Puoli vuotta blogia

Olen nyt runsaan puolen vuoden ajan pitänyt tätä blogiani, Pilkkeitä Pilpalasta. Eilen, syyskuun viimeisenä päivänä, tuli 10 000 lukukerran raja täyteen. Jihuu! 

Jokainen lukija ilahduttaa minua, enhän itselleni näitä juttuja kirjoita. Mitään maata kaatavaa en ole kirjoitellut, nämä ovat yleensä tällaisia hyvän mielen lifestyle-kirjoituksia. Silti odotan lukijoita ja odotan myös palautetta jutuistani. Jutut kertovat yleensä omasta elämästäni ja asioista, joita pidän tärkeänä. Ne tietysti myös kuvastavat arvomaailmaani.

Mietin blogin perustamista melko pitkään. Olen kymmenisen vuotta ollut aktiivinen Facebookissa, mutta tunsin haluavani kirjoittaa pidempiä ja perusteellisempia tekstejä kuin Facebookin pikku päivityksiä. Halusin myös tavoittaa laajemman lukijakunnan. Ihmettelin kuitenkin, kuka blogeja ylipäänsä lukee. Kyselin omilta ystäviltäni, ja ihmeen moni sanoi silloin tällöin lukevansa. 

Syksy on saapunut Solstrandiin. Valkosipulimaa odottaa syyskylvöjä.

Rekisteröityneitä seuraajia en ole paljon vielä saanut. Moni on kertonut yrittäneensä, mutta kirjautuminen seuraajaksi ei ole onnistunut tai se ei ole pysynyt. Vieläkään en tiedä, mistä se johtuu. Voisiko joku valaista asiaa? 

Eniten lukijoita ovat saaneet valkosipuliaiheiset kirjoitukset. Niitä on ollutkin aika paljon, koska elän Valkosipulitila Solstrandissa, valkosipuli on tilamme päätuote ja täyttää paljolti elämäämme: istutus, lannoitus, kitkentä, kastelu, kitkentä, kattaminen, kitkentä, skeippien leikkuu, sadonkorjuu, kuivatus, myynti... työtä riitää ympäri vuoden. Myös muut oman tilan tuotteita koskevat jutut ovat olleet luettuja. 

Henkilöjuttuja en ole kirjoittanut paljon, mutta ne muutamat ovat saaneet paljon lukijoita: ystäväni Lean muistokirjoitukset ja Pilpalan Paroni -historia. Suosittuja ovat olleet myös koira-aiheiset jutut, joita on ollut paljon, sekä luonnollisesti myös Hämeen Vuoden kylä -jutut. Ruokareseptit ja muut ruoka-aiheiset tekstit kiinnostavat yleensä aina. 

Yllättävintä on, että hääpäiväämme koskeva juttu kiinnosti niin monia. Sitä en olisi osannut uskoa. Olen siis oppinut, että blogien lukijat pitävät erityisesti ruokaresepteistä ja hääjutuista! Niin, ja sisustuksesta, mutta sitä koskevia juttuja minä en yleensä harrasta. Kokeilisinko? Siitä tulisikin erilainen sisustusjuttu. 

Näiden aiheiden lisäksi olen kirjoittanut sienestyksestä, saunasta ja melonnasta, Luutasuosta, kirjanjulkkareista, omavaraisuudesta ja vuodenajoista. Lisäksi tekstejä on syntynyt kukista, kirjoista, kanoista ja kateudesta. Ruokahävikki ja listojen tekokin ovat olleet aiheina. 

Vain kerran olen harrastanut niin sanottua kaupallista yhteistyötä. Vuoden kylä -juhlaamme saimme kasvismakkarat Makulihalta, ja niistä kirjoitin myös kasvismakkaratestausjutun blogiin. Mihin tahansa mainontaan en olisi valmiskaan, mutta jos koen kohteen jotenkin arvoihini sopivaksi, voin sitä joskus tehdä. Kehun, jos on syytä. Niin ja omia kirjojani ja tilamme tuotteita kehun tietysti minkä kehtaan! (Haluaisin kehdata enemmänkin...) 

Päivityksiä olen tehnyt viikoittain, usein useampia viikossa. Kesäaika on kovin kiireistä, joten välillä ei oikein ole ollut aikaa kirjoittaa. Juttuaiheita on listattuna odottamassa, ja uusia aiheita tulee eteen jatkuvasti. 

Blogin ulkoasuun en ole alun jälkeen ehtinyt kiinnittää huomiota tai paneutua sen paranteluun. Syytä ilmeisesti olisi, joten ehkä lähiaikoina blogin ilme muuttuu. Varma en ole. 

Toivotan kaikille blogini lukijoille kaunista ja antoisaa syksyä! 

Täällä Pilpalan ja Hunsalan kylillä on kovin hiljaista.
Bloginpito on yksi tapa pitää yhteyttä muihin ihmisiin. 

Tumma ja tulinen menninkäisen hillo

Pidämme chutneysta ja olemme tehneet sitä tänäkin syksynä. Eilen resepti nousi uuteen ulottuvuuteen: muokkasimme sitä rohkeasti ja olimme erittäin tyytyväisiä lopputulokseen. 

Tänään söimme sitä ruuan kanssa ja se oli parempaa kuin yksikään aiemmin maistamamme. Onneksi satsi oli suuri, noin 5 kg, joten syötävää riittää. Siitä tuli 18 vakiopurkillista ja isot purkit lisäksi. Julkaisen nyt reseptin, tehkää perässä! 

Näistä se alkoi. Meillä on runsaasti happamia omenia,
mutta lisäksi keksin lattaa mukaan marja-aroniaa ja pihlajanmarjaa. 

Meillä kaikki raaka-aineet tulevat omalta tilalta, joten chiliä ja valkosipuliakaan ei tarvitse säästellä. Merisuola, sokeri, siirappi ja omenaviinietikka ovat tietysti kaupasta. 

Meidän versiossamme chiliä oli viittä eri lajiketta.
Siementen poistamiseen ei ole mitään syytä, ne saavat hyvin jäädä mukaan. 

Totesimme, että seoksemme poikkeaa omenachutneysta sen verran paljon, ettei sitä kannata chutneyksi kutsuakaan. Enemmän se muistutti paholaisen hilloa, mutta paholaisen hillossa on tomaattia. Aloin miettiä, mikä olisi suomalainen versio paholaisesta ja päädyin tutkimaan suomalaista kansanperinnettä ja muinaisuskoa. 

Wikipedia kertoo: "Liekkiön olemuksesta on ristiriitaisia käsityksiä. Ensimmäisen kerran liekkiön mainitsee Mikael Agricola 1551 ilmestyneen Dauidin psalttarin alkupuheessa hämäläisten tuntemana epäjumalana: Lieckiö Rohot jwret ja puudh / hallitsi ja sencaltaiset mwdh." 

Siis nykykielellä: "Liekkiö ruohot, juuret ja puut hallitsi ja senkaltaiset muut." Sehän sopii! Liekkiö sanana viittaa tulisuuteen ja tuotteessa on pihlajaa ja aroniaa eli puiden hedelmiä. Ja vielä nimenomaan hämäläisten - Hämeessähän tässä ollaan. 

No, valitettavasti Liekkiöön on sitten liitetty muitakin merkityksiä. "Myöhemmässä satakuntalaisessa perinteessä liekkiö miellettiin surmatun lapsen sieluksi tai kummitukseksi. Liekkiö ei tavallisesti tehnyt pahaa kenellekään, mutta saattoi häiritä matkustavaisia itkemällä ja ulisemalla. Jossain yhteydessä liekkiö oli liekinkaltainen, jolloin kyse oli eräänlaisesta virvatulesta."

Mutta Wikipedia jatkaa: "Liekkiö-nimeä käytettiin kansanperinteessä monenlaisista eri olennoista. Yhteinen piirre tuntui olevan se, että liekkiö liittyi metsämaahan ja käsitettiin jonkinlaiseksi vainajahengeksi, mutta saattoi esiintyä joskus metsänhaltijanakin. Kerrotaan, että liekkiö oli joskus varoittanut metsässä nukkuvaa kohta kaatuvasta puusta." 

Tämän enempää en aiheeseen ole nyt ehtinyt paneutua, mutta päätimme antaa lisukkeellemme nimeksi Liekkiö. Tarkentavana lisälausekkeena "tumma ja tulinen menninkäisen hillo". 

Minähän olen alusta asti kutsunut Lassia menninkäisekseni, ja myös menninkäinen liittyy suomalaiseen mytologiaan. Menninkäinen on yksinäisillä paikoilla asustava, yleensä ihmisille suopea henkiolento, tosin joskus niitä on pidetty melkein paholaisinakin. 

Siispä meidän paholaisen hillomme on menninkäisen hilloa nimeltä Liekkiö. 

 

Takana eri chililajikkeet erottuvat hyvin. Keltainen on Lemon drop, iso punainen Hungarian Yellow Wax, pitkä punainen Cheyenne, lyhyt punainen Apassi ja oranssi on Creola Sella. Tällaisessa seoksessa lajikkeella ei juuri ole merkitystä, mutta onhan niissä tulisuuseroja. 

Liekkiö, tumma ja tulinen menninkäisen hillo

1 kg happamia omenia

400 g keltasipulia

40 g valkosipulia (noin yksi kokonainenvalkosipuli) 

40 g vahvaa chiliä

100 g mustamarja-aroniaa

100 g pihlajanmarjoja

puolisen litraa vettä

10 g merisuolaa

1 dl siirappia

1,5 dl (hillo)sokeria

1 dl omenaviinietikkaa

teelusikallinen inkivääriä

Tässä ainekset kattilassa ennen keittämistä.

Valmistusohje: 

Huuhtele ja siisti omenat, aroniat ja pihlajat, poista rangat. Pilko omenat niin, että siemenkodat jäävät jäljelle eli pois, älä turhaan kuori. (Meillä siemenkodat päätyvät kanalaan, useimmilla tietysti kompostiin.)  Pilko chilit, siemeniä ei tarvitse poistaa. Kuori ja pilko sipuli ja valkosipuli.

Lisää kattilaan vettä aluksi sen verran, etteivät ainekset pala pohjaan. Keitä sitten välillä hämmentäen vähintään 15 minuuttia. Lisää sitten siirappi, sokeri ja viinietikka sekä suola. Keitä vielä vähintään puoli tuntia.

Seoksen kypsyessä pese purkit ja kannet (huuhtele, vaikka ne olisivat uusiakin). Laita purkit uuniin noin 120-asteiseen uuniin vähintään varttitunniksi (tai pikemminkin: laita kylmään uuniin, kuumenna ja anna olla yhteensä noin puoli tuntia). Keitä kannet. 

Täytä purkit mahdollisimman täysiksi. Varo, ettei seosta tipu purkin suuaukolle; jos tippuu, pyyhi puhtaaksi. Sulje kansi mahdollisimman tiiviisti. 

Valmis tuote säilyy hyvin kellarissa pitkäänkin, jos se on oikein valmistettu.

Löysimme itse vastikään kellaristamme vuonna 2006 tehdyn omenachutneyn. Se oli syömäkelpoista! Ei se toki parhaimmillaan ollut enää 15 vuoden korkeassa iässä, mutta se ei ollut pilaantunut. Niinpä voi olla melko varma, että nyt tehdyt Liekkiö-hillot ovat erinomaisia vielä ensi syksynä.  

Liekkiötä ei tietenkään voi suositella sille, joka ei ole tottunut tuliseen tai joka on vaikkapa chilille yliherkkä. Mutta meille makuja rakastaville se on omiaan. Se on sitä paitsi erinomaisen terveellistä, epäterveellistä siinä on vain sokeri, jota ei onneksi ole paljon. Muuten se on silkkaa superfoodia alusta loppuun! Tai siis riippuu tietysti raaka-aineista. Suosittelen ehdottomasti käyttämään vain kotimaisia chilejä ja kotimaista valkosipulia sekä omenia omasta tai naapurin myrkyttömästä puutarhasta. Aroniat ja pihlajat kannattaa niin ikään poimia vain puhtailta paikoilta. Muista kysyä maanomistajan lupa!

Ruokahävikki, lähiruoka, kotimaisuus

Yksi tavallisimmista syytöksistä, joita kasvisruokaa suosiville esitetään on että he syövät tuontiruokaa. Väite ei kai perustu yhtään mihinkään, mutta ainahan voi väittää. 

Jos asiaa tutkittaisiin, veikkaan ettei tuontiruoan määrä kasvissyöjillä olisi yhtään suurempi kuin sekasyöjillä tai lihaa suosivilla. Saattaa olla pienempikin, jopa niillä, jotka syövät soijaa ja tofua (niiden osuus ruoasta on niin kovin pieni). Tosi iso osa kauppojen tavallisesta ruoasta tulee ulkomailta, ja ilmeisen harva asiaan kiinnittää erityistä huomiota. Appelsiinit, riisimurot, oliivit, cornflakesit, riisi, säilyketomaatit, bataatti (miksi se on niin suosittua nykyisin?), suurin osa lohesta, mandariinit... en jaksa edes miettiä pidemmälle. 

Olen lukenut jopa maatalousyrittäjän paheksuvan Facebookissa kasvissyöjiä, jotka syövät kvinoaa. Kvinoaa kuitenkin kasvatetaan menestyksekkäästi Suomessa. Siis viljelijä kaivaa tässä maata toisen suomalaisviljelijän jalkojen alta. 

Poimin äsken taas omenia. En raaski antaa niiden pilaantua,
joten pitänee alkaa taas chutneyn tai hillon keittoon.

Ja omenat! Näin syksyllä joka toisella omakotiasukilla on ylitarjontaa omenista. Silti ulkomaisia - ja ahvenanmaalaisia, joka on melkein sama asia - omenia ostetaan valtavia määriä. Sitä paitsi: kuka osaisi selittää, miksi jollakulla maalla asuvalla ei ole omia omenapuita? Joskushan puu kuolee, joten ehkä muutama vuosi voi mennä ilman tuottavaa omenapuuta. Silloin voi turvautua muiden ylijäämään.

Fiksuimmathan omakotialueilla jättävät omenalaatikon kadunvarteen ja kirjoittavat siihen lapun: "Saa ottaa." Maalla välimatkat ovat isommat ja kulkijoita harvemmassa, joten ylijäämästä tai sen tarpeesta voi tiedottaa vaikka Facebook-ryhmässä. Mutta kuulin, että jollain siirtolapuutarha-alueella asukkaat kaivaisivat kuoppia, joihin kippaavat ylimääräiset omenat. (Juuri muistin, että romaanissani Lähteen rannalla elämä suurtilan emäntä sanoo rengille omenistaan, että "Parempi maassa kuin jumalattoman suussa.")

Syksy on suosikkivuodenaikani.

Facebookissa seuraan muutamaa ystävää, joka käyttää kallisarvoisen vapaa-aikansa jakamalla hävikkiruokaa tarvitseville. Se on oikeasti merkityksellistä työtä! 

Onneksi hävikkiruokaryhmiä on syntynyt moneenkin kaupunkiin. Esimerkiksi Karkkilan ryhmässä ilmoitellaan viikoittain ylijäämäruoasta, jota voi käydä halvalla ostamassa. Siitä hyötyvät kaikki. Joissain kaupoissa on erillisiä euron tai parin hävikkilaatikoita. 

Punaliputettuja 30 prosentin alennustuotteita on voinut ostaa jo kauan. Niiden ostaminen onkin ympäristöteko. Tuotteet ovat oikeasti käyttökelpoisia yleensä vielä pitkään viimeisen myyntipäivän jälkeen.

Ei ennen edes ollut mitään viimeisiä myyntipäiviä. Ei minun nuoruudessani! Kyllä ne minusta ihan asiallisia ovat, mutta ihmisten kannattaisi luottaa enemmän aisteihinsa kuin niihin päivämääriin. Etenkin avaamattomissa pakkauksissa tuotteeet ovat yleensä täysin käyttökelpoisia vielä viikon tai pari viimeisen myyntipäivän jälkeen. Tai pidempäänkin. 

Hyvinä omenavuosina omenia tulee reippaasti yli oman tarpeen. Meillä on useita omenapuita,
ja niiden hedelmät sopivat eri tarkoituksiin. Nämä happamat käyvät soseisiin ja piirakoihin. 

Hävikkiruoasta puhutaan nykyisin paljon ja on syytäkin. Hukkaan heitetty ruoka on pahinta tuhlausta ja sääli ihan kaikilla tavoin. Ensimmäistä kertaa kuitenkin luin pari päivää sitten myös sellaisia ohjeita, joissa kerrottiin, ettei vihanneksia yleensä kannata kuoria. Siis että esimerkiksi perunan ja porkkanan kuorimisessa ennen keittämistä kuluu iso määrä hyvää ruokaa hukkaan, ja että vaikkapa parsa- ja kukkakaalin suojuslehdet ovat yhtä hyvää ruokaa kuin se kukkaosakin. Meillä juurekset on jo vuosia vain vähän rapsuteltu pestessä, tietysti huonot kohdat otetaan pois. 

Ja naatit! Nykyihmiset eivät osaa syödä naatteja! Se selittyy tietysti sillä, ettei kaupoissa naatteja yleensä ole, mutta tila- ja torimyynnissä ne kannattaisi ottaa mukaan. Siis esimerkiksi punajuuren ja porkkanan naatit ovat salaatissa lehtisalaattia parempia, ja ne sopivat hyvin myös vaikkapa keittoihin. 

Itsekin olen saanut nauttia hävikkiruoasta pienenä. Silloin ruoan pois heittäminen oli suuri häpeä, kaikilla oli vielä likeinen yhteys ruoantuotantoon -  ja ruoan puutteeseen! Mutta myös "köyhäinavun" vastaanottaminen oli häpeä, joten kolmen lapsen yksinhuoltajaäitinikin sitten kielsi meitä ottamasta vastaan ruokaa, jota talonmiehen rouva olisi jostain ravintolasta tuonut. Toivottavasti sellaisesta turhasta häpeästä on nykyisin jo päästy. 

Pari päivää sitten sisustin verantamme pieneksi puodiksi. Säilykkeiden ja kirjojeni lisäksi siinä on ainakin toistaiseksi tuoretuotteita: sipulia, purjoa, tomaattia, kesäkurpitsaa, lehtikaalia, mangoldia, perunaa, punajuurta, lanttua, erilaisia chilejä ja tietysti valkosipulia.

Olin pienenä usein nälkäinen, oikeastaan lähes koko ajan. Olihan koulussa ruokaa, mutta se oli silloin useimmiten velliä tai laihaa keittoa näkkileivän kanssa. Keskikoulussa ei ollut ruokaa ollenkaan, eikä meillä kotona ollut mitään, mistä olisi voinut tehdä eväitä kuten muut. Ehkä sitä perua on se, että arvostan ruokaa, en osaa heittää sitä pois enkä kestä jättää ruokaa pilaantumaan. 

Siksi yritän aina kerätä kaikki marjat, sienet ja hedelmät talteen. Kaikkea ei kuitenkaan ehdi syömään, joten on pitänyt opetella säilömään. Onneksi Lassi on samanlainen. Säilöntä on yhteinen harrastuksemme.

Säilykkeitäkin meillä on reippaasti yli oman tarpeen. Tänä syksynä olemme tehneet myyntiin omenista chutneyta ja hilloa, pihlajista kapriksia ja sienistä kuivatuotteita ja etikkasäilykkeitä. Myymme niitä itse ja lisäksi niitä on myynnissä lähellä sijaitsevassa mainiossa Pelto-Seppälän puodissa. 

Vaikka tilamme päätuote on valkosipuli ja pinta-ala on pieni, meillä kasvaa silti monenlaista muutakin sekä avomaalla että kasvihuoneessa. Ja kun ne kasvavat hyvin, niitä tulee yli oman tarpeen. 

Harvan tarvitsee maalla nälkää nähdä. Ei minunkaan. Maalla voi kasvattaa oman ruokansa, vaikka eihän se toki kaikilta onnistu. Mutta kaupungeissa oli ennen niitä, joilla ruokaa ei todellakaan ollut, ja tiettävästi heitä on nykyisinkin. 

Jos nälkä tuntuu vieraalta, suosittelen lukemaan vaikkapa Frans Emil Sillanpään romaanin Hurskas kurjuus. Meidänkin pihan pikku mökissä on ilmeisesti kuoltu nälkään aikana, josta Hurskas kurjuuskin kertoo. Kirkonkirjat eivät tosin mainitse Gabrielin kuolinsyytä, mutta kuolinvuosi oli 1868, siis viimeinen suurista nälkävuosista. Ei siitä niin hirvittävän kauan ole. Pulavuosia on ollut sen jälkeenkin.

Vasemman alanurkan pienessä mökissä elivät
Gabriel Nummela ja Serafia Valden, joilla oli yhteensä yksitoista lasta. 

Luutasuolla

Eilen pääsin ex tempore retkelle Luutasuolle.

Ei sillä, ettenkö pääsisi sinne vaikka joka päivä. Luutasuo ja Luutalammi sijaitsevat ihan meidän lähellämme kuten koko Komion luonnonsuojelualue. Silti ei tule kovin usein siellä käytyä. Tänä syksynä kävin siellä vain kerran ranskalaisen ystävämme Mickael Heitzmannin kanssa. 

Ennen kuin sitten eilen. Sain vihiä, että Karkkilan Kameraseura tekee sinne retken. 

Luutalammi ja Luutasuo ovat viehättäviä, lähes erämaisia alueita Etelä-Lopella
- itse asiassa ihan meidän kylän alueella Pilpalassa. 

Tiina Hentunen-Vanninen ja Henna Mitrunen lupasivat hakea minut mukaan. Pakkasin termarin reppuun ja menin pihaan odottamaan. Onneksi huomasin saman tien, että vaatetta tarvitaan lisää. Juoksin hakemaan vielä toppahousut reppuun ennen kuin Tiina ja Henna ehtivät paikalle. 

Tiina, Henna ja Marika aavan meren rannalla... ei vaan Luutalammin. 

Onneksi hain lisää vaatetta. Vaikka Luutalammi on nimeltään vain lampi, se on silti aika suuri ja sen rannalla tuulee. Ilta oli viileä, suorastaan kylmä tähän aikaan vuodesta. 

Karkkilan Kameraseuran väki oli paikalla runsaslukuisena, mutta viileys ajoi väen pian liikkeelle.
Vain unkarilainen Lazslo ei edes takkia tarvinnut.

Ihanat Tiina ja Henna olivat käyneet matkalla kaupassa ja ostaneet minullekin kasvismakkaraa ja Vihis-kasvispiirakan. Miehet tarjosivat sinapit! 

Luutasuo on tänä syksynä saanut ansaittua huomiota, kun sinne on rakennettu esteetön luontopolku. Pyörätuolillakin kuljettavissa oleva reitti on kilometrin mittainen ja se yltää nuotiopaikalle Luutalammin rantaan. Nuotiopaikka on ollut siinä ennestäänkin, mutta nyt sekin on rakennettu hienosti uusiksi.

Reitistön kohentaminen jatkuu. Nyt oikeasti toivonkin sitä, sillä kun lähdimme vielä kävelemään pienen kierroksen pitkospuilla, lahonnut puu petti jalkani alla ja kaaduin pitkoksille. Kännykkä lensi metsikköön - onneksi siinä kohdassa ei enää ollut kovin märkää. 

Syytin itseäni, sillä olin oikeasti samanaikaisesti etäkokouksessa enkä katsonut jalkoihini. Samana iltana samaan aikaan oli nimittäin paitsi Lopen Joulu -julkaisun toimituspalaveri myös Hämeen kylät ry:n virtuaaliset kylätreffit. Otin kylätreffeihin Teams-yhteyden kännykällä ja huonostihan siinä kävi. 

Mutta toki pitkospuut saisivat olla ehjät ja turvalliset, jos sellaiset kuitenkin on rakennettu. 

Uskon, että ne korjataan viimeistään ennen ensi kesää. 

Karkkilan Kameraseura on perustettu jo 1950-luvulla, ja se herätettiin unesta 1980-luvun alussa. Nykyisistä jäsenistä valtaosa on ollut mukana aina vuodesta 1982. 

Ymmärrettävästi Kameraseura kaipailee uusia jäseniä. Vähän ehtivät seuralaiset jutella jäsenhankinnasta ja tulevasta toiminnastakin ennen kuin lähtivät kukin mihinkin suuntaan. 

Itse olen jäsenenä Lopen Kamerakerhossa. Karkkilassa käyn vain töissä, joten Karkkilan Kameraseuraan en ole liittymässä. On kuitenkin mukava tehdä yhteistyötä ja käydä muidenkin järjestämissä tilaisuuksissa puolin ja toisin. 

Kotiin tultuani Lassi oli jo laittanut saunan lämpiämään. Annoin Tiinalle ja Hennalle maa-artisokkia mukaan, niitä oli nostettu Lähiruokapäivää varten. Mikko ja Hannu olivat luvanneet ne hakea, mutta eivät olleet ehtineet. Muhosen Kati haki tänään maa-artisokkasipsien tekoon loput, jotka Hennalta ja Tiinalta vielä jäivät jäljelle. Kati tuo aina samalla myös munankuoria kanoille.

Aamupäivällä olimme tehneet uuden satsin omenachutneyta. Satsista tuli aika valtava. Täytimme 12 myytävää purkkia. Sen jälkeen chutneyta jäi vielä litrakaupalla, joten saimme sitä moneen omaan, isoon purkkiin talven varalle. Kyllä ne kuluvat, se on nimittäin todella hyvää! Ja sopii monen ruoan oheen, jos tulisesta pitää. 

Lopuissa kuvissa pääraaka-aineet. Omenan, valkosipulin ja chilien lisäksi omenachutneissamme on omenaviinietikkaa, merisuolaa, sokeria, siirappia ja inkivääriä. 

Solstrandin omenachutneyssa on tietysti Solstrandin valkosipulia. Paljon.

Chilit ovat olennainen osa chutneya.
Nyt laitoimme mukaan isoja Hungarian Hot Waxejä ja pienempiä Cheyenneja. 

Omenia tuli satsiin kolmisen kiloa. Ne ovat meidän kovia ja happamia omenia, jotka sopivat erityisen hyvin chutneyhin. Lajikkeen nimeä en tiedä. 

Herkkupataa ja minttuisia uunijuureksia

Eilen lupasin kertoa, mitä Lassi minun määräämistäni aineksista teki. 

Herkkua oli - onneksi jäi vielä tällekin päivälle!

Uuniin pääsivät juureksista porkkanat, perunat, purjo, maa-artisokat ja lanttu. 

Uunijuuresten valmistusohje: 

Maa-artisokkia ei tarvitse kuoria sen enempää kuin muitakaan juureksia, huolellinen pesu riittää. 

Jos tahdot, voit veitsellä hieman rapsutella tummimpia kohtia kuorista. 

Pilko juurekset suunnilleen samankokoisiksi paloiksi. 

Lisää joukkoon kokonaisia valkosipulinkynsiä (tai jätä ne pois, kaikkea voi muokata). 

Esikeitä juurekset. Lado ne uunivuokaan ja lisää päälle hieman merisuolaa, voita, öljyä ja tuoretta minttua. Sekoita ja laita uuniin kypsymään rauhassa. 

Syksyisen padan resepti:

Ainekset: 

keitettyä peuranlihaa ja/tai herkkutatteja (meillä oli molempia)

pari isoa, vasta nostettua, pestyä punajuurta

noin kolme sipulia

yksi kokonainen valkosipuli (noin viisi kynttä)

kolme tuoretta tomaattia pilkottuna

kolme omenaa pilkottuna 

chiliä

suolaa

timjamia

kaurakermaa tai kermaa

Pilko ainekset kattilaan tai uunipataan. Meillä oli uuni varattu juureksille, joten käytimme kattilaa. Lisää vettä sen verran, että juurekset juuri ja juuri peittyvät. Toki voit lisätä myös kasvisliemikuution, mutta jos raaka-aineet ovat itsessään erinomaisia, on turha pilata kokonaisuutta ylimääräisillä tuotteilla (etenkin kun kasvis- ja lihaliemikuutioissa usein on turhan paljon suolaa.) 

Sieninä voi tietysti käyttää mitä tahansa sieniä, mutta herkkutatit sopivat tähän makunsa ja rakenteensa puolesta. Kuivatut käyvät mainiosti. Yhtä lailla lihaksi voi valita mitä lihaa tahtoo, mutta meillä syödään vain riistaa. Lihan voi myös mainiosti jättää kokonaan pois. 

Tomaatteja ja omenia ei tarvitse kuoria, mutta omenien siemenkota toki poistetaan. Myöskään punajuuria ei tarvitse kuoria.  

Anna padan hautua rauhassa pitkään kypsäksi. Jos liha on jo ennestään keitettyä, pitkää kypsymisaikaa vaativat lähinnä punajuuret, mutta haudutus parantaa pataruoan makua. Lisää kaurakerma tai kerma vasta loppuvaiheessa - tai voit jättää senkin kokonaan pois. 

Syksyinen pataruoka on kauniin punainen. 

Lisukkeina meillä oli niin ikään omia tuotteita: ihanaa, tulista omenachutneyta, etikkaista sipuli-kurkkusalaattia, Pohjolan kapriksia eli säilöttyjä pihlajanmarjoja sekä puolukkasurvosta. Puolukkasurvos ei todellakaan kaipaa sokeria, vaikka aiemmin niin aina luulin. Pelkät puolukat riittävät sekä maun että säilyvyyden puolesta. 

Pihlajanmarjakaprikset ovat ihmeen hyviä ruoan lisukkeena. Paljaaltaan maistettuna etenkin liemi on kirpeää ja hapanta, mutta esimerkiksi pataruoan ohessa vallan mainioita.
Ja pihlajahan on suomalaista superfoodia, terveellistä kuin mikä!

Salaattiin pääsi tällä kertaa kirsikkatomaatteja, avomaankurkkua, purjonlehtiä (valkea osa käytettiin uunijuureksiin), persiljaa ja ennen muuta vihannesportulakkaa. 

Yksi erityisen terveellisistä vihanneksista on vihannesportulakka.
Harmi vain, ettei sen säilöminen talveksi oikein onnistu. Siispä on syytä syödä sitä nyt! 

Täydellisen syysaterian ainekset

Lassi on kokki, mutta hän itse on kovin pieniruokainen. Kuluu siis usein päiviä, jolloin hän ei laita lämmintä ruokaa ollenkaan. Toki hän tekee, jos minä pyydän. 

Tänään pyysin. Sanoin, että meillä on niin paljon upeita, herkullisia ja laadukkaita ruoka-aineita, että kyllä meidän oikeasti pitäisi niitä myös syödä. Lassi lupasi laittaa illalla ruokaa. Hätävaraksi jouduin syömään omenapiirakkaa nälkääni. 

Samalla mietin, mitä kaikkea illan ateriaan tulisi.  

Eilen poimin puolukoita metsässä, tänään omassa pihassa.

Lähes kaikissa ruoissamme on chiliä, valkosipulia ja sipulia. Niitä siis ainakin. Mitä muuta?

Luettelen: perunaa, porkkanaa, punajuurta, purjoa, papuja, portulakkaa, persiljaa, puolukkasosetta ja pihlajanmarjakaprista. Ja peuraa. Miksi juuri niitä? No, ne alkavat kaikki p-kirjaimella. 

Eilen keräsin puolukoita metsässä, tänään omassa pihassa.

Ei, täytyyhän ruoassa muutakin olla. Sieniä! Ehkä tattikastike peuranpaistin ja uunijuuresten oheen? Ja uunijuureksiin myös maa-artisokkaa, se on herkkua. Sitten salaatti: portulakan lisäksi ainakin tomaattia ja kurkkua. Voisi tavallista salaattiakin hakea kasvimaasta, sitä kyllä syömme harvoin. Ja omenaa, joko salaattiin tai pataan. Lisukkeena myös Lassin kurkkusalaattia. Ja omenachutneya. 

Vihannesportulakka, tomaatit ja kurkku muodostavat salaatin rungon.
Pienet tomaatit pääsevät salaattiin, isot pataan. 

Huomenna voin kertoa, millaisen aterian sain. 

Mutta hei, kaikkia näitä aineksia saa käydä ostamassa täältä meiltä Solstrandista. 

Emme millään saa kaikkia kasvimaan tuotteita käytettyä itse. Tervetuloa! 

Kesäkurpitsaa? Ei, ei varmaankaan kesäkurpitsaa. Sitä syödään päivittäin muutenkin. 

Suloinen sienireissu

Sienimetsä kutsui. 

Tänään oli tarkoitus siivota, mutta siivous sai jälleen väistyä tärkeämpien asioiden tieltä. Siskoni Heidi ja ystävämme Kaarina kertoivat tulevansa Helsingistä sienimetsään, ja totta kai tahdoin mukaan. 

Ensin poimimme puolukoita. Niitäkin kertyi ihan mukavasti. Mutta sitten löysimme ihastuttavan sienimetsän, ihan oikean metsän. Se ei ollut järin suuri, mutta sieltä löytyi mahtavat suppilovahveroapajat. 

Neljäs korillinen odotti autossa. 

Lopulta sienireissuumme hurahti neljä ja puoli tuntia. Sen jälkeen poimin vielä Heidille tomaatteja ja he kävivät poimimassa omenia mukaansa Helsinkiin. Kaarinalle kelpasivat punajuuretkin. Muuta he eivät taaskaan ottaneet, vaikka kuinka tyrkytin. 

Kanoille poimimme ja tarjosimme marja-aronioita ja orapihlajia. Heidin ja Kaarinan lähdettyä kirjoitin kyläyhdistyksen toimintakertomuksen vuodelta 2020. Vuosikokouksemme on vasta tulevana sunnuntaina. 

Ja sitten iltapuhteitten pariin. Kaikki varmasti osaavat arvata, missä merkeissä ilta sujuu! Aivan, kohta hurisee taas kuivuri. 

Syksyisiä saunatunnelmia

Tämä päivitys sisältää alastonkuvan! 

Käymme vielä rantasaunassa. Kunhan syksy pimenee, siirrymme sisäsaunaan, mutta vielä nautimme alkeellisuudesta. Lassi jaksaa lämmittää puilla kynttilänvalossa ja sekoittaa vedet saavissa. Hän käy myös vedessä uimassa, minä en joka kerta. 

Nuohooja sanoi naapurille, että tämän on hankittava uusi kiuas. Se oli muutaman kymmenen vuoden ikäinen ja kuulemma vaarallinen. Kauhistuin: meidän kiukaamme on vuodelta 1964. Mutta ei siinä ole mitään vikaa.

Saunaremontista olen kyllä haaveillut. Itse asiassa ilmoitin (suurella vaivalla!) sen keväällä Huvila ja Huussiin ja Kotoisaan, mutta mitään ei koskaan kuulunut. Minusta meidän saunamme - tai vaihtoehtoisesti puutarhan peränurkka - olisi tietysti ollut hyvä kohde noihin ohjelmiin, mutta varmaan olemme liian kaukana. Kaukana Helsingistä ja kaukana vähän kaikesta. 

Meistä itsestämme ei ole suunnittelemaan saunaremonttia. Liian monimutkaista. Siitä pitäisi panna vähän kaikki uusiksi. Ehkä jatkamme vanhalla. 

Lassi meni tänäänkin uimaan. Minä en. Oli kova tuuli, palelsi jo pelkästään portaille mennessä.

Tiedän, että olisi hyvä uida kylmässäkin vedessä. Vielä en siihen pysty. Ehkä joskus. Viime vuonna uin kyllä vielä lokakuussakin, mutta en jokaisella saunomiskerralla. 

Käymme mielellämme saunassa päiväsaikaan, sillä illalla täällä on pilkkopimeää. 

Nautimme siitä, mutta uimaan ei oikein pimeässä kannata mennä, varmuuden vuoksi. 

Vielä on kukkia ja pörriäisiä. 

Lähiruokarutistus on onnellisesti ohi

Leppoisa sateinen sunnuntai on omiaan lähiruokapäivämme jälkipuinnille. Lassi lajittelee keittiössä astioita ja aterimia, minä olen keräillyt viimeisiä tavaroita tuonne ja tänne. Sieneenkään ei nyt passaa lähteä, joten ehdin hyvin kirjoitella mietteitäni eilispäivästä. 

Tällä kertaa meillä oli entistä enemmän säilykkeitä. Tuoretuotteiden olisi ehkä kannattanut olla paremmin esillä, niitä meni melko vähän. Toki niitä saa kaupastakin, kotitekoisia chutneja ja pihlajakapriksia ei. (No, eivät ne juurekset ja tomaatitkaan ihan samoja ole kaupassa, lehtikaalista ja mangoldista puhumattakaan.) 

Minulla on taipumus keskittyä enemmän kielteisiin kuin myönteisiin asioihin, enemmän siihen, mikä on huonosti kuin siihen, mikä on hyvin. Olen opetellut siitä pois ja osaan kyllä nykyään aika hyvin iloita ja tuntea kiitollisuutta kaikesta hyvästä. Silti löydän helposti vikaa, erityisesti omista tekemisistäni ja olemisestani. 

Päätin listata ihan erikseen ne huonot ja sitten vasta hyvät asiat lähiruokapäivästämme. Aloitin kielteisistä, ja kun olin aikani niitä kirjoitellut, ei enää mikään harmittanutkaan! Niinpä aloitankin tässä niillä hyvillä. Laitan kuitenkin loppuun ne kirjaamani negatiiviset jutut, kun ne kerran on jo valmiiksi kirjoitettukin. Tuskin niitä moni jaksaa kuitenkaan lukea.

Kolme iloista partasuuta. Ihanat Ilkka ja Isto tulivat Hämeenlinnasta valkosipuliostoksille ja syömään. 

Ainut kaupasta ostettu tarjottava oli kuvassa etualalla näkyvät keksit,
mutta niitäpä ei kukaan halunnutkaan.

Kävijöitä oli loppujen lopuksi aika mukavasti, yli 70. Päivä käynnistyi verkalleen ja hiljaisiakin hetkiä oli, mutta aika ajoin kaikki pöydät olivat täynnä. Kukaan ei kuitenkaan joutunut odottamaan ruokailupaikkaa, eikä myyntitiskillekään pitkiä jonoja syntynyt. Juuri hyvä siis!

Ihmiset olivat iloisia ja tyytyväisiä. Yhtään valitusta ei kuulunut, tosin yksi pariskunta halusi odottaa soiton loppumista ennen ruokailua. He sitten kävelivät rannassa jonkin aikaa.

Lassin keitot ja piirakat saivat ansaitut kehut kaikilta. Riistakeitto oli jälleen suosituin, viimeinen annos vietiin Heidille keittiöön. Muita keittoja riitti, kukaan ei jäänyt ilman ruokaa.

Pihlajanmarjakaprikset ja omenachutneyt saivat hyvän vastaanoton! Niitä myytiin jopa enemmän kuin osasin toivoakaan. Omena-aroniahillopurkit loppuivat, niitä olisi kai mennyt enemmänkin.

Tomaatit ja kurkut menivät kaikki, ja chilejä piti jopa hakea kasvihuoneesta lisää. Valkosipulit sen sijaan riittivät hyvin. Niitä ostettiin kyllä, mutta melko pieniä määriä. Kukaan ei siis ostanut useampaa kiloa kuten aiempina kertoina. Ihan lopussa tuli viiden hengen seurue, joka keksi tehdä pehmytkaulaisista pieniä, sieviä nippuja. En ollut itse sellaista harrastanutkaan. (Kesällä kyllä yritin letitystä, heikolla menestyksellä.)

MobilePay on tosi kätevä maksuväline. Suosinkin sitä jatkossa. On kuitenkin hyvä olla myös korttimaksumahdollisuus, sitä käytettiin oikeastaan eniten.

Sain jälkikäteen nähdäkseni ihania kuvia päivästä. Itse ehdin ja muistin kuvata vain vähän, mutta jonkin verran kuitenkin.

Musiikki oli upea lisä päivään! Varmasti harvalla tilalla oli elävää musiikkia. Warren Woiman keulahahmo oli Lapissa, mutta tuuraajaksi saatiin itse Joni Okkonen, mahtavaääninen laulaja ja kitaristi. Hän esiintyi myös yksin kitaransa kanssa. Neljänneksi bändiin tuli yllätysjäsen Juha Aho, aivan mahtavaa! 

Juha Aho, huuliharppu, Lassi Tudeer, basso, Joni Okkonen, kitara,
Joppe Hankosaari, rummut. Kaikki myös lauloivat.

Päivä oli täynnään hienoja kohtaamisia. Kävijöissä oli vanhoja tuttuja ja hyviäkin ystäviä, mutta myös uusia tuttavuuksia syntyi. Sehän on juuri parasta!

Väkeä oli Helsingistä, Nummelasta, Espoosta, Hämeenlinnasta, Vantaalta, Karkkilasta, Riihimäeltä, Hausjärveltä, Läyliäisistä, Lahdesta, Hyvinkäältä, Jyväskylästä, Oulusta, Pilpalasta ja Keravalta. Moni vieraspaikkakuntalaisista oli kuitenkin mökeiltä näiltä seuduilta. Vieraskirjan mukaan kävijöitä oli eniten Helsingistä.  

Säätä jännitimme etukäteen. Säätiedotukset muuttuivat päivittäin. Loppujen lopuksi sää oli ihan hyvä. Ei tuullut, ei satanut. Ei tosin paistanutkaan, mutta oli melko lämmintä, sopiva sää ulkona oleiluun. 

Tiina Ahokas tuli Jyväskylästä ja hänen äitinsä Leena Ahokas Oulusta. 
Ihan pelkästään meidän ruokiemme perässä he eivät sentään tulleet,
vaan kävivät samalla koira-asioissa Launosissa ja tuttavillaan Hämeenlinnassa. 

Joni Okkonen esiintyi myös yksin ilman bändiä. Hänen lauluaan on hienoa kuulla! 

Kaarina Partanen huolehti ravintolapuolesta ja minä sain keskityttyä
tuotemyyntiin. Sisällä Heidi Salin teki voileipiä ja keitti kahvia. Tuula Innala
huolehti parkkiohjauksesta, tervetulleeksi toivottamisesta ja kävijämäärän
laskemisesta. Hieno henkilökunta!

Oli hienoa saada tutustua myös Juha Ahoon ja hänen mukavaan
vaimoonsa Tiinaan. Tapaamme varmasti pian uudelleen! 

"Kanta-Hämeen kakstahtimiehet" eli Warren Woima,
yllätysjäsenenä Juha Aho ja solistia sijaistamassa Joni Okkonen. 

Tähän voikin lopettaa lukemisen, sillä nyt seuraa se negatiiviosio. Tai hyppää valitusten yli suoraan loppuun. 

*****

Taas mietittiin Lassin kanssa, että voisi sitä aikaansa käyttää mieluummin vaikka sienimetsässä ja telkkaria katsellen kuin järjestämällä tällaisia stressaavia yleisötapahtumia.

Yksityiskohtien miettiminen ja pikkujuttujen touhuaminen alkoi jo viikkoja ennen. Kaksi viimeistä päivää raadoimme tosissamme. Ruoka-ainesten ja myyntituotteiden keräämistä ja kaivamista, juuresten pesua ja pilkkomista, kaupoissa käyntiä, lienten keittoa, pöytäliinojen pesua ja koristelujen mietintää, mattojen kantoa ja asettelua, pöytien ja tuolien kantamista, kylttien kirjoittamista ja pystytystä, lainattavien tavaroiden hakua. Ja sitten se ruoanlaitto: torstaina kokeilua, perjantaina piirakoiden paistoa ja juuresten hakua, pesua ja pilkkomista, lauantaina kello soimaan viideltä ja sopankeittoon.

Heidi ja Kaarina huolehtivat pääosin ravintolan sisustuksesta eli mattojen levityksestä, pöytien laitosta ja tarjoilupöydän täytöstä, minä myyntituotteiden laitosta, kyltityksestä ja kaikesta siihen liittyvästä. Lassi kokkasi ja riensi sitten roudaamaan bändikamoja.

Tällaiset kiireiset ja tiettyyn aikatauluun sidotut, stressaavat tilanteet tuovat huonot puoleni näkyviin. Hermoilen, kiukuttelen ja tiuskin. Minun ei pitäisi järjestää itseäni tällaisiin tilanteisiin. Nyt hermoilin etukäteen erityisesti siitä, tuleeko liikennekaaos. Meiltä puuttui liikenteenohjaaja! (Tuula pelasti tilanteen, huh! Eikä mitään liikennekaaosta ollut lähelläkään. Moni osasi jättää auton kauemmaksi, ja Lassi oli nauhoittanut ja trimmannut parkkeeraukseen sopivan alueen hienosti.)

Tienvarren muovikrääsä hävettää yhä. Ilmapalloja, muovinauhaa, kylttejä. Varmaan kaikki ohiajajat huomasivat, että meillä jotain tapahtuu, mutta hyvin harva niiden perusteella meille tuli.

Kaksi päivää ennen tapahtumaa tullut, valtavaan muovikäärepaljouteen pakattu materiaalilähetys aiheutti tyrmistyksen ja ärtymyksen. Tässäkö on maatalousväen ymmärrys ympäristöstä! Saatekirjekin oli painettu yksipuolisena kartongille.

Vaaleanpunainen ja liila eivät todellakaan sovi tilamme imagoon. Ehkä tarkoitus oli erottua syksyn maastosta, mutta ei sittenkään vaaleanpunaista! Oranssi, keltainen, ruskea – ne olisivat aiheeseen sopivia ja silti erottuvia. Kurpitsanoranssi, auringonkukankeltainen, perunanruskea. Porkkananpunainen, maa-artisokankeltainen, mullanruskea. Ilman ilmapalloja pärjäisimme myös mainiosti, nyt pelkäämme niiden lennelleen jonnekin ojien varsille muovikeppeineen. Ja tarrat olivat kaikista turhimmat!

Nauha oli käyttökelpoista, mutta eikö sekin olisi voinut olla vaikka kreppipaperia. No, ehkä sitä ei nykyään saa mistään. Se, että siihen on painettu Lähiruokapäivän logo, ei tuo mitään lisäarvoa, kun ei se mihinkään näy.

Niin ja se logo. Tai siis merkki. Tämä uusi logo on melkein vielä huonompi kuin entinen. Tuollaisia tekevät alakoululaiset: pientä piperrystä, joka ei erotu eikä ainakaan jää mieleen. Miksi siihen on pitänyt tunkea niin monenlaisia pikku kuvia? Ja moniko tila tuottaa kalaa? Teksti tikkukirjaimineen ei kuitenkaan erotu kunnolla kauas. Ennen muuta se on tyylitön. Eihän se toki haittaisi mitään, samantekevää meille, mutta nythän oli tarkoitus haukkua kaikki.

Ja nyt meillä on myös kasa rintanappeja. Miksi ihmeessä? Ne olisi kai pitänyt laittaa henkilökunnan rintaan, mutta ne olisivat olleet lähinnä naurettavia. Onneksi unohdimme ne, yksi kyllä kieltäytyi jo etukäteen.

Ah, ja se tilakyltti, joka kai oli tarkoitettu tienvarteen. Eihän sillä tehnyt yhtään mitään! Se oli pieni, pienitekstinen ja yksipuolinen. Ja vaaleanpunainen! Huh. Tienvarressa siitä ei olisi ollut minkäänlaista hyötyä. Nostin sen nojaamaan yhtä teltanjalkaa vasten.

QR-koodin sisältäneitä A4-kartonkilappuja, joissa toivottiin palautetta päivästä, yritin ripustella sinne tänne ja levitin loput pöydille. Toivottavasti joku ne huomasi.

Minulle soitettiin etukäteen ja kysyttiin suostumusta kommenttien antoon puffeja varten. Mainostoimisto siis oli tekemässä jotain ennakkomainontaa. Lupauduin, ja kerroin milloin olen tavoitettavissa (siis lähes aina). Mitään ei kuitenkaan kuulunut. Vähän odottelin, toivoin että markkinointia olisi tehty. Olikohan asialla ihan asiansa osaava mainostoimisto?

Se organisaatiosta. Omissa mokissa riittää enemmän ruodittavaa. 

Oma markkinointini jäi melko vähäksi. Tein Facebook-tapahtuman, jota jaoin osalle kavereistani sekä melko moneen ryhmään. Maksullisia lehtimainoksia en laittanut. Paha sanoa, olisiko kannattanut. Kesällä väkeä tuli kuitenkin puolet enemmän, vaikken silloinkaan mainostanut juuri mitenkään. Syitä voi olla kaksi: joko väki vain liikkuu kesällä enemmän tai sitten Avoimet maatilat –päivän organisaatio hoiti markkinoinnin tehokkaammin.

Ongelmahan meillä on aina se, ettei meille mitenkään mahdu kauhean paljon väkeä – ja varsinkaan autoja -, ja jos taas väkimäärä jää kovin pieneksi, on vaivannäkö ollut turhaa. Sekä mainostus että ruokamääriin varautuminen on siis aikamoista tasapainottelua.

Odotimme enemmän väkeä. Kesällä kävijöitä oli 130, nyt kello 14:ään mennessä vasta 47. Oliko kaikki vaivannäkö ihan turhaa?

Kiire tuli silti. Jotenkin aina ihmiset tulevat ryppäinä, ja minä koen, että kaikkia pitäisi palvella samalla sekunnilla. Hermoilen, jos syntyy jono, enkä ehdi keskittyä juuri heihin, joiden kanssa kulloinkin juttelen. Monellekohan olen kääntänyt selkäni epäkohteliaasti huomaamattani? Ja tutut, joita tuli kaukaakin, heitäkään en ehtinyt riittävästi huomioida.

Verannalla olisi pitänyt olla rauhaisaa ruokailutilaa omaa rauhaa kaipaaville. Se oli tarkoitus, mutta nyt siellä oli piirakoiden ja ylimääräisen tavaran säilytyspaikka.

Kirjoja ei ostanut kukaan. Olin pettynyt. Kesällä niitäkin meni useita. Olin uskonut, että ainakin Lähteen rannalla elämää olisi ostettu, kun esitteessä kerrottiin hinnan olevan joustava ja rahojen menevän löytökoirille.

Juureksiakaan ei paljon mennyt. Turhaan oli Kaarina kaivanut maasta saavillisen maa-artisokkaa ja laarillisen perunaa. Maa-artisokkaa ei ostanut kukaan, tosin ne unohtuivat tuoda esillekin. Porkkanoita ja punajuuria osti vain harva, papuja ei kukaan! Lehtikaalille ja mangoldille olin keksinyt mahtavan tuoresäilytystavan, mutta juuri kukaan ei ostanut niitä.

Luulimme, että valkosipulimme, joita ei enää ole kovin paljon, menevät kaikki. Väärin luultu. Valkosipulia ostettiin vain kappaleittain, ei kiloittain. Olisi kannattanut laittaa niille kappalehinta, olisi päässyt helpommalla. Pitää muistaa jatkossa laittaa kilohinnan vaihtoehdoksi kappalehinta. Chileiltä ja sipuleilta puuttui hinta kokonaan, se piti keksiä lennossa.

iZettlen eli maksupäätelaitteen viritys ja iänikuinen uudelleen avaaminen kännykän kanssa oli työlästä ja aikaavievää. Kahden kohdalla lähimaksu ei toiminut, vaan systeemi piti avata aina uudelleen. Toivottavasti maksua ei keneltäkään ole mennyt kahteen kertaan!

Kun kaikki on ohi, on edessä vielä aikamoinen siivousurakka. Nyt Heidi ja Kaarina auttoivat kantamisissa ja mattojen ripustamisessa katosta kuivumaan, mutta sen jälkeen jatkui astioiden pesu, lajittelu ja kantaminen ja ruokien pakastukset sun muut. Pöytäliinojen ja pyyhkeiden pesu jatkuu vielä päiviä.

Ja minä pöljä ostin vielä kertakäyttöastioitakin! Käytämme aina oikeita astioita, mikä lisää työtaakkaa erityisesti siksi, että kaikki mukit ja lasit ovat eri paria, vanhoja sieltä täältä kertyneitä. Niiden kantaminen ja säilytys on oma kommervenkkinsä. Nyt pelkäsin, että niitä ei ehditä pestä tarpeeksi nopeasti (jos väkeä tulee 200), joten ostin sittenkin vähän ekokuppeja ja –lautasia sekä puuhaarukoita ja –lusikoita. Turhaan! Ennestään meillä kaapissa on 15 vuotta vanhoja muovilusikoita ja kertakäyttölautasia, nyt se koskaan hupenematon varasto vain kasvoi.

Ruokia jäi kauheasti. Pakastimeen ei mahdu enempää keittoja ja piirakoita! Leivät pitää levittää kuivumaan kanoille ja koirille. Niitä riittää vielä pitkään. Samoin kahvia on monta pakettia, miten minä en osaa arvioida, paljonko sitä tarvitaan? Mehän emme suodatinkahvia yleensä juo, joten täytyy viedä ne vaikka tuliaisiksi jonnekin.

Ihan turhaan olin purkittanut ja pussittanut kuivasieniä. Kuka nyt syksyllä sellaisia ostaisi? Sienten syöjät keräävät itse sienensä näin loistavana sienivuonna. Ensi vuonna varmaan tämänvuotisia pidetään jo vanhoina, vaikka tosiasiassa hyvin kuivatut sienet säilyvät hyvinä vuosikymmenet.

Nukkumiset jäivät vähiin sekä kiireen että ylikierroksilla käymisen vuoksi. Kyllähän pari päivää voi olla vähilläkin unilla, mutta harmi on siinä, että kun itse tapahtuma on, meidän pitäisi olla skarppeja ja hyväntuulisia. Nyt Lassista näki selvästi, ettei hän ollut ihan terässä, ehkä minustakin. Lassin piti vielä esiintyäkin, ja olen nähnyt ja kuullut parempiakin keikkoja häneltä. 

*****

Toivottavasti kukaan ei nyt näiden marinoiden ja valitusten jälkeen luule, että päivä olisi ollut huono. Ehei, hyvä päivä meillä oli! Keräsin vain kaikki mahdolliset valittamisen aiheet kokoon. Tuskin moni niitä jaksoi lukeakaan, ja hyvä niin.

Mitä siis teemme jatkossa? Vieläkö meille tulee tällaisia tapahtumapäiviä? Oletan, että jatkossa keskitymme kesään. Ehkä täytyy yrittää myös helpottaa työtaakkaa. Vähemmän erilaisia keittoja – nyt vaihtoehtoja oli neljä – ja vähemmän piirakoita. Mutta musiikkia on ainakin mukana.

Tosin kesällä ei syksyn satoa vielä ole, mutta ehkä ihmiset osaavat sitten tulla syksyllä uudestaan, kun ovat kesällä käyneet. Meillehän voi tulla melkein milloin vain!