Alkukesän kukkaloistoa

Valkoinen syreeni on hääkimppukukkani.

Mansikka on saanut levitä talon takaseinustalle ihan itse.
Varsinaista mansikkamaata meillä ei ole, mutta aho- ja ukkomansikoita
tulee ilmeisesti tänäkin vuonna hyvin.

Lehtoakileija on runsastunut meillä paljon. Tämä siniliila on tavallisin, mutta on niitä valkoisina, sinivalkoisina ja vaaleanpunaisinakin.

Sammalleimujen sekaan on avautumassa myös ketoneilikkaa.

Olen aina pitänyt ruohosipulin kukista, vaikka tietysti ne pitää poistaa jo nuppuina, jos puskasta tahtoo syödä ruohosipulia. Nämä saavat kasvaa kukkapenkin reunassa.

Juhannusruusut ovat hieman aikaisessa, jos nimeä ajattelee.

Saksankurjenmiekan aika alkaa olla ohi. Osa kukkii vielä.

Ystävämme Mikko Ranta-Huitti kertoo, että hänen äitinsä kutsui tervakukkaa Kristuksen sandaalinnauhoiksi. En tiedä miten yleinen nimi se on ollut.

Päivänkakkara on kestokaunokki.

Tämän pionin pelastimme toistakymmentä vuotta sitten vanjärveläiseltä hevoslaitumelta.
Onkohan tämän tarkempi nimi vuoripioni?

Kas tervakukkakuvaan tuli koiranpylly.

Nyt en olekaan varma, mikä kasvi tämä on. Harakankeltano?

Sinivalkoinen lehtoakileija yhdistyy mielessäni juhannukseen.

Pioninkukkia on tiedossa lisää.

Lehtosinilatva sinisenä. On meillä niitä valkoisinakin.
Näitä jotkut kutsuvat maitoruusuksi. Erikoinen nimi.

Yksi monista kurjenpolvistamme, taitaa olla tuoksukurjenpolvi. Saa korjata. 

Grillattuja männynkerkkiä ja suppilautaileva koira

Kesä alkoi lauantaina.
Oikeasti se alkoi jo aikaa sitten, mutta vasta kun koulu loppuu, tuntuu ihan oikeasti kesältä. 

Lauantaina oli ihanan lämmintä ja aurinkoista, onni kaikille puutarhajuhlia viettäville. Meillä ei ollut mitään kovin erikoista, mutta istuimme ensin Marjon kanssa yläpuutarhassa kiviterassilla ja sitten joen rannassa Lassin sukulaispariskunnan kanssa. Emme olleet koskaan ennen heitä tavanneet, ja olipa todella kiva tavata. 

Lassi grillasi kasvismakkaraa, sipulia, tomaattia, paprikaa ja munia. Tomaatit ja sipulit ovat vielä kaupasta, kun omat ovat vasta tuloillaan. Paprikaa emme ole edes kasvattaneet. Kananmunat ovat tietysti omien kanojen. Päällimmäisenä on männynkerkkiä. Salaatissa oli valkosipulinversoja, oreganoa, voikukkaa, poimulehteä, vihannesportulakkaa. vuohenputkea ja ruohosipulia sekä balsamicoviinietikkaa. Oma chili kruunasi kaiken, ja herkullista oli! 

Illalla sitten sytytettiin rautagrilli joenrantaan ja korkattiin kuohujuoma kesän kunniaksi. Ensimmäistä kertaa grillasimme männyn kerkkiä. Hyviä! Kuusenkerkkiähän olemme käyttäneet eri tavoin jo pitkään, mutta mitenhän en ole edes tajunnut, että männynkerkkiäkin voi syödä. 

Googlasin totta kai tietoa männynkerkistä. Nehän ovatkin tehokkaita! Rohtoina ja ruokana ne auttavat kuulemma vaikka mihin. Varmasti osa luetelluista asioista pitää paikkansakin. Erityisesti erilaisiin hengityselinsairauksiin sitä on käytetty, enkä epäile ettei se ole tehonnutkin, samoin "verenvähyyteen", onhan siinä paljon C-vitamiinia. Lisäksi se muun muassa alentaa verenpainetta. 

Ainakin vakuutuin siitä, että männynkerkkiä kannattaa käyttää maltillisesti ja että hartsiallergisten ei sitä pidä käyttää. 

Lauantain yllätys oli SUP-lautailija, joka meloi ohitsemme. Hän oli tulossa Punelialta, kuten tässä melovat yleensäkin, mutta yllätys oli laudalla tyytyväisenä istuskeleva matkustaja: koira. Se katseli tyynesti ympärilleen, eikä hätääntynyt edes koskessa. Suurimman osan aikaa se istui katse tiukasti menosuuntaan. Jututin hieman omistajaa; koira oli tottunut lautailija.

Hieman kooikerhondjea muistuttava sekarotuinen koira oli tottunut suppilautailija. Mainio! 

Tänään keräsin runsaasti kuusenkerkkiä ja jonkin verran myös männynkerkkiä ja myös männyn käpyjä. Saapa nähdä, mitä niistä teemme.

Koiran kuolema

 Tinka on kuollut. 

Voi sen kirjoittaa ja sanoa ääneenkin, vaikka otsikkoon lainasin Timo K. Mukan kuuluisan novellin nimeä. 

Tinka kuoli yllättäen. Jälkikäteen ajatellen tulee tietysti mieleen, oliko sen vanhentuminen viime aikoina tosiasiassa merkki sairaudesta. Se nukkui enemmän ja halusi yhä vähemmän leikkiä ja riehua Tikin kanssa. 

Parin viimeisen viikon ajan epäilin jo, että sillä on nivelkipuja. Sillähän oli todettu nivelrikko jo muutama vuosi sitten, ja se olikin yksi syy siihen, etten huolestunut sen rauhallisuudesta. Mietin vain, missä vaiheessa aloittaisin taas lääkekuurin, joita olin sille antanut silloin tällöin aiemminkin. 

Olin varautunut siihen, että Tinka ei voi elää kovin vanhaksi, koska se alkoi jo olla vanhan koiran oloinen. Mutta yhtään en osannut aavistaa, että loppu tulisi näin äkkiä. 

Se vaikutti ehkä jotenkin kivuliaalta, mutta toisaalta se ei ontunut. Aloitin silti lääkekuurin. Kun se ei tehonnut ja kun vielä ruokahalukin heikkeni, päätin soittaa eläinlääkärille. 

Lähimmän eläinlääkärin nettiajanvarauksessa ei ollut vapaita aikoja. Keskiviikkona soitin Karkkilan kunnaneläinlääkärille. Puhelu ohjautui Vihtiin ja sain kuulla Karkkilan eläinlääkärillä olevan kaksi päivää vapaata. Sain ajan perjantaille. Kun Tinkan vointi huononi yhä, soitin lähimmälle eläinlääkärille, josko heillä sittenkin olisi joitain mahdollisia aikoja. Ei ollut, vaikka he nettisivuillaan vakuuttavat, että kiireellisissä tapauksissa löytyy aikaa. 

Torstaiaamuna päätin, että nyt lähdemme Riihimäelle, vaikka aikaa ei ollut varattu kenellekään. Siellä on kuitenkin kaksi eläinlääkäriasemaa. Etsin netistä ja soittelin matkalta, ja saimme ajan heti kello kahdeksaksi. 

Tinka tutkittiin. Vatsasta ja keuhkoista otettiin röntgenkuvat ja täydet verinäytteet tutkittiin. Saimme nähdäksemme röntgenkuvat, niistä ei löytynyt varsinaista selitystä. Eläinlääkäri oli ihmeissään, keuhkoissa oli "mössöä", joka kenties oli kudoksissa olevaa nestettä. Varsinaista "vapaata" nestettä ei kuitenkaan näkynyt. 

Tinka oli huonossa kunnossa ja eläinlääkäri halusi että se jätetään tarkkailtavaksi. Pääsin vielä viimeisen kerran katsomaan sitä hoitopuolelle jossa se vain makasi häkissä. Silittelin sitä ja juttelin sille hetken. Sitten lähdimme ajamaan kotiin ja lähdin töihin. 

Eläinlääkäri soitti kun olin välituntivalvonnassa. Hän oli edelleen ihmeissään ja oli soitellut muille eläinlääkäreille, ainakin Helsingin Mevetiin. Siellä olisi happihuone, joka olisi apu Tinkan hengittämiselle, koska se ei halunnut happinaamaria kuonolleen. (Ihmettelin jälkikäteen, miten he saattoivat sanoa "ei suostunut", kun Tinka oli niin äärimmäisen kiltti ja suostui aina kaikkeen. Se oli kuulemma kääntänyt päänsä pois, ja kun happinaamari oli jätetty sen kuonon eteen, se oli siirtynyt pois. Eivät olleet halunneet kiusata sitä sillä enempää.) 

Happihuoneen tehosta ei kuitenkaan olisi mitään takeita. Ainakaan se ei sitä mitenkään parantaisi, korkeintaan helpottaisi oloa niin, että sitä voitaisiin tutkia lisää. Hoito olisi kuulemmma maksanut tuhansia, eikä eläinlääkäri oikeasti sitä suositellut. Itse ihmettelin, miksi sairasta koiraa vielä kuskattaisiin pitkä matka.

Kului ehkä parikymmentä minuuttia. Olin pitämässä englannin tuntia, kun puhelin soi uudelleen. Tällä kertaa soittaja oli klinikan hoitaja, joka kysyi lupaa hätäeutanasiaan.

Tinka oli saanut runsaan nesteenpoistolääkityksen ja se oli viety ulos siltä varalta että se tahtoisi pissata. Sisään tuotaessa se oli romahtanut ja saanut verensyöksyn suustaan, eikä mitään ollut tehtävissä. 

Hoitaja kuulosti hätääntyneeltä ja tilanne oli tietysti akuutti ja järkyttävä koko klinikalle. Itse yritin salamannopeasti miettiä, mitä tehdä. Kysyin, pystyisikö joku luokassa jatkamaan meneillään olevan pelin vetämistä. Saman tien päätin kuitenkin, että minun on pakko jatkaa ja jos päästän itseni romahtamaan, en pysty kokoamaan itseäni uudelleen. Päätin poistaa koko asian mielestäni sillä hetkellä ja toimin kuin robotti.

Pelasimme pelin loppuun ja annoin kotiläksyn. Vein oppilaat ruokasaliin ja otin itsekin ruokaa lautaselleni. Kun olin kantanut annokseni pöytään, puhelin soi. Siellä oli eläinlääkäri. Menin ulos puhumaan. Hän kertoi lisätietoja ja oli tietysti todella pahoillaan.

Palasin lautaseni ääreen ja lapoin ruoat suuhuni. Nielin ja nieleskelin, tiesin että minulla oli kevätretken takia vapaa tunti tulossa. Pääsisin yksin luokkaan. 

Soitin uudelleen eläinlääkärille. Sen jälkeen soitin luottoeläinlääkärilleni, jolle Tinkalla olisi ollut seuraavana päivänä aika. Puhuimme pitkään. Ruumiinavaus olisi mahdollinen ja saattaisi selittää kuolinsyyn, mutta varmuutta ei olisi siitäkään. Todennäköinen syy oli kuitenkin kasvain, joka ei vain näkynyt röntgenkuvissa - ei kyllä oikein laboratoriokokeissakaan. Ne nimittäin olivat lähestulkoon normaalit. 

Töistä päästyäni lähdin Lassin kanssa hakemaan Tinkaa Riihimäeltä. Sitä hoitanut eläinlääkäri ei enää ollut töissä, hoitaja laittoi Tinkan pahvilaatikkoon ja kantoi sen meille tiskille. 

Olimme ajaneet jo jonkin matkaa, kun tajusin, ettemme saaneet Tinkan röntgenkuvia ja labratestituloksia. Palasimme hakemaan ne. Tietysti meidän piti saada ne. 

Tikki ja Tinka ulkona kuukautta ennen Tinkan kuolemaa. 

Kotona annoimme Tikin haistella Tinkaa. Illemmalla hautasimme sen puutarhaan. Istutin haudalle lemmikkejä ja peitin sen tuomenkukilla. Myöhemmin istutin haudalle monenlaisia kukansiemeniä.

Tikki ei kuitenkaan ymmärtänyt, että Tinka on poissa. Se etsi sitä auton tienoilta useita kertoja parin päivän ajan. Iltaisin se on jäänyt yksin nukkumaan, mutta joka aamu se on itkenyt yksinäisyyttään. On varmasti kurja herätä yksin, kun on tottunut nukkumaan kiinni toisessa. 

Tikki ja Tinka toukokuun 5. päivänä nukkumassa tavalliseen tapaan kiinni toisissaan. Tuolloin kukaan meistä ei voinut kuvitella Tinkalla olevan enää muutama viikko elinaikaa. 

Otin uudelleen yhteyttä luottoeläinlääkäriini ja lähetin hänelle kuvat ja labratulokset. Selitystä ei löytynyt, mutta ainakin hän pystyi lohduttamaan minua sillä, ettei Tinka saanut väärää hoitoa. Olin nimittäin jo pelännyt, että antamani kipulääke olisi ollut pahasta. Ja hätäpäissäni olin myös eläinlääkärille sanonut, että Tinkalla olisi joskus todettu sivuääni sydämessä. Se ei pitänyt paikkaansa, vaan sivuääni oli todettu Tikillä, eikä se tosiaankaanollut mitään, mistä olisi pitänyt huolestua. Pelkäsin siksi, että olin johdattanut eläinlääkäriä harhaan ja että nesteenpoistolääkitys olisi ollut turhaa. "En usko, että mikään hoito olisi Tinkaa ehtinyt/pystynyt pelastamaan, kun tilanne on kuitenkin noin nopeasti edennyt", eläinlääkäri kirjoitti ja vakuutti, että nesteenpoistolääkityksestä ei voinut olla haittaa ja kipulääke ainakin varmisti sen, ettei sillä ollut kipuja. 

"Eläinten kanssa eläessä ja niitä hoitaessa kyllä usein huomaan, että on todella vaikea tulkita niiden olotiloja ja tietää mistä pitäisi huolestua ja mistä ei. Vaikka on ihan koulutuskin aiheeseen. Ja toisaalta aina joskus on tapauksia, joista ajattelen, että onneksi eläin ei joutunut kestämään kaikkia mahdollisia tutkimuksia ja hoitokokeiluja vaikka se sitten jättäisikin omistajan epätietoisuuteen", hän kirjoitti. 

Lähetin kaikki tiedot myös ystävälleni Nannelle, joka on ihmislääkäri ja koiraharrastaja. Liitän tähän myös osan hänen vastauksestaan: "Verikokeissa ei tosiaan ole mitään kovin suurta poikkeavuutta. Ainoastaan retikulosyytit oli ihan raja-arvoisesti koholla. Ne on punasolujen nuoruusmuotoja, joita tulee verenkiertoon jos punasoluja on menetetty lähimenneisyydessä, ja elimistö on kiihdyttänyt uusien punasolujen tuotantoa,mikä saattaisi viitata siihen että on ollut joku kasvain joka on esim vähän tihkuvuotsnut ja uusia punasoluja on sitten tuotettu tilalle. Isompaa vuotoa ei ole voinut olla, kun ei ole anemiaa. Toinen raja-arvoisesti koholla okeva arvo on crp, joka nousee tulehduksissa, mutta myös erilaisissa kudosvauriotilanteissa, esim juuri kasvaintilanteissa voi olla lievästi koholla. Merkittävää tulehdusta ei ollut, koska arvo niin lähellä normaalia. Eli ei tosiaan verikokeista saanut mitään vastauksia. Nyt kun nämä kaikki tiedot on nähnyt, niin kyllä se syöpäkasvain tuntuu aika todennäköiseltä. (Röntgenkuvassa näkyvä) sydämen suureneminen voi liittyä ikään (jos Tinka ehkä olikin vanhempi kuin ajattelitte) tai olla sekundääristä, kasvaimen aiheuttamasta rasituksesta johtuvaa.

Aina meille ei ole varmoja vastauksia olemassa, ja se vaan täytyy hyväksyä. Tinkalla oli hyvä elämä luonanne, ja olette varmasti hoitaneet sitä niin hyvin kuin vain koiran voi hoitaa! Tilanne ei todennäköisesti olisi muuttunut, jos olisit vienyt Tinkan aiemmin tutkittavaksi. Olisit korkeintaan ehtinyt olla huolestunut pitempään."

Tietysti syytin itseäni. Olisi pitänyt huomata. Olisi pitänyt viedä se lääkäriin aiemmin. Tietysti kaduin myös jälkikäteen sitä, ettemme lähettäneet Tinkaa ruumiinavaukseen. Mutta tuloksen saaminen olisi kestänyt kuukausia, eikä tietoa välttämättä sittenkään olisi tullut. Emme myöskään olisi saaneet haudata Tinkaa tänne omaan puutarhaamme.

Tinkalla oli tapana oleilla sohvan selkänojalla. Kuvan asento ei ollut sille ihan tavanomainen, mutta en osannut siitä olla mitenkään huolissanikaan, enkä tiedä liittyykö se mitenkään sen mahdolliseen sairauteen. Kuva on otettu viikkoa ennen sen kuolemaa. 

Tinka ja Tikki päivää ennen Tinkan kuolemaa. 

Kolmastoista hääpäivä

 Tänään on Lassin ja minun kolmastoista hääpäivä. Vietämme sitä harrastustemme parissa: Lassi on bänditreeneissä ja minä kirjoitan.

No, ehdimme me jo olla yhdessäkin. Söimme ihastuttavan aterian; kokkina oli tietysti paras mahdollinen eli Lassi. Sitten otimme "virallisen" hääpäiväpotretin. 

Olen pyrkinyt säilömään jokaiselta hääpäivältämme jonkin yhteiskuvan. Tällä hetkellä itse asiassa pelkään tietokoneemme hajoamista, joten siinäkin on yksi hyvä syy tallettaa edes osa noista kuvista tänne blogiin.

Vietimme häitämme 6.6.2008 Pilpalan Liitontalolla. Ne olivat kylähäät, joissa "menninkäinen sai metsänneidon". Tai toisin päin! 

5-vuotishääpäiväämme vietimme Pietarissa. Olimme seuraamassa Marjatta Tapiolan näyttelyn avajaisia. Tänä kesänä hänellä onkin näyttely Kajaanissa, olisipa kiva päästä sinnekin. Sen piti olla viime kesänä, ja silloinhan kävin Jaana-ystäväni kanssa Kajaanissa. Näyttely vain oli peruttu koronan takia. 

Pietarin reissu oli upea. Näimme ja koimme muutamassa päivässä valtavan paljon. Mehän olemme yleensä aina vain Solstrandissa, joten tuollainen reissu jää todella mieleen. 

Tosin 10-vuotishääpäivänä matkustimme myös yöksi pois kotoa: Hämeenlinnaan. Karoliina Frank oli miehensä kanssa perustanut Matin ja Maijan majatalon, jonne pääsimme jo ennen kuin se oli ihan virallisesti avattukaan. Tällä viikolla he perustivat majatalon viereen konditoriakahvilan. Se on varmasti ihana! Aiomme kyllä mennä sitä kokeilemaan vielä tänä kesänä, ja kenties majoittaudumme myös ihastuttavaan majataloon. Taannoinen visiittimme osui kesän kylmimpään päivään, joten mitään pyörä- tai muita retkiäkään emme tehneet, eikä huoneen suloinen pikku parvekekaan päässyt käyttöön. Silti visiitti oli viehättävä. 

Otin silloin paljon valokuviakin, mutta yhdessäkään emme ole kaksin Lassin kanssa.

Tämä on kotiinpaluukuva Hämeenlinnasta 2018. Olemme siis jo Solstrandin rannassa. Lämmintä ei näytä olevan vieläkään. 

Vuonna 2015 hääpäivämme osui yhteen Tammetal-festarin kanssa. Olikohan nimi oikein? En enää muista varmasti. Tapahtuman järjesti ystävämme Kristiina Liinaharja omalla Vekkilän tilallaan. Kuvan meistä nappasi Karel Liinaharja.

Vuonna 2019 oli lämmintä tai ainakin meillä oli hiki. Se oli "suuri valkosipulikesä": Lassi oli vuokrannut pellon valkosipuleille, ja raadoimme molemmat koko kesän - itse asiassa vielä joulunakin, kun teimme valkosipuleista säilykkeitä. Kesäkuun alussa työtä teetti ohdakkeiden kitkeminen, kasvustojen kattaminen ja kastelu. 

Viime vuonna olimme taas Hämeenlinnassa. Lassi soitti synttärijuhlissa, jotka olivat viehättävät pihajuhlat puutaloalueella. Juhlat jäivät kuitenkin eniten mieleen myrskystä, joka oli viedä teltat mennessään. Kotona riehui sillä aikaa myrskynauha, joka kaatoi puita eri puolilta Sinervänniemeä. Kuin ihmeen kaupalta nauha kiersi talon, eikä yksikään puu kaatunut rakennusten päälle. 

Ja sitten ollaan tässä vuodessa. Tässä päivässä. Lassi lähti jo soittoporukoihinsa, mutta onneksi ehdittiin kuvata ennen hänen lähtöään. 

Lopuksi vielä kuva vuodelta 2007 eli ennen ensimmäistäkään hääpäivää. Yksi näistä kuvista oli mielessäni, kun mietimme, millä kohdalla kuvan otamme. Juuri sitä kuvaa en enää löydä, mutta tässä kuva vuoden 2007 vuosikirjamme kannesta. Taitavat olla melkein samat vaatteetkin päällä! 

 

”Yksinäinen ritari kosken rannalla” eli Pilpalan Paroni

Elettiin 1950-luvun loppua. Lehti-ilmoitus kiinnitti vasta eronneen Katarina von Essen-Liliuksen huomion, ja hän vastasi siihen. Ilmoituksessa Yksinäinen ritari kosken rannalla etsi elämälleen sulostuttajaa. 

Katarina oli pappisperheen kaunis tytär Pohjanmaalta, Sven pitkä ja tyylikäs herrasmies Helsingistä. Elokuussa 1960 Sven Edvin Leppänen ja Katarina vihittiin, ja Katarina muutti asumaan Sinerväkoskelle, nykyiseen Solstrandiin. Sven Leppäselle avioliitto oli kolmas, Katarinalle toinen.

Parveke (oikeammin sanottuna altaani), jolla Sven Edvin soitti gramofoniaan niin, että ajan iskelmät kaikuivat halki kylän. 

Sven Edvin oli ollut viinaan menevä lakiasiainhoitaja Helsingistä. Saatuaan lääkäriltä ”kuolemantuomion” eli arvion, että hän ei tule elämään enää kauan keuhkojensa vuoksi, hän jätti Helsingin ja osti Pilpalasta Sinerväkosken talon ja määräalan Sinerväniemen tilasta vuonna 1956. Kun kaunis Katarina löytyi, hän teki raittiuslupauksen, ”jos vain Katarina hänet ottaa”.

Katarina otti, mutta niin otti Sven Edvinkin, nimittäin viinaa. Raittiuslupaus ei siis pitkään pitänyt. Sven Edvin jatkoi huvilallaan suureellista elämäänsä, ja siihen kuului myös juhliminen. Hänellä oli Packard-merkkinen auto, mutta jos kuskia ei ollut, piti käyttää ”ula-taksia”.

Kyläläiset kutsuivat Sven Edviniä Pilpalan Paroniksi, sillä häntä pidettiin keikarimaisena. Hän oli aina huolitellusti pukeutunut, eikä mainetta vähentänyt se, että hän ”tuli Helsingistä ula-taksilla” maalaiskylään, jossa jo pelkkä auton näkeminen oli vielä likimain harvinaista.

Katarina von Essenin syntymäpäivä oli huhtikuun lopussa. Sven Edvin lähtee hankkimaan hänelle syntymäpäivälahjaa. Tulee ilta, mutta miestä ei kuulu takaisin. Vasta aamuyöllä Katarina kuulee autojen äänen, ja hän menee tulijoita vastaan pihamaalle aamutakissaan. Autoista kömpii ulos tuon ajan superjulkkis Olavi Virta mukanaan koko orkesteri soittimineen. Olavi Virta laulaa Katarinalle syntymäpäivätangot.

Olavi Virta orkestereineen oli ollut esiintymässä ilmeisesti Aulangolla tai kenties Pekolan tanssilavalla lähellä Aulankoa. Sieltä Sven oli heidät yhteisen juhlinnan jälkeen sitten tuonut mukanaan Sinerväkoskelle. 

Katarina oli elämää nähnyt nainen eikä vähästä hätkähtänyt. Hän oli huumorintajuinen, empaattinen ja välitön ihminen, joka oli kokenut paljon ja ymmärsi erilaisia ihmisiä. Huumorintaju riitti kestämään myös Sven Edvinin elämäntapaa - aikansa.

Kosken rannalla Sinerväkoskella on maistunut kuohuviini jo 1950-luvun lopussa. 

Sven Edvinillä oli gramofoni, jota hän soitti parvekkeella niin kovalla, että se kuului perimätiedon mukaan Hyrrylle asti. Töitä tekevät maalaisnaapurit saivat kuulla ajan iskelmiä maita kuokkiessaan. ”Tuo karu kasvumaa / ei saata lannistaa / sen sielua niin ylpeää ja kuumaa…”

Muilla tavoin kyläläiset eivät Sinervänniemen pariskunnasta juuri kuulleetkaan. Leppäset eivät pitäneet yhteyttä täkäläisiin, vaan viettivät huvilaelämää vieraidensa kanssa. Pihassa oli jokin kukkapenkki, ei muuta. Omenapuut ja marjapensaat toki tuottivat satoa.

Svenin ja Katarinan aikaisista omenapuista valtaosa on yhä olemassa Solstrandin puutarhassa.
Tänä vuonna, vuonna 2021, omenapuut kukkivat erityisen upeina. 

Sven Edvinin tuhlaileva elämäntyyli söi säästöjä. Tienestejä saadakseen Katarina-rouva piti kesävieraita eli täysihoitolaisia. Vieraista osa oli omia ystäviä, osa lehti-ilmoitusten perusteella Helsingistä tulleita. Ruoka oli usein vähissä, ja eräänkin kerran talossa oli lähinnä perunaa ja juureksia. Vieraat piti kuitenkin ruokkia, joten Katarina paistoi voissa leivänmuruja ja sipulia, lisäsi kermaa ja sai aikaan herkullisen kastikkeen. Kesävieraat olivat haltioissaan.

Katarina ei ollut puutarhaihminen, mutta ruokaa hän osasi laittaa. Oman puutarhan hedelmistä ja marjoista syntyi moni herkullinen hillo ja gelé.

Mutta elämä Sven Edvinin kanssa ei ollut helppoa. Sven oli mustasukkainen ja rahankäytössään holtiton. Lisäksi ryyppykaudet olivat rankkoja. Avioero oli väistämätön. 

Asumusero alkoi kesäkuussa 1964 ja avioero tuli voimaan seuraavan vuoden elokuussa. Katarina von Essen itse asui tuolloin jo Tukholmassa sukulaistensa luona.

Katarina palasi Suomeen ja lähti Alajärvelle Eero Nelimarkan ateljeehen töihin. Hän tapasi uuden miehen ja sai kaksi lasta. Ensimmäisestä avioliitostaan hänellä oli tytär Anjuta, joka oli erossa valitettavasti määrätty isälleen. Sven Edvinillä ei tiettävästi ollut lapsia. 

Sven jäi aluksi Sinerväkoskelle. Rahat olivat loppu, joten isoa taloa ei ollut varaa lämmittää. Sven asui loppuajat kosken rannalla sijaitsevassa vanhassa mökissä. Pilpalalainen Pekka Sahari kertoo olleensa viimeinen kyläläinen, joka näki Sven Leppäsen elossa. He matkustivat samalla linja-autolla Helsinkiin. Sven jäi pois Messuhallin kohdalla ja katosi kaupungin vilinään.

Sven Leppänen muutti Malmille ja asui siellä omakotitalon pienessä vinttihuoneessa. Katarinan tytär Anjuta vieraili ainakin kerran Malmilla hänen luonaan. Anjuta kertoo: "Sven oli mukava, leppoisa vanhempi herrasmies. Iloinen. Hänen vinttihuoneensa oli äärimmäisen siisti. Siellä oli pari kaunista taulua ja matto.”

Elämänsä loppuvuosina Sven oli täysin raitis. Edelleen hän oli aina huoliteltu ja siististi pukeutunut. Anjutan sanoin: ”Kaikki meni, mutta kengät kiilsi.”

Ruotsissa prinsessojen ja aatelisten seurassa elänyt Katarina ei kotiutunut maalaispitäjään Pohjanmaalle. Hän oli kaivannut turvallisuutta, mutta elämä maaseudulla ei vastannut odotuksia. 

Onneksi ystävyys Katarinan ja Helsingin Malmilla asuvan Svenin välillä säilyi erosta huolimatta. Sven Edvin vietti pitkiä aikoja myös Katarinan luona Alajärvellä, jossa hän sai asuttavakseen pienen pihamökin. Miehelleen ja muille alajärveläisille Katarina ei voinut kertoa, että kyseessä oli hänen entinen aviomiehensä, vaan Sven Edvin esiteltiin Katarinan serkkuna.

Katarina kuoli vuonna 1985 keuhkosyöpään. Sven Edvin puolestaan kuoli vuonna 1983 74-vuotiaana. Hänet on haudattu Honkanummen hautausmaalle. 

* * *

Tiedot on koottu vanhoista asiakirjoista, Pilpalan kyläläisiltä sekä Katarinan tyttäreltä Anjuta von Esseniltä.

Solstrandin tila sijaitsee Sinervänniemellä, josta kaupan yhteydessä vuonna 1956 lohkottiin Sinerväkoski-niminen määräala. Vuonna 1964 paikan osti helsinkiläinen Matteus-seurakunta, jolloin nimeksi tuli Sommarhemmet Solstrand. 

Solstrandin nimi on säilynyt, vaikka paikka siirtyi yksityisomistukseen 2000-luvulla. Nyt Solstrand on meidän kotimme.  

Kanala on kalkittu

Helsinkiläinen ystäväni ilmoittautui vapaaehtoiseksi kanalan siivoajaksi. Ahh! Hän halusi kuulemma kokea senkin kerran elämässään. Kunpa hän haluaisi kokea sen toistekin! 

Kanalamme on Serafia-muorin mökin saunassa, ja sen vuosisiivoukseen kuuluu myös entisen keittiön ja perähuoneen siivous. Hommaa siis riittää. Keittiössä on puutarhanhoitotarvikkeet ja perähuoneessa kanojen ruoat. 

Meitä oli kolme naista, joten tällä kertaa urakkaan ei kuulunutkaan koko päivää. Nyt kanala on siivottu ja kalkittu ja siellä on uudet puhtaat oljet ja pesäheinät. 

Serafian keittiö on nyt puutarhavaja. Tavaraa kertyy enemmän kuin mahtuisi, joten ihan siistiltä siellä ei koskaan näytä. 

Ruokatynnyrit ovat Serafian makuuhuoneessa järjestyksessä. Talvella huoneessa on säilytyksessä muutakin, joten pari päivää sitten siellä ei näyttänyt vielä näin tyhjältä. Pihakeinukin odottaa nyt rannassa, josko joku osaisi ja jaksaisi koota sen.

Serafian keittiö. Tässä asui 1800-luvulla 11 lasta synnyttänyt Serafia Walden, todennäköisesti viimeiset vuosikymmenet yksikseen. Serafia oli "jonkinlainen velho tai noita" aikalaiskuvauksen mukaan. 

Kanoja on nyt kuusi, kukkoja kaksi. Joku saisi alkaa hautoa, niin saataisiin tipuja. 

Valkoisten kukkien aika - ja vähän keltaistenkin

 On taas valkeiden kukkien aika. Metsissä näkyy paikoin valkovuokonvalkoista lähes yhtä paljon kuin ihanaa kevään vihreää. Pihassakin on monia valkokukkaisia kasveja kukassa. 

Sammalleimukin alkaa juuri kukkia violetein ja myös valkoisin kukin, mutta nyt keskityn vain luonnonvaraisesti kasvaviin, itse paikkansa valinneisiin. 

Tuon keskimmäisen nimeä en nyt saa päähäni. Tunnistatko sinä sen? Tuosta kuvasta tunnistaminen vaatii todellista kasvituntemusta, kun vain kukat näkyvät. Mutta ajankohta kertoo paljon. 

 Ja sitten niitä keltaisia! Keltavuokkoa en ole täällä meillä nähnyt koskaan ennen, enkä kylläkään koko Lopella. Varmasti niitä on muuallakin. Itse olen nähnyt niitä muistaakseni vain Ahvenanmaalla. Todella kaunis se on!

Rentukat alkavat olla parhaimmillaan. Niitä on alhaalla joen varressa paljon. Nyt lähden ihailemaan niitä. Lassi laittaa meille kala-aterian ja aion juoda oluen. Aamulla ahersin perunapellon muokkauksessa - tosin tässä on jo ollut useita tunteja aikaa levätä ja kuivattaa hikeä. Mutta koen silti ansainneeni oluen!