Hauskaa sadonkorjuuta: luffan mäiskintää

Tänään otimme kasvihuoneesta loputkin luffat.

Viime vuonna Lassi kasvatti ensimmäistä kertaa luffia eli pesusienikurkkuja. Niiden kuorinta syksyllä oli todella työlästä, vaikka olin yrittänyt katsoa netistä ohjeita. Nyt Lassi näytti, miten homma sujuu.

Ja hauskaa se oli! Minäkin sain mäiskiä muutaman. 

Kuvassa mäiskintä ei ihan näy. Lassi siis paiskoi luffaa voimalla pitkin vanhaa kaivonkantta. 

Muutama voimakas lyönti eri puolilta, sen jälkeen kuorinta oli helppoa.

Harmi vain, että tämä vaihe on vain pieni osa luffan loppukäsittelyä. 

Nyt sitä pitää pestä ja liottaa ja sitten yrittää saada siemenet pois. 

Siemeniä onkin luffassa todella paljon. Niiden poistoon en vielä helppoa keinoa tiedä. 

Sieltä se paljastuu, pesusieni. 

Muutama oli raaka. Ne ovat ihan syötäviä, Lassi toi raa'atkin sisälle.

Osa luffista on tarkoitus upottaa saippuaan. Siis tehdä sellaisia saippuasieniä. 

Se vaatii oman opettelunsa.

***

Nyt, toista viikkoa myöhemmin, luffat ovat kuivuneet. Liotin ja pesin niitä pitkään. Tässä lopputulosta:

Osan olen leikannut paloiksi, jotka sopivat kasvosieniksi tai saippua-alustoiksi. 

Ajattelin paketoida niitä sellofaaniin saippuan kera. Tuo simpukka on siis saippua. 

Kommentteja lukijoilta

Kirjani Ida, yhteiskoululainen on ollut lukijoiden käsissä jo viitisen kuukautta. Olen saanut siitä ihanaa palautetta tutuilta ja vähän tuntemattomammiltakin. Tänään päivitin kotisivujamme, ja saman tien laitan näitä lukijapalautteita nyt tänne blogiinkin. 

Joko sinä olet lukenut Ida, yhteiskoululaisen? Käy kysymässä kirjastostasi! Kaikissa kirjastoissa sitä ei vielä ole, mutta kirjastothan tilaavat kyllä asiakkaiden pyynnöstä. Joissain kirjastoissa Idaan on jono, mutta asetu hännille! 

Ja nyt niitä palautteita:

Kiitos ihanasta lukukokemuksesta! Idan tarina oli mielenkiintoinen ja koskettava! Ajankuva oli hieno, ja oli helppo eläytyä Idan tarinaan! Tykkäsin kovasti.

***

Olipa mielenkiintoinen ja elävä sukellus 1920-luvulle. Ida oli niin reipas, ahkera, opinhaluinen sekä hyvää tahtova tyttö. On niin hieno tarina, että haluan lapsenikin sen tavoittavan ja ymmärtävän. Kiitos Marika kirjastasi ja mukavasta aikamatkasta 1920-luvulle. Suosittelen! 

*** 

Voi että tykkäsin!!! Mielenkiintoisesti ja elämänmakuisesti nivottu seudun historiaa ja nuoren tytön kasvutarinaa yhteen, siten että siihen on helppo eläytyä. Ruoka- ja säilöntäohjeita jo kirjoitin ylös tarinasta, niistähän saisi vaikka lisäliitteen :) Kannen kuvaa katselin pitkään ja ihanasti se 'avautui' lopussa. Kuvat olivat muutenkin huippuihania, täydelliset kirjaan! 

Teksti kulkee vaivattomasti, tarina etenee, kaikki on otettu huomioon, ei jää outoja aukkokohtia eikä lukija 'putoa' tekstistä missään vaiheessa. Minulle tuli turvallinen ja hyvä olo kirjan jälkeen. Kirja tuo menneet, entiset elämäntavat mielenkiintoisesti esille myös nuoremmille lukijoille, koska kirja sopii kaikenikäisille. Kyllä täytyy koululle tilata syksyllä kummatkin kirjat!

***

Elävästi kirjoitettu. Ida ajatuksineen on hyvä ja uskottava tyyppi, elävä ihminen, samoin monet muut kirjan henkilöt. Taustatiedoissa on hyvin selvitetty todellisia henkilöitä ja seutuja. Kuvien ja lähteiden luettelot samoin kiitettävät. Kovin kiinnostaisi lukea, miten Idan koulu ja muu elämä jatkuu!

Yhteiskoulun opettaja- ja oppilasluettelot viime vuosisadan alusta olivat tärkeitä tausta-aineistoja.

***

Kiitos mielenkiintoisista lukuhetkistä Ida-romaanin parissa.

Olen lukenut nämä molemmat teokset ajassa eläen ja aiheesta nautiskellen. Kun tuntee tarinan ympäristön niin sielun silmissä näkee Idan polkevan Portaankorvan ohi Högforsiin kirjat pyöräkorissa. Ei taida nykynuoret jaksaa tehdä sellaisia asioita joita Ida jo kolmetoistavuotiaana ymmärsi ja halusi toteuttaa. Hieno historiallinen aihe helposti luettavassa muodossa. Kiitos!

***

Kirjaa on ilo lukea, se on soljuvaa, helppolukuista, sujuvaa ja elävää tekstiä. Kiinnostavaa ajankuvaa, sitä on tosi kiva lukea. Ida on ihana hahmo, sellainen topakka. Ihania kohtia, luin niitä ajatuksella, kuten se koti-ikäväkohtaus. Täydellisen uskottavaa, siihen on tehty valtava taustatyö.

***

Ihanan turvallista lukea. Nostalgiaa, mennyttä onnelaa jollaista ei tietenkään ole ollut. Helppolukuista, sujuvaa tekstiä, nautinto lukea.

***

Minä vain luin ja luin tuota kirjaa, enkä olisi millään malttanut lopettaa.

On kyllä niin kivaa tekstiä ja kirjoitusta lukea. Niin mukavasti soljuvaa tekstiä, että se vaan vie mukanaan. Kiitos Marika Tudeer , kun olet jälleen kirjoittanut näin hyvän kirjan!

***

Tosi hyvä kirja. Sitä on niin mukava lukea. Luin vaimolle ääneen aina iltaisin muutaman sivun kerrallaan ja sitten juteltiin siitä yhdessä. Tuli niin paljon muistoja mieleen.

***

Se on hyvä, kun siinä on sitä eläinsuojelun historiaa. En ole tiennyt niitä juttuja.

***

Hyvä kirja. Pieteetillä kirjoitettu. Ei löytynyt asiavirheitä. 

Toki selvitin myös esimerkiksi yhteiskoulun tuntijaon vuonna 1926.
Kotitaloutta ei silloin koulussa opetettu, sen oli Ida saanut oppia jo kotonaan. 

***

Olen ihan loppusuoralla Idan tarinan kanssa. On ollut kiinnostava matka kulkea Idan maisemissa ja koulumiljöössä. Idan rakkaus eläimiin, varsinkin hevosiin, on erityinen, hienosti kuvattu. Karkkilalaisille varsinkin hieno matka oman kotiseudun menneisyyteen Idan seurassa. Myös Pilpala, Hunsala, ym, Salonkyläkin mainittu. Vahva suositus! Mainio joululahja vaikkapa!

***

Kiva kirja. Sen soisi leviävän.

***

Olen aivan hurmaantunut Idan tarinaan. Sitä ei malttaisi keskeyttää ollenkaan. Ihana kirja!

Voin lämpimästi suositella Idaa vaikka hyvänmielen kesälukemiseksi - ja erityisesti sinulle, jota Karkkilan historia kiinnostaa!

*** 

Tämä kirja ihan imaisee minut mukaansa. Siinä on niin hyvin kuvattu luonto ja eläimet. Ja myös ihmisten, erityisesti Idan tekemiset. Mukana ovat kaveruus ja tunteet. Tätä kirjaa on ihana lukea! Tämä ei ole kaverikehu, vaan kirjallisuutta harrastavan ihmisen rehellinen palaute. Kiitos hyvästä lukukokemuksesta! 

************************************************************

Kaikkein henkilökohtaisimmat kehut jätin pois ja sieltä täältä lyhensin tekstejä muutenkin.  

Edelleen otan tietysti mielelläni vastaan palautteita sekä Idasta että muista kirjoistani. Kerro myös, jos löydät niistä jonkin asiavirheen! Vielä ei sellaisia ole korviini kantautunut.  (paitsi se yksi yhteenlaskuvirhe...). Yhteiskoulun opettajat todellakin olivat koulussa kaikki vuonna 1926, pelikorttia saattoi tyttökin pelata salaa jo tuolloin, pajulinnut ja tiltaltit lauloivat kyllä syksylläkin... 

Kun itse tartun kirjaan ja luen sitä, saatan joka toinen kerta eläytyä tarinaan täysin, joka toinen kerta löydän kasapäin korjattavaa. Monta asiaa olisin toki tehnyt toisin, jos olisin malttanut käyttää muokkaukseen pidemmän ajan. Toivon siis molemmanlaisia lukijoita: toivon, että kirja imaisee mukaansa niin, etteivät pienet kauneusvirheet häiritse, mutta toisaalta kuitenkin toivon myös kriittistä palautetta. Vai toivonko? Olen joka tapauksessa itse ankarin kriitikkoni, silti toivon kirjan saavan lisää lukijoita. 

Eli mitäpä jos kävisit kirjastossa? Tietysti myyn kirjaa mielelläni myös suoraan lukijoille. Hinnasta voidaan hyvin neuvotella, jos rahasta tekee tiukkaa. Joululahjaksi se minusta myös sopisi. Postitus onnistuu hyvin. 

Elämäntyönä tulevaisuus

Ilmat kylmenivät. Piti kaivaa kaapista lämmintä vaatetta.

Käsiin osui collegepaita parin-kolmenkymmenen vuoden takaa. Siinä lukee Elämäntyönä tulevaisuus. 

Pidin tuosta OAJ:n sloganista. Samaistuin sen viestiin; olin kutsumusopettaja. 

Tilasin paidan ja käytinkin sitä paljon. Mutta paljon oli pettymyksiä tulossa, pettymyksiä itseen, ammattiin, koko koululaitokseen, nykypäivään, kehityksen kulkuun. 

Paidan hankinnan aikoihin uskoin parempaan tulevaisuuteen ja koin olevani sitä tekemässä. 

Uskoin, että työlläni vaikutan sekä opettamieni lasten että koko maapallon tulevaisuuteen omalla pienenpienellä osallani. 

Loppujen lopuksi tulevaisuudesta tulikin hyvä. Minulle itselleni. 

Opiskeluaika oli hienoa tulevaisuususkon aikaa, koin olevani etuoikeutettu saadessani ylipäätään opiskella ja vieläpä niin hienoa, monipuolista alaa. 

Nyt olen vielä etuoikeutetumpi. Olen päässyt irti koulumaailmasta. Saan edelleen opettaa, mutta luokanopettajan työn lieveilmiöt ovat takana. En ole malttanut olla seurailematta opettajien ja koulumaailman keskusteluja somesta ja muualta mediasta, mutta enää niistä ei tarvitse ahdistua, ei ainakaan yhtä paljon kuin ennen. Ne eivät enää koske suoraan minua. 

En tiedä, pitäisikö paita yrittää käyttää äkkiä loppuun vai säästää. 

Toivonhan edelleen, että elämäntyönäni on tulevaisuus. Siihen liittyy sekin, ettei 30 vuotta vanhaa paitaa heitetä pois, vaikka se olisikin epäkäytännöllinen ja kauluksesta rispaantunut.

Menneisyyteeni olen pettynyt, vieläkö jaksan uskoa tulevaisuuteen? 

Useimmiten vastaukseni on vain se, että yritän elää tätä päivää ja nauttia siitä. 

Juuri nyt kaikki on hyvin. Miksen antaisi sen riittää?

Aina olen kuitenkin ollut tulevaisuuteen varautuja. 

Juuri tänään se näkyy siinä, että lähden kuntosalille. 

Niin paljon vain tätä hetkeä ei voi elää, ettei pitäisi omasta terveydestään ja kunnostaan huolta.

Meidän kylän metso

Meidän toisen kylätalomme pihaan on muuttanut metso. 

Se on ilmeisesti nuori koiras, eikö olekin? 

Se ei tunnu ihmisiä pelkäävän. 

En tiedä, miksi se haluaa asua juuri tuossa uuden monitoimitalomme, entisen koulun pihassa. 

Hieno se kyllä on.

Tietysti se saa asua siinä. 

Tänään on marraskuun ensimmäinen päivä.

Olen kirjoittanut - en kirjaa vaan iänikuista tilintekoa elämästäni. 

Ne ovat julkaisukelvottomia tekstejä, vaikka tahtoisin kyllä jakaa kokemuksiani opettajan työstä. Törmäsin nimittäin eilen tietokonetta siivotessani viesteihin, jotka aktivoivat vanhoja ahdistuksia. Ymmärrän ihan hirveän hyvin niitä opettajia, jotka pohtivat somessa alanvaihtoa. 

Itse asiassa myös kannustan heitä siihen. Itsensä saa pelastaa. Minäkin pelastin. 

Chiliä, lisää chiliä!

Nyt pitäisi olla viimeisetkin tässä. 

Menee kuitenkin aikaa, ennen kuin nämä on käsitelty. 

Yhdestä satsista tehtiin keltaista Paaran potkua. 

Punaisista Apasseista keitettiin Paaran puraisua. Siihen tuli karpaloa, puolukkaa ja herukkaa.

Höyry nousee kattilasta. Kattila on suuri vaikka kuvassa se näyttää pieneltä. 

Soosia tuli kymmeniä purkkeja.

Lemon Drop ja Sugar Rush ovat niin kauniita yhdessä. 

Näitä laitetaan ehkä vielä kuivuriinkin. 

Chiliglögiä voisi tehdä sekä keltaisena että punaisena versiona. 

Ne lämmittävät varmasti talvisäällä!

Huomenna porisevat kattilat jälleen. 

Vihreistä chileistä tehdään Kiitolaukkaa, siihen tulee skeippejä ja omenaa.

Tällä kertaa muistan laittaa hanskat käteen pilkkoessani. 

Eikö tämä sadonkorjuu ikinä lopu?

Olen jo pari viikkoa luullut, että pian tämä sadonkorjuu ja sadon käsittely on ohi. 

Väärässä olen ollut. 

Tänä aamuna Lassi kirjoitutti minulla taas pitkän työlistan. 

Kaikenlaisten siivoustöiden ja syysteloilleen laiton lisäksi listassa oli omenoiden keruu, chilien keruu, kurkkusäilykkeiden teko, chilikastikkeiden keitto... 

Päivä on siis kulunut pitkälti työn touhussa. Chilejä kasvihuoneessa riitti ja riitti. Nyt siellä viimein on enää luffia. Viimeiset vihannesportulakat ja mansikkakoisot ovat jo kylmän vioittamia, ne saavat jäädä. 

"Ei omenapuusta kauas putoa", vakuutti Lassi, kun hirvittelin hänen puuhun kiipeämistään. 

Hyvin sai Lassi omenat ravisteltua. 

Osa näistä lopuista menee kavereille, osa päätyy skeippihilloon ja osa kurkkusalaatteihin. 

Suunnittelen myös chiliglögin tekoa. 

Sitten siivosimme viimeiset kelta- ja punasipulit ja veimme ne kellariin.

Säilykkeiden teko sai jäädä huomiseen, nyt ei enää jaksa! 

Kädet tulessa!

 

Polttaa! 

Että pitikin mennä pilkkomaan chilejä kuivuriin ilman suojakäsineitä. 

Nyt olen pari tuntia kärsinyt palavista käsistä. 

Yritän psyykata itseäni uskomaan, että kyseessä on vain tunne. 

Eivät ne kädet oikeasti pala. Ja tämä loppuu kyllä. 

Mutta ei auta. Välillä kylmä vesi helpottaa hetkeksi, sitten poltto jälleen alkaa. 

Käsien rasvaus ei auttanut oikeastaan ollenkaan. 

Seuraavaksi kokeilin jugurttia - sehän helpottaa, kun suuta polttaa. 

No, auttoi se vähän. 

Mutta en voi koko päivää olla turkkilainen jugurtti käsissäni ja puhallella siihen. 

Asiaa pahensi kaiketi se, että chilien pilkonnan jälkeen jatkoin pilkkomalla happamia omenia. Poltto ei siis alkanut heti, vaan vasta noin tunnin kuluttua, kun olin pilkkonut noin 15 litraa omenia. 

Eivät nämä edes ole mitään supertulisia lajikkeita. 

Eniten pilkoin keltaisia Sugar Rush Amarilloja. Tai ainakin sillä nimellä ne on meille tilattu ja tulleet. 

Nuo tummemmat, oranssit, ovat Jamieita. 

Poimimme ne kasvihuoneesta pakkasen alta. Todennäköisesti niitä kypsyy siellä vielä lisää. 

Osasta teimme jo hilloketta, eräänlaista paholaisen hillon muunnelmaa, jolle annoimme nimen Paaran potku. Siinä onkin ihan kivasti potkua. 

Paara ei taida kaikille olla tuttu, mutta purkin kyljessä on selitystä. 

Meillä on muitakin lajikkeita. Nyt on siis tehty hilloketta ja osa laitettu kuivuriin. 

Lopuille pitää keksiä vielä käyttöä. 

Ainakin tiedän, että teinpä niistä mitä tahansa, niin laitan hanskat käteen. 

Syyslomareissulla Forssassa

Näinä aikoina some täyttyy ihmisten lomakuvista. 

Mekin kävimme lomareissulla ja hauskaa oli! Kävimme Forssassa. 

Menimme toki autolla, joten hiilijalanjälkeä se kerrytti. Matkaa tuli noin 60 kilometriä suuntaansa. 

Pääasiallinen kohteemme oli Forssan museo, jossa en ole aiemmin käynyt. Toinen vaihtoehto olisi ollut Tervakoski. Molemmat ovat siis vanhoja tehdaspaikkakuntia, ja tavoitteena oli paitsi virkistys myös inspiraation ja tiedon hakeminen kirjoittamistani varten. 

Forssan museo oli pienempi kuin odotin, mutta kyllä siellä yhtä ja toista nähtävää oli. 

Tekstiilipuolen jätimme sikseen, suunnittelijat ynnä muu ei meitä kiinnosta, vaan nimenomaan tehdaspaikkakunnan elämä.

Museo oli kuitenkin mielenkiintoinen, ja pari kohtaa kosketti erityisesti. Ensimmäinen oli lapsityövoiman käyttö.  Lapsille annettiin pitkän työpäivänsä lomassa jonkinlaista keitto- tai velliruokaa, mutta kaikille ei riittänyt lusikoita. Siksi kiire juosta ruokapaikalle kostholliin oli suuri. Jos ei saanut lusikkaa, sai syödäkseen vasta muiden jälkeen. Kostholli oli siis ruokala ja asuntola, jollainen tehtaalla oli velvollisuus lapsityöläisilleen järjestää. 

Yllätyksekseni Forssan museosta löytyi myös sota-ajan huone, joka oli keskittynyt erityisesti Muolaan evakoihin. Muolaalaiset sijoitettiin sodan jälkeen etupäässä Lounais-Hämeen alueelle. 

Minä ja siskoni vietimme lapsuudessa kesiä Somerolla karjalaisevakko Hilja Virolaisen luona. Äitimme oli eri mutkien kautta päätynyt Helsinkiin, jossa me lapset synnyimme. Hän kuitenkin ystävystyi Hiljan kanssa ja kävi hänen luonaan Somerolla pitkään. 

Äitini kertoi asuneensa pienenä Hotakassa vastapäätä kauppaa. Museon kuvissa oli yksi, joka esitti Hotakan osuuskauppaa. Se on mahdollisesti juuri tuo nimenomainen kauppa. 

Paljon muutakin museossa toki oli, mutta nälkä painoi, joten lähdimme syömään. 

Ruoka oli oikein hyvää ja täydellä vatsalla pääsimme ostosten tekoon. Kauppaan pääsyt pitää aina hyödyntää ja miettiä, mitä kaikkea tarvitsemme ennen seuraavaa kertaa. Meiltä on vähintään 17 kilometriä kauppaan, lähtipä mihin suuntaan hyvänsä, joten pikkuostosten takia sinne ei lähdetä. 

Kotona alkoi jo hämärtää, kun saavuimme.

Poimimme omenia, sillä oli tulossa pakkasyö.

Illan pimeydessä tajusimme vielä hakea kasvihuoneesta kypsät pois paleltumasta. 

Toimme chilejä, paprikoita, kurkkuja, tomaatteja ja yhden luffankin. 

Suurin osa pesusienikurkuista jäi vielä kasvihuoneeseen, eivätköhän ne pärjää. 

Myös mansikkakoisoja kahmin mukaani, mutta Lassi sanoi niiden kyllä selviävän maan tasalla. 

Syysloman viimeinen lauantai valkeni aurinkoisena. 

Olipa meillä mukava perjantaireissu! Näistä osaa nauttia, kun ei näitä liian usein tee. 

Oikeastaan minun olisi pitänyt olla tänään Jyväskylässä eläinsuojelupäivässä, mutta onneksi sain sen peruutettua. Junaliput tosin ehdin ostaa tyhmyyksissäni. Luennot saan kuunneltavakseni tallenteina.

Tänään säilömme omenia ja chilejä. 

Kehitämme uuden chilikastikkeen, jolle illalla jo mietimme nimeä.

Ehkä siitä tulee Paaran puraisu. 

Paarahan oli loppilainen räyhähenki, ja kastikkeesta tulee mukaelma paholaisen hillosta. 

Valkosipulit ovat maassa ja ensilumi satanut

Tuo otsikossa mainittu ensilumen sataminen voi olla vähän tulkinnanvaraista. Maassa oli hentoinen valkea aamulla herätessä, ja päivällä taivaalta tippuili hahtuvia jonkin aikaa. Mutta kylmää on, ja olemme tyytyväisiä, että valkosipulit on saatu maahan. 

Valkosipulinistutus tehtiin toissapäivänä, siis 17.10.2023. 

Olipa kerrankin helppoa! Ei tuhansia kynsiä irrotettavana, ei valtavaa maata muokattavana, ei loputtomia rivejä täytettävänä. Vain kohtuulliset noin 400 kynttä, se riittää meille. Tai siis toivottavasti riittää, katsotaan nyt. Mutta myyntiin meillä ei ensi vuonna valkosipulia ole. 

Toivottavasti kuitenkin tulee monenlaista muuta. Maalämpökasvihuoneemme voi hyvin ja tuottaa yhä tomaattia, kurkkua ja chiliä. Valkosipuleilta vapaaksi jääneet maa-alat täytetään toki jollakin. Villivihanneksia kerätään, metsät antavat marjoja ja sieniä. Ei tässä toimettomia olla ensi vuonnakaan!