Kesä on Solstrandissa aina kiireistä aikaa ja alkukesä erityisesti. Silti olemme yrittäneet hääpäivänämme 6.6. tehdä edes pienen irtioton kasvimaasta.
Tänä vuonna aloin etsiä sopivaa kohdetta hyvissä ajoin. Olipa hankalaa! Kaikki tasokkaammat ruokapaikat ovat maanantaisin kiinni, puhumattakaan museoista tai muista käyntikohteista. Kysyin apua Facebook-kavereilta ja sainkin aikaan pitkän keskusteluketjun. Ehdotuksia tuli, muun muassa vanhat kotikaupunkimme Hämeenlinna, Helsinki ja Kotka, lisäksi Porvoo, Punkaharju. Tampere, Tuusula, Tammisaari, Turku... Ei, niin kauas ei ehdi.
Kirjoitin lopulta: "Etsinnässä olisi esimerkiksi sellainen paikka kuin Pilpalan kylässä sijaitseva Solstrand, jossa saa hyvää, tilalla tehtyä lähiruokaa vaikka onkin maanantai. Solstrand nyt on sen verran nähty, että tällä kertaa kokisimme jonkin uuden paikan."
Ihanasti kaverit paneutuivat asiaan ja ehdottivat paikkoja, esimerkiksi Kaukolanharjun näkötornia, jossa tosiaan emme olekaan käyneet.
Voiton vei sitten Forssa ja matkalla Saaren kansanpuisto, jossa Kaukolanharjun näkötorni on kesällä auki joka päivä. Pikaisesti ehtisimme piipahtaa myös Vekkilän museotilalla.
No, matkasuunnitelmat vielä muuttuivat niin, että Forssa jäi pois ja reissu suuntautui kokonaan Tammelaan. Päivästä tuli oikein onnistunut.
Tammelahan on naapurikuntamme, eikä todellakaan meille tuntematon. Itse asiassa häidemme pitopalvelukin oli Tammelasta 14 vuotta sitten. Mutta Saaren kansanpuistossa ei kumpikaan meistä ole koskaan ennen käynyt, ihme kyllä.
Ennen lähtöä tein vastat ja saunoimme.
Vastat olivat sellaisia kuin minä sain aikaan... Lehdetkin irtoilivat, mutta eipä tuon niin väliä.
Sitten kohti Saaren kansanpuistoa! Jo kävelymatka Kaukolanharjulle oli hieno, vaikka tie olikin kulunut väylä metsässä. Onhan harju ollut matkailukäytössä jo vuosikymmenet ellei vuosisadat. Tuhannet ihmiset vuosittain ovat siellä kulkeneet, eikä ihme.
Kaukolanharjun näkötorniin sai ostaa lipun iloisilta 4H-nuorilta 5 eurolla. Kun olin kivunnut kolmanneksen portaista, sanoin Lassille muka vitsinä, ettei pelota yhtään. Luulin, että olimme jo huipulla, mutta portaathan jatkuivat ja jatkuivat. Pelkään siis korkeita paikkoja! Hädin tuskin uskalsin ovesta ulos näkötasanteelle, mutta tietysti näkymä palkitsi vaivannäön ja uskalluksen.
En ollut tiennyt, että Albert Edelfeltin kuuluisa ja vaikuttava maalaus Kaukolanharju auringonlaskun aikaan on maalattu juuri tuolla. Tai siis sanoohan sen jo nimikin, mutten ollut osannut yhdistää sitä Tammelaan. Tuo Ateneumissa oleva teoshan kuuluu Suomen taiteen kultakauden merkittäviin maalauksiin ja on tosiaan upea. Upea on maisemakin. Muutkin taiteilijat 1800-luvulla inspiroituivat näistä maisemista, ainakin Magnus von Wright ja Robert Wilhelm Ekman.
Saaren kansanpuisto perustettiin 1932 yleiseksi virkistys- ja vapaa-ajanviettoalueeksi. Näkötorni oli valmistunut jo kuusi vuotta aiemmin eli 1926. Myöhemmin sitä on tietysti korjailtu ja paranneltu, onneksi. Se on oikeasti ihan turvallinen, vaikka olinkin suunnilleen varma, että se sattuu romahtamaan juuri silloin, kun minä nousen sen huipulle. Toinen vaihtoehto olisi, että onnistun putoamaan kaiteen yli, vaikka kaide oli hyvin vahva ja turvallinen.
Kaukolanharjulta olikin enää lyhyt matka Vekkilän museotilalle. Kristiina Liinaharja oli viestitellyt, että olisimme tervetulleita syömään siellä. Krisse tekee töitä Saaren kansanpuistossa olevalle Lounais-Hämeen Pirtille, joka siis on yksi niitä hyviä ja mahdollisia ruokailukohteita, jotka kuitenkin ovat maanantaisin kiinni. Niinpä hän nyt kokkasi kotonaan Vekkilässä.
Museotilan vanha pirtti on saatu säilytettyä upeasti. Ihastelen sitä aina käydessäni. Se ei siis ole museo, johon olisi kerätty erilaisia esineitä, vaan aidosti vanha maatilan rakennus, joka on seissyt paikoillaan vuosisatoja, ja esineet ovat olleet oikeasti käytössä. Kristiinan asuinrakennus sijaitsee lähistöllä, mutta vanha päärakennus keittiöineen toimii pitopalvelukäytössä.
Sää oli niin hyvä, että halusimme kuitenkin syödä ulkona. Ruoka oli ihanaa! Vielä kun tiesi, että raaka-aineet olivat mahdollisimman pitkälle lähi- ja luomuruokaa, oli nautinto syödä.
Vekkilässä on kanoja, kukkoja, lehmiä, koiria, kissoja, ankkoja, lampaita... Se on ihana vanhan ajan maatila, jollaisia harvoin nykyisin missään näkee. Olen käynyt siellä koululuokkien kanssa useamman kerran, ja olen vakuuttunut siitä, että käynneistä jäi lapsille pysyvä, hyvä muistijälki. He pääsivät tekemään tilan töitä ja hoitamaan eläimiä.
Lehmillä oli nyt ollut parin viikon ajan sonniseuraa, joten vasikoita on toiveissa. Ai niin, kuvassa ei ole sitä sonnia. Etualalla on ihan toinen sulhasmies, meidän Lassi.
Kristiina on puuhanainen, jolle sattuu ja tapahtuu. Nyt hänelle oli sattunut jäämään käsiin kuusi horniolaista kukkoa Sotkamon-reissulta. Ihme kyllä kukkopojat vielä tulivat keskenään toimeen, mutta veristen yhteenottojen vaara on koko ajan olemassa.
Molemmat koirat ovat paimenkoiria, jotka pyrkivät paimentamaan myös lainasonnia. Se onkin vaarallista puuhaa.
Vekkilän emäntä Kristiina Liinaharja pyörittää tilaansa likimain yksinään. Onneksi apua löytyy aina välillä. Mekin olemme usein käyneet auttamassa, mutta tällä kerralla vietimme ihan vain laiskaa hääpäivää.
Näissä maisemissa kelpasi herkutella! Eiköhän tämä voittanut Forssan, vaikka sinnekin varmasti vielä menemme.
Hyttysiä tosin oli, mutta niiden olemassaolosta pitää olla vain tyytyväinen.
Kristiinan huoneentaulu antaa tärkeän elämänohjeen.
Aina sitä vastatuulta ei tarvitsisi olla ihan niin paljon.
Nämä juurituolit ovat tyypillisiä tammelalaisia. Myös Kaukolanharjun näkötornissa oli näitä samoja tuoleja ja vastaavanlaisia istuinsohvia. Kristiinan äiti kertoi, että niitä teki aikoinaan tammelalainen Näkiän Jussi. Vai Mattiko se oli? Hän kertoi myös jotain muuta mielenkiintoista tuosta Näkiästä, joka olikin aikamoinen näkijä. Mutta minä törppö unohdin jo, mitä hän kertoi.
Tuleekohan vasikka?
Illalla ehdimme vielä istua hetken kosken rannassa ja ottaa hääpäiväpotretinkin.
Vuodentakaisessa päivityksessä julkaisinkin hääpäiväkuvia eri vuosilta. Tässä linkki siihen:
