Kausivalot - ehkä hetkeksi

Olemme onnekkaita saadessamme asua maalla ilman katuvaloja. 

En kaupungissa asuessa juuri koskaan katsellut tähtiä ja kuu oli minulle vain möllykkä taivaalla. En edes tajunnut, että se todellakin valaisee niin, että sen valossa pystyy mainiosti kulkemaan. Tietysti se edellyttää keinovalojen puuttumista. 

Pimeys kuuluu asiaan talvikaudella. Lassi osaa kulkea pimeässäkin, minä sentään käytän pimeällä taskulamppua tai otsalamppua. Ei tulisi mieleenkään vaatia kylälle valoja siksi, että ehkä joskus kävelen maantietä koiran kanssa. Harva siellä pimeällä kävelee, ja autoissahan on valot. Sille, joka ei uskalla kävellä pimeässä, on nykyisin tarjolla hyviä otsalamppuja. Miksi valojen pitäisi palaa koko ajan tienvarressa? 

Tällä viikolla oli kuutamo. Kävin Pepin kanssa kävelyllä metsässä - osan matkaa maantielläkin - ja palatessa ihastelin kuutamoa meidän sillalta. Se teki kuunsillan kosken veteen. Otin kuvan. 

Liiketunnistimet ovat käteviä. Liiketunnistimella varustetut valot meillä on autokatoksessa, kanalan edessä ja takaovella. 

Viime vuonna hankimme lopulta myös niin kutsutut kausivalot. Ne valaisevat talomme päädyssä olevaa pimeää kohtaa matkallani kanalaan. Niissä on ajastus eli ne syttyvät automaattisesti aamukuudelta ja sammuvat parin tunnin kuluttua. Vastaavasti ne ovat päällä illalla joitain tunteja, mutta sammuvat jo kymmeneltä. 

Valot ja valo. Luonnonvalo on vahvempi, valoketju valaisee lähinnä seinää, vähän myös sen viereistä pihatietä. 

Monella tuntuu olevan ajatus, että valot luovat turvallisuutta ja estävät varkauksia. En usko. Eivät ne murtomiehet siellä pimeydessä vaani, ja ryövääminen on paljon helpompaa valossa kuin pimeässä. Jos vaikkapa mökillä on voimakkaat valot aina päällä, sinne on helppo lähteä varkaisiin. Kukaan ei kiinnitä asiaan huomiota. Jos paikka yleensä olisi pimeänä ja sinne syttyisi valot, se herättäisi naapureiden tai ohikulkijoiden huomion paljon varmemmin. 

Peppi kuunvalossa. Lamppujen valo ei yllä kauas.

Aamulla kuu näkyikin sillan vastakkaisella puolella. Aamuinen taivas oli vaaleanpunainen. 

Onko blogin pitämisessä mieltä?

Havahduin miettimään, miksi oikein kirjoitan tätä blogia. Onko tässä mitään järkeä?

Lassi kysyi, montako tekstiä olen blogiini tehnyt. Hän itse arveli, että varmaan viisikymmentä. Vähän meni pieleen: olen kirjoittanut niitä yli sata. Aloitin viime keväänä, eli runsaan puoli vuotta olen tätä pitänyt. Voisi kai sitä aikansa toisinkin käyttää. 

Onko tästä ollut mitään hyötyä? No ei kai. Yhtään uutta asiakasta emme varmaankaan tämän ansiosta ole saaneet saati että minulle olisi tarjottu jotain "kaupallista yhteistyötä". Mutta en sellaista odottanutkaan, kun tähän ryhdyin. Miksi sitten ryhdyin?

Halusin kirjoittaa enemmän kuin vain lyhyitä Facebook-päivityksiä. Facebookista päivitykset katoavat pian historiaan, ja lisäksi halusin kirjoittaa pidemmästi. Silti haluan tuntea olevani yhteydessä ihmisiin kirjoittaessani. Itselleni kirjoitan joskus myös, mutta se on ihan eri juttu. Joskus omat pohdinnat ja blogipäivitykset kohtaavat (kuten oikeastaan nytkin), mutta useimmiten blogiteksteillä on eri funktio. Haluan kertoa jotakin. 

Mutta sitten... onko joissain ruokaohjeiden jakamisissa mitään järkeä? Netti on pullollaan ruokaohjeita. Ja suosituimmat blogit ovat sisustusblogeja; välillä olen parodioinut niitä ja saanut juuri niillä päivityksillä erityisen paljon lukijoita. En ihan tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua. 

Blogi ei kuitenkaan ole päiväkirja. En käytä näihin teksteihin suunnattomasti aikaa enkä yleensä tee juurikaan taustatöitä blogipäivityksiä varten. Kirjoitan siis "omasta päästä", mutta kuitenkin enemmän muita kuin itseäni varten. 

Aikaa tähän kuluu. Kuvien otto, käsittely ja tallennus vievät oman aikansa, sitten kirjoittaminen, hiominen ja jakaminen. Lisäksi päivityksen aiheet ovat koko ajan mielessä; mietin, mistä pitäisi kirjoittaa tai mistä olisi hauska kirjoittaa. Nehän eivät ole sama asia. 

Blogilla on ollut yli 13 000 lukukertaa. On se ihastuttavan paljon. Mutta eivät ne välttämättä mitään lukukertoja ole - mistään en tiedä, onko tekstejä luettu vai onko katsottu vain kuvat vai onko joku vain käväissyt ja poistunut saman tien. 

Johonkinhan ihminen aina aikansa käyttää. Lassi tekee käytännön töitä, viljelee, soittaa, joogaa, käy lenkeillä, lukee ja katsoo välillä televisiota (kuten kuvassa). Niinhän minäkin, soittamisen sijaan vain kirjoitan.

Jos en pitäisi blogia, saisinko ryhdyttyä uuden romaanin kirjoittamiseen? Ehkä. 

Mutta tarkoittaisiko se, että tekstit pitäisi painaa paperille? Entä jos kirjoittaisinkin romaanille jatkoa vain sähköisesti? 

Yksi juttu vielä, jos tänne asti luit: osaatko kertoa minulle, miten ihmeessä joillain voi Blogit.fi:ssä olla jopa satoja seuraajia? Minulla on 15. Moni on sanonut yrittäneensä ryhtyä seuraajaksi, mutta koska se vaatii kirjautumisen, he eivät ole jaksaneet. Ymmärtäisin, että jollain olisi kymmeniä seuraajia, mutta mistä niitä tulee satoja? Osaatko selittää?

On varmaan paljon sellaista, mitä en tässä bloginpidossa vielä ymmärrä. Pitäisi varmaan päästä jollekin kurssille. 

Porkkanapiirakkaa, nam!

Eilinen ateriamme oli porkkanapiirakka. Minä söin kyllä myös kaura-tomaatti-pastaa jääkaapista, mutta Lassi ei eilen laittanut muuta ruokaa kuin tämän piirakan. Onneksi sitä jäi tällekin päivälle. 

Porkkanapiirakasta voi tehdä tosi mehevän ja ruokaisan ja laittaa siihen porkkanan lisäksi vähän vaikka mitä, mutta me tahdoimme nyt tehdä tällaisen pelkistetyn version. Ihan vegaaninen tämä ei kuitenkaan ollut, sillä Lassi käytti pohjassa voita ja päällä vähän juustoakin. Ne kuitenkin voisi hyvin vaihtaa vegaanisiksi. 

Pilkkominen näissä on se suurin työ. Tässä pannulle on menossa sipuli, valkosipuli ja chili. 

Porkkanapiirakkamme resepti:

Pohja:

125 g voita tai margariinia

3 dl leivontakarkeita luomuvehnäjauhoja

2 rkl kylmää vettä

Voi tai margariini nypitään jauhojen sekaan ja kylmä vesi lisätään lopuksi. Taikinasta tulee murenevaa ja kuivaa, ja se taputellaan 26 cm:n piirakkavuoan pohjalle ohueksi kerrokseksi. Sen voi laittaa jääkaappiin odottamaan täytteen valmistumista.

Porkkanan voisi raastaa, mutta me pilkoimme pieniksi.

Täyte:

2 sipulia

1 purjo

300-400g porkkanaa

noin 4 valkosipulinkynttä

2 chiliä (me kyllä laitoimme neljä...)

timjamia tai rosmariinia

öljyä tai voita paistamiseen

(kaurakerma)

Freesaa pilkotut tai raastetut ainekset pannulla ja lisää sitten vuokaan painellun pohjan päälle. Paista noin 200 asteessa runsas puoli tuntia.

Usein pohja ensin paistetaan 225 asteessa 10 minuuttia ja sitten vasta lisätään täyte ja paistetaan vähän miedommassa loppuun. Mutta nyt täytettä oli aika vähän, joten se kävi ilman esipaistoakin. 

Täytteen tarkkoja määriä on hassua ilmoittaa. Siihenhän voi oikeastaan laittaa melkein mitä vain sattuu löytymään. Lisäksi sipulit, purjot ja valkosipulit ovat kovin eri kokoisia. Meidän tämänvuotiset purjomme vastaavat hyvin 3-4 pienempää purjoa. Valkosipulinkynsien koko vaihtelee vielä enemmän. 

Myös porkkanat ovat meillä tänä vuonna niin isoja, että yksikin riittäisi. Laitoinkin tuohon grammamäärän enkä kappaleita. 

Lopputulos oli herkullinen, makeahko ilman mitään makeutusta. 

Siitä vain tekemään! 

Pihkavoide parantaa haavat

Lopen Syrjä-seurasta ja Syrjän talon remontista olen kirjoittanut blogissani aiemmin. Remontti etenee pikku hiljaa, Lassi korjaa ikkunoita, talkoita pyritään järjestämään ja ammattilaisia löytämään erilaisiin taitoa vaativiin puuhiin. Rahaa se vain nielee!

Syrjä-seuran hyväksi myytävissä pihkavoiteissa mehiläisvahakin on Erja Noroviidan omien mehiläisten tuottamaa.

Puheenjohtajamme Erja Noroviita on nyt tehnyt ihan huipputuotteita, kuusenpihkavoiteita, ja myymme niitä Syrjän remontin hyväksi. Näitä on kiva myydä, kun tietää tuotteen olevan oikeasti hyvä ja tarpeellinen, ja tuotoilla tuetaan monipuolista kulttuuritoimintaa: arvokasta on sekä vanhan talonpoikaistalon kunnostus jo sinänsä että lisäksi paikan saaminen monenlaisten kulttuuritapahtumien järjestämiseen. Onpa paikkaan suunnitteilla jopa museo! Museon teemana olisi kaupunkilaisten kesänvietto maalla 1800-1900-luvuilla. Toivottavasti se toteutuu, ainakin aineistoa on jo kerätty ja tallennettu.

Pihkavoiteen tuntee moni, mutta on myös ihmisiä, jotka eivät sitä ole kokeilleet.

Pihkavoidetta on käytetty perinteisesti Suomessa monenlaisten iho-ongelmien hoitoon. Se sopii tulehtuneiden tai ei-tulehtuneiden haavojen hoitoon. Kohteina voivat olla myös painehaavat, nirhaumat, ihorikot, palovammat tai avatut paiseet. Se lievittää hyvin myös psoriasiksen oireita.

Pihkalla on siis vahva antimikrobinen ja parantava vaikutus.

"Jo muinaiset egyptiläiset"

Lääketieteellisen aikakauskirja Duodecimin artikkelissa kirjoitettiin näin: "Jo muinaiset egyptiläiset käyttivät pihkaa ainakin palovammojen hoitoon (Sharma ym. 2005). Suomessa ja muissa Pohjoismaissa hoito on tunnettu vuosisatojen ajan. Kansa on käyttänyt pihkaa palovammojen lisäksi lukuisiin muihin vaivoihin, kuten puhkaistujen paiseiden, haavojen, märkivien ihotulehdusten, kynsivallintulehdusten, kynsisienen ja hyttysen pistojen hoitoon (Lohi ym. 2006).

Vaikka tieteellinen näyttö hoidon vaikuttavuudesta on puuttunut, pihkaa on uskallettu käyttää haavanhoidossa lääketieteen menetelmien rinnalla muutamissa Lapin terveyskeskuksissa. Sitä on käytetty lähinnä vaikeiden kroonisten haavojen kuten tulehtuneiden leikkaushaavojen sekä sääri- ja painehaavojen hoitoon. Tilastoja tai tutkimuksellisesti käsiteltävää aineistoa ei kuitenkaan ole ollut käytettävissä - potilaskorteista löytyy usein vain maininta »annettu pihkahoito». Empiiriset kokemukset hoidon tuloksista ovat olleet lähes poikkeuksetta hyviä, ja pihkavoiteen tieteellinen tutkiminen katsottiin aiheelliseksi." (Lohi ym. 2008;124(12):1364-9)

Teksti jatkuu: "Lisäksi Reumasäätiön sairaalassa on tehty useita kokeiluja pihkavoiteella puhtaisiin ja infektoituneisiin kroonisiin leikkaushaavoihin, ja ne ovat parantuneet hyvin."

Tuo netistä löytämäni Duodecimin artikkeli on jo vanha, ja tiettävästi sen jälkeen pihkavoiteen käyttö sairaaloissa on vain lisääntynyt. Sitä käytetään jo aika yleisesti haavanhoidossa isoissakin sairaaloissa.

Ainoa haitta kuusenpihkavoiteesta on se, että noin 5 prosenttia ihmisistä on hartsille allergisia, ja silloin pihkavoidetta ei voi käyttää. Kannattaa siis noudattaa kohtuutta ja varovaisuutta sen käytössä. Itselläni huulet turposivat, kun laitoin sitä huuleen, vaikken ole tiennyt olevani millekään allerginen. Tehokasta ainetta!

Erja voi tehdä voiteesta myös miedompaa tai vahvempaa. Minulla on nyt myynnissä myös 40-prosenttista, jota yksi tuttu osti juuri koirien tassuja varten.

Meilläkin on kokemusta kuusenpihkavoiteen käytöstä koirilla. Oliver-skotlanninhirvikoiramme tappeli mäyrän kanssa ja eläinlääkärit ompelivat haavan kahdesti. Se ei ollut parantuakseen, mutta kuusenpihkavoide (ja hopealaastari) lopulta paransivat sen.

Erja pakkaa 16-prosenttisen pihkavoiteen pieniin, pyöreisiin rasioihin, joissa on voidetta 11 millilitraa eli vajaat 10 grammaa. Purkin hinta on 10 euroa, postikulut 2,50e. Jos ostaa neljä tai useampia purkkeja, ne lähetetään ilman postikuluja. Mukaan saa pienen lahjapussin kullekin purkille. (Kiitos lahjoituksesta Marjo Viitaselle!)

Kuusenpihkavoide on erinomainen lahjaidea vaikkapa jouluksi! Sitä voi siis tilata suoraan minulta (yhteystiedot vaikkapa kotisivuiltani www.tudeer.fi tai laita kommentti tämän julkaisun perään). Maksat vain tilille ja purkki tai purkit tulevat postissa.

Kuusenpihkan kerääminen ei kuulu jokamiehenoikeuksiin kuten ei kerkkienkään keruu. Jos ei omia kuusia ole, pitää hankkia maanomistajan lupa keruuseen. 

Lue lisää Syrjän remontista! Linkki aiempaan Syrjä-postaukseeni: https://www.blogger.com/blog/post/edit/8594332112189819866/7446810066999261924

Tatti-kasvispaistos

Syksy on uuniruokien aikaa. Mekin olemme innostuneet yhä useammin tekemään ruokaa uunissa. 

Tällä kertaa teimme juurespaistosta, jossa lähes pääosassa oli purjosipuli. Sitä kun meillä nyt tänä vuonna on runsain mitoin. 

Tällaisen uuniruuanhan voi tehdä lähes mistä vain juureksista ja kasviksista, ihan oman maun ja tilanteen mukaan. Siksi en taaskaan tahdo antaa täsmällistä reseptiä. 

Suurin työ näissä uuniruoissa on pilkkomisessa. siinäkin voi harrastaa omaa luovuutta - olisi ollut hauskaa, jos nuo porkkanat olisivat olleet ohuina siivuina kuten perunakin. Pienet porkkanakuutiot jotenkin tuovat mieleen vain kaupan juurespakasteet. 

Kuivatut sienet sopivat tällaisiin uuniruokiin mainiosti. Ne imevät itseensä nestettä ja hautuvat herkullisiksi. 

Mutta myönnän: Tässäkin uuniruoassamme on peuraa. Se ei olisi välttämätöntä, mutta meillä nyt sitä on. Myös liemi on peuran liha-luulientä. Keitämme siis metsästäjiltä saatuja roippeita, ja osa lihoista menee koirille, osa meille ihmisille. Liemi on se päätuote. 

Yhtä hyvin tuollaisen uuniruoan voi tehdä veteen tai kasvisliemeen, miksei munamaitoonkin. Meillä kanat munivat tällä hetkellä sen verran harvakseltaan, ettemme ole vähän aikaan tehneet munaruokia. 

Selvää on, että meillä kaikki tämän ruoan ainekset ovat itse kasvatettuja. Kaupasta on vain suola sekä Liekkiö-hillokkeen siirappi, sokeri ja viinietikka. Chilit, yrtit, vihannekset ja juurekset ovat tietysti itseltä, samoin lisuketomaatit. Mutta jos niitä ei itsellä ole, niin tietysti kaupasta saa ostettua. Tai meiltä.

Punajuurisäilykettäkin tein juuri toissapäivänä. Isot punajuuret säilyvät kellarissa sellaisinaan pitkään, mutta pienet keitin etikkaliemeen. 

Kekrin kuvia

Kekriaika on mieltäni kiehtovaa aikaa. Pidän syksystä, mutta erityisesti alkusyksystä. Marraskuussa on pimeää ja sää kylmenee, mutta siinäkin on oma viehätyksensä.

Pitkään ei kekristä Suomessa puhuttu juuri mitään. Viime vuosina on noussut uudelleen puheeksi tämä vanha suomalainen juhla-aika. Eilen asiasta puhuttiin televisiossakin. Kerrottiin, että vielä 1950-luvulla kaupunkilaistuneet matkustivat kotiseuduilleen maalle kekriä juhlimaan. Olikohan se tosiaan yleistä? 

Itse olen jollain lailla viettänyt kekriä jo vuosikymmenet. En ole innostunut Halloweenista, se kuuluu tietysti Amerikkaan, mutta minulle se tuntuu vieraalta enkä tiedä, miksi sitä pitäisi täällä juhlia. Kouluhan sen on tänne levittänyt. Koska kielenopetukseen kuuluu myös kulttuuriin tutustuminen, pidän itsekin Halloween-aiheisia englannintunteja.

 Mutta meillä suomalaisillahan on jo ennestään marraskuun juhla, oma kekrimme. Opiskeluaikanani 1990-luvun alussa järjestimme Kajaanin Normaalikoululle kekriaiheisen juhlan, tai jonkinlainen päivänavaus se ehkä oli. Kajaanissahan on vuosittain kekripukkikin, iso olkipukki. 

Kekrin vietto liittyy sadonkorjuuseen. Solstrandissa vietämme perinteisiä sadonkorjuujuhlia tosin jo syyskuussa, joskus jo elokuussakin. Niitä on ollut toistakymmentä kertaa, mutta kahtena viime vuonna niitä ei sattuneesta syystä ole ollut. 

Sato on nyt pääosin korjattu jo aikaa sitten, mutta purjot nostin vasta toissapäivänä. Ensimmäistä kertaa nostin suuria määriä purjoja, en vain muutamaa kerralla. En ollut tyytyväinen, kun Lassi halusi opettaa minulle, miten se tapahtuu. Enkö muka itse osaisi! Pian minun piti myöntää, että Lassin neuvomat tavat olivat ne oikeat. Siinä on tosiaan tiettyjä niksejä, jotka tekevät sen paitsi nopeammaksi myös purjosipulien säilyttämisen kannalta paremmaksi. 

Nyt upea purjosatomme on kellarissa. Maassa on enää porkkanat ja lantut. Kasvihuoneessa on vähän tomaattia ja paljon chiliä. 

Marja-aronia on tuottanut tänäkin vuonna hienosti. Sain tuon pihlajaan vartetun aroniapuun työkavereilta vuosia sitten ja pidän siitä suuresti. Aroniathan ovat superfoodia, mutta sellaisinaan harvan makuun. Tänä vuonna olemme keksineet yhdistää ne ruokahillokkeeseen omenan, chilin ja pihlajanmarjojen kanssa. Liekkiö-hilloke on todellista kekriruokaa! 

Toki olemme tehneet myös omena-aronia-hilloa, siis makeaa hilloa. Hyvää sekin on. 

Tässä rannan kohdassa on minulle jotain erityisen tunnelmallista. Vene tietysti symboloi paljoa jo itsessään. Harmi kyllä, emme ole soutaneet kertaakaan tänä vuonna. 

Tänä aamuna kasvit olivat kauniin huurteen koristamat. Ensimmäistä suomalaissyksyään elävä Peppi halusi innoissaan syödä rouskuvia kasveja. 

Pakkasaamu Solstrandissa

Tällaiset huurteiset pakkasaamut inspiroivat minua kuvaamaan. Mieleni tekisi yhä uudelleen kuvata poimulehtiä, joiden reunat ovat huurteessa, heinien ihastuttavia valkotähkiä, valkeanvihreänkirjavaa sammalta, monenlaisia mehikasveja... Mutta tuntuu, että kaikki kuvat on jo moneen kertaan otettu. 

Peppiä en kuitenkaan ole koskaan ennen kuvannut pakkasaamuna. Tämä on Pepin ensimmäinen talventulo Suomessa. 

Tämän kasvin saa tunnistaa. Itsekään en ole sataprosenttisen varma siitä, mikä tuo on. 

Tälle kohdalle yritimme joitakin vuosia tehdä ketoa, mutta luovutimme. Antaa sen rehevöityä, kasvakoon rauhassa tuokin rinne. 

Sarjakukkaisten kukinnot ovat kestokohde valokuvauksessa.