Yli-Myllyn suojelualue on käymisen arvoinen

Luonnonperintösäätiöllä on täällä Lopellakin kaksi suojelumetsää. Kaikkiaan säätiön omistamia suojelumetsiä on eri puolilla Suomea peräti 152. Lopen metsät ovat pienenpieniä, mutta onneksi ne kuitenkin ovat. Ylipäänsä suojeltuja metsiä on Etelä-Suomessa niin kovin vähän.

Toinen metsistämme on Launosissa. Siitä voin kertoa joskus toiste. Meitä lähinnä sijaitsee Yli-Myllyn alue, joka on minulle erityisen tärkeä. Olen myös sen ”metsänvartija”. Tuo metsänvartijan titteli on ihan epävirallinen, eikä se oikeastaan tarkoita juuri mitään. Olen kuitenkin pitänyt tapanani käydä silloin tällöin katsomassa, että Yli-Myllyllä on kaikki hyvin.

Yli-Myllyn tila on vajaan kuuden hehtaarin kokoinen. Tosin suojelualueen eteläosaan lisättiin myöhemmin pieni, puolen hehtaarin lisäosa, jonka säätiö osti Metsähallitukselta. Varsinaisen tilan Luonnonperintösäätiö osti Terttu Koskiselta syksyllä 2008. Terttu Koskinen oli vaalinut kotimetsänsä luonnontilaa vanhempiensa kuoleman jälkeen ja vietti siellä kesiä vielä 1980-luvulla, mutta sen jälkeen alue on ollut koko lailla käyttämättömänä.

Yli-Myllyn tila on alun perin ollut läheisen tilan torppa. Päärakennus on valmistunut vuonna 1917.

Rakennukset ovat paikallaan, mutta tietysti ne ovat päässeet jo huonoon kuntoon. Päärakennuksen katto uusittiin pian alueen oston jälkeen, mutta se vain hieman hidasti rapistumista. Kunnostusta on monesti mietitty, mutta työ on todettu liian suureksi ja kalliiksi.

Yli-Myllyn suojelualue on pieni, mutta siihen mahtuu yllättävän monta erilaista kohdetta. On kaunis, vanha pihapiiri rakennuksineen, on luonnontilaista lehtoa, vanhaa tutkimusmetsää, harjumetsää, niittyä ja peltoa. On myös viehättävä puronvarsi, jossa on sijainnut mylly ja paja ja jonka uhrilähteeseen on tiettävästi uhrattu vielä 1910-luvulla.  

Alue on siis mielikuvitusta kiehtova ja sijoitinkin sen mukaan romaaniini, jonka julkaisin 2019. Romaani kertoo vuodesta 1923 ja sen päähenkilö on pieni pilpalalaistyttö. Kirjassa Yli-Myllyn torppari Aleksanteri Peltonen on tuon Iita-tyttösen setä, jonka luona Iita äitinsä kanssa vierailee. Vierailu ja sukuyhteys ovat toki ihan omaa sepitelmääni.

Metsää, niittyä, puronvartta…

Yli-Myllyn metsä ei ole kauttaaltaan kovin vanhaa metsää, mutta paikoin tunnelma on aarniomainen. Metsä sijaitsee pienellä, kauniilla harjulla ja sen rinteillä. Enimmäkseen siellä kasvaa kuusta, mutta harjun rinteissä myös vanhoja, kilpikaarnaisia mäntyjä. Eri-ikäisiä haapoja on runsaasti, joukossa suuriakin. Koivu ja leppä ovat vallanneet entiset pellot ja niityt. 

Alueen läpi virtaa Koirajoki, joka alempana kulkee luonnollisessa, kiemurtelevassa uomassa. Harjun päivänpuoleisella rinteellä on pihapiiri, jossa ovat päärakennus, aitta ja navetta, kauempana joen varressa sauna ja joen toisella puolen riihilato.

Lisäalue puolestaan kasvaa komeaa, sammalpohjaista vanhaa kuusi- ja mäntymetsää. Laajennuskohdan läpi kulkee historiallinen junaratapenger eli entinen Hyvinkää-Karkkila-rata. Yli-Myllyn tila sijaitsikin aikoinaan liikenteellisesti oivassa paikassa: vieressä kulki juna ja aivan talon vierestä maantie, jota pitkin pääsi aina Helsinkiin asti. Toki se oli tuolloin aivan pieni tie ja liikenne oli tietysti vähäistä. Myöhemmin tie oiottiin kulkemaan kauempaa.

Ratapohjan päälle perustettiin vuonna 2017 Pikku-Pässin pyöräilyreitti eli kevyen liikenteen kulkureitti, jota pitkin pääsee kulkemaan pyöräillen, patikoiden tai ehkä talvisin jopa hiihtäen Hyvinkäältä Läyliäisten kautta Hunsalaan ja aina Karkkilaan saakka. Reitti perustettiin Hyvinkään, Karkkilan ja Lopen yhteishankkeena ja – krhm – minun aloitteestani. Olen siitä tietysti ylpeä; kas kun en ole aiemmin huomannutkaan kirjoittaa siitä blogissa.

Luonnonperintösäätiö ja Ikimetsän ystävät suhtautuivat alusta alkaen Pikkupässin pyöräreitti -hankkeeseen myönteisesti, ja suojelumetsä puolestaan on yksi kiinnostava lisä reittiin.

Yli-Mylly sopii retkeilykohteeksi

Yli-Myllyssä saa vapaasti retkeillä jokamiehenoikeuksien mukaisesti. Varsinaisia parkkipaikkoja ei ole, mutta auton pystyy kyllä jättämään pienen Vesikopintien reunaan. Tässä vielä ajo-ohjeet perille:

Jos tulet Läyliäisten kautta, aja länteen tietä 134, joka vie Karkkilaan. Käänny 4,3 km:n jälkeen oikealle kohti Pilpalaa. Vajaan kilometrin jälkeen kääntyy oikealle Vesikopintie. Jatka tuota pientä hiekkatietä noin sata metriä ja huomaat ehkä levennyksen tien vasemmalla puolella. Jätä siihen auto ja jatka kävellen ruohikkoista tietä. Vasemmalla on riihilato, ohita se ja hetken kuluttua saavut Yli-Myllyn pihapiiriin.

Taloihin en suosittele menemään sisälle. Itse en ainakaan ole käynyt sisällä enää vuosiin. Pääosa tavaroistakin on jo viety muualle, joten ei siellä juuri mitään katseltavaakaan ole.

Viimeinen mainitsemisen arvoinen tapahtuma sisällä Yli-Myllyn torpassa oli vuonna 2015, kun Luonnonperintösäätiö täytti 20 vuotta ja Ikimetsän Ystävät ry 10 vuotta. Juhlat vietettiin Yli-Myllyn pihassa, juhlapuhujana itse säätiön perustaja Pentti Linkola. Kun Linkola aloitti puheensa, taivas repesi, alkoi ukonilma ja kaatosade. Juhlaväki juoksi myrskyssä pihan läpi sisälle, jossa juhla jatkui.

 

 

Oman kirjan tekeminen

Moni haaveilee omasta kirjasta. Sen ei tarvitse jäädä pelkäksi haaveeksi. 

Olen itse julkaissut kaksi kirjaa ja ollut aika monen muun teossa osallisena. Siksi minuun silloin tällöin otetaan yhteyttä ja kysytään painattamisesta ja muusta kirjan tekoon liittyvästä. Autan tietysti mielelläni missä vain osaan. 

Helpointa tietysti on, jos saa kirjalleen kustantajan. Silloin välttyy selvittämästä itse painoasioita ja tekemästä taittoa saati markkinointia, jotka ovat isoja töitä. Kustannussopimuksen saaminen on kuitenkin harvinaista. Mikä ettei kannata yrittää! Käsikirjoituksen voi lähettää vaikka useampaankin kustantamoon kerralla ja jäädä sitten odottamaan vastausta. Joskus vastaavat, joskus eivät. Kielteisestä päätöksestä ei kannata masentua vaan muistaa, että julkaisupäätöksiin vaikuttaa tosi moni asia eivätkä ne kaikki liity käsikirjoituksen tasoon. 

Itse tosin pelkäsin hylkäävää päätöstä niin paljon, etten edes uskaltanut yrittää. Lähdin heti omakustannelinjalle. Yksi syy oli myös malttamattomuus: kun pienen romaanini käsikirjoitus alkoi olla valmis, halusin mahdollisimman pian nähdä sen painettuna. Kustannusyhtiössä prosessi olisi vienyt paljon pidempään. 

Tietysti kannattaa muistaa, että käsikirjoituksen hiominen vie joka tapauksessa pitkään, jotta lopputuloksesta tulee kelvollinen. Itse kypsyttelin ja kirjoittelin romaaniani seitsemän vuotta ja kun se sitten alkoi olla valmis, luetutin sen ainakin kolmella esilukijalla, sellaisilla joiden näkemyksiin luotin. Olin tuolloin vuorotteluvapaalla töistä, joten ehdin muokkailla tekstiä vielä taittovaiheessakin. 

Taitto on iso työ varsinkin kokemattomalle. Suosittelen lämpimästi sen antamista jonkin ammattilaisen tehtäväksi, vaikka taittotyö maksaakin. Itselläni onneksi on ystävä, joka taittaa työkseen kirjoja ja lehtiä. Hän on taittanut molemmat kirjani ja olen siitä todella tyytyväinen. Tekstin muokkaamisessa on tarpeeksi työtä kirjoittajalle, ulkoasun suunnittelu ja muu siihen liittyvä on ihan oma juttunsa.

Molemmissa omissa kirjoissani on myös kuvia, mikä on tuonut omat haasteensa ulkoasun suunnitteluun ja toteutukseen. Jos siis kirjassa on kuvia, en suosittele taittotyöhön ryhtymistä itse tai ainakaan yksin. Minä ja Anitta Kainulainen teimme taittoja tiiviissä yhteistyössä niin, että sain jokaiseen yksityiskohtaan sanoa oman sanani, vaikka teknisen puolen hoiti Anitta. Välillämme kulki tuhansia viestejä: kommentteja, toiveita, kysymyksiä, lisäyspyyntöjä, muokkausehdotuksia... Kirjani olisivat aivan jotain muuta ilman Anittaa - jotain, mistä tuskin osaisin olla erityisen ylpeä, vaikka taitosta olisin jotenkin selviytynytkin.  

Vasemmalla 1920-luvulle sijoittuva pienoisromaanini Lähteen rannalla elämä, oikealla monenlaisia tekstejä sisältävä kuvateos Makasiini - maallemuuttajan tarinoita. 

Tarjouspyyntöjen lähettäminen painoihin on nykyisin helppoa. Painotalojen yhteystietoja löytyy helposti netistä, ja monissa on jopa valmis yhteydenottolomake. Jos ei ole, sähköpostin lähettäminen on nopeaa ja vaivatonta. Tietysti kirjan voi painattaa lähimmässä painossa ilman tarjouspyyntöjäkin, mutta hinnoissa on oikeasti suuria eroja. Moni haluaa tukea esimerkiksi paikallista tai lähellä sijaitsevaa pientä painoa, ja se on minusta hienoa, vaikka hinta sitten olisi hieman korkeampikin. 

Ennen tarjouspyynnön lähettämistä pitää kuitenkin päättää monesta asiasta. Pyynnössä pitää kertoa, minkä kokoisesta kirjasta on kyse. Siis fyysiset mitat, kirjahan voi olla minkä kokoinen halutaan. Sivumäärä on myös olennainen tieto, samoin se, onko kirjassa kuvia ja jos on, ovatko ne mustavalkoisia vai värikuvia. 

Molemmissa kirjoissani on mukana Serafia-noita,
joka oikeasti on elänyt pihallamme sijaitsevassa mäkituvassa 1800-luvulla. 

Lisäksi pitää päättää, haluaako kirjaan pehmeät vai kovat kannet ja tehdäänkö kirjasta liima- vai lankasidottu. 

Makasiini-kirjassa on paljon kuvia, joten paperin piti olla laadukasta. Taittajan toiveesta kirja ei ole vakiokokoinen, vaan suuri mutta silti pienempi kuin A4. Se on kovakantinen ja sen kannet ovat erikoismateriaalia. Kaikki nämä nostivat kirjan painokustannuksia. 

Monesta painosta saa myös muita palveluita. Esimerkiksi oikoluvun ja taiton voi siis teettää painotalossa. Jotkut tarjoavat myös tekstin editointia. Joillain painotaloilla on myös myyntitoimintaa joko netissä tai omassa kaupassaan tai molemmissa. 

Usein paino esittää tarjouspyyntöön vastatessaan erilaisia lisäehdotuksia tai kysymyksiä. Heillä voi olla ajatuksia vaihtoehtoisista papereista tai vaikkapa kannen lakkauksesta. 

Olennaista on sitten painosmäärä. Mitä isompi painosmäärä on, sitä halvemmaksi yhden kirjan hinta muodostuu. Tässä piilee kuitenkin vaara. Itselläni epähuomiossa yhden kirjan painosmäärä nelinkertaistui siitä, mitä olin ihan alun perin kaavaillut. Niinpä kirjoja on minulla yhä tuskastuttavat määrät enkä tiedä, löytävätkö ne kaikki koskaan uutta kotia. Etenkään näin korona-aikaan myynti ei ole ollut helppoa, kun se on ollut lähinnä nettimyynnin varassa. Kirjojen turhaan painatus on tuhlausta, vaikkeivät ne paljon maksaisikaan. Kannattaa myös muistaa, että nykyisin kirja vanhenee surullisen äkkiä. Vaikka itse olisi sitä mieltä, että sisältö ei ole vanhentunut, ainakin ulkoasu paljastaa kirjan iän. 

Jos kirjaa on tarkoitus tehdä vain muutama kappale, voi helpoin ja jopa halvinkin ratkaisu olla valokuvakirjan teko. Niitäkin firmoja on useita Suomessa. Netistä saa suoraan valmiin taitto-ohjelman, jolla kirjan pystyy tekemään kuka tahansa. Vaikka nimi on valokuvakirja, voi niihin laittaa myös tekstiä ihan niin paljon kuin haluaa.

Suomessa on paljon painotaloja, valinnan varaa siis on. Itse olen käyttänyt kahta eri painoa: Granoa ja lahtelaista Painotalo Plus Digitalia. En saa mitään korvausta näiden mainitsemisesta, mutta olen ollut niin tyytyväinen molempiin, että mainitsen silti. Näistä sain erittäin hyvää palvelua kilpailukykyiseen hintaan. Varmaan sitä olisi saanut muistakin suomalaisista painoista. 

Melko yleistä on ainakin ennen ollut painattaa kirja ulkomailla, yleensä jossain Baltian maassa. Se voi joskus olla halvempaakin, laadusta on vaikea tietää. Tarvitsevathan hekin töitä ja rahaa, mutta itse olen aina heti tiennyt, että haluan suosia suomalaista. Yhteydenpito ja minkä tahansa asian kysyminen on helppoa suomalaisen yhtiön kanssa, eikä kirjoja tarvitse rahdata yli rajojen. 

Toimitus on itselläni ollut nopeaa, yleensä kirjat on painettu ja toimitettu muutamassa päivässä, kunhan ajankohdasta on sovittu etukäteen.

Oman kirjan saaminen käteen on juhlallinen hetki. Vaikka kirjan voi tehdä lähes kuka tahansa, on se aina edellyttänyt suurta määrää työtä. Se on siis juhlan paikka ja ansaitsee kunnon julkistamistilaisuuden. 

Itseltäni tosin koronapandemia esti Makasiini-kirjan julkkarit. Rajoitukset olivat astuneet voimaan samana päivänä, kun kirjan piti mennä painoon. Juhlatkin sain viettää Lassin ja koirien kanssa kotipihassa. Taittaja jaksoi uskoa, että pian päästään julkkareiden pitoon, mutta kaksi vuotta on kulunut, ja tuskin kaksivuotiaalle kirjalle enää alan julkkareita järjestämään. 

"Kovaa hommaa tuo kirjan teko."

Suuntana omavaraisuus 2: Mitä uutta teimme viime vuonna?

Tämä on toinen päivitykseni Suuntana omavaraisuus -yhteissarjassa. Sarja ilmestyy joka kuukauden ensimmäisenä maanantaina. Tämän päivityksen lopussa on linkit muihin sarjan blogeihin ja kirjoituksiin. 

Aiheet ovat löyhästi yhteisiä, mutta kukin käsittelee niitä omalla tavallaan. Itse aion nyt kirjoittaa siitä, mitä uutta kokeilimme viime vuonna. Kuvituksena on talvisia kuvia meidän puutarhastamme; kuvat kertovat siitä, miltä kasvit näyttävät nyt lumipeitteisinä. 

Tämä on yksi marjapensaistamme, oletettavasti valkoherukka. Vieressä on myös punaherukoita. Mustaherukat ovat alapuutarhassa, muistaakseni joukossa on jokin viherherukkakin. 

Keväällä teimme ensimmäistä kertaa kuusenkerkistä marmeladia ja hilloa. Aiemmin olemme tehneet kuusenkerkkäsiirappia kahdella eri tavalla, keittäen ja auringossa. Lisäksi olemme käyttäneet kuusenkerkkää mausteena kombuchassa ja säilykkeissä. Mutta nyt ensimmäistä kertaa teimme hilloketta, johon jätimme neulaset mukaan. 

Kokeilu oli onnistunut. Tuntuu fiksulta jättää neulaset hilloon (siirapissahan ne siivilöidään pois). Ne tuovat volyymiä ja kuituja. Toki pienimme ne. Hyytelöimiseen käytimme agar agaria; jos sitä käyttää paljon, tulee marmeladia, jos vähän, tulee ohuempaa hilloketta. Molemmat toimivat mainiosti esimerkiksi jäätelön, pannukakun, piirakoiden ja puurojen lisukkeena. 

Voikukannunnut eivät olleet ihan uusi tuttavuus meille, mutta nyt teimme niitä enemmän. Voikukannuppujen keräämisessä on aikamoinen homma aivan kuten kuusenkerkkien keruussakin, mutta kauniina loppukevään tai alkukesän päivänä keruu on mukavaa. "Nunnut" ovat hyviä ja niitä tuli sen verran paljon, että niitä on yhä kellarissa, vaikka niitä on ahkerasti syötykin.

Mustikkapensaat on täytynyt verkottaa kanaverkolla, sillä ne maistuvat kovin hyvin jäniksille. Pensaat ovat vielä melko nuoria ja pieniä, eikä satoa vielä ole saatu kuin suoraan suuhun, sillä aiempina vuosina verkotus on unohtunut. Pensaita on kuusi, muutamaa eri lajiketta. 

Syksyllä kehitimme sitten ihan uudenlaisia säilykkeitä. Aroniat ja pihlajat tuottivat hyvin marjoja viime vuonna, joten halusimme keksiä niille käyttöä. Ensin teimme omena-aroniahilloa ja sitten omenachutneya. Sitten lähdimme kehittämään chutneysta omaa versiotamme. Lisäsimme chilin määrää ja laitoimme mukaan marja-aroniaa ja pihlajanmarjaa. Ne toivat uutta makua ja kohottivat tuotteen terveellisyyttä. 

Mietimme, mikä tuolle paholaisen hillon tyyppiselle tuotteelle sopisi nimeksi, ja lopulta siitä tuli Liekkiö, tumma ja tulinen menninkäisen hillo. Menninkäinen viittaa metsään ja Lassiin, jota olen aina kutsunut menninkäisekseni. Tästä voi lukea lisää Liekkiöstä: 

https://pilkkeitapilpalasta.blogspot.com/2021/09/tumma-ja-tulinen-menninkaisen-hillo.html

Pihlajanmarjasäilykkeen reseptiä emme kehittäneet itse, vaan saimme vinkin Lassin ikkunaentisöintikurssilaiselta. Kokeilimme ja ihastuimme. "Pohjolan kapris" sopii ruokien lisukkeiksi ja kapriksen tapaan myös eri ruokiin. Lassi käyttää sitä myös aamiaisruuassaan ihan päivittäin. 

Tohtorinpäärynä. Myyrät pääsivät syömään tätä viime talvena,
mutta kesällä näytti ihme kyllä siltä, ettei se sittenkään olisi kuollut. 

Vanha omenapuu, joka tuottaa useimpina vuosina hienosti omenia. Ne ovat happamia, eivät mitään syömäomenia, mutta sopivat mainiosti piirakoihin ja hilloihin - ja meidän Liekkiöön. 

Samainen omenapuu. 

Valkosipulimaa. Kepit ovat lajikemerkkejä.

Oli meillä sentään kasvikokeilujakin, nimittäin valkosipulilla. Hankimme uudet siemensipulit useista eri paikoista tarkoituksena kokeilla, millä kannalla ("lajikkeella") lähdemme jatkamaan. Meillä oli loppujen lopuksi yhdeksää kantaa, kun mukaan laskettiin meillä ennestään olevat Aleksandra, Kodaver ja Ljubasha. (Ei nyt mennä siihen Aleksandra-kysymykseen lainkaan, sillä nimellä se kuitenkin on meille alun alkaen myyty.) (Ja jos joku ihmettelee, niin kasvilajikkeiden nimet todellakin kirjoitetaan isolla alkukirjaimella, vaikka kasvien nimet tietysti pienellä.) 

Uudet tuttavuudet olivat nimeltään Sabadrome, Thermidrome, Sabagold, Messidor, "Riksun Santra" ja sitten yksi torilta ostettu, jonka nimeä emme saaneet selville. Osa oli pehmytkaulaisia, osa tuttuja kovakaulaisia.

Kokeilun tuloksena päädyimme siihen, että pehmytkaulaisilla emme tahdo jatkaa. Emme pidä niiden kasvattamista varsiklooneista emmekä oikeastaan myöskään siitä, ettei skeippejä tule. Letityskään ei ole minun puuhaani; yritin, mutta ei leteistä kauniita tullut. Jatkamme siis kovakaulaisilla.

Syksyllä maahan pantiin pääosin kahta kantaa: "Kiukkusavolaisia" ja "Riksun Santraa". Molemmat ovat ilmeisesti Aleksandroja ja erittäin vahvoja, hyvänmakuisia ja isokyntisiä. Jonkin verran vanhoja kantojamme on toisissa penkeissä mm. yksikyntisistä "pallukoista" tulossa. 

Mustamarja-aroniaa käytimme paljon, mutta silti sitä jäi vielä pensaaseen talveksi.
Olen saanut tuon suuren, pihlajanmarjan varteen vartetun pensaan (tai puun)
lahjaksi työkavereiltani kymmenisen vuotta sitten. 

Puuhun vartetun karviaismarjan olen saanut oppilaiden vanhemmilta.
Pidän siitä valtavasti, se on kaunis ja tuottaa hyviä marjoja, joskaan ei kovin runsaasti. 

Luumupuumme (vasemmalla) ovat vanhoja ja tuottavat huonosti satoa.
Oikeastaan niistä kannattaisi laittautua eroon.  

Viime vuoden kokeiluksi voisi vielä laskea sen, että järjestimme ravintolapäivän nyt syyskuun lisäksi myös heinäkuussa. Väkeä oli puolet enemmän kuin on ollut syksyisin! En tiedä mistä suuri suosio johtui, syitä voi olla useitakin. Päivä oli joka tapauksessa erittäin antoisa. Tarjolla oli keittoja ja piirakoita, kombuchaa ja myyntituotteita, soittamassa Lassin bändi Warren Woima ja ihmiset iloisia ja tyytyväisiä. Ensi kesänä taas! 

***

Suuntana omavaraisuus -sarjaa luotsaa Satu Hiilloskorpi Tsajut-blogista apunaan Heikki Korkeala.

Tässä linkit muihin sarjan kirjoituksiin: 

Helmikuu 2022

Kasvuvyöhyke 1

Apilankukka https://www.apilankukka.fi/kanojen-kasvatus-kotipihalla/

Jovela https://www.omavarainen.fi/l/helmikuu2022/

Kakskulma https://kakskulma.com/rakentajan-henkinen-kasvu-eli-kuinka-romahdin-ja-loysin-itsestani-jalleen-lapsen

Kasvuvyöhyke 2

Sarin puutarhat https://sarinpuutarhat.blogspot.com/2022/02/viime-vuoden-kokeilut-omavaraisuus.html

Omavarainen elämä https://omavaraiset.blogspot.com/2022/02/omat-kasvatusvinkit-kaudelle-2022.html

Pilkkeitä Pilpalasta https://pilkkeitapilpalasta.blogspot.com/2022/02/omavaraisuushaaste-2-mita-uutta-teimme.html

Kohti laadukkaampaa elämää https://varmuusvara.blogspot.com/2022/02/helmikuun-ensimmainen-maanantai.html

Kasvuvyöhyke 3

Tsajut https://tsajut.fi/suuntanaomavaraisuus-2022-osa-2/

Rakkautta ja maanantimia https://rakkauttajamaanantimia.blogspot.com/2022/02/suuntana-omavaraisuus-2022-osa-2.html

Villa Varmo https://www.villavarmo.com/post/kasvatusasioita

Evil Dressmaker http://www.evildressmaker.com/?p=16358

Sanni ja farmi http://www.sannijafarmi.fi/2022/02/suuntana-omavaraisempi-elama.html

Kasvuvyöhyke 4

Korkeala https://www.korkeala.fi/kasvatus-ja-kokeilut/

Puutarhahetki https://puutarhahetki.blogspot.com/2022/02/unelmana-omavaraisempi-elama.html

Kasvuvyöhyke 7

Korpitalo https://korpitalo.wordpress.com/2022/02/07/helmikuu-22/

Kookos-siemenleipä

Nämä Lassin kehittämät kookos-siemenleivät ovat herkullisia ja myös helppoja ja nopeita valmistaa. 

Ainekset: 3 kananmunaa 

1 dl kookosjogurttia tai kaura-kookos-gurttia

1,5-2 dl erilaisia siemeniä

1 dl mantelijauhoa

2 rkl psylliumjauhetta

2 tl leivinjauhetta

(0,5 tl suolaa)

Sekoita ensin munat ja jugurtti tai gurtti keskenään ja kuiva-aineet keskenään. Yhdistä sitten seokset ja vatkaa seos tasaiseksi. 

Levitä seos lusikalla kakkaroiksi leivinpaperille (esim. 9 kakkaraa). 

Paista 200-asteisessa uunissa n. 20 minuuttia. 

Siemenet voivat olla esimerkiksi chiaa, seesamia, auringonkukkaa ja pellavaa. Meillä oli mukana myös kurpitsansiemeniä ja ihan vähän rusinaakin. 

Me söimme tällä kertaa siemenkakkarat naposteluillallisella,
mutta ne sopivat mainiosti vaikkapa aamupalalle. 

Välimerellis-pilpalalainen naposteluilta

Vietimme jälleen perjantaina naposteluiltaa. 

On mukava ajatella, että on treffit tulossa ja katan pöytään uuden liinan ja arkisesta poikkeavia herkkuja. Ajatus lähti kyllä siitä, että löysimme kirpputorilta kolme samanlaista, sinivalkoista kulhoa, joita meillä oli jo ennestään. Hain kaupasta vähän täydennystä kellarin valikoimalle. 

Loppujen lopuksi pöytään kertyi mukava määrä erilaista naposteltavaa. Tässä luettelo: 

Omat tuotteet (itse kasvatetut tai poimitut ja valmistetut): Valkosipuliskeipit, tuliset porkkanat, punajuuret, sienisalaatti kangasrouskuista, säilötty Lemon Drop -chili, voikukannunnut, pihlajanmarjakaprikset. Kookos-mantelileipä oli myös Lassin itse tekemä, mutta leivän aineksista omaa tuotantoa olivat vain kananmunat. 

Kaupasta ostetut: kasvispyörykät, aurinkokuivattu tomaatti, juustot, oliivit, juustotäytteiset paprikat, voi, omenanlohkot, päärynänlohkot. 

Juomana meillä oli vettä ja pullo savuolutta. Jälkiruoaksi joimme vielä glögiä. 

NAM!

Kanojen ruokinnasta

Olen alkanut harkita kanoista luopumista.

Suurin syy siihen on Ruokaviraston määräykset kanojen ruokinnasta. On nimittäin niin, että yksi suurimpia kannustimiani kanojen hankintaan aikoinaan oli se, että se vähentää ruokahävikkiä. Tosin meillä ruokahävikki on joka tapauksessa vähäistä, ja valtaosa kanojen ruuasta olisi joka tapauksessa lähiviljelijältä ostettua kauraa ja kaupasta ostettua rehua. Olisi silti hienoa, että jos meiltä ihmisiltä tai koirilta jotain joskus jää syömättä, sen voisi antaa kanoille. 

Mutta kun ei saa. Ruoantähteiden antaminen on kiellettyä, samoin kaiken lihan syöttäminen. Se on ilmaistu siis niin, että maaeläinten lihan antaminen kanoille on kiellettyä, mikä tarkoittaa sitä, että kalaa saa antaa, mutta ei esimerkiksi riistan jämiä. 

Kasvatettua lihaahan meillä ei syödäkään, mutta riistaa saamme metsästäjiltä, kun Lassikin kuuluu metsästysseuraan. Otamme riistan roippeet innolla vastaan ja keitämme niitä itselle ja koirille. Mutta kanoille ei saa antaa edes luita kaluttavaksi - se olisi niille hauskaa. Ei myöskään sitä rasvaa, jota esimerkiksi peuroissa on paljon. 

Syynä on tietenkin eläintautien vastustaminen. Toisaalta siihen nähden, jos riistan syöttämistä kanoille pidetään todellisena riskinä, on ihme, ettei asiasta tiedoteta aktiivisemmin. On nimittäin paljon ihmisiä, jotka eivät ole moisesta kiellosta kuulleetkaan.

Minä kyllä olin, mutta ajattelin silti vielä varmistaa ja yrittää kysellä perusteluja Ruokavirastosta. Liitän tähän nyt lähettämäni kirjeet ja niihin saamani vastaukset, ihan valistusmielessä muidenkin luettavaksi. (Koska kyseessä on viraston teksti, jossa ei edes ole kirjoittajan nimeä, sen saa käsittääkseni julkaista sellaisenaan.)

Minä: "Ymmärrän, että luonnonvaraiset peurat, kauriit ja hirvet ovat maaeläimiä, mutta onko tuon määräyksen tarkoitus oikeasti koskea myös ei-kasvatettuja eläimiä? Jos on, voitteko selventää, mikä se varsinainen riski siinä on? 

Moni kuitenkin hankkii kanoja juuri ruokahävikin vähentämiseksi, joten näillä määräyksillä pitäisi olla hyvät perusteet. Kanat syövät kanaloissa silloin tällöin myös hiiriä ja tarhassa mm. sammakoita, ja maaeläimiähän nekin ovat. 

Entä sitten luonnonvaraiset linnut? On varsin tavallista, että metsästäjät levittävät esim. peuran rasvat linnuille puiden oksille. Ja vaikka niitä ei levitettäisikään, linnut käyvät usein syömässä roippeita mm. metsästysmajojen ympäristössä. Myös keitossa pintaan nousseesta talista tehdään usein linnuille ruokapötköjä. Miten näihin sitten pitäisi suhtautua?"

Ruokavirasto: "Lähtökohtaisesti eläinperäisen valkuaisen käyttäminen elintarviketuotantoelinten rehussa on kiellettyä. Siihen on joitakin poikkeuksia:

• Maito ja maitotuotteet sekä muna ja munatuotteet ovat tietyin edellytyksin sallittuja kaikkien eläinlajien ruokinnassa.
• Sallittua on myös käyttää käsiteltyä eläinvalkuaista (prosessed animal protein, PAP), joka on saatu
• kaloista, hyönteisistä, sioista ja siipikarjasta kalojen ruokinnassa
• kaloista, hyönteisistä ja sioista siipikarjan ruokinnassa ja
• kaloista, hyönteisistä ja siipikarjasta sikojen ruokinnassa.
• Hyönteisten ja hevosten ruokinnassa on sallittua käyttää kalajauhoa (PAP).

Käsiteltyä eläinvalkuaista voi valmistaa ainoastaan luokan 3 sivutuotteista sivutuoteasetuksen mukaisesti hyväksytyssä luokan 3 käsittelylaitoksessa.

 

Luonnonvaraiset peurat, kauriit ja hirvet ovat maaeläimiä eikä niitä saa käyttää siipikarjan, kuten kanojen, rehuna edes käsiteltynä eläinvalkuaisena.   

 

Ruokajätteen käyttö kaikkien elintarviketuotantoeläinlajien ruokinnassa on myös kiellettyä.

 

Nämä kiellot perustuvat ns. sivuoteasetukseen (EY) N:o 1069/2009 ja ns. TSE-asetukseen (EY) N:o 999/2001, muutoksineen. Perusteena on eläintautien, kuten ”hullun lehmän tauti” ja suu- ja sorkkatauti, leviämisen estäminen.

 

Luonnonlintujen ruokinnassa saa käyttää eläinrasvaa (vrt. talipallot).

 

Ruokaviraston nettisivuilla https://www.ruokavirasto.fi/yritykset/rehu--ja-lannoiteala/rehut-ja-rehualan-toimijat/ on tietoa eläinvalkuaisen kielloista ja rajoituksista elintarviketuotantoeläinten ruokinnassa.  

 

https://www.ruokavirasto.fi/yritykset/rehu--ja-lannoiteala/rehut-ja-rehualan-toimijat/elaimista-saatavien-sivutuotteiden-kaytto-elainten-ruokinnassa/kasitelty-elainvalkuainen-eli-pap/

 

https://www.ruokavirasto.fi/viljelijat/elaintenpito/rehut-viljelijat-ja-kotielaintuottajat/elainvalkuaisen-rehukaytto-ns.-tse-asetus/ 

Terveisin

Ruokavirasto, rehuvalvonta"

Minä: "Kiitos vastauksesta.

Pieni lisäkysymys vielä: Voivatko nuo taudit, joiden vastustamiseksi säädökset on asetettu, tarttua kananmunista? Vaiko vain lihasta?

Ja vielä täsmennys: jos kotikanalan siivekkäät luokitellaan lemmikeiksi eikä elintarviketuotantoeläimiksi, nuo määräykset eivät koske niitä? (Jos siis pitää kanoja vain lemmikkinä.)"

Ruokavirasto: "Hei,

eläintaudeista ja niiden leviämisestä on tietoa Ruokaviraston nettisivuilla https://www.ruokavirasto.fi/viljelijat/elaintenpito/elainten-terveys-ja-elaintaudit/elaintaudit/

 

Lemmikkikanoja, ja muitakin elintarviketuotantoeläinlajeja, joita pidetään lemmikkinä, sekä kotitarve-eläimiä (elintarvikkeet omaan kotikäyttöön) koskevat samat ruokintasäännöt kuin laajemmassakin elintarviketuotannossa olevia eläimiä. Eläintaudithan eivät tunne rajaa sille, pidetäänkö eläintä lemmikkinä vai elintarviketuotantoa varten."

Peuranrasvasta tehtyjä tirppataleja saa sentään antaa luonnonlinnuille. 

Puurolinjalla ollaan. 

Tästä vinkkiä, mitä talista voi tehdä:

https://pilkkeitapilpalasta.blogspot.com/2022/01/ruokaa-linnuille-tirppatalit-ja.html

Seuraavaksi olisi kiva tietää, onko muissa maissa vastaavat määräykset. Onkohan Ruotsissa ja Norjassa? Entä Venäjällä? 

Etäilyn ilot ja harmit

Takana on jälleen yksi viiden tunnin koulutus tietokoneen ääressä. Tätä etäilyä on nyt kertynyt viimeisten viikkojen aikana ihan tarpeeksi. Onhan tähän saanut jo kaksi vuotta totutella, ja on tässä paljon hyviäkin puolia. 

Laskin, paljonko minulta on kulunut koneella pelkästään etäyhteyksien päässä viimeisten kahden viikon aikana, siis erilaisissa kokouksissa ja koulutuksissa. Tunteja kertyi 31 ja puoli. Tosin siinä on muutama tauko mukana. Noin kolmekymmentä tuntia taitaa olla oikea lukema. 

Vain muutama kokous on ollut työhön liittyviä, lisäksi yksi kirjaesittely. Muut ovat olleet joogaa, tanssia, kirjoittajaryhmää ja yksi yhdistyksen kokous. Tänään oli devising-teatterityöpaja ja koko viime viikonlopun eläinsuojeluneuvojien koulutus. Tiistai-iltoihini kuuluu päivystys eläinsuojelu-chatissä. Hämeen kylien Avoimet kylät -info oli keskiviikkoiltana. 

Kuulostaa siltä, kuin olisin kovin aktiivinen, mutta en kyllä ole. Minä olen tosi laiska, enkä ollenkaan koko ajan ahkeroi. Mutta kieltämättä olen monessa mukana: eläinsuojelu, luonnonsuojelu, kylätoiminta, erilaiset harrastusryhmät. Niitä vain jotenkin kertyy.   

Mutta olisinko osallistunut kaikkiin noihin kokouksiin ja koulutuksiin, jos niihin olisi pitänyt matkustaa fyysisesti paikalle? Tuskinpa! Tänäkin aamuna sain rauhassa heräillä kotona, hoitaa koirat ja kanat ja lueskella Hesaria, kunnes vain avasin tietokoneen ja olin koulutuksessa. Teatterikurssin vetäjä oli Puolassa ja muut osanottajat Raumalla, Espoossa ja kuka missäkin. Miten mahtavaa!

Sitä paitsi kurssi sujui ihmeen hyvin etänäkin, vaikka harjoitteet olivat liikunnallisia ja me jopa esiinnyimme toisillemme!

Kun kokoukset eivät ole hotelleissa ja muissa vastaavissa paikoissa, jäävät mainoskynät saamatta.
Kun vielä koiralla on aktiivinen pureskelutaipumus, alkavat kynät käydä vähiin. 

Tietenkin yhteydessä ruudun välityksellä puuttuu paljon: nimenomaan se todellinen kohtaaminen. Ehkä eniten se haittaa kirjoittajakurssilla. 

Kahtena viime vuonna minulla on ollut opistolla koko vuoden viikoittainen englanninkurssi. Tämä Fun Club -kurssi on hauskanpitokurssi, jonka tavoite on ylläpitää ja kehittää suullista kielitaitoa. Kumpanakin keväänä jouduimme siirtymään etäopetukseen ja olihan se oikeasti hankalaa. Piti keksiä aivan uusia pelejä ja harjoitteita, joita jotenkin pystyi ruudun välityksellä totetuttamaan.  Jatkoimme  sitkeästi, mutta se varsinainen hauskanpito jäi kyllä vähemmälle. 

Etäkokousten tauolla ehdin hyvin ulos koiran kanssa. 

Sen sijaan moni muu asia luontuu mainiosti etäyhteyksiin. Kokoukset ja luennot onnistuvat yleensä oikein hyvin. Niitä kannattaa varmasti jatkossakin järjestää etänä, vaikkei se olisi välttämätöntäkään. Mikä määrä aikaa ja rahaa ja luonnonvaroja siinä säästyykään! 

Otin itsestäni kuvan tässä koneen ääressä. Kuvassa olen Jitsi-videoyhteydessä. Suosin Jitsiä, se on minusta kätevin videoyhteys, joskaan ryhmiin jako ei siinä onnistu. 

Mitä mieltä sinä olet videoyhteyksistä? Entä mitkä ovat parhaat vinkkisi etäilyyn?

Minun paras vinkkini taitaa olla joogamatto koneen vieressä... Arvaat kyllä: siihen on tullut kellahdettua muutamankin kerran. Ja kuuntelu sujuu silti! 

Lientä ja lihaa peuran ja hirven luista

Kaikki kokit tietävät, että paras lihaliemi tulee keittämällä pitkään lihaisia luita. Silti suurin osa riistan luista jää käyttämättä. Peuroja, kauriita ja hirviä on niin paljon, että metsästäjät eivät niitä jaksa keitellä. 

Ottajia luille ja lihanroippeille varmasti olisi. Ongelma on vain kysynnän ja tarjonnan kohtaaminen ja toki myös terveysmääräykset. 

Mahdotonta riistan luovuttaminen edelleen ei ole. Ruokaviraston mukaan metsästäjä tai metsästysseura saa myydä tai muuten luovuttaa pieniä määriä luonnonvaraisten riistaeläinten tarkastamatonta lihaa. Silloin lihan pitää mennä suoraan yksityishenkilön omaan käyttöön. Tarkastamatonta lihaa saa luovuttaa myös leikattuna tai jäädytettynä, mutta siitä ei saa valmistaa luovutettavaksi mitään tuotteita, kuten jauhelihaa, makkaroita tai palvilihaa. Kolarihirveä voi myydä myös riistanhoitoyhdistys tai poliisi, mutta silloinkin vain suoraan lopulliselle kuluttajalle.

Mutta tarkastamattoman lihan myynnistä on myyjän tehtävä ilmoitus toiminnan rekisteröintiä varten kunnan elintarvikevalvontaviranomaiselle. Myyntipaikka voi olla esimerkiksi metsästäjän koti tai lahtivaja ja sen tulee olla ilmoitettu elintarvikehuoneisto.

Käytännössä siis "tavallinen ihminen" melko harvoin saa riistalihaa hankittua. Meillä onneksi Lassi on metsästysseuran jäsen. Niinpä minäkin saan lihaa syödäkseni. Minähän vältän lihansyöntiä; syön vain kalaa, joskus lammasta ja sitten sitä riistaa. 

Jostain syystä minua ei yhtään häiritse käsitellä lihaa, päinvastoin. Minusta tuntuu hyvältä, että ammuttu eläin tulee käytettyä mahdollisimman tarkkaan.

Tänään sain käsiteltyä ilmeisesti jahtikauden viimeisen peuranvasan roippeet. Verannalla odottaa nyt useita pusseja lihaa, kulhollinen puhtaaksi kaluttuja luita sekä litrakaupalla mahtavaa lientä. Ne saavat jäähtyä siellä ennen pakastimeen panemista. Osan syövät koirat pakastamatta.  

Onhan käsittelyssä työtä: kolme tuntia siinä taas vierähti. Tai siis paljon enemmänkin: Lassi toi lihat kotiin, pilkkoi ne sahalla niin, että ne saatiin tiiviisti mahtumaan kahteen 16 litran kattilaan ja keitti niitä sitten noin kuusi tuntia. Kun keitokset olivat jäähtyneet, oli minun vuoroni. 

Peuran liha on niin rasvaista, että käsien saaminen puhtaaksi jälkikäteen on työlästä. Siksi olen siirtynyt käyttämään muovihanskoja, vaikka en niitä yleensä harrasta. Nostan ison kattilan lavuaariin, kokoan viereen neljä suurta astiaa ja ryhdyn hanskat kädessä erottelemaan luita ja lihoja.

Parhaat lihat menevät itselle yhteen astiaan. Luut menevät toiseen astiaan ja rasvat kolmanteen. Suurin astia on koirien lihoille, ja siihen menevät kaikki vähänkään epämääräiset osat: kalvot, jänteet, pehmenneet rustot, rasvaisimmat palat. 

Kun erottelu on tehty, alkaa pussitus. Koirille tarkoitetut menevät leipä- ja hedelmäpusseihin, jotka meillä tietysti aina käytetään uudelleen. Omaan käyttöön tarkoitetut lihat saavat kuitenkin neitseelliset pakastuspussit. Pussit imetään tyhjäksi ilmasta tuollaisella vekottimella, jolla ehkä on nimikin, mutten sitä tiedä tai muista. Mainio vehje joka tapauksessa! 

Pussin päälle tulee vielä maalarinteippi, johon tussilla kirjoitan sisällön ja päivän. Sitten vien pussit verannalle esikylmenemään, aamulla ne voi sitten siirtää pakastimeen. Koirien pakastin on ulkorakennuksessa, oma tietysti keittiössä.

Sitten on vielä liemi, jota tulee paljon. Jos keitettävää on useampia kattilallisia, keitämme yleensä toiset satsit samoissa liemissä, jolloin tulee vahvaa "tuplalientä". Silti sitä on paljon. Ne pakastan litran "partaäijäpurkeissa", joka on nimitys litran jugurttipurkeille. Nimitys tulee siitä, että kuvassa on mies, jolla ei ole partaa. Kaikki  tunnistavat nimityksen, koska kuvan mies on niin helposti muistettava. 

Partaäijäpurkkien haittapuoli on, että ne vievät paljon tilaa pakastimessa. Käytän myös tavallisia, neliskanttisia pakastusrasioita. 

Kaiken tämän jälkeen edessä on se ikävin vaihe: jälkien siivous. Kattilat ovat työläitä pestäviä. Itse asiassa koko homma ei oikein sopisi koirattomalle. Koirat nimittäin esipesevät kattilat eli nuolevat enimmät rasvat niistä. Kaikkihan tietävät, ettei viemäriin saisi päätyä suuria rasvamääriä. Ilman koiria pitäisi varmaan keksiä jonkinlainen keino pyyhkiä rasvat kompostiastiaan. Onko sinulla jokin ratkaisu tähän?