Monenmoista meiltä

Silloin tällöin tulee kyselyitä, mitä kaikkea meillä on nyt tarjolla. Koska kirjoittaminen on helpompaa kuin puhuminen, listaan tarjolla nyt olevat tuotteet tähän ja voin vinkata kysyjät tänne. 

Välillä olen laittanut tuotteita esille "verantapuotiin", mutta juureksia en sinne esille laita.
Ne säilyvät paremmin maassa ja kellarissa. 

Tällä hetkellä tarjolla olevat juurekset ja mukulakasvit:

peruna

porkkana

punajuuri

maa-artisokka

lanttu

Purjo on kasvanut tänä vuonna hyvin ja kasvaa yhä. Vain osa on nostettu.

Valkosipulit on suurin piirtein kaikki myyty, mutta purjoja on. 

Lisäksi tällä hetkellä on vielä vähän tomaattia kasvihuoneessa. 

Chiliä on myös, eri lajikkeita. 

Osa chileistä ja valkosipuleista on uponnut säilykkeisiin, joita olemme tehneet.

Säilykkeet:

Pohjolan kapris pikkupurkeissa

Omenachutney pikkupurkeissa

Omena-aroniahillo 

Liekkiö-hilloke

Liekkiö - tumma ja tulinen menninkäisen hillo on "lippulaivamme" nyt. Se on oman reseptimme mukaan tehty mukaelma paholaisen hillosta ja chutneysta. Se sisältää omenaa, marja-aroniaa, pihlajanmarjaa, erilaisia chilejä sekä valkosipulia. Pikkupurkit on myyty, uudemmat purkit ovat isompia ja niitä myydään hintaan 7e/kpl. 

Sieniä on runsaasti.

Kuivattuja sieniä: kantarelleja, suppilovahveroita, mustatorvisieniä, tatteja.

Punajuuret on lajiteltu pieniin, isoihin ja keskikokoisiin, pyöreisiin ja pitkulaisiin.

Lisäksi on tietysti kirjat, jotka sopivat hyvin esimerkiksi lahjoiksi. Romaani 'Lähteen rannalla elämä' hinnan voit määritellä itse: rahat menevät lyhentämättöminä kodittomien koirien hyväksi. 

Kuva- ja tekstiteosta 'Makasiini - maallemuuttajan tarinoita' myyn nyt alennettuun 25 euron hintaan (alkuperäinen hinta 35 euroa).

Voit myös kysyä kahvitusta tai aterioita ihan omien toiveittesi mukaan täällä Solstrandissa, Lopen Pilpalassa. Myös räätälöidyt toimintapaketit ovat mahdollisia. 

Vielä ei lunta ole, mutta ennen pitkää maisema näyttää tältä täällä Solstrandissa.

Syksyn viimeiset kukat

Eilen ulkona kukki vielä muutama apila ja kellokasvi. Myöhästyin niiden poimimisesta: yöllä oli syksyn ensimmäinen kunnon pakkasyö. Puutarhakukistakin keksin enää kolme kukkivaa.

 

Lyhtykoiso on ihana. Meidän lyhtykoisollamme on vielä erityinen merkitys: se tuli meille Lassin edesmenneeltä siskolta ja muistuttaa siis kukkiessaan aina Ilonasta. 

Komeamaksaruoho on nimensä mukaisesti komea syksyn kukkija. Se ei pienestä pakkasesta hätkähdä. 

Pikkutalvio, Vinca Minor. Minulla on kauan sitten ollut koira, jonka nimi oli Vinca. 

Vertailun vuoksi kimppu päivälleen vuoden takaa. Tosin noista kolmesta kukkivasta kasvista kaksi eli krassit ja rucolat ovat kasvihuoneesta. Kolmas on harmaamalvikki.

Nämä eivät ole kukkia. Halusin vain ottaa kuvan aamun jäisistä marjoista marja-aroniassa. Meidän aroniamme on vartettu pihlajaan, joten se kasvaa puumaisena. Työkaverit toivat sen 13 vuotta sitten, ja se alkaa olla niin iso, että ylimpien marjojen poimiminen on vaikeaa. Vähän on siis vielä jäänyt, vaikka olemme ahkerasti tehneet Liekkiö-hillokkeita. 

Liekkiössä on marja-aroniaa vain vähän, suunnilleen saman verran kuin pihlajanmarjaa. Molemmat ovat superfoodia ja lisäävät hillokkeen terveellisyyttä. Tosin muutkin ainesosat tihkuvat terveyttä: valkosipuli, chili, sipuli, omena. Sokeria ja siirappia on mukana vain vähän. Hei, nyt tuli nälkä. Onneksi Lassi laittaa ruokaa, kohta syödään Liekkiötä peurapihvien lisukkeena. Nam!  

Valkosipulin syysistutusten aika on nyt

On taas se hetki vuodesta. 

Valkosipulien istutus on siis käsillä. Miehet valmistavat maata. Minua tarvitaan onneksi vain kynsien irrottelussa ja maahan tökkimisessä sitten, kun kaikki on tehty valmiiksi. Minä laiskuri!

Valkosipuli on työlästä kasvatettavaa. Tai kyllähän muutama sipuli kasvaa vaikka kukkapenkissä, mutta jos sitä kasvattaa ihan kunnolla, niin työtä riittää lähes ympäri vuoden. Jos taas pellot olisivat oikeasti isot, hommat hoituisivat koneilla. Meillä koneita ei ole. Maat ovat Lassin itse kasvimaiksi kuokkimat, ja maa on kivistä ja mäkistä. Kaikki tehdään yhä käsin. Onneksi vanha ystävä Hannu käy rankimpina aikoina auttamassa.

Ensin maa siis pitää valmistella. Syksyn aikana rikkaruohot ovat vallanneet maan. Juurakot pitää poistaa ja sitten tuodaan kottikärryllä lantaa, joka sekoitetaan multaan. Onneksi läheisen Pelto-Seppälän tilan ihana vanhaisäntä Ari on taas tuonut lantakuorman traktorilla pihaan. Vastalahjaksi viemme aikanaan valkosipulia heidän puotiinsa. Lehmän- ja hevosenlannan lisäksi käytämme meidän oman kanalamme pehkua. 

Sitten tehdään rivit ja niihin kolot, joihin kynnet peitetään. Ensin on tietysti pitänyt irrotella kynnet. 

Osa istukkaista on "nappuloita", viime vuoden itusilmuista kasvatettuja yksikyntisiä. Mutta suurin osa kasvatetaan kynsistä. Siemeniä valkosipuli ei Suomessa tuota.

Siemenkynsiksi kelpuutamme vain keskikokoisia kynsiä. Ei se oikeasti niin kovin tarkkaa ole, mutta punnitsemme silti rajatapaukset. Alle 5-grammaiset jätämme syöntiin, samoin yli 10-grammaiset. Tosin tällä kertaa osa sipuleista oli niin valtavia, että jouduimme nostamaan ylärajaa 12 grammaan. 

Viime vuonna - siis tämän vuoden sadossa - meillä oli peräti yhdeksää eri kantaa. Olimme hankkineet siemensipuleita useasta eri paikasta. Se oli hyödyllinen kokeilu: nyt tiedämme, mitä haluamme. Emme tahdo enää ranskalaisia lajikkeita emmekä varsinkaan ulkomaista siemensipulia. 

Pehmytkaulaisia lajikkeita oli kiva kokeilla, mutta emme kuitenkaan enää tahdo niitä. Letityskään ei minulta alkanut sujua. Jätän sen suosiolla niille, jotka osaavat - ei muuten ole helppoa! 

Eilisiltana irrottelimme kynnet valmiiksi ja lajittelimme ne kolmeen joukkoon, pieniin, keskikokoisiin ja isoihin. Tai itse asiassa joukkoja oli useampiakin, olihan joukossa pari pilaantunutta kynttä ja muutama epävarma. Valkosipuleista ei koskaan voi olla ihan varma; päälle päin hienolta näyttävässä sipulissa voi tietysti olla jokin huono kynsi sisällä. Usein sen kuitenkin tuntee puristelemalla. 

Kuoret ovat hyvää kuiviketta kanalaan. Meillä kaikki kiertää. 

Emme vielä laskeneet maahan laitettavien kynsien määrää, mutta niitä pitäisi olla parituhatta. Lisänä tulevat sitten ne pallukat sekä itusilmut. 

Syysistutukset pitää tehdä ennen kylmän tuloa. Liian aikaisin istutetut voivat nousta maasta jo syksyllä ja paleltua tai ainakin kärsiä talvella. Joskus meiltä on istutus jäänyt myös liian myöhään. Kuoppien teko rautakangella jäiseen maahan pimeässä ei ole nautittava kokemus! Kuoppien täyttökään ei jäisessä maassa onnistu, jolloin kynnet jäävät kuoppaan oman onnensa nojaan. Monta epäonnistumisen mahdollisuutta on olemassa, ja optimaalinen ajoitus on joskus onnenkauppaa. 

Tänä aamuna olivat lätäköt jo vahvassa riitteessä.
Päivästä tuli tuulinen ja kylmä,
mutta aurinko sentään lämmitti maan muokkaus- ja kylvökuntoon. 

Ovatko kuivatut sienet kalliita?

Myönnän, että olemme itsekin kauhistelleet joskus kuivattujen sienten hintoja. Satoja euroja kilo! Yhtään tarkemmin ajatellen tajuaa, että kilo kuivasieniä on valtava määrä. 

Me olemme siinä onnellisessa asemassa, että sienten ostamista ei ole tarvinnut edes harkita. Meillä on hyvät sienimaastot kohtuullisen lähellä ja meillä on terveyttä ja intoa liikkua metsässä. Sen sijaan sienten myyminen on tullut ajankohtaiseksi, kun kellarin hyllyt alkavat täyttyä sienistäkin. Siksi olemme pohtineet myös sienten hintoja. 

Kuivattuja suppilovahveroita löytää kaupasta 200 euron kilohinnalla, toki esimerkiksi 350 euron kilohintojakin näkee. Kieltämättä se tuntuu paljolta. Mutta mitä sillä saa? Sadan gramman purkki maksaisi siis 20 euroa, ja siitä kyllä riittää todella pitkäksi aikaa. 

Me mietimme asiaa myyjän kannalta. Ensin on laittauduttava sinne metsään. Jos on tiedossa varma sienipaikka, pääsee heti poimimaan. Useimmiten poimintaa edeltää kuitenkin etsiminen - huonoina vuosina koko sienireissu on etupäässä etsimistä. Mutta jos siis todella hyvä sieniapaja on käsillä, menee korillisen poimimiseen silti ainakin tunti. Sekin on erittäin optimistista. 

Jos metsä ei ole ihan lähellä, on poiminta-ajan päälle laskettava bensakulut tai kävelemiseen kuluva aika. Todellinen työ alkaa sitten kotona: sienten perkaus. 

Suppilovahveroiden perkaus on sienistä helpointa, silti se on aikaavievää. Jokainen sieni täytyy tarkastaa. Itse siis varmistan vielä tässä vaiheessa, ettei joukkoon ole sittenkin pujahtanut joku väärä sieni. Niin ei ole suppilovahveroiden kanssa koskaan käynyt, mutta myrkkysieniä keskellä vahveroapajia on näkynyt, joten mahdollisuus on olemassa.

Jos en ole metsässä katkaissut jalasta multaista ja sammalista alaosaa, teen sen nyt. Sitten sieni vähintäänkin halkaistaan, usein useampaan osaan. Halkaistessa katson, ettei sisällä ole mitään ylimääräistä, esimerkiksi etanaa tai havunneulasta. 

Sitten sienet ladotaan kuivuriin. 

Ylimmässä kerroksessa on tuoreita sieniä. 

Ylläoleva kuva havainnollistaa sitä, miten pieneen tilaan sienet menevät, kun vesi haihtuu. Alimmilla neljä ritilää olivat eilen kukkuroillaan sieniä. Nyt ne näyttävät ihan vajailta. Alimmat neljä ritiläkerrosta ovat siis olleet kuivurissa eilisestä asti, toki yöksi sammutamme kuivurin. Aamulla kuivuri pantiin uudelleen hurisemaan, joten nyt ne ovat valmiita purkitettaviksi. Ylimmälle ritilälle on laitettu vielä ne sienet, jotka eivät eilen mahtuneet mukaan. Niitä siis ei ole yhtä isoa kerrosta kuin alemmilla oli. 

Itse emme ole tarkkaan punninneet tuoreita sieniä, mutta nettitietojen mukaan kuivatessa sienet kevenevät kymmenesosaan tuoreiden painosta. Suhde vaihtelee hieman sienilajista riippuen, mutta suppilovahveroiden kohdalla suhde lienee suurin, ainakin suurempi kuin tateilla. 

Seitsemän purkillista suppilovahverojauhetta. Jokaisessa on noin korillinen sieniä. Pyöreän purkin sienet on jätetty vähän isommaksi. 

Kuvan neliskanttisissa purkeissa on noin 115 grammaa sieniä eli pienehkö korillinen. Kuten aiemmin sanoin, korillisen poimii noin tunnissa ja siihen päälle matkat ja etsimiset - ja sitten se perkaus. Lisäksi pitäisi laskea myös kuivaamiseen kuluva energia ja purkitukseen kuluva aika. Ne eivät nimittäin itse hyppää tuohon purkkiin varsinkaan noin tiiviisti. Meillä sen sullomis- ja jauhamispuuhan hoitaa aina Lassi, joka on vahvempi.

Kantarellit, edessä oikealla, jätämme yleensä vähän isommiksi, koska niitä emme käytä ihan samaan tapaan kuin suppilovahveroita. Kantarellit tulevat yleensä piirakoihin tai sellaisiin kastikkeisiin, joissa ne saavat erottua. 

Riippuu tietysti käyttötarkoituksesta, haluaako sienistä jauhetta vai peräti kokonaisina kuivattuja. Kokonaiset sienet veisivät kuitenkin aivan valtavasti tilaa, meillä ne eivät mahtuisi mihinkään. Jauhe on myös käytössä erityisen monipuolista ja kätevää: sitä voi lisätä mausteeksi ja suurusteeksi lähes ruokaan kuin ruokaan, ja toki siitä voi tehdä vaikka piirakantäytteenkin kastikkeista ja keitoista puhumattakaan. 

Mutta takaisin hintaan. Jos kilohintana pidettäisiin sitä 200 euroa, tuollaisen purkin hinta olisi 23 euroa (jos ei purkille laita hintaa). Työtä siihen on kulunut vähintään kolme tuntia, todennäköisesti paljon enemmän. Lisäksi sitten bensat ja sähköt. 

Useimmille sienten poiminta on tietysti rentouttavaa, ihanaa toimintaa, ei työtä. Ihmettelen kuitenkin, kuka jaksaa poimia sieniä välittäjälle myyntiin. Välittäjäthän eivät suinkaan maksa poimijalle sitä, mikä on lopputuotteen hinta, se on selvä. 

Mutta sienestys on ihanaa! Harvoin kehun ja suosittelen mitään laitteita, mutta tuota Oras-kuivuria voi todella suositella. Se on yksinkertainen laite, joka voittaa mennen tullen jotkin sauna- tai uuniviritelmät sekä tehokkuudessa että energiankulutuksessa. Omamme ostimme muistaakseni 16 vuotta sitten ja se on toiminut moitteettomasti aina. 

Ja kuivausta ylipäänsähän suosittelen paitsi sienille myös monille muille ruoka-aineille säilytystavaksi. Kuivatuksen jälkeen energiaa ei kulu lainkaan, ja ainakin sienet säilyvät käyttökelpoisina vuosikymmenet. Kuivaus siis voittaa pakastuksen mennen tullen varsinkin energiansäästösyistä. 

Syysloma alkoi

Ensi viikko on syyslomaviikko. Itselläni syysloma oikeastaan alkoi jo eilen, koska perjantait ovat minulla vapaat. Vaadin Lassia lähtemään mukaani sienimetsään työpäiväni jälkeen ennen pimeän tuloa.

Lassilla työpäivä oikeastaan vielä jatkui, joten hän raukka palasi verstaalle sieniretken jälkeen. Lassihan kunnostaa nyt Syrjän talon ikkunoita ja on huolissaan urakan suuruudesta. 

Ensin sieniä ei oikein tuntunut löytyvän, mutta kunhan kuuntelin Lassia, löysimme huippuapajat. Suppilovahveroita riitti ja riitti! Ei kulunut kahta tuntiakaan, kun korit olivat täynnään ja puolukoille varaamani pikkuämpärikin kukkuroillaan. 

Ja miten kauniita ne olivatkaan! Piti ottaa kuvia niistä suloisista kukkakimpuista. 

Nyt yksi korillinen on kuivurissa valmiina odottamassa purkitusta ja toinen, isompi korillinen vielä perattavana. Eipä niissä juuri putsaamista olekaan, mutta halkaisen jokaisen ja varmistan, ettei sisään ole jäänyt etanaa tai mitään muutakaan. 

Aiemmin tällä viikolla olin joutunut tyytymään oman pihan satoon. Puolukoita jäi rinteeseen vielä. Otin myös muutamat syksyn viimeiset, kauniit kantarellit saunapolun varresta. 

Puolukoiden paras poiminta-aika taitaa olla jo ohi, harmi. Mutta onneksi on karpalot! Niitä aion ehtiä vielä poimimaan. Jos oikein heittäydyn reippaaksi, lähden kunnolliselle, koko päivän karpaloretkelle. Saapa nähdä. 

Kirsti Manninen kävi Lopella

   

Lopen kirjaston Fallesmanni-salissa kuulijat saivat maanantaina tuhdin annoksen historiaa ja eritoten kirjallisuushistoriaa, kun kirjailija Kirsti Manninen alias Enni Mustonen oli tullut Lopen opiston kirjailijavieraaksi. En hevin jätä joogaa väliin, mutta tällä kertaa se kannatti skipata ja lähteä kirkonkylälle!

Kirsti Manninen ei toki olekaan mikä tahansa kirjailija, vaan painosten ja lainausmäärien kuningatar, jolla on takanaan myös mittavat akateemiset opinnot. Oppineisuus kuului myös maanantaisessa esityksessä, jonka teemana oli nimenomaan historialliset romaanit ja toden ja tarun yhdistäminen.

Manninen aloitti eläväisen ja kiehtovan kerrontansa kaukaa ja muistutti, että ihmiskunta on aina pyrkinyt jakamaan ja säilyttämään tietoa kertomusten ja suurten tarinoiden avulla. Esimerkiksi vedenpaisumus- ja tuhkimotarinoita on syntynyt eri puolilla maailmaa, ja niiden mielikuvituksellisuudesta ja muuntuvuudesta huolimatta niissä on yleensä pohjana tosielämän tapahtumat.

Historiallinen romaani syntyi 1700-luvun lopulla, jolloin romaaneihin ensi kertaa ilmaantui syrjästäkatsojan näkökulma. Siihen asti päähenkilönä oli aina ollut joku ylhäinen, tärkeä henkilö – yleensä mies.

Suomessa historiallinen romaani on vanhastaan ollut naisten suosiossa. Itse asiassa romaaneja ei ylipäänsä pidetty arvossa ennen Topeliusta; vain runomuotoisia kirjoja pidettiin oikeana kirjallisuutena.

Ensimmäisiä historiallisia romaaneja kirjoittaneita naisia olivat Sara Wacklin, Fredrika Runeberg – salanimellä toki -, Aino Kallas, Maila Talvio sekä Lempi Jääskeläinen.

Kirsti Manninen itse kiinnostui sekä historiasta että kirjallisuudesta jo alle kouluikäisenä. Kirkossa hän luki salaa Seitsemää veljestä, ja luetuiksi tulivat niin Välskärin kertomukset kuin Samuli Paulaharjunkin teokset. Nimenomaan Paulaharjua Manninen pitääkin keskeisenä vaikuttajanaan ja suurena esikuvanaan.

Kirjojen lisäksi Kirsti Mannisen kehitykseen vaikutti Kansallismuseo, johon hän sattuman ansiosta pääsi usein tuntikausiksi kymmenvuotiaana.   

Yliopistossa hän luki historiaa ja kirjallisuutta. Tämä näkyy tietysti Mannisen koko elämäntyössä, mutta suorimmin tutkimusaineisto on mukana Ruokarouvan tyttäressä, jossa hän kuvaa Akateemisen Karjala-seuran propagandatyötä. Tiedot aiheesta hän oli koonnut jo vuosikymmeniä aiemmin historian sivulaudaturtyössään.

Manninen on vakaasti sitä mieltä, että historian totuus on ruohonjuuritasolla.

Esimerkiksi kansalaissodasta kirjoitettiin toki paljon jo tuoreeltaan, mutta vasta vuosikymmeniä sodan jälkeen esille pääsi tavallisten ihmisten näkökulma – Mannisen mielestä se oikea näkökulma.

-        -  Naiset, lapset, sivustakatsojat… Miltä sota on heistä tuntunut?

Kirsti Manninen on ollut tavattoman tuottoisa. Kymmenien romaanien lisäksi hän on kirjoittanut useita tv-käsikirjoituksia, lastenkirjoja ja historiikkejä. Lisäksi hänen tuotantoonsa sisältyy tietokirjoja sekä lapsille että aikuisille ja jopa dekkareita.  

-       -   Minulla on ”mattotekniikka”. Käytän kirjoittaessani todellisia aineksia kuin matonkutoja, mutta vain raitoina tarinassa.

Manninen valoitti työskentelytekniikkaansa. Ensin tutkija, historioitsija Kirsti Manninen tutkii aihettaan 9-10 kuukauden ajan ja laatii sisällysluettelon ja henkilögallerian. Sen jälkeen Enni Mustonen pääsee vauhtiin ja kirjoittaa yötä päivää. Silloin tällöin Enni saattaa kääntyä Kirstin puoleen ja tarkistuttaa tältä jotain faktaa, jotta Enni saattaa jatkaa työtään.

Manninen kertoi myös olevansa lukihäiriöinen, mikä ei ole estänyt häntä lukemasta, päinvastoin. Hänellä on pikalukumainen lukutapa, jossa hän omaksuu laajoja kokonaisuuksia yhdellä silmäyksellä. Parhaillaan hän toimii selkokirjakummina.

Kirsti Manninen oli mukaansatempaava ja kiinnostava puhuja, joka todella hallitsi aiheensa. Kaiken hän osasi kertoa kiehtovasti, ja tunnelma Fallesmannissa oli suorastaan kotoisa. Hän tuntui suhtautuvan kaikkiin läsnäolijoihin kuin vanhoihin ystäviin.  

Illan päätteeksi yleisöllä oli mahdollisuus esittää kysymyksiä Kirsti Manniselle. Vastaukseksi tuli yleensä asiantunteva luento esimerkiksi Kalevalan ja Kantelettaren merkityksestä sekä alkukantaisten heimojen tarinaperinteestä, joka saattoi – ja saattaa yhä - olla puheen ja musiikin lisäksi jopa tanssia. 

Ei ole vaikea arvata, että olen lukenut ison osan Mannisen tuotannosta. Hänen nykypäivän maaseudulle sijoittuvat kirjansa eivät minua kiehdo, mutta historialliset kyllä. Ja kyllä, tunnustan: jonkin sortin esikuva hän on minulle ollut muun muassa 'Lähteen rannalla elämä' -romaania ja sen jatkonovelleja kirjoittaessani. 

Tahallista se ei ole ollut, mutta Lähteen rannalla elämä -kirjassani pikku päähenkilö on nimeltään Iita ja Mannisen kirjasarjassa Ida. (Todellisempi selitys Iitan nimelle on ehkä se, että oma nimeni oli lapsuudessani Iikka. Ja vielä tärkeämpi syy on se, että Iita on kätevän lyhyt nimi.)

Olen lukenut myös Mannisen tietoteoksia, etenkin niitä lapsille kirjoitettuja: Suomen lasten Kalevalaa, Suomen lasten taidehistoriaa ja Suomen lasten historiaa. Menivätköhän nimet ulkomuistista oikein? Mainioita teoksia nekin. 

Uskomattoman aikaansaava ja vielä monipuolinenkin Kirsti Manninen on ollut, mutta maanantainen iltakin todisti, että jaksavaista ja eläväistä sorttia hän on. Sellainen ehtii paljoon.  

Tervetuloa meille syömään!

En tiedä, miksen ole sitä itse keksinyt jo aikaa sitten. Itse asiassa karkkilalainen asiakkaamme sen keksi. Siis sen, että meille voi tulla syömään muulloinkin kuin yleisinä pop up -ravintolapäivinä!

Lassihan on kokki, joten häneltä sujuu kaikenlaisten ruokien teko. Minusta taas on hauskaa suunnitella ja järjestää. 

Ruoka-aineet meiltä löytyvät pääosin omasta takaa, eli ruoka tehdään vieraille kuten itsellemmekin yleensä omista tuotteista. Toki maito- ja viljatuotteet pitää hankkia kaupasta. Siksi syömään tulevien pitäisi ilmoittautua vähintään viikkoa aiemmin, jotta ehdimme valmistautua. 

Ruokailijoita voi olla mieluiten 4-6, toki kahdellekin voidaan laittaa ja kattaa. 

Solstrand sijaitsee Etelä-Lopella lähellä Karkkilaa osoitteessa Sinervänpolku 15. Ympärillä on metsää ja maaseutua. Kylämme valittiin tänä kesänä Hämeen Vuoden 2021 kyläksi. 

Meillä voi vaikka ensin nauttia maaseudun mahdollisuuksista ja tulla sitten sisään syömään. Suosittelen esimerkiksi kyläkävelyä eli tutustumista Hämeen vuoden 2021 kyliin nettipohjaisen kyläkävelyreitin avulla. Siinä tarvitaan vain älykännykkä, jossa Citynomadi-reitti ohjaa halki Pilpalan ja Hunsalan ja vähän Tevännönkin kertoen alueen historiasta sanoin, kuvin ja jopa musiikin ja elokuvan avulla. Reitti on runsaan 6 kilometrin mittainen, eli sopiva nälänkehittelymatka. Halutessaan siitä voi kulkea lyhyemmänkin reitin. Reitin voi aloittaa Solstrandin pihasta ja lopettaa samaan paikkaan.

Jos tulet lauantaina, matkan varrelle osuu myös ihastuttava maalaispuoti, Pelto-Seppälän puoti. Se on tosin auki talvisaikaan vain lauantaisin 10-13. Seppälässäkin on usein ravintolatoimintaa etenkin kesäisin, eli vaikkapa pizzaa kaipaavien kannattaakin suunnata sinne. Meillä ei ole pizzauunia. 

Tässä annoksessa on kahdenlaisia kalapihvejä keitettyjen juuresten kera, lisukkeena itse tehtyjä hapankurkkuja, remoulade-kastiketta ja salaattia. 

Ruoka räätälöidään toiveiden mukaan. Se voi olla kasvisruokaa, kalaa tai riistaa. Itse käytämme paljon sieniä, valkosipulia ja chiliä, mutta jos vieraat eivät niitä tahdo, ne toki jätetään annoksista pois. Jälkiruokiin aineksina voi olla erilaiset marjat, omenat, raparperi ja esimerkiksi kuusenkerkkäsiirappi. 

Jälkiruokana maistuu esimerkiksi marjapiirakka tai mustikkarahka. 

Ateria voi olla runsas paisti lisukkeineen tai kevyempi spaghettiannos, ehkä täyteläinen sieni- tai kasviskeitto tai kenties vain suolaiset ja makeat piirakat erilaisten lisukkeiden kera. 

Anniskeluoikeuksia meillä ei toki ole, joten ruokaviinin voi tuoda itse mukanaan.

Verannalla ei talviaikaan tarkene, joten viileään aikaan syödään keittiössä. 

Tosin olemme me tarjoilleet kuumaa porkkanakeittoa joulun alla huvimajassakin.

Oman pihan antimet riittävät yleensä ympäri vuoden.

Solstrand ei tietenkään ole ravintola, mutta pop up -ravintoloita saa järjestää 12 kertaa vuodessa. Meillä on niitä ollut vasta kahdesti kesäisin, joten voimme hyvin pitää pienimuotoisempia popuppeja muina aikoina.

Chilit, valkosipulit ja sipulit kuuluvat meillä yleensä lähes joka ateriaan,
mutta vieraiden toiveesta ne jätetään tietysti pois. 

Kyläkävelyn lisäksi meillä voi myös käydä melontaretkellä Sinervällä, soutelemassa Näkyvällä tai vaikkapa metsäkävelyllä. 

Olemme himosienestäjiä, joten sieniä meillä on käytettävissä runsaasti: suppilovahveroiden lisäksi tatteja, mustatorvisieniä ja kantarelleja. 

Kantarelleja voi käyttää paitsi kastikkeissa myös lukuisissa
muissa ruokalajeissa, esimerkiksi piirakoissa ja keitoissa. 

Koira-allergikoille meidän tilausravintolamme ei talvisaikaan oikein sovi, sillä meillä on sisällä kaksi koiraa. Kanojakin meillä on, mutta ne eivät sentään ole sisällä. Niiden tarha on alapihalla, ja kanat ovat useimmiten ulkona nähtävillä päiväsaikaan.

Syksy on ihanaa ruoka-aikaa. Mahdollisuuksia on niin moneen. 

Haluttaessa voin esitellä Solstrandia ja kertoa sen monivaiheisesta historiasta: noidasta joka asui pihan töllissä 1800-luvulla, sahapomosta jonka autonkuljettajalla oli oma asunto alatalossa, pilketehtaasta joka toimi sota-aikana,  huikentelevista helsinkiläisasukkaista 1960-luvulla ja seurakunnan leireistä joita järjestettiin sen jälkeen. 1960-luvun alussa paikka toimi myös täysihoitolana kaupunkilaisvieraille.  

Kesäisin syömme itse usein rannassa, ja siihen kutsumme mieluusti myös vieraita grilliaterioille. Talvisaikaan se vaatii vähän erilaista asennoitumista, mutta on toki mahdollista silloinkin. 

Kiinnostuitko? Tahtoisitko kerätä kaveriporukan ja tulla nauttimaan hyvästä ruoasta Solstrandiin? Tai kenties perhe- tai sukulaisporukalla? Ota yhteyttä niin kuulet lisää! Suunnitellaan yhdessä juuri teille sopiva tapahtuma ja ruokalista. Voit soittaa tai vaikkapa laittaa sähköpostia: marika.tudeer@gmail.com Kysele rohkeasti eri vaihtoehtoja.

Siis: Tervetuloa meille!