Pyjamaluteita, ötököitä ja kanoja (kuvablogi)

 

Pyjamalude on hauska. En ole niitä ennen havainnut, nyt niitä oli vuohenputken lehvästössä paljonkin. Se on melko uusi tulokaslaji, mutta ilmeisesti kaikin puolin vaaraton. 

Tuo toinen on käsittääkseni heinäsirkka, ei hepokatti. Yritin tehdä tarkemman lajimäärityksen netin avulla ja päädyin nurmiheinäsirkkaan.  

Siis onko tämä nurmiheinäsirkka?

Tämä puolestaan on rusokukkajäärä. 

Kahvipulla-kana viihtyi sateen jälkeen ulkona. 

Helmi-rouvalla oli määrätietoiset askeleet. 

Sisään ja äkkiä! Kukko otti siivet avuksi. 

Mitäs siinä toljotat sen kamerasi kanssa? 

Viikko vanhaa Suomea huipentui Lopen Vanhankirkonmäelle (kuvablogi)

Minulla on ollut huikean kiinnostava perinneviikko täynnä matkoja menneeseen Suomeen.

Viime viikon keskiviikkona kävin katsomassa Onnenmaa-näytelmän Karkkilan Työväen Näyttämön kesäteatterissa. Onnenmaassahan eletään väkevästi 1960-lukua Pohjois-Karjalassa. Esitys oli hieno. 

Perjantaina kävin Nahkion maatalouskonemuseossa. Siitä teinkin oman päivityksen samoin kuin lauantaisesta Someron-reissusta Hovilan kartanoineen ja 1950-1960-luvun näyttelyineen.

Sunnuntaina vuorossa oli perinnerakentamispäivä Järventaustan Syrjässä. Kirjoitan siitä ajan kanssa, kirjoitettavaa on niin paljon. 

Tänään sitten kävin ystäväni Jaana kanssa Lopen kirkonkylällä ja eritoten Vanhankirkonmäellä.

Lukkarin Puustelli eli museo oli kiinni, harmi kyllä. Siellä olisi kasvivärjäysnäyttely, joka kyllä pitää käydä katsomassa. Kirkkoon ehdimme sisällekin.

Toki olen Santa Pirjossa käynyt ennenkin, mutta Jaana ei.

Kipusimme lehterillekin. Jaana yritti esittää vanhaa, vakavaa huivimuoria kuvaa varten, mutta ei onnistunut.

Kirkko on alun perin ilmeisesti 1600-luvulta.

Kouluopetustakin siellä on annettu.

Saarnastuoli on upea.

Kiersimme myös kirkonmäkeä ja etsimme Lopen pojan, Sakari Pälsin haudan. 

Näihin maisemiin liittyy myös toinen suuri loppilaisnimi, kirjailija Juhani Peltonen. Hän eli elämänsä loppuvuodet Lopen kirkonkylän tuntumassa, vanhassa koulussa Halmelantiellä. 

Takaisin Solstrandin rannassa. 

Somero, yllättävän kiva kesäkohde

Lähimatkailu on antoisaa! Perjantaina kävimme Karkkilassa ja maatalouskonemuseossa (linkki kirjoitukseen tässä: Karkkilassa ), lauantaina lähdin siskoni kanssa Somerolle. Häämatkallahan kävimme Tammelassa .

Somero on siskolleni Heidille ja minulle erityinen paikka, sillä olemme pieninä olleet Someron Taka-Pajulassa (!) kesälapsina. Heidi jatkoi siellä käymistään pitkään. Omat muistikuvani ovat niukkoja ja hataria, koska olin Someron-kesänäni vasta kuusivuotias, mutta silti olen aina pitänyt Someroa jotenkin omanani ja tärkeänä itselleni. 

Ensin kävimme Somerniemen kesätorilla, jossa en ole ennen käynytkään. Sade vähän haittasi, mutta oli siellä silti mielenkiintoista käydä. Ostin uuden porrasharjan, marjaharjan (marjoja oli kuvioissa, ei se muuten mikään marjaharja ole). Sitten lähdimme kohti Someroa. 

Olin ennalta tutustunut Someron kohdetarjontaan ja päättänyt, että Hovilan kartanon kivinavetan näyttelyyn täytyy päästä. Kyseessä on siis Muistojen kultaa - nuoruuden hurmaa -näyttely, jossa esitellään 1950-1960-lukujen elämää ja tunnelmia.

Onneksi lipunmyynnissä kohtaamamme mies - joka myöhemmin osoittautui paikan toiseksi omistajaksi, Matti Torkkomäeksi -, sai meidät menemään myös itse päärakennukseen eli Hovilan kartanoon. Siellä todellakin kannatti käydä! 

Sekä Arja että Matti Torkkomäki olivat erinomaisia oppaita ja vaikuttivat välittömiltä, mukavilta ihmisiltä. Kuva ei tee Matille ihan oikeutta, mutta en kehdannut heitä enempää kuvailla, vaikka juttelimmekin hyvän tovin. 

Hovilan kartanon juuret juontavat vähintään 1600-luvulle, ilmeisesti sitäkin kauemmas. Nykyinen päärakennus on rakennettu 1841. Se on restauroitu hienosti ja hyvällä maulla Museovirastoa konsultoiden, ja se avattiin yleisölle vuonna 2011. Nyt siellä oli myös Kari Suomalaisen näyttely, ja väentuvassa toisen piirtäjän, Heikki Paakkasen töitä. 

Pääsyliput näyttelyyn olivat nokkelat: vanhoja, aitoja Yhdysliikenteen bussilippuja. Yhdysliikenne liikennöi aikoinaan myös Lopella ennen kuin se myytiin Pekolan liikenteelle. Nykyisinhän meillä Pilpalassa ei liikennöi enää paljon mikään julkinen väline - aikoinaan oli paitsi bussit myös juna Karkkilaan ja Hyvinkäälle. 

Yhdysliikenne liittyy Hovilan kartanoon siten, että sen omisti Arja Torkkomäen isä. Ja ilman muuta nuo pienenpienet, ohuet viiden pennin liput ovat osa 1950-60-luvun nostalgiaa. 

Nostalgiaa täynnään oli koko valtavan navetan ylinen. Siellä oli baari, elokuvateatteri, kampaamo...

...koti ja keittiö kaikkine tarvekaluineen...

sekä Torkkomäen huoltoasema...

...ja ihana Arjan baari. 

Kysyin toki luvan kuvaamiseen ja kuvien julkaisemiseen blogissa. Tässä vielä muutama otos sisältä päärakennuksesta: 

Kaunista, eikö olekin! 

Kartanoa vuokrataan myös juhla- ja tapahtumatilaksi. Sellaiseen se onkin juuri omiaan. 

Näyttelyissä olisi voinut viettää pitkäänkin aikaa, mutta meillä oli hieman kiire. Olimme aikeissa käydä vielä Someron torppamuseossa, joskaan emme lopulta sitten jaksaneetkaan siellä käydä. 

Kävimme vain vilkaisemassa ulkoapäin, miltä Torppamuseossa näyttää. Ihan varmasti palaamme sinne joskus. Sen lähistöllä sijaitsee myös Peltotyökalumuseo. Lisäksi tahdomme käydä Savenvalajamuseossa, ja tarjolla olisi Sauhutupamuseo ja traktorimuseokin. 

Kävelimme Someron pääkatua, kävimme kirpparilla joita oli siinä kaksin kappalein ja kaupassakin. Ruokapaikkoja tuntui olevan useita, mutta loppujen lopuksi emme olleet löytää itsellemme sopivaa. Se kasvisruokien puute... Lopulta hoksasimme mennä juuri siihen ensimmäiseen, joka oli oikealla pääkadulle käännyttäessä. Ravintola Lilja oli oikein siisti, tilava pizzeria, jossa oli kelpo salaattipöytä ja mainiot pizzat. Jostain syystä olimme ainoat asiakkaat sillä hetkellä! Paikka kyllä oli sen verran hyvä, että toivottavasti siellä muina aikoina käy enemmän asiakkaita. 

Päivä oli niin täynnä kaikkea kaunista ja kiinnostavaa, että emme kerta kaikkiaan jaksaneet enää kiertää useampaa paikkaa. Tarjontaa olisi kyllä ollut! Olisi Härkälän kartano, kivimeijeri, kirkko, kulttuuripuisto, pitäjänmakasiinit...

Kotimatkalla ajoimme Hämeen Härkätietä Pajulan läpi. Valitettavasti lapsuutemme talo oli nyt korkean, tiheän kuusiaidan peittämä, joten emme nähneet siitä ja sen pihapiiristä ja ulkorakennuksista vilaustakaan. Emme myöskään voineet lähteä kävelyretkelle lapsuusmaisemiimme, koska sade yltyi sillä hetkellä juuri rankaksi. 

Somerolle pitää siis lähteä uudelleen. 

Maatalouskonemuseossa

Karkkilan Nahkiolla sijaitsee maanmainio museo, jonka olen oppinut tuntemaan Traktorimuseona. Mutta ei sen toinen nimi, Maatalouskonemuseo, tee juurikaan enempää oikeutta sille. Tuo museo on nimittäin täynnänsä vaikka mitä! 

Karkkila on nykyisin muutenkin mainio kesälomakohde. Sanon kesälomakohde, koska talvikaudella käyn siellä töissä. On Karkkilassa talvellakin vaikka mitä, mutta kesällä se on tietysti parhaimmillaan. Siellä on muun muassa tasokas Karkkilan Työväen Näyttämö, jonka kesäteatterin ensi-illassa kävimme toissapäivänä (Onnenmaa oli hyvä!), hyviä ruokaravintoloita, elokuvateatteri, tapahtumantäyteiset Rautapäivät, musiikkifestareita, Valimomuseo, Tehtaan Hotelli, kivoja pikkupuoteja... Se on myös Suomen ukulelepääkaupunki. 

Ja sitten siellä on vielä Nahkion maatalouskonemuseo. Olen puhunut Lassille sinne menemisestä jo monta vuotta, mutta koskaan ei lähdöstä ole tullut totta. Sen aukioloajatkin ovat olleet niukat, sehän on ihan yksityinen paikka. 

Museon omistavat Heikki ja Eeva Sundström, joita emme nyt tavanneet. Apunaan heillä on ainakin Markku Peromaa ja Kari Salmisto (kuvassa), jotka osaavat kertoa kävijöille mainioita tarinoita esineistöstä ja niiden käytöstä. 

Tilava halli on rakennettu 12 vuotta sitten, ja esineistö on siis karttunut vauhdilla. Aluksi Sundströmien piti ostaa esineitä, nykyisin niitä tuodaan heille pyytämättäkin. 

Traktoreista keräily kuulemma alkoi. Hallin alakerrassa on näyttävä kokoelma vanhoja Fordeja, Zetoreja ja muita traktoreita ja niiden lisäksi muita maatalouskoneita. Toisessa päädyssä on mopoja ja  muutama vanha ruohonleikkuri.  

Yksi huoneista on omistettu informaatioteknologialle: siellä on morsetuskoneita, puhelimia, kirjoituskoneita, radioita, televisioita, kassakoneita, laskureita ja kameroita.

Tämä on vanha puhelinvaihde. 

Usko tai älä, tällaisella koneella olen kirjoittanut työssäni Suomen Kennelliitossa. Oli suuri edistysaskel, kun sain sähkökäyttöisen Brother-kirjoituskoneen. Niin vanha minä olen! Tosin Kennelliitto oli maailman ensimmäinen kennelkeskusjärjestö, joka siirtyi tietokoneisiin koirarekisterissä ja näyttelytulosten kirjauksessa. Mutta tietojen kirjauksen hoiti reikäkorttilävistäjä, kirjoitustyöt hoidettiin tietokoneajan alussa ihan samaan tapaan kuin ennenkin rämisevillä kirjoituskoneilla. Kirjeistä saatiin mappeihin kopiot, kun kahden paperin väliin pantiin hiilipaperi. Tällaisiakin muistoja käynti Nahkion museossa viritti. 

Lassikin ihasteli, miten siististi ja mukavasti esineet oli Nahkion museossa sijoiteltu. Yläkerrassa oli enemmän itseäni kiinnostavaa esineistöä kuin pihan ja alakerran koneet. Siellä oli omat kokonaisuutensa ainakin seuraaville aihealueille: koti (liinavaatteet, astiat, pyykinpesu, mankelointi, astianpesu), kaupankäynti, maito, vilja, pellava ja heinä (kylvö, puinti, kyntö), hevospelit ja reet, karjanhoito, haravat, lapiot, talikot, sota, suutarintyöt, metsurin työ, marjanpoiminta, hiihto, urheilu, retkeily, kalja, matkalaukut, juomakorit, pullot, Högforsin rautatavarat, lelut, kauppa, vaa'at, kankaankudonta. 

Astianpesulle oli oma nurkkauksensa. 

Kaupat ovat museoissa aina erityisen kiehtovia, koska niissä on niin runsaasti arjen esineistöä. 

Toki Nahkiolla esineitä on samassakin kohteessa hyvin eri aikakausilta. Mutta ei se oikeastaan juuri haitannut. Ei kuitenkaan ollut tarkoituskaan luoda mitään autenttisia miljöitä, vaan saada esille mahdollisimman paljon esineitä, jotka toisille tarjoavat tietoa ja toisille muistoja. Se on yksi museoiden tehtävä, ja erityisen tärkeä tehtävä onkin. 

Jonkin verran mukana oli myös vaatteita liinavaatteiden lisäksi. 

Osa esineistöstä oli sijoiteltu kokonaisuuksiksi kuten tämä kotinurkkaus. 

Lassikin, jota on vaikea saada kotoa mihinkään, myönsi että tänne kannatti lähteä. Hän sanoi, että siellä olisi voinut viihtyä vaikka kuinka pitkään. Itse asiassa piha-alueen esineistö jäi meiltä vielä katsomatta. Pihassa oli koneiden lisäksi ainakin puhelinkoppi ja kioski sekä jokin aitta, jonka sisältöä en nyt sitten nähnyt. Ehkä täytyy mennä Nahkiolle vielä kolmannenkin kerran! 

Kirjailijaesittely: Heli-Maija Heikkinen

Asema-romaanin vastikään julkaissut opettaja ja kirjailija Heli-Maija Heikkinen 

lähtee syksyllä Hunsalasta Ugandaan.

Heli-Maija Heikkisen vuosi on täynnä tapahtumaa ja muutosta. Keväällä hän pokkasi Suomen Kulttuurirahaston apurahan kirjalliseen työskentelyyn ja julkaisi järjestyksessä toisen romaaninsa nimeltä Asema. Syksyllä hän jää vapaalle historian ja yhteiskuntaopin opettajan virastaan ja lähtee töihin Ugandaan.

Heli-Maija kertoo olleensa aina kiinnostunut lähtemään ulkomaille töihin, mutta aina on eteen tullut jokin este. Nyt lapset ovat isoja ja lähtö on oikeasti edessä. Tytär Ilona on asunut jo kaksi vuotta Tampereella ja poika Onni on lähdössä armeijaan. Kotiin jäävät aviomies Tapio, koira, kissa ja kanat. Kotiinpaluu on edessä joulun alla, eli Ugandassa vierähtää koko syyslukukausi.

Opettajat ilman rajoja on Kirkon Ulkomaanavun alainen organisaatio, joka toimii lahjoituksien ja valtionavun turvin. Ugandassa järjestön kautta on tälläkin hetkellä kolme opettajaa, ja Heli-Maija on yksi kolmesta seuraavaksi lähtevästä. Tällä hetkellä menossa on valmistautumisvaihe: tutustumista muihin lähtijöihin ja paikallisiin toimijoihin etäpalaverien avulla, rokotuksia, hammashoitoja ja muita käytännön valmisteluja. Myöhemmin on edessä myös maakohtainen perehdytys ja viikonloppukoulutus.

Tarkka työnkuva Ugandassa ei vielä ole selvillä, siitä päättävät paikalliset toimijat.

-          Odotan että saan uusia näkökulmia ja perspektiiviä asioihin ja opin uutta. Tärkeää on myös saada tunne, että voin auttaa joitakin ja hyödyntää omaa osaamistani, Heli-Maija pohtii lähtönsä syitä.

Vuorotteluvapaasta vihtiläisen Otalammen koulun historian ja yhteiskuntaopin lehtorin virasta oli sovittu jo ennen tietoa siitä, että Heikkinen sai myös vuoden työskentelyapurahan Suomen Kulttuurirahaston Hämeen rahastolta. Saattaa siis olla, että opettajan työhön tulee pidempikin katkos.

Heli-Maija on työskennellyt opettajana 20 vuotta. Noin viiden vuoden välein työhön on kuitenkin tullut tauko: milloin äitiysloma, milloin vuorotteluvapaa tai apurahalla kirjoittaminen. Nyt on jälleen tauon aika.

Lähtö osuu sopivaan hetkeen myös kirjallisten töiden kannalta. Kolmas romaani muhii vasta alitajunnassa, eikä Heli-Maija tässä vaiheessa vielä tahdo avata sen aihetta tarkemmin kuin että tarkoitus on siirtyä kaupunkiin ja 1990-luvulle.

Heli-Maija Heikkisen ensimmäinen romaani Viestikyyhkyupseeri ilmestyi vuonna 2014. Esikoinen sijoittui sota-aikaan eli vuoteen 1944, nyt julkaistu Asema puolestaan liikkuu useilla eri aikatasoilla 1930-luvulta aina 2010-luvulle.

Aika, sen ymmärtäminen ja ajan virtaus ovatkin kirjan keskeisiä teemoja. Toinen on se, miten ihminen suhtautuu oman elämänsä tarinaan.

-          Minua kiinnostaa, miksi toiset onnistuvat kertomaan oman elämänsä onnelliseksi, toiset taas eivät. Se tapahtuu riippumatta siitä, mitä heille oikeasti elämässä on tapahtunut, Heli-Maija pohtii.

Asema sijoittuu vanhalle rautatieasemalle ja sen lähiympäristöön. Kirjassa asemalla asuu erilaisia perheitä eri aikoina, aivan kuten Heikkisen omassa kodissa Hunsalan entisellä rautatieasemalla, jolla liikennöinti on lakkautettu puoli vuosisataa sitten.

Kirja on romaani, mutta Heli-Maija Heikkinen ei piilottele kotinsa merkitystä kirjan innoittajana saati kyläyhteisön vaikutusta inspiraation lähteenä. Monet kirjan tapahtumista ovat kylillä kiertäviä tarinoita tavalla tai toisella muokattuina – matkalla muuntuneina, kuten tarinoilla on tapana.

Heli-Maija Heikkinen on syntyisin Oulusta. Aviomies löytyi opiskelukaverista ja päätyminen Kanta-Hämeeseen oli sattumaa.

-          Valmistumisen jälkeen haimme kaikkia avoimia työpaikkoja ja päätimme, että lähdemme sinne, mistä edes toinen saa työpaikan. Historian opettajien työtilanne ei ole koskaan ollut kummoinen, Heli-Maija kertoo.

Kun työpaikan sitten sai Tapio, Heli-Maija jatkoi tutkimustaan sotakoirista, joista hän oli tehnyt gradunsa. Ensimmäiset työvuodet vierähtivät eri puolilla Hämettä ja Uuttamaata, mutta vakivirat löytyivät Vihdistä ja Karkkilasta. Hunsalan asema on heille asuinpaikkana ideaali. Syynä on tietysti molempien kiinnostus historiaan, mutta myös viehättävä kyläyhteisö.

-          Me olemme nyt hunsalalaisia ja hämäläisiä. Tämä on ihana kylä, täällä on mukavia ihmisiä, Heli-Maija sanoo.

Ilman asuinpaikan eli Hunsalan aseman vaikutusta romaani olisi varmasti tyystin toisenlainen. Täysin tunnistettavasti Heli-Maija ei kuitenkaan ole halunnut miljöötään kuvata, onhan kyse romaanista ja hänen mielikuvituksestaan, vaikka siinä tosielämän aineksia onkin.

-          Lähiympäristöä olen muokannut, tehnyt siitä mielessäni suloisemman ja kauniimman: joki on kirjassa lähempänä, samoin talot, ja kaikki on jylhempää kuin todellisuudessa.

Heli-Maija Heikkinen kirjoitti kirjaansa melko tasan seitsemän vuotta. Alusta asti kirjassa oli kolme eri aikakautta, mutta vasta loppuvaiheessa mukaan tuli minäkertojan ääni kultakin ajalta. Kyseessä on hänen mukaansa aikatutkielma hetkistä ja niiden merkityksestä, ja siksi hän päätyi kirjoittamaan eri aikatasoista limittäin.

Hän kirjoitti kirjaa lähinnä kesäisin, mutta yhden lukuvuoden ajan hän saattoi keskittyä pelkästään kirjoittamiseen Hämeen rahaston ja Taiken apurahojen turvin. Tärkeänä lisänä elämässä on tietysti kaiken aikaa ollut muu elämä: perhe, koira, hevonen ja tallityöt, oma virkistäytyminen.

-          Ja öisin minä nukun! Tiedän, että jotkut kirjoittavat öisin, mutta minä pidän nukkumisesta ja tarvitsen sitä, hän nauraa.

Kaikkien kirjoittajien tapaan Heli-Maija odottelee saavansa palautetta kirjastaan. Kielteinenkin palaute on hänen mielestään parempi kuin ei palautetta lainkaan.

-          Pahinta on kuoliaaksi vaikeneminen, pienet haukutkin virkistävät. Kritiikkiä pitää saada, jos haluaa kehittyä. Mutta Suomessa julkaistaan niin paljon kirjoja, että useimmat niistä jäävät huomiotta.

Toisaalta Suomessa julkaisukynnys on todella korkea, ellei kirjoittaja tai päähenkilö ole valmiiksi tunnettu. Julkisuus lisää myyntiä, ja kustantajan täytyy varmistua kirjojen myynnistä, sen Heli-Maija Heikkinen ymmärtää hyvin.

-          Onneksi Suomessa on paljon myös laadukkaita pienkustantajia.  Ja onhan mahtavaa, että olen saanut jo kaksi kirjaa julkaistua, siitä voin olla todella onnellinen.

Heli-Maija Heikkisen yhteisomistuksessa oleva hevonen asuu läheisellä Pelto-Seppälän tilalla. Tallityöt ovat Heli-Maijalle tärkeä virkistys ja henkireikä arjessa. 

Skeippichutney valkosipulista ja raparperista

Kehitimme uuden reseptin ruuan ohessa syötävälle hillokkeelle. Viime kesän tuotteemme oli 'Liekkiö - tumma ja tulinen menninkäisen hillo'. Sen reseptin löytää haulla tästä blogista. 

Nyt tarkoitus oli tehdä grillihillo eli makean tulinen hilloke grilliruokien oheen. Ja teimmekin, mutta kun saimme toisen kokeiluerän valmiiksi, maistoimme sitä kalaruoan kanssa ja totesimme sen sopivan erinomaisesti siihenkin. Niinpä grillihillo olisi sille harhaanjohtava nimi. 

Päädyimme nimeen Laukka-skeippichutney: vahva ja maukas menninkäisen hillo. Pääraaka-aineenahan on kynsilaukka eli valkosipuli. Menninkäisen hillo puolestaan tulee siitä, että sekä Liekkiö että Laukka muistuttavat paholaisen hilloa, jonka aika moni jo tuntee. Menninkäinen on meidän Lassi.

Olen tuotteeseen todella tyytyväinen. Kokeilepa perässä!

Pääraaka-aine siis on skeippi eli valkosipulin itusilmujen varret ja nuput. Paha kyllä niitä on saatavissa vain muutaman viikon ajan näin heinäkuussa. Toinen raaka-aine on raparperi. Siis tässä koko resepti:

Skeippichutney

1 kg valkosipulin skeippejä

0,5 kg raparperiä

0,5 l vettä

2,5 dl hillosokeria

0,5 dl etikkaa

2 rkl chilinpaloja (käytimme viime vuonna etikkasäilöttyä Lemon Drop -chiliä)

2 tl inkivääriä

2 tl suolaa

Pilko skeipit ja laita ne kiehumaan. Keitä parikymmentä minuuttia, ota kattila liedeltä ja soseuta seos sauvasekoittimella. Lisää raparperi, keitä pehmeäksi ja soseuta uudelleen. Lisää muut ainekset paitsi etikka. Keitä hetki ja lisää etikka vasta lopuksi. Tarkista maku. 

Lado seos uunissa desinfioituihin purkkeihin ja kierrä päälle vedessä keitetty kansi. Chutney on valmista syötäväksi heti, mutta maku tasoittuu vielä seistessään. 

Hygienisesti valmistettu tuote säilyy avaamattomana pitkään. Kerran avasimme 14 vuotta kellarissa olleen omenachutneyn ja se oli yhä käyttökelpoista, tosin maku ei enää ollut yhtä hyvä kuin valmistusvuonna. 

Vasemmalla skeippejä, oikealla tämän kesän ensimmäiset valkosipulinostot. 

Hygieeninen valmistusprosessi on erityisen tärkeää, mikäli säilykettä tehdään suuria määriä. Omaan käyttöön, pikaisesti syötäväksi tarkoitettujen määrien kanssa ei tarvitse olla yhtä tarkka. 

Varsinainen valkosipulisato saa vielä kasvaa maassa, mutta nostimme jo pienen kokeilumäärän.