hankala paikka. Silti olisi pitänyt vastata. Tai olisi pitänyt soittaa pian takaisin. Unohdin. Ei olisi saanut.

Syyllisyys on myös siitä, etten kutsunut Leaa tänne. Hän vietti meillä juhannuksen 2019, mutta seuraavana juhannuksena oli koronarajoitukset. Viime vuonna tapasimme vain kerran, tänä vuonna emme kertaakaan.

Asioita ei pitäisi aina siirtää tuonnemmas. Ihmisiin pitäisi pitää yhteyttä niin kauan kuin se on vielä mahdollista, ja koskaan ei voi tietää, milloin on liian myöhäistä. Se on kulunut toteamus, mutta kovin tosi.

Kuolema on niin lopullinen. Ei ole mitään keinoa saada sitä peruttua. Ei ole mitään keinoa saada yhteyttä siihen, joka on kuollut. Ei todellisuudessa. Voimme muistella, voimme kuvitella, voimme puhuakin sille toiselle, mutta todellista keinoa vuoropuheluun ei ole.

Hyvä on silti puhua, mielessään. Uskon, että vainajan kaikkein lähimmät puhuvatkin mielessään läheisensä kanssa. Se on arvokasta ja antoisaa, lohduttavaa tietysti, mutta se voi myös antaa uusia ajatuksia ja kasvattaa ihmistä. Mutta ne ihan oikeat ja aidot keskustelut pitäisi käydä silloin, kun molemmat ovat vielä elossa.

Joskus luin jostain idean, että ihmisen pitäisi kirjoittaa itse oma nekrologinsa, muistokirjoituksensa. Esitin ajatuksen Facebookissa ja tulin tyrmätyksi. Mutta yhä olen sitä mieltä, että se olisi hyvästä. Olisi hyvä läpikäydä elämäänsä siltä kannalta; miettiä sitä kokonaisuutena, miettiä mikä siinä on ollut päällimmäistä ja mikä ehkä jää jäljelle kuoleman jälkeen.

Leaa on muistanut nyt suuri joukko ystäviä, etenkin koiramaailmasta. Moni on kirjoittanut hänen seinälleen kauniita sanoja. Ovatkohan he sanoneet niitä asioita hänelle silloin kun hän eli? Tiesikö hän itse olevansa suuri persoona, tärkeä niin monelle, rakas? Ehkä hän tiesi, mutta varmasti se olisi voitu sanoa vielä useamminkin.

Lea meillä juhannuksena 2019.

Lea nuorena rakkaan bedlingtoninterrierinsä kanssa. 

 

Minä en ainakaan kertonut, miten tärkeä osa elämääni hän oli. Mehän olimme eläneet yhdessä varhaisnuoruuden poukkoilevat ajat, kasvun aikuisuuteen, ajan jolloin Lea alkoi odottaa ensimmäistä lastaan, avioeron ajat, monenlaiset koiramaailman kiemurat ja sitten ikääntymisen ja Lean eläkkeelle jäämisen. Ystävyytemme kesti puoli vuosisataa. 

Mutta Lea oli se, joka sanallisti ystävyytemme tärkeyden. Hän kertoi sen monin eri tavoin, minä en osannut. Lea oli parempi. 

Niin sosiaalinen ja ihmisrakas kuin hän oli, on nurinkurista, että hän eli viimeiset vuotensa yksin. Hän oli tavallaan yksi koronapandemian uhreista: ei hän täysin eristyksissä ollut, mutta varmasti kului pitkiä aikoja, jolloin hän ei tavannut juuri ketään. Tietysti hän itsekin ymmärsi, miten arvokkaita nykyajan kommunikaatiovälineet ovat, monesti hän siitäkin puhui. Hän oli aktiivinen Facebookissa, kirjoitti viestejä ja ennen kaikkea soitti ja puhui puhelimessa. Mutta silti hän joutui olemaan yksin. Yksin hän myös kuoli. 

Niin on varmasti käynyt monelle näinä aikoina. 

Serbiasta Solstrandiin - Peppi on kotiutunut

Peppi on nyt ollut meillä kaksi kuukautta. Ja hienosti sujuu! 

Aluksi noudatimme tiiviisti ja tarkasti ohjeita kiinnipidosta ja päälle puettavista varusteista. Mutta joidenkin viikkojen jälkeen oli selvää, ettei niitä enää tarvita. 

Missä tahansa en tietenkään Peppiä vapaaksi päästäisi, mutta omassa pihassa on turvallista. Sillalle ei saa mennä ilman remmiä, se on tiukin sääntö kaikille koirillemme. 

Muutama mökkinaapuri tässä niemellä on, ja heidän pihaansa Peppi kyllä on hakeutunut. Onneksi se ei heitä haittaa - naapurin koira käy myös meillä! 

Onhan siitä irtipidosta tietysti joskus vähän harmiakin. 

Tämän näköinen Pepistä tuli, kun se intoutui kaivamaan jotain puutarhassa. Pienellä pesulla selvittiin. 

Peppi hakeutuu ihmisen lähelle nukkumaan. Sen edeltäjä, Tinka, nukkui aina kylki kyljessä Tikin kanssa, mutta Peppi ei. Nyt Tikki joutuu nukkumaan yksin, mutta ihmisen läheisyydestä tulee joskus jopa vähän kinaa. 

Villasukat ovat tärkeitä. Niitä ei purra, niitä hamstrataan. Tässä yhden yön saalis: neljät villasukat ja yhdet alushousut. Kahdet villasukat olivat vielä vähän kauempana eivätkä mahtuneet kuvaan. Siis kuudet villasukat oli Peppi hakenut villasukkakorista. 

Keittiöpetinsäkin Peppi on itse hankkinut. Kyseessä on istuintyyny, jonka se omi. 

Yleensä se on nyt keittiön nurkassa, mutta välillä se siirtyy keskemmälle lattiaa. 

Possu on ollut monen koiran lelu 30 vuoden ajan. Silmät siltä ovat irronneet jo vuosia sitten, tällä viikolla meni saparo. Mutta vielä possu porskuttaa! Sitä voi vaikka käyttää tyynynä. 

Allapäin? 

Onneksi ei. Peppiä vain väsyttää.

Seuraavaksi possulta irrotetaan korvat. 

Huomasin, että Peppi on olkipellon värinen. Chesapeakelahdennoutajan virallinen väri on deadgrass. Deadgrass on kuitenkin tumma. Pepin väri olkoon siis olki. Tassut ja hännänpää ovat valkoiset. 

Peppi on minusta iso koira pienessä koossa. Se on rohkea, reipas ja oppivainen. 

Rekikoiria moikkaamassa - päivä muistoissa

Rekikoirat ja eritoten siperianhuskyt ovat olleet olennainen osa elämääni. Sain ensimmäisen siperianhuskyn vuonna 1974 ja siitä alkoi intensiivinen aika niiden ja rekikoiraurheilun parissa. 

1980-luvulla toimitin Siperianhusky-lehteä Anitta Kainulaisen kanssa ja teimme myös yhdessä kirjan Siperianhusky - rekikoira. Se taitaa edelleen olla ainut kattava teos siperianhuskyistä nimenomaan rekikoirina. (Tai siis sen myöhemmät painokset, joihin Anitta ja muut ovat tehneet lisäyksiä.)

Elämä heitti sitten eteen monenlaista muuta ja rekikoirat jäivät. Yhteys Anittaan on kuitenkin säilynyt, välillä väljemmin, välillä hyvinkin tiiviisti. Anitta, joka on graafinen suunnittelija, suunnitteli Lopen luonnonystäville tunnuksen, samoin Pilpalan Pokalle. Vuonna 2019 hän taittoi kirjani Lähteen rannalla elämä, johon tuli paljon kuviakin. Taitto oli ihastuttava, kirja on kuin pieni koru. Oli selvää, että myös seuraava kirjani olisi Anittan taittama, ja viime vuonna sitten ilmestyi Makasiini - maallemuuttajan tarinoita. Siinä oli lähes sata erilaista juttua ja 321 valokuvaa, joten taittamistyö oli valtava. Siitäkin Anitta suoriutui hymyssä suin, ja kirja on kerännyt paljon kiitosta ja kehuja. 

Rekikoiramaailmasta jäi tietysti muitakin ihmisiä elämääni. Tärkeimpänä niistä on varmaan Terhikki Mäkelä (tuolloin Alho). Terhikki ehdotti pari vuotta sitten, että lähdettäisiin käymään Hiirolassa Kainulaisilla. Suostuin tietysti.

Kainulaiset asuivat tuolloin, 1980-luvulla, Espoossa, mutta muuttivat sitten Mikkelin lähelle Hiirolaan. Saman on tehnyt moni rekikoiraharrastaja: alkuaikojen musherit (koira-ajajat) asuivat paljolti pääkaupunkiseutu - Tampere -akselilla, mutta jo varhain iso osa heistä muutti Lappiin ja osa jonnekin muualle väljempiin maisemiin. Niin siis myös Kainulaiset. 

Kainulaiset ja Terhikki kävivät sitten samana kesänä meillä, ja päätimme tehdä tästä suuntaan ja toiseen -kesävierailusta perinteen. Mutta eihän viime kesänä voinutkaan reissata ja kyläillä. Viime kesä jäi siis väliin, mutta nyt toteutimme reissun.

Ajoin Terhikin luo ja jatkoimme siitä Hiirolaan. Lisää kuvateksteissä. 

Kainulaisilla on upeasti rakennetut koiratarhat. Varsinaisten tarhojen ympärillä on laaja juoksutustarha, johon koirat pääsevät päivittäin juoksemaan. 

Kaksi tämänvuotista pentua ovat samassa tarhassa äitinsä ja isoäitinsä kanssa.  

Kainulaiset eivät yleensä kasvata pentuja myyntiin, nämäkin jäävät kotiin.
Muut koirat alkavat jo olla iäkkäitä.

Harri on rakentanut ja sisustanut aivan uskomattoman hienon
koirankuljetusauton. Siihen mahtuu 12 siperianhuskya.

Autossa on valmiina kaikki tarpeellinen, sillä voisi lähteä reissuun vaikka saman tien. 

Nukkumaankin autossa mahtuisi - siis ihmisetkin.
On valot, on pieni keittiö, on tietokonekin valmiina.
Montako kertaa autolla on reissattu? No, ei kertaakaan. 

Päivä oli mukava. Nyt odottelen Anittaa, Harria ja Terhikkiä vuorollaan tänne. 

Kuivattelua ja kuuntelua - valkosipuleita käsittelemässä

Sataa. Meillä kuivataan valkosipulia. Sade tuo siihen pientä lisähaastetta. 

Kuivauspaikoista on pulaa, joten osa valkosipuleista
pääsi alkukuivatukseenyhdessä maitohorsmien kanssa. 

Kaikki tilan valkosipulit on nyt nostettu ja se tarkoittaa sitä, että kuivatuspaikoista on pulaa. Varsinainen kuivattamossa on kuivaava ilmalämpöpumppu, mutta nippuja on lisäksi siellä sun täällä. 

Messidorit ja Sabagoldit pääsivät yläpihan katokseen. Tunnistatteko kuvien vihreät? Kyllä, maitohorsmaahan se. Niidenkin kuivatus vielä tähän samaan. Horsmia kerään ja kuivaan kerppuina kanoille talveksi. Se olisi kannattanut tehdä jo vähän aiemmin, mutta osa jäi nyt näin myöhään. 

Ei tietenkään ole järkevää kuivattaa niitä samoissa koukuissa, mutta eivät ne tuossa pitkään ole yhdessä. Huomenna valkosipulit pääsevät varsinaiseen kuivattamoon, olkoot nyt tuossa yön yli. On siinä lisänä vielä halotkin, onneksi ne sentään ovat jo kuivia. 

Valkosipulin pitäisi kuivua nopeasti. Se todennäköisesti parantaa säilyvyyttä. 

Puoliksi siistittyjä valkosipuleita kuivumassa. 

Käsittelen osan valkosipuleista heti noston jälkeen myyntikuntoon. Kaikkia en tietenkään ehdi heti käsitellä. Osa saa kuivua ensin ja siistin ne vasta kuivana. 

Meillä on tänä vuonna peräti yhdeksää eri kantaa valkosipuleita. Muutama kasvattaa varsiklooneja, jollainen kuvassa näkyvä pullistumakin on. Useimmiten ne kasvavat näkyviksi itusilmuiksi. Ne voi tietysti syödä kuten kynnetkin, mutta erityisen kauniita ne eivät ole. Lisäksi ne haittaavat letitystä. 

Kukaan ei kai pysty ihan varmaksi sanomaan, onko valkosipulin uloimpien kuorikerrosten poisto ennen kuivatusta eduksi vai haitaksi valkosipulin säilymiselle. Säilyvyyteen kun vaikuttaa niin moni muukin asia. Koska en ole varma, olen suosinut sellaista puolivälin vaihtoehtoa: poistan ihan uloimmat kerrokset, mutta jätän varret ja juuret. Niistähän itse sipuli myös käyttää viimeiset ravinteet hyödykseen ja parhaimmillaan kasvaa vielä aavistuksen. 

Virallinen makutesti eri kantojen mauista on vielä pitämättä. Jonkinlainen käsitys meillä jo on siitä, mitä kantoja aiomme ensi vuonna kasvattaa. Näin monta kuin tänä vuonna niitä ei tule olemaan. 

Käytännössä siis käsittelen valkosipulit vähintään kahteen kertaan ennen kuin ne ovat myyntikuntoisia. Yksitellen. 

Toissailtana tulin laskeneeksi, kauanko alkusiivoukseen menee aikaa. Paljon. Niin paljon, että jokaiselle sipulille tulisi euro lisähintaa, jos saisin työstäni tavallista tuntipalkkaani. Toki olen hidas ja teen työtä nautiskellen. Joku toinen suoriutuisi paljon nopeammin. 

Mutta toinen käsittely on siis vielä edessä. Silloin leikkaan varret ja juuret ja katson vielä kerran, ettei mitään viottumia näy. Kuoren alle ei näe, joten valkosipulin myynnissä on aina pieni riski, että myy huonoa. Onneksi se on pienenpieni, jos sipuli päälle päin näyttää hyvälle. Me myös lupaamme ostajille, että jos sipulista löytyy huonoa, saa uuden tilalle. 

Jos ripustaa sipulit suoraan kuivumaan, selviää tietysti yhdellä käsittelyllä. Mutta näiden tuoreiden, valkeiden, puhtaiden sipulien katselu tuottaa myös iloa ja nautintoa. Tosin en ehdi juuri mitään muuta näinä päivinä. Blogiakin pääsin nyt kiireesti päivittämään ensi kertaa lähes viikkoon. 

Ensikäsittelyssä jätän juuret ja varret vielä paikoilleen. 

Kuuntelen yleensä radion podcasteja valkosipuleita käsitellessäni. Tänä kesänä olen löytänyt Yle Areenan Kutsuvieras -sarjan ja kuunnellut ne kaikki läpi. Ne ovat yleensä loistavia! Paitsi yksi, joka jäi minulta kesken. Varmaan pitää kuunnella vielä sekin ja varmistua, onko se tosiaan sitä tyhjänpäiväistä itsensä kehumista loppuun asti. Muiden tekstit (ja musiikkivalinnat) nimittäin ovat oivaltavia, antoisia, syvällisiä, avoimen henkilökohtaisia, kiinnostavia ja monipuolisia. Harmi ettei niitä vielä ole enempää, joten huomiselle pitää etsiä muuta kuunneltavaa. Valkosipulinkäsittelyä nimittäin riittää.  

 

"Olet syönyt jotain hyvää"

Joku kysyi minulta näinä päivinä, mistähän on syntynyt ajatus siitä, että valkosipuli karkottaa vampyyrejä. Johtuisiko se siitä, että valkosipuli karkottaa kaikki muutkin? 

Valkosipuli on herkku, johon kannattaa lapsetkin totuttaa jo varhain.

En tiennyt vastausta. Mutta sen tiedän, ettei tuo väite pidä ollenkaan paikkaansa. Ei valkosipulin haju karkota kaikkia, päinvastoin.

Tottumattomat tietysti vierastavat ja jopa kammoavat hajua. Jos ei ole itse tottunut syömään valkosipulia eikä tiedä, mistä haju tulee, se oudoksuttaa varmasti. Olen huomannut sen koulussa lapsistakin, mutta en silti anna sen estää minua syömästä hyvää ruokaa. 

Yksi parisuhteenikin on syntynyt valkosipulin hajun ansiosta. Vuosikymmeniä sitten iltalukiossa vieressäni istunut suloinen poika sanoi: "Sinä olet syönyt jotain hyvää". Niin olin. Aloimme jutella ja tutustuimme. 

Seurasi kaunis abiturienttivuosi. Seurustelumme ei ollut sellaista kosteaa bailaamista, joita useimmat siihenastisista suhteistani olivat olleet, baareissa tai bileissä syntyneitä sekoiluja. "Olet syönyt jotain hyvää" on ehdottomasti paras iskurepliikki, jonka olen kuullut. 

Jarkon kanssa söimme myös hyvää. Sen ohella kävimme kävelyillä ja opiskelimme yhdessä. Jarkko kuvasi minua lumisateessa Espan puistossa. 

Serbian katupiski Pepan ei kammoa valkosipulia.
Ei kannattaisi kenenkään muunkaan. 

Ei sekään suhde lopulta pitkään kestänyt, mutta siitä jäi mukavat muistot. 

(Ja loppuun täytyy vielä todeta, että olen todella onnellinen ja kiitollinen siitä, että aiemmat suhteeni ovat loppuneet. Muutenhan en olisi koskaan tavannut Lassia!)

On onnellista omistaa rescue-koira

Moni rescue-koira viettää onnellista elämää Pilpalan kylillä eli Hunsalassa, Pilpalassa tai Tevännöllä. 

Harmi, ettei rescuelle ole keksitty hyvää suomennosta. Koditon, kulkukoira, pelastettu... mikään ei kunnolla kerro, mistä on kyse. Kaikki rescuet eivät ole koskaan olleet kulkukoiria, osalla on voinut olla oikeinkin hyvä koti. Yhteistä rescueille voisi ehkä sanoa olevan sen, että niiden hankinnalla ei kukaan ole tienannut rahaa. Niitä ei yleensä ole teetetty tarkoituksella eikä myyty rahasta ainakaan siinä vaiheessa, kun niistä on tullut rescueita.

Rescue voi olla rotukoirakin, mutta useimmat eivät ole. Meidän Tikki on ulkonäöltään ratonero bodeguero eli andalusianrottakoira, mutta se on kyllä ihan espanjalaiselle maatilalle ei-toivottuna syntynyt rottakoiran jälkeläinen. Peppi ei muistuta oikein mitään rotua, vaikka hyvin voisi tuollainen rotu ollakin olemassa. Peppi on tullut Unkarin kautta Serbiasta ja on asunut meillä nyt runsaan kuukauden. 

Artchie (sen nimi tosiaan jostain syystä kirjoitetaan noin) on puolestaan kotoisin Kreetalta. Se on Olli Ikosen ja Maarit Stubben koira, ja asuu kesäisin ja paljon muinakin aikoina Tevännöllä. Kovin pitkään sekään ei vielä ole ollut Suomessa. 

Rescue-koira on tullessaan usein arka ja ainakaan se ei tiedä, missä se on ja kuka on sen oma ihminen. Siksi niiden kanssa on sattunut useita ikäviä pakotilanteita, joissa koira on ollut pitkäänkin teillä tietämättömillä. Nykyisin vastuulliset rescueyhdistykset antavat tarkat ohjeet siitä, millaiset remmit ja valjaat niillä pitää ainakin aluksi olla. 

Pepillä siitä ajasta ei ole vielä kauan. Yläkuvassa sillä on siis panta ja remmi, valjaat , joissa toinen remmi ja lisäksi "jarrupala" vatsan ympäri kiinni valjaissa. Automatkalla sen piti olla kiinni paitsi minun vyötäisilläni myös turvavöissä. 

Tevännöllä asuu myös toinen, Venäjältä tullut rescue. Tai voihan niitä olla vielä enemmänkin. Valitettavasti tästä Tevännön rescuesta ei ole kuvaa. Mutta Elsasta on. Elsa on Viipurista ja asuu Hunsalassa. 

Elsa on ihana, kiltti koira, mutta tietysti Peppi sitä aluksi vähän pelkäsi. 

Peppi asui Serbiassa jonkinlaisessa löytöeläinkodin tapaisessa, jossa oli 170 koiraa. Ilmeisesti se on siellä ollut aika lailla alimpana, se pelkää isoja koiria, vaikkei muuten arka olekaan. Ruuastaan se myös pitää huolta, vaikkei enää piilotakaan kuivamuonanpapanoita poskiinsa kuljettaakseen ne jonnekin omaan syöntipaikkaansa. Onneksi se lopetti sen tavan, se oli aika sotkuista puuhaa. 

Ensimmäinen rescue-koirani oli Tallinnasta. Sen tulosta on jo parikymmentä vuotta. Sen jälkeen en ole rotukoiria kaivannut, vaikka minulla on pitkä ja intensiivinen historia kennelharrastajana. 

Tosin yksi koiristamme oli rekisteröity skotlanninhirvikoira, mutta sekin oli oikeastaan rescue-koira tai ainakin kodinvaihtaja. Se tuli meille 2,5-vuotiaana Tampereelta. Sekin oli ihana koira, mutta hyvin tapaturma-altis ja sillä oli monenlaista muutakin vaivaa. Ei enää koskaan jättikoiraa! 

Rescue-koirista kuulee monenlaista, välillä ikäviäkin kommentteja. Voisin kirjoittaa joskus lisää niiden terveystilanteista ja siitä, miten tarkkoja niiden tuonnissa ollaan. Luonneongelmia on kotimaisillakin koirilla, eivätkä kaikki rescue-koirat ole arkoja tai kärsi eroahdistuksesta, ainakaan yhtään enempää kuin suomalaisetkaan koirat. Moni rescue on mitä viehättävin perhekoira. 

Tietysti kannattaa tarkoin perehtyä siihen, mitä on hankkimassa. Rescueiden kanssa pitää varautua erilaisiin tilanteisiin, vaikka niitä ei sitten koskaan tulisikaan. Mutta niin pitää rotukoirienkin kanssa. Kaikki saman rodun yksilöt eivät ole samanlaisia, ja on myös olemassa vaikeita rotuja. 

Yksi yleisimmistä kritiikeistä, jonka ulkomaisen rescue-koiran omistaja saa kuulla, on se, että onhan niitä kodittomia koiria Suomessakin. No, on joo. Jonkin verran. Osa niistä on kodinvaihtajia ilman omaa syytään, ja sellaiset yleensä hyvin nopeasti löytävät uuden kodin. Iso osa taas on jollain lailla ongelmakoiria. Valtaosa niistä on suuria, pörröturkkisia metsästyskoiria, jotka eivät todellakaan sovellu mihin tahansa kotiin. Toinen suuri ryhmä on erilaiset bull- ja pitbull-tyyppiset koirat, joilla on ongelmia vähintäänkin suhtautumisessa toisiin koiriin, usein myös ihmisiin. (Tämä ei tarkoita, että kaikki bullityyppiset koirat olisivat ongelmakoiria, vaan puhun niistä, jotka etsivät uutta kotia.) 

Meidän kaikki rescue-koiramme ovat olleet ihastuttavia, terveitä ja helppoja kotikoiria. Ehkä vaikein on tämä Tikki, se kun on arka. Silti sen kanssa on kotioloissa yleensä ihan mukava elellä: mitä nyt vieraita haukkuu ja toisille koirille rähjää. 

Melko varmaa on, että tulevatkin koiramme ovat rescue-koiria. 

Tikki ja Tinka nukkuivat yleensä aina vieri vieressä tai päällekkäin.
Kului jonkin aikaa ennen kuin Peppi oppi viihtymään Tikin vieressä nukkuessaan. 

Tuoretta tahtova hakee suoraan tilalta

Jo muutamana kesänä olemme pystyttäneet tien varteen kyltit ja myyneet puutarhamme tuotteita suoraan tilalta. Jälleen lukee Rautakoskentiellä "Valkosipulia ym." ja "Tilamyynti auki".  Muutama seurue on jo käynytkin ostoksilla. 

Omalta tilalta on kiva myydä. On mukavaa, kun ihmisiä käy. Olen ollut myös torilla myymässä, mutta enää en jaksa. Ihmiset eivät tule Lopen torille ostoksille; väkeä on ylipäänsä aika vähän, ja he tulevat lähinnä kuuntelemaan musiikkia, tapaamaan tuttuja ja ehkä osallistumaan tietovisaan. Minustakin on ollut ihan hauska siellä käydä muutaman kerran, mutta siinä menee kaiken kaikkiaan yli puoli päivää, eikä myyntiä ole nimeksikään, joten se saa nyt jäädä. 

Hauskempaa on, kun ihmisiä käy täällä. Perustin pienen nurkan alatalon syvennykseen, mutta en juurikaan siihen kerää tuotteita. Siinä on lista, mitä kaikkea puutarhassa on, ja haen sitten ihan tuoreeltaan sitä, mitä itse kukin toivoo. 

Kesäkurpitsaa on nyt kaikilla paljon. Se ei sinänsä ole ongelma, sillä jos kesäkurpitsan antaa kasvaa kypsäksi, se säilyy kyllä kellarissa jouluun asti. Lassi syö sitä päivittäin. Ihmiset ovat tottuneet näkemään kesäkurpitsat sellaisina parinkymmenen sentin pitkulaisina nysinä. Sellaisina ne ovat vielä ihan keskenkasvuisia. Me annamme niiden kasvaa ja kypsyä. 

Mitä kaikkea meillä sitten on? Tein listan:

Punajuuri, porkkana, peruna

Papu (tarha-, vaha- ja pensaspapuja)

Kesäkurpitsa (pyöreitä ja pitkänomaisia, kypsinä poimittuja)

Mangoldi, lehtikaali, vihannesportulakka

Tomaatti (eri lajikkeita)

Chilit (Creola Sella, Hungarian Hot Wax, Hot Lemon, Apassi)

Yrtit: basilika (iso- ja pienilehtinen), sitruunamelissa, persilja, korianteri, minttu, piparminttu, timjami

Sipuli, purjosipuli

Avomaankurkut

Valkosipulit: yhdeksää eri kantaa

Kuusenkerkkähillo 3-5 e purkin koosta riippuen

Kuusenkerkkämarmeladi 3-6 e purkin koosta riippuen

Kuivatut sienet (poimittu Pilpalan seudun metsistä):

tatit, kantarellit, suppilovahverot, mustatorvisienet 

Tänään nostimme Thermidromet. Huuhdoimme enimmät mullat ja nostimme ne sitten varjoon kuivumaan. Pian ne pääsevät kuivaushuoneeseen. Osa myydään tuoreeltaan. 

Thermidrome on tällainen punasävyinen. Aika monissa on myös varsisilmuja,
mutta nehän voi syödä siinä kuin kynnetkin. 

En ole tuonut myyntipöydälle kuin ihan vähän tuotteita. Jos joku tahtoo vaikkapa perunoita, käyn siinä odottaessa niitä maasta kuokkimassa. 

Meillä on myös iZettle, joten pankkikortillakin voi maksaa. MobilePay käy myös. 

Ai niin: jos joku ei tiedä, missä asumme, niin tässä kotimme eli Solstrandin osoite: Sinervänpolku 15, Pilpala. Tämä on siis Lopella. Ja puhelinnumeroni on 044 5522555.