Aurinko nousee pakkasyön jälkeen antamaan energiaa keräimille

Yöllä oli taas pakkasta rantamailla. Maa on yhä kuurassa. Sulava vesi putoilee tippoina räystäiltä, kun nouseva aurinko lämmittää kattoa. 

Illalla tulimme hämärissä Syrjän kirjallisuusillasta, ja piti jälleen pimeässä levitellä harsoja kasvimaalla, vaikkei niistä ehkä enää juuri apua ole. 

Poimimme likimain käsikopelolla maissit. Harvoin kai maailmassa maissisato korjataan pimeässä pakkasella. 

Pavuistakin keräsin ne, jotka löysin, loput peittelin. Sisällä pätkin ja kiehautin pavut. Huomasin, että punakirjavat pavut menettävät kirjavuutensa keitettäessä. 

Nukuimme huonosti, Syrjän kahvit ja teet kai valvottivat. Samoin tekemättömät työt mietityttivät ainakin minua: lähiruokapäivä on jo ylihuomenna ja kaikki on tekemättä. Nyt on lähdettävä töihin Karkkilaan. 

Suuntana omavaraisuus 9: ekologisuus omavaraisuudessa

Omavaraisuusbloggaajien kuukauden teemana on nyt ekologisuus. 

Ekologisuus on ainakin meille jos ei ihan ainut syy omavaraisteluun niin ainakin se tärkein syy. Meille on luontevaa kuluttaa mahdollisimman vähän. 

Kanojen pitoon suhtaudun omavaraistelumielessä vähän ristiriitaisesti. Jos ei ole omia kaurapeltoja, ei kanojen pidossa oikeasti ainakaan säästä mitään. Kesällä kanat syövät toki ulkoa monenlaista - niinä aikoina, kun niitä uskaltaa vapaana pitää - , mutta kauraa ja edes jonkin verran rehua ne tarvitsevat silti. Talvisin olemme kokonaan ostorehujen varassa. Lisäksi kuluu sähköä valaistukseen ja lämmitykseen. 

***

Yksi asia tässä on ainakin se, että jos tekee elämästään sellaisen, jossa viihtyy, ei ole pakko koko ajan matkustella tai miettiä, mihin haluaisi lähteä. Jos maalla asuja ei viihdy kotonaan, vaan havittelee koko ajan jonnekin menemistä ja lähtemistä, kannattaisi varmaan muuttaa kaupunkiin. Vai oliko tämä nyt liian rajusti sanottu? 

Maalla asuminen ei mitenkään ilman muuta ole ekologista. Monesti kaupunkiasukas voi elää paljon ekologisemmin, monellakin tapaa. Ensimmäisenä ainakin se, että pitkät välimatkat edellyttävät nykyaikana useimmilta auton käyttöä. Helposti autoa tulee myös käytettyä enemmän kuin olisi pakkokaan; se on niin tavallinen ja normaali osa arkea, ettei sitä tule edes ajatelleeksi. En minä kaupungissa asuessani tarvinnut autoa. 

Tietysti maalla on paljon mahdollisuuksia tehdä itse. Yritämme ostaa kaupasta mahdollisimman vähän mitään. Ylipäänsä yritämme kuluttaa mahdollisimman vähän, se on selvä. 

Eilen Lassi teki 15 kiloa kurkkusalaattia. Se ei ollut edes ensimmäinen satsi tälle vuodelle, eikä varmaan viimeinenkään. Monenlaista muutakin on jo säilötty talven varalle. Myös keruutuotteista: männyn- ja kuusenkerkkähillot ja -marmeladit alkukesällä, männynkäpyhillo, voikukannuput.

Ekologisesti elävä yrittää tietysti säilönnässäkin käyttää mahdollisimman ekologisia ja säästäviä tapoja. Parasta olisi hapatus, umpiointi, kuivatus. Hilloaminen ja etikkasäilöntä kuluttavat kyllä sähköä, kaasua tai puuta, mutta vain hetken ja melko vähän. Sen sijaan pakastaminen, joka nykyään tuntuu monelle olevan automaatio, jonka välttämättömyyttä ei edes harkita, kuluttaa sähköä koko ajan. 

Miten sitten on kesä kulunut Solstrandissa? Melko kiireistä on ollut. Alkukesä varsinkin oli silkkaa työntekoa viljely- ja kasvatuspuuhissa. Niinhän se aina on. Nyt töitä teetti erityisesti uuden kasvihuoneen rakentaminen, se kun oli maalämpösysteemeineen tavallista työläämpi projekti.

Sato on ollut aika hyvä. Uuden kasvihuoneen myötä on tullut entistä enemmän kurkkua ja tomaattia. Munakoisot ovat onnistuneet ensimmäistä kertaa, samoin luffat eli pesusienikurkut. Ja rohtokoiso! Mitähän silläkin tekisi? Käyttövinkkejä vastaanotetaan.

 Ananaskirsikkaa meillä on ollut ennenkin, nyt on mansikkakoisoa, joka on melkein samanlainen. Avomaalla kasvavat maissit oikein hyvin. Härkäpapuakin on tavallista enemmän. 

Sitten on ne tavalliset: peruna, porkkana, punajuuri, pavut, mangoldi, lehtikaali, persilja, basilika, marjat, chilit... Hedelmiä on tullut niukasti: omenia on vähän, luumuja ja kirsikoita ei yhtään. Rusotuomipihlajat söivät rastaat, pensasmustikoista suurimman osan kanat. Vähän ehdin saada talteen. 

Sitten on tietysti metsän antimet, tänä vuonna lähinnä mustikka. Puolukka-aika on vielä edessä.

 

****

Käy lukemassa toistenkin omavaraistelijoiden päivityksiä! Ja me kaikkihan ilahdumme kommenteista.

Kasvuvyöhyke 1

Jovela https://www.omavarainen.fi/l/ekomaku/

Nina Sointu https://ninasointu.com/blog/kaverille-kanssa

Kasvuvyöhyke 2

Pilkkeitä Pilpalasta https://pilkkeitapilpalasta.blogspot.com/2022/09/suuntana-omavaraisuus-9-ekologisuus.html

Kasvuvyöhyke 3

Oma tupa ja tontti https://omatupajatontti.blogspot.com/2022/09/siemenet-talteen.html

Tsajut https://tsajut.fi/suuntanaomavaraisuus-2022-osa-9/

Rakkautta ja maanantimia https://rakkauttajamaanantimia.blogspot.com/2022/09/suuntana-omavaraisuus-osa-9-ekologisuus.html

Luomulaakso https://luomulaakso.fi/?p=21706

Villa Varmo https://www.villavarmo.com/post/maailma-meidän-jälkeemme

Harmaa torppa https://www.harmaatorppa.fi/2022/09/omavaraisuutta-vuodelle-2022-syyskuu.html

Varmuusvara https://varmuusvara.blogspot.com/2022/09/syyskuun-ensimmainen-maanantai.html

Evil Dressmaker http://www.evildressmaker.com/?p=16610

Kasvuvyöhyke 4

Puutarhahetki https://puutarhahetki.blogspot.com/2022/09/unelmana-omavaraisempi-elama-havikin.html

Kasvuvyöhyke 7

Korpitalo https://korpitalo.wordpress.com/2022/09/05/syyskuu-22-ekologisuus

Pelto-Seppälän tila täytti 300 vuotta

Eilen meidän kylällä oli isot juhlat. Väkeä oli yli 300, ja oli mukava tavata paljon kyläläisiä ja tietysti kaukaakin tulleita. Kyseessä oli siis Pelto-Seppälän tilan 300-vuotisjuhla.

Pelto-Seppälä on iso tila, jota nykyään isännöivät ja emännöivät sisarukset Tommi ja Tiina Seppälä. Edellinen sukupolvi, Ari ja Anne, ovat vahvasti mukana toiminnassa edelleen, ja uutta sukupolvea kasvaa. Heillä on hieno porukka väkeä, joten isojenkin tapahtumien järjestäminen onnistuu ilman hammastenkiristystä. 

Tilalla on nimittäin paljon töitä ihan arkenakin: he kasvattavat lihakarjaa ja pitävät tilapuotia, jossa myydään itse tuotettua lihaa ja monia lähituottajien tuotteita. Kesäisin ja välillä muulloinkin siellä toimii suosittu Mulli ja Mallas -ravintola. Puodissa myydään meidänkin valkosipuleita ja muita tuotteita, eli käyntiä tilalle tulee aika usein. 

Juhlatilaksi oli tyylikkäästi kunnostettu valtava mullipihatto, ja viereiseen pihattoon oli pystytetty esiintymislava. Ensimmäisessä kuvassa Tiina ja Tommi toivottavat ihmiset lavalla tervetulleiksi. Tiina kertoi vähän tilan historiasta, johon tietysti mahtuu monia vaiheita. 

Muistin juuri, että olen itsekin kirjoittanut Hunsalanmäestä novellissani Parantajan perillinen eli noita Serafian viimeinen vuosi. Sen alussa vietetään häitä Hunsalanmäellä, jossa tuolloin sijaitsi useita tiloja. Yhden tilan, Saksalan, isäntä Nikodemus Matinpoika nai Miina Lahden eli Mäki-Miinan, joka puolestaan on tuttu Sakari Pälsin Fallesmannin Arvo -poikakirjoista. Nikodemus ja Miina ovat siis oikeasti eläneitä ihmisiä, naimisiin mennessään jo varttuneita: Nikodemus oli kuusissakymmenissä ja Miina noin 40. Vuotta myöhemmin Nikodemus jo kuoli. (Novellini on julkaistu kirjassa Makasiini - maallemuuttajan tarinoita.)

Myöhemmin Hunsalanmäen ryhmäkylä purkautui, ja suurin osa tiloista siirrettiin muualle. Pelto-Seppälä jäi. Seppälän tila voi toki olla vanhempikin kuin 300 vuotta, mutta vuodesta 1722 on ensimmäiset varmat kirjalliset tiedot. Koko tämän 300 vuotta tila on ollut saman suvun hallussa.

Juhlissa oli kiva tunnelma, kuten Pelto-Seppälässä yleensäkin. Ihailin Tiinan taitoa olla rento ja rauhallinen, itse kun hermoilen pienempiäkin tapahtumia järjestellessäni. Myös puoliso Antti, "vanhaisäntä" Ari ja hänen siskonsa Arjan perhe jaksoivat olla mukavia ja ystävällisiä kaikille. Sellaisesta syntyy hyvä juhla.

Esiintyjinä oli Timotei-naiskuoro, Olli Ikonen säestäjänään Juha Mäntylä ja ruuan jälkeen Pekka Tiilikainen ja Beatmakers. Illan päätteeksi esiintymään saapui Karkkilasta Mika Tallgren poppoineen. 

Baari oli auki koko illan. 

Mika Tallgren on erinomainen laulaja. Häneltä sujuivat Suomi-popin ja rockin klassikot. 

Joka tilalla ei tietenkään ole tällaisia tiloja juhlien järjestämiseksi. 

Eikä varsinkaan niin suurta ja taitavaa tekijäporukkaa!

Jälkiruoan teko ja myynti oli ulkoistettu kyläyhdistykselle, mikä oli erinomainen idea ihan kaikkien kannalta. Kyläyhdistys sai kipeästi kaivattuja varoja muun muassa Liitontalon sähkölaskujen maksuun, ja olihan letunpaistossa ja piirakanmyynnissä aikamoinen urakka. Siihen tarvittiin useita ihmisiä ja paljon ennakkojärjestelyjä. 

Kuvan Mehukatti-purkit olivat täynnä lättytaikinaa. 

Gluteenittomat taikinat olivat erikseen. Omenapiirakoita oli useita pellillisiä. 

Meitä oli kuusi ja hommat sujuivat hyvin. Lassilla kyllä piti kiirettä lätynpaistossa aika ajoin. Jonojakin kertyi, kun iso osa 300 hengen ruokailijaporukasta kaipasi yhtaikaa jälkiruokaa. Mutta siitä selvittiin. Ihmiset osasivat ottaa jonottamisen osana illanviettoa, siinähän oli mukava jutustella ja tutustua uusiinkin ihmisiin.

Tosin ilta oli kylmä. Onneksi useimmat olivat osanneet pukeutua lämpimästi. Hepeneitä ei näkynyt.

Marimella Röök kantoi lettutaikinapurkkeja pois pestäväksi seuraavaa kertaa varten. Taikinaa kului ainakin 20 litraa. 

Pimeys tulee näinä aikoina jo varhain. Valot olivat tarpeen. 

Purimme letunmyyntipisteen yhdentoista kieppeissä ja lähdimme päästämään koirat ulos. 

Ne olivat olleet yksin kotona kolmesta asti. 

Osa juhlavieraista jäi vielä nauttimaan musiikista ja syysyöstä. 

Pimeyden töitä

Illalla väsytti. Olin jo nukkumassa ja sammuttanut valon, kun Lassi tuli ja pohdiskeli, miten kylmä yöstä mahtaa tulla. Olisiko kasvit pitänyt sittenkin peittää?

Tarjouduin nousemaan ylös ja lähtemään hänen kanssaan vetämään harsoja. Olisihan surkeaa, jos koko kesän työnteon ja huolehtimisen jälkeen maissit, kesäkurpitsat ja pavut olisivat paleltuneet.

Missähän harsot edes ovat? Mutta ehkä kuitenkin tulee pilviä ja lämpö pysyy kohtuullisena. Lassi päätyi laittamaan kellon soimaan aamuyöllä. Katsotaan, mikä on lämpötila silloin.

Neljältä kello soi ja Lassi kömpi alakertaan katsomaan mittareita. Kyllä, kylmä oli. Pilkkopimeä taivas oli pilvetön. Puimme päälle, otimme taskulamput ja lähdimme pimeyteen. Ensin ulkoilutin koirat ja sitten taapersimme kohti Serafian mökkiä, jonka köökki toimii puutarhavajanamme. Ihmeen lämpimältä tuntui Serafian tupa ulkoa tullessa. (Olen usein ihmetellyt, miten ihmeessä Serafia 1800-luvulla pärjäsi mökissään, jossa ei ollut edes kaksinkertaisia ikkunoita.)

Upea tähtitaivas ei kauheasti lohduttanut. Etsimme harsot ja lähdimme levittämään niitä. Ihmeesti ne riittivät juuri kriittisimpien kasvien ylle, kun kasvimaan reunasta löytyi vielä pari. 

Sisään tullessa hoksasin myös kukat. Mitenhän daaliat pärjäävät? Entä marketat ja muut kesäkukat? Päädyin viemään muutaman ruukun turvallisempaan paikkaan ja nostamaan muutaman ihan verannalle asti. 

Huh! Sitten takaisin nukkumaan. Tosin uni ei tietenkään moisen rupeaman jälkeen tullut. Mietin tekemättömiä lehtijuttuja ja muita työasioita. 

Aamulla maailma näytti niin toiselta. Lähdin keräämään papuja, Lassi jäi säilömään kurkkuja. Havahduin, kun verannan ovi kävi. Palasin takaisin Lassin luo. Mikä oli?

Yöllä sisään nostamassani kukkaruukussa oli ollut muurahaispesä. Nyt verannan lattia kuhisi muurahaisia. Sillä lailla. Sain kuulla, että kasvien siirto lähemmäs taloa olisi riittänyt, ei olisi tarvinnut nostaa niitä sisälle. No ei olisi.

Muutama muurahainen saattoi valitettavasti menettää henkensä, kun kaavin niitä lastalla rikkalapioon ja heittelin ulos. Sori siitä, mutta eivät ne meillekään voi jäädä asumaan. 

Papuja oli paljon. Toivottavasti loputkin kypsyvät, vaikka syksy näyttää selvästi saapuneen. Onneksi ainakin kasvihuoneissa kasvukausi jatkuu. 

 

Pirkko Arolan tuore Meripihkatuuli jatkaa Pitkää tanssia -romaanin sukutarinaa

Pirkko Arolan laaja romaani Pitkää tanssia ilmestyi vuonna 2020. Kirjan oli tarkoitus olla Arolan viimeinen, mutta lukijat kysyivät malttamattomina, miten Wennströmin sukulaisten kävi romaanin päättymisen jälkeen. Kyseessähän oli Pirkon miehen, Pauli Arolan suvun kiinnostava tarina Suomesta ja Venäjältä.

Pirkko Arola ryhtyi siis sittenkin toimeen ja jatkoi suvun vaiheiden tutkimista. Tässä vaiheessa hän yllättäen sai käsiinsä myös Herman Wennströmin tekemän sukututkimuksen, joka luonnollisesti helpotti taustatöiden tekoa suuresti.

Herman Wennström tuli Venäjältä Suomeen 17-vuotiaana vuonna 1931. Pian aikuistuttuaan hän alkoi jäljittää Suomessa olevia sukulaisiaan. Sen sijaan Venäjälle jääneistä ei saatu mitään tietoa 30 vuoteen; vasta Stalinin kuoltua perhe alkoi käydä Tehtaankadulla lähetystössä ja sai yllätyksekseen yhteyden Hermanin Andrei-isän veljeen, johon syntyi kirjeyhteys. Vuonna 1960 Andrein veli vaimoineen pääsi kolmeksi kuukaudeksi Suomeen. He olivat tuolloin jo noin 80-vuotiaita.

Herman oli hyvin kiinnostunut Suomessa olevista sukulaisistaan ja otti myös Pauli Arolaan yhteyttä jo 1980-luvulla. Hänen arkistostaan löytyi myös Paulin kirje talletettuna.

Kirjoitustyöhön kului siis noin puolitoista vuotta.

-          Minulle on ominaista, että kirjoitan paikoista. Koen, että paikat tekevät ihmisen – ja ihmiset paikan.

-          Yhden ihmisen aika on lyhyt, mutta paikat pysyvät, vaikka toki muuttuvatkin.

-          On aivan kuin paikatkin muistaisivat asioita. Tätä kirjaa kirjoittaessani olen katsonut uusin silmin paikkoja, nyt kun Itä-Euroopassa on kriisi. Huomaan, että sama varjo on nyt kuin silloin, sodan varjo.

-          Varsinkin tässä kirjassa on kolme tasoa: Ensinnäkin on yhteiskunnallis-historiallinen taso, tässä tapauksessa eritoten Suomen ja Venäjän suhteet. Toiseksi on tavallisen ihmisen arjen historia, joka on osittain myös viihdyttävä elementti. Siihen kuuluvat jännittävät käänteet, jotka eivät kuitenkaan ole tekemällä tehtyjä. Varsinkin ennen ihmisten elämä oli traagista ja saattoi muuttua hetkessä.

Kolmas taso on eksistentiaalinen ja eettinen pohdinta. Näihin liittyvät taide, usko ja rukous, ja ilman niitä ei joihinkin asioihin pääse sisään. Tämä taso korostuu etenkin juonellisissa pysähdyspaikoissa, joissa ihmiset joutuvat tekemään elämäänsä koskevia suuria valintoja.

Pirkko on kirjaa kirjoittaessaan joutunut pohtimaan eettisiä kysymyksiä myös biofiktiota kirjoittaessaan. Vaikka henkilöt ovatkin eläneet jo sata vuotta sitten, he ovat silti olleet oikeita, eläviä ihmisiä.

-          Ihmisen suurimpia toiveita on tulla nähdyksi oikein. Olen joutunut miettimään sitä paljon: Näenkö toisen oikein, siten kuin hän olisi toivonut tulevansa nähdyksi? Se tekee nöyräksi.

Pirkko kuvaa sekä kirjoittamista että lukemista vaihtokauppana. Sekä kirjoittaja että lukija antavat jotain toisilleen.

-          Aina en ole lukijasta tietoinen, mutta palaute saattaa tulla vuosienkin päästä.

Pirkolla oli siis Meripihkatuulta kirjoittaessaan paljon materiaalia, mutta olennaista oli pyrkiä kirjoittamaan niin, että lukija kiinnostuu. Hän listaa erilaisia keinoja tai tilanteita oikeaan kirjoitusvireeseen pääsyyn:

-          Joskus jokin vain töytäisee liikkeelle ja määrittää sen, miten kirjoittaa. Erinomainen keino vireeseen pääsyyn on käveleminen. Kolmas keino on katsella joen liikkuvaa vettä, neljäs juna tai muu liikkuva kulkuneuvo.

-          Useimmat tarinat ja teemat syntyvät jostain sielun haavasta, jostain ongelmasta sille henkilölle. Se, miten henkilö selviää, on kirjoittajallekin mysteeri, joka on ratkaistava. Alitajunta toimii öisin, usein aamulla asia saattaa olla ratkennut.

-          Kirjoittaja kutsuu tapahtumia, mutta ei voi käskeä niitä. Joskus se, mitä kirjoittaa, on väkinäistä. Henkilöitä ei saa liikaa ohjailla.

Meripihkatuulessa liikutaan Riiassa, Siperiassa, Orenburgissa, Lahdessa ja Mikkelissä sekä Helsingissä. Mikkelin mukaan tulo oli Pirkolle yllätys: kyseessä on hänen lapsuutensa ja nuoruutensa koti- ja koulukaupunkinsa, eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, että yksi Wennströmin sukuhaara olisi asunut siellä.

-          Jouduin lukemaan roppakaupalla Mikkelin historiaa, ja se oli tietysti itselleni kiinnostavaa.

Wennströmin vesiväritehdas perustettiin vuonna 1922 Orenburgissa, eli se täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Se on Pirkon mukaan edelleen Pohjoismaiden ainoa vesiväritehdas, joskaan se ei enää ole Wennströmien omistuksessa. Nimi on kuitenkin edelleen A. Wennström Hermanin isän, Andrein mukaan.

-          Ihailen Wennströmien sinnikkyyttä, että he saivat firman pidettyä elossa kaikkien vaikeiden aikojen ja hankaluuksien yli.

Pirkon ja Paulin lastenlapset ovat 7. polvi ensimmäisestä esi-isästä, josta Pirkko kirjoitti Pitkää tanssia -teoksessa. Vielä lastenlapsia eivät isoäidin kirjoitukset kiinnosta, mutta todennäköisesti myöhemmin kirjoilla on myös henkilökohtaista arvoa. Kiinnostus menneeseen kun yleensä herää vasta iän kartuttua.

Kirjassa on myös suoria lainauksia kirjeistä, joita sukulaiset lähettivät toisilleen. Pirkkoa puhuttaa esimerkiksi veljen kirje Venäjältä 1960-luvulla: ”Sitä, mitä meillä nyt on, emme arvosta, mutta kun menetämme sen, kaipaamme sitä.”

 

-          Historiasta kirjoittavalla on myös toinen ongelma: pystyykö kuvaamaan arkea oikein. Maailma on muuttunut niin paljon. Kirjoittaminen on kuitenkin silmiä avaavaa monella tapaa.

Pirkko mainitsee muun muassa sen, että talviauraus tuli suuremmissa määrin Suomeen suurien kaupunkien ulkopuolelle vasta 1930-luvulla. Se tarkoitti sitä, että talvisaikaan ei aiemmin päässyt liikkumaan pidempiä aikoja ainakaan ilman hevosta. Rautateiden yleistyminen tuli pelastukseksi, mutta se eteni hitaasti.

-          Sanotaan, että rautatiet ovat kehittäneet Venäjää enemmän kuin mikään muu. 

Nykyhetken kaikki tuntevat, mutta menneisyys on historiallista teosta varten herätettävä eloon, sanoo Pirkko. Silti taustatyö ei saisi näkyä, ei voi vain kirjoittaa, mitä on lukenut. Toki Pirkon kirjan lopussa on lueteltu lähteet eli se materiaali, johon Pirkko on työtä tehdessään perehtynyt.

-          Mutta miten kuvata asioita niin, että lähteet eivät paista silmiin?

Paljonko romaanissa sitten on faktaa ja paljonko Pirkko on joutunut keksimään asioita itse?

-          Pyrin kuvaamaan paljon ihmisten sisäistä maailmaa, joten se voi tapahtua vain eläytyellä. Katselen ihmisiä myös sen läpi, mitä itse olen ajatellut ja mitä on tapahtunut vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Kukapa kirjailija ei kirjoittaisi itseään. Siinä juuri annetaan lahja lukijalle, ja lukija puolestaan antaa lahjan kirjoittajalle kiinnostumalla tekstistä.

-          En pidä kauhusta ja väkivallasta. Elämä on jännittävää ja vaikeaa muutenkin, ei ole tarvetta paisutella kauhuefekteillä.

-          Olen joutunut kirjasta jättämään paljon pois. Pelkistän mielelläni. Teksti on oikeastaan sarja novelleja, mutta ihmisten kohtalot risteävät kuitenkin myöhemmin keskenään.

-          Teemoja kirjassani on myös äidittömyys ja isän ja pojan suhteen kipuilu.  

-          Biofiktio on nykyisin suosittua, mutta yleensä kirjoitetaan jo valmiiksi tunnetuista henkilöistä. Minua kiinnostaa kirjoittaa tavallisista ihmisistä. Se on loppujen lopuksi kaikkein kiinnostavinta.

Työlääksi Pirkko sanoo kirjoittamisessa sen, että kirjoittaessaan hän joutuu tuntemaan niitä samoja tunteita, joita kirjan henkilötkin ovat tunteneet. Tunne poistuu vasta, kun sen on kirjoittanut valmiiksi.

-          Raskasta on myös itsetuntovaihtelu. Välillä pohtii, kiinnostaako ketään se, mitä kirjoitan.

Pirkko on toki pohtinut myös kieltä, jota hän kirjoittaessaan käyttää.

-          Kirjoittajana olen itseoppinut. Kieleni ei ole kriitikkojen toivomaa kieltä. Olisi ihanaa kirjoittaa selkeästi, mutta kun pitää sekä peittää että paljastaa. Elämään kuuluu tietty salamyhkäisyys, joten se kuuluu myös kirjaan.

-          Toisaalta rytmi on kullakin omansa, vastaavasti kuin kävelyrytmi niin myös tekstin rytmi. 

Horsmankukkahillo

Olemme tehneet paljon horsmankukka-punaherukkahilloa. 

Yhtään kuvaa horsmasta minulta ei nyt löydy, joten tämä perhoskuva saa toimia aloituskuvana. 

Punaherukkahillohan sellaisenaan on monelle liian kirpeää, mutta kun siihen yhdisti maitohorsman kukkia ja nuppuja, siitä tuli yllättävän hyvää! Kukat ja nuput jotenkin loivensivat punaherukan voimakkuutta. 

Horsma-aika alkaa vain olla ohi, joten kukintoja ei ole enää helppo löytää. Siksi muokkasimme reseptiä niin, että lisäsimme siihen myös vadelmaa. 

Hillon teko sinänsä on erittäin helppoa. Poimii ja puhdistaa marjat, keittää ne, tarvittaessa (kuten nyt herukan kanssa) soseuttaa keitoksen sauvasekoittimella, lisää hillosokerin ja keittää lisää. 

Työlääksi homman tekee se, että purkit on desinfioitava, jos hillon toivoo säilyvän. 

Me desinfioimme purkit uunissa, pienet määrät onnistuvat yleensä kattilassa keittämälläkin. Ensin purkit on tietysti pesty huolellisesti, yleensä tiskikoneessa. Myös uudet, käyttämättömät purkit pesen. 

Uuniinkin mahtuu rajallinen määrä purkkeja, mutta kahteen kerrokseen meidän uuniimme mahtuu ehkä noin 30 purkkia, riippuu tietysti purkkien koosta. 

Kannet keitän kattilassa. Sitten vain yritän toimia nopeasti ja olla koskematta purkkeihin tai kansiin millään, mitä ei ole desinfioitu.

Horsma-herukka-vadelma-hillo on kauniin väristä. Ja hyvää! 

Sakari Pälsin yksityinen kirjeenvaihto valottaa uusia puolia Pälsistä

Jukka Relas on Sakari Pälsin seuran puheenjohtaja. Hänen vasta ilmestynyt, uusin teoksensa Terveeks! tuo Sakari Pälsin henkilökohtaisempaa puolta tutuksi. Kyseessä on Pälsin perheen eli Sakarin, hänen vaimonsa Ainon sekä Liisa- ja Vappu-tytärten keskinäinen kirjeenvaihto vuosilta 1906 – 1931. Samalla kun kirjeet kertovat perheen suhteista ja tapahtumista, ne valottavat uudella ja kiinnostavalla tavalla myös ajan tapakulttuuria.

Terveeks! –kirjassa on myös runsaasti valokuvia, jotka tekevät kirjasta erityisen kiinnostavan. Esimerkiksi sivulla 11 on kuvat Pälsin kotitalon pihapiiristä ja Sajaniemen kylänrannasta.

Myös Loppi on tärkeä osa kirjaa, olihan Loppi Sakari Pälsin synnyinkunta ja hänelle pitkään tärkeä paikka. Liisa ja Vappu viettivät 1920-luvulla kesiään Sajaniemessä.

-         Kirjeet Lopelta ja Lopelle tuovat kiinnostavan lisän kulttuurihistoriaan. Kirjeissä on hauskoja huomioita ja kuvauksia ajan loppilaisista tavoista. Niissä kuvataan esimerkiksi syntymäpäivien viettoa, Jukka Relas sanoo.

Mukana on valtaosa tuon ajan säilyneestä kirjeenvaihdosta, vain toisen tyttären kirjeet parantolasta on rajattu pois. Huomattava osa alkuperäisestä kirjeenvaihdosta on selvästi kadonnut aikojen saatossa.

Kirjeenvaihto on toimitettu Relakselle tyypillisellä perusteellisuudella. Harva tulee ajatelleeksi, minkälainen työ on toimittaa kirjeenvaihdosta kirja. Työ voi vaikuttaa yksinkertaiselta: kirjoitetaan kirjeet puhtaaksi ja järjestetään ne aikajärjestykseen. Huolellinen, asianmukainen toimitustyö lähdeviitteineen vaatii kuitenkin valtavan työmäärän.

Terveeks-kirjassa on noin 600 alaviitettä kirjeisiin eli selitystä muun muassa siitä, kuka on kirjeessä kulloinkin mainittu henkilö. Henkilöitä on noin 300. Kaikkia mainittuja ei ole pystytty selvittämään.

Valokuvia Sakari Pälsin elämän varrelta on suorastaan valtavasti, mutta ne ovat ajallisesti ja paikallisesti epätasaisia. Esimerkiksi tyttäristä ei juurikaan löytynyt kuvia 1920-luvun jälkipuolelta.

Yksi käytännön haaste toimitustyössä oli myös käsialojen vaikealukuisuus.

-          Tietysti käsialoja oppi lukemaan työn myötä. Etenkin Vapun käsiala oli hyvinkin lennokas, Relas mainitsee.

Jukka Relas oli kirjoittanut Sakari ja Vappu Pälsin kirjeenvaihdon puhtaaksi jo vuosina 2014-2015 Pälsin elämäkertaa kirjoittaessaan. Kirjeenvaihto oli hänen mielestään niin kiinnostavaa, että hän halusi kirjoittaa myös tytärten kirjeet isälleen ja ottaa ne mukaan tähän kirjaan.

Kirjeiden lisäksi teoksessa on mukana Sakari Pälsin elämäkertaa, joka toki laajempana on jo vuonna 2017 ilmestyneessä ’Sakari Pälsi, elämä ja työt’ –teoksessa. Nyt Relas halusi mukaan elämäkertatietoa myös naisista eli vaimosta ja tyttäristä.

Kirjeenvaihto-osio käsittää kolme laajaa kokonaisuutta: seurusteluajan, Mongolian retken aikakauden sekä Koillis-Siperian matkan ajan. Loput ovat pienempiä kokonaisuuksia. Matkoiltaan Pälsi kirjoitti myös lehtijuttuja ja kirjoja, mutta Relaksen mukaan kirjeet kertovat matkoista ja niiden tapahtumista selkeämmin kuin lehtijutut.

-          Lehtijutuissaan Pälsi tunnelmoi ja häivyttää itsensä ja ne konkreettiset tilanteet, joissa Sakari matkoillaan oikeasti oli ja mitä hän teki. Sikäli nämä kirjeet ovat tärkeä lisä noiden muuten varsin hyvin tunnettujen matkojen sisältöön, Relas sanoo.

Myöskään Pälsin perheestä ja etenkään tyttäristä ei ole aiemmin ollut juurikaan tietoa saatavilla. Tätä puutetta kirjeenvaihto paikkaa hyvin.

Vaikka Terveeks!-kirja teetti runsaasti selvittelytyötä, urakka oli sittenkin suppeampi kuin Relaksen edellinen Pälsi-aiheinen teos, vuonna 2019 ilmestynyt Jonnekin lumottuun paikkaan. Se kartoitti Lopen paikkoja ja loppilaisia ihmisiä Pälsin teoksissa, ja sen aineistoa Relas kertoi koonneensa oikeastaan 27 vuoden ajan. Terveeks! –teoksen synty alkoi kymmenisen vuotta sitten, mutta aktiivista työskentelyaikaa olivat lähinnä koronavuodet keväästä 2020.

Kuvateksti: Terveeks! –kirjassa on myös runsaasti valokuvia, jotka tekevät kirjasta erityisen kiinnostavan myös loppilaisille. Esimerkiksi sivulla 11 on kuvat Pälsin kotitalon pihapiiristä ja Sajaniemen kylänrannasta.

Tuoretuotteet ovat nyt parhaimmillaan!

Tilamyyntimme on auki, mutta emme ole sitä erityisesti mainostaneet. 

Käydä voi kuitenkin lähes milloin hyvänsä - etukäteispirautus on tietysti mukava muun muassa koirien takia. Ja joskus on niinkin, ettemme ole hetkeen kotosalla. 

Äiti ja poika Helsingistä kävivät hakemassa Laukka-chutneya, basilikaa ja valkosipulia. 

Horsmankukka-herukkahilloa on enää muutama purkki, minttu-mustikka-marmeladi myytiin jo loppuun. Seuraavaksi valmistumassa on Punikki-hillo vadelmasta ja punaherukasta. 

Rakastan samettiruusuja ja kehäkukkia. 

Puna- ja keltavartiset mangoldit antavat niille vielä kauniin taustan. 

                                            Kehäkukat ovat vasta ryhtymässä kukkimaan. 

Sieneen emme ole vielä ehtineet. Mutta pakkohan kantarellit on poimia, jos niitä eteen tulee marjareissulla. 

Korissa on horsmankukkia ja -nuppuja. 

Montako lajia tunnistat kuvasta?

Tilamyynnin lisäksi tuomme toki tilatut tuorekassit kotiinkin lähiseudulle. Ylitarjontaa on tällä hetkellä ainakin tomaateista, kurkuista, pavuista, lehtikaalista, mangoldista... Ja valkosipulien pääsato nostetaan tänään, jos suinkin ehditään. 

Tilapäivässä oli mukava tunnelma

Elokuinen tilapäivämme, kesän toinen, oli viime sunnuntaina. Nyt tiistaina ehdin vähän kerrata plussia ja miinuksia ja päivän tunnelmia muutenkin. 

Kokonaisuutena päivä oli onnistunut. Väkeä vain olisi saanut olla enemmän. Tällä seudulla oli kai turhan paljon tapahtumia päällekkäin ja kesälomien loppuminenkin ehkä piti monen muissa kiireissä. 

Työtähän nämä tilapäivät vaativat aina yhtä paljon, tulipa väkeä sitten runsaasti tai vähän. Heinäkuussa ihmisiä oli noin 160, nyt vain noin 60-70. Ihan loppuhetken rutistukset sujuvat kyllä jo rutiinilla, mutta jotenkin tällä kertaa käytin päivän etukäteistöihin tavallista enemmän aikaa. Luulin myös tiedottaneeni päivästä paljon, mutta ilmeisesti en sittenkään tarpeeksi. 

Ehkä eniten ihmisiä oli Helsingistä. Lisäksi heitä tuli Hämeenlinnasta, Hyvinkäältä, Riihimäeltä, Nurmijärveltä, Karkkilasta ja muutama Lopeltakin. Mökkiläisiä oli mukavasti. 

Bändi aloitti sovitusti kello 12, ja juuri sopivasti osui paikalle myös Jenni Forssen Riihimäeltä. Hän lauloi 2-3 laulua bändin säestyksellä heti alkuun. Sitten bändi jatkoi omalla ohjelmistollaan. 

Yläkuvassa näkyy soittajina Markku Palm (kitara), Petri Lindberg (koskettimet), Lassi Tudeer (basso), Antti Polameri (rummut) ja Juha Kohonen (kitara). 

Isäntä eli Lassi hyppäsi siis suoraan kokin puuhista roudariksi ja siitä basistiksi. Edellisenä iltana Lassilla oli ollut kahden eri bändin keikka Hausjärvellä: siellä hän soitti sekä humppaa että Warren Woiman "hilpeää äijämusaa". Nyt soi blues, jazz ja rock. 

Yksi päivän miinuksista oli se, että myyntipöydälle jäi tuomatta suurin osa tuoretuotteista. Mutta tiedä tuota, olisivatko ne menneet kaupaksikaan. Munakoisot menivät, chilejä ja kurkkuja osti harva, tomaatteja muutama. 

Säilykkeistä osa jopa loppui. Laukka-skeippichutney, johon olen itse ihan valtavan tyytyväinen, ei ole vielä lyönyt itseään läpi. Sitä aika harva osti. Sen sijaan kuusen- ja männynkerkkähilloa ja kerkkämarmeladia osattiin jo kysyä ja hankkia paljonkin. 

Tuoreet valkosipulit tietysti tekivät kauppansa. Yksi halusi jo kiloittain, ja sehän on vähän vaikeaa nyt, kun ei niitä ole vielä kuivattu. Kehoitan myös ihmisiä aina hyödyntämään myös nuo tuoreet lehdet, ne käyvät hyvin keittoihin, patoihin ja kastikkeisiin. 

Hurmaava pikkuneiti nautti musiikista isänsä sylissä. 

Yläpihan kiviterassiakin osattiin hyödyntää. 

Autoruuhkaa ei muodostunut. Enimmillään autoja oli vain vähän toistakymmentä. 

Komposituksen Satu Hämäläinen perusti alapihalle kompostointineuvontapisteen. Harmi, että niin harva osasi hänen asiantuntemustaan hyödyntää saati ostaa tai vuokrata kompostia tai kompostointituotteita. 

Ruoka oli hyvää. Oli riistakeittoa (peura, hirvi), lohikeittoa ja vegaanista kesäkurpitsakeittoa. Piirakoissa oli mustikka- ja herukkapiirakkaa sekä suolaisena sienipiirakkaa. Kaikkia oli myös gluteenittomana. 

Gluteenitonta ja vegaanista kaipasi kumpaakin kai vain yksi ruokailija, mutta onneksi ne kelpasivat hyvin muillekin. 

Myyntipöytätilaa tarvittaisiin oikeastaan lisää, siinä on aina ahdasta. 

Yksi päivän ilonaiheita olivat kehut, joita sain päivän aikana molemmista kirjoistani. Kumpiakin lähti myös asiakkaiden mukaan eli ne saivat myös uusia lukijoita, mukavaa.  

Bändikin ehti loppupäivästä ruokapöydän ääreen.

 Kaikki apuvoimamme olivat taas ihan huippuja: naapurimme Tuula, siskoni Heidi ja ystävättäreni Kaarina hoitivat kukin oman osuutensa ihan huippuhienosti. 

Kaarina ja Heidi hoisivat koiriakin. Kuvansa julkaisemiseen he eivät kuitenkaan suostu, siksi heidän kasvonsa piti rajata tästä kuvasta pois. Tuo toimeton koiransilittäjä olen minä. 

No, kyllä minäkin sitten pistin töpinäksi pian tuon kuvanoton jälkeen. Purkutyöt sujuivat rutiinilla, mutta koko ilta niihin aina kuluu. Mattojen puistelu ja nosto katoksen orsille, tavaroiden kuljetusta, astioiden pesua ja lajittelua, loppujen ruokien pakastamista (ruokaa jäi ihan kamalasti!), huonekalujen kasausta ynnä muuta. 

Nyt siis matot, pöydät ja tuolit odottavat jälleen katoksessa ja astiat kirjastohuoneessa seuraavaa tilapäivää, joka on lauantaina 10.9. 

Kaikki yli jääneet ruuat eivät tietenkään mahtuneet pakastimeenkaan, joten seuraavana päivänä huhuilin ystäviä ja tuttavia meille syömään. Olli haki keittoja ja piirakoita, Tuula kävi lounaalla ja Anna, Anne ja Leo istuivat vähän pidempäänkin verannalla.  

Tilapäivät ovat hauskoja, mutta kyllä ne ottavat voimillekin. Peppiäkin väsytti illalla kovasti. 

Seuraava rutistus on siis tiedossa syyskuussa. Mutta saa meillä muulloinkin käydä, tilamyynti on auki ihan milloin vain sovitaan. Tuotteet ovat takuulla tuoreita, kun haen ne suoraan kasvimaalta tai kasvihuoneesta. Tervetuloa!