Maaliskuun kuudes

Kevät on saapunut taas! Iloitkaamme siitä. 

Aamulla seurasin pitkään näytelmää rannassamme. Aluksi koskikara ja kaksi joutsenta ruokailivat rauhallisesti kosken sulassa. Sitten paikalle tuli kolmas joutsen ja seurasi pitkä näytelmä, jossa joutsenpari kertoi äänekkäästi tulijalle, että he ovat jo valmis pariskunta ja päättäneet jäädä tälle lammelle pesimään. 

Tässä Näkyvällä on useana kesänä pesinyt joutsenpari. On mahdotonta tietää, ovatko ne nämä samat joutsenet, vai onko kenties toinen näistä kahdesta tällä lammella kuoriutunut poikanen. 

Toissa keväänä joutsen- ja kurkipari hautoivat parin metrin päässä toisistaan. 

Viime vuonna kurjet taisivat pesiä jossain kauempana. Joutsenilla oli seitsemän poikasta. 

Tänä aamuna lammelle tullutta kolmatta kävi vähän sääliksi. Toivottavasti se löytää vielä oman puolison itselleen - ja paikan, missä viettää kesänsä tai ainakin keväänsä. 

Kuvasin joutsenten touhuja pitkään, mutta vaikka ne eivät olleet kaukanakaan, kuvat eivät tietenkään olleet tarkkoja. En niitä kaikkia kehtaa tässä julkaista, mutta muutaman sentään. Tässä ylläolevassa on minusta jotain hienoa juuri tuollaisena, epätarkkana. 

Tänään olen ensimmäistä kertaa hakannut jäätä pihateiltä. 

Katoilta putoilee ryminällä viimeisiä lumimassoja. 

Yrtit ja chilintaimet odottavat jo koulimista. 

Kevät todellakin on jo tullut! 

Muistelmia: Rekikoirilla Norjan erämaahan 1980

Olin viettänyt joulun Norjassa, mutta talven edetessä päätimme Sveinin kanssa lähteä vielä erämaahan koiravaljakolla. Varasin lennon Norjaan Sveinin luo. Lainasin Tuula Hilkamolta villapaidan ja Kennelliitosta Kati Puolakkaiselta rukkaset ja hatun. Omia lämpimiä vaatteita minulla ei juuri ollut, vaikka olin vuosia harrastanut rekikoiraurheilua. Palelin aina, silti lähdin aina mukaan rekikoirakilpailuihin ja treeneihin. Nyt halusin varautua kunnolla, jotta en palelisi.

Sveinillä oli tuolloin vain muutama koira, kaksi grönlanninkoiraa ja kaksi pientä siperianhuskyn pentua. Rekikin oli pelkkä pieni kilpareki, mutta niillä pärjäsi. Mukaan pakkasimme molemmille sukset ja tietysti lisää lämmintä vaatetta, ruokaa ja makuupussit.

Femundsmarka on kansallispuisto Hedmarkin ja Tröndelagin alueilla. Matkustimme Rörosiin ja jatkoimme siitä hiihtäen ja koiravaljakolla ajaen. Sveinille alue oli tuttu ja hän tiesi autiotuvan, jota kohti suunnistimme.

Grönlanninkoirat vetivät, siperianhuskypennut Gus ja Fred matkustivat reessä.
Minä ja Svein vuoroin hiihdimme, vuoroin ajoimme rekeä.

Svein etupäässä hiihti, minä ajoin koirilla eli seisoin reen jalaksilla. Maasto oli helppoa, ei suuria mäkiä, harvaa metsää. Lepäilimme välillä. Oli kaunista, lunta oli paljon.  

Sitten alkoi hämärtää. Pimeys alkoi laskeutua erämaahan. Aloin huolestua. Väsyttikin. Huolestumiseni kasvoi, kun huomasin Sveininkin alkavan olla epätietoinen. Olimmeko ollenkaan oikeassa suunnassa? Missä autiotupa oli?

Jatkoimme vaellusta, Svein suksilla, minä koirilla. Koirat olivat rauhallisia, alkoivat väsyä. Eteneminen oli hidasta. Svein myönsi, ettei oikein ole varma siitä, missä tupa on. Svein ehdotti, että hän lähtee nopeasti suksilla katsomaan, onko autiotupa siellä, missä hän olettaa sen olevan. Hän näki väsymykseni ja tiesi, että pääsisi huomattavasti nopeammin etenemään yksin.

Jäin siis odottamaan valjakon kanssa. Svein lähti. Olin tyytyväinen siitä, ettei tarvinnut edetä tietämättä, onko suunta oikea ja paljonko matkaa vielä oli jäljellä. Odotin. Pikku hiljaa huojennuksen tunteeni alkoi hälvetä ja vaihtua hätäännykseen. Missä Svein viipyi? Mitä ellei hän palaakaan? Mitä teen? Pimeys sakeni. Seisoin pimeässä, vieraassa metsässä, erämaassa jossain kaukana Norjassa ilman karttaa, ilman kompassia, ilman tietoa siitä, missä olin. Mitään kännyköitähän ei siihen aikaan edes ollut olemassa.

Seisoin pimeässä metsässä ja pelkäsin.

Iäisyyden kuluttua alkoi kuulua suksien ääniä. Svein palasi!

Kyllä, suunta oli sittenkin oikea. Jatkoimme sinne, mistä Svein oli tullut. Lopulta edessä oli pieni, harmaa tölli. Sisällä oli kylmä, mutta seinät olivat ympärillä. Kömmin makuupussiin. Svein sytytti tulet ja pikku hiljaa autiotupa alkoi lämmetä.

Olin selviytynyt hengissä.

Jeg overlevde!

Autiotupa lämpeni nopeasti ja takkatulen loimussa oli mukava yrittää unohtaa äskeiset kauhun hetket. Kuva on otettu itselaukaisijalla Grunnhåe-koiassa. 

Kajaanista Woodstockiin kesällä 1994

Kesäkuun lopulla tapasin Heikkilän Annen terassilla Kauppakadulla. Annellakin oli kesäloma; näyttelijät ovat kuin opettajat, kesän vapaina. Periferian kesäteatterissakin ensi-ilta läheni, ja Anne mietti, mitä tehdä, kun ohjaushommakin loppuu.

Jo kesäkuun alussa olimme viettäneet Marika maisteriksi ja Saara Amerikkaan –bileitä kennelpiirin vanhassa huvilassa Kajaaninjoen varressa. Bileet olivat ikimuistoiset. Syksyn opettajanpaikat eivät olleet vielä tulleet hakuun, elämä oli avoinna. Ihmeellinen sekosuhde Keinäsen Hessun kanssakaan ei pidätellyt, joten illan taittuessa yöksi olimme jo päättäneet, mitä teemme. Lennämme Saaran kanssa New Yorkiin, ostamme viiden viikon Greyhound-passit ja sitten kierrämme Amerikkaa miten huvittaa. 

Woodstock-festareille meneminen ei vielä
tässä vaiheessakäynyt meillä mielessäkään. 

Saaralle suunnitelma sopi. Junalla Kajaanista Helsinkiin, lentokone alle ja yli Atlantin. Viikko vierähti Nevernyrkissä, toinen Kanadan Mississaugassa. Saara ja Anne nauttivat olostaan niin kuin vain he osaavat: he riekkuivat innoissaan suurkaupungin yössä ja Kanadan valtaisissa huvipuistoissa. Molemmissa minä lähinnä ahdistuin ja tympäännyin. Olin siis myrtsi, nössö ja nyhverö heti alkuunsa. 

Hessukaan ei jäänyt kiltisti Kajaaniin, vaan matkusti mielen pohjalla etelästä pohjoiseen, etelään ja länteen ja taas pohjoiseen. Että pitää ihmisen olla tyhmä! Ei ollut sen arvoinen jäbä, vaikka olikin hauska, erikoinen ja kaunis, älykäs ja kiehtovakin. 

Washington DC ja Maryland. Tylsiä, steriilejä kaupunkeja, joissa saimme poliisit niskaamme kun vilvoittelimme suihkulähteessä. Seuraavana pieni georgialaiskaupunki, jossa poliisi lähti seuraamaan meitä ihan vain siksi, että olimme selvästi muualta tulleita. Orlandon ja Myrtle Beachin, amerikkalaisten oman lomakohteen Atlantin rannalla, muistaa lähinnä ihoni, joka paloi rannalla rakoille. 

Parempaa muisteltavaa oli Hostel in the Forestissa, subtrooppisen Georgian metsässä hippikommuunissa, jonne päädyimme ken tietää miten. Siellä asui muiden muassa John, oravanpyörästä hypännyt tukeva keski-ikäinen, joka oli rakentanut itselleen kodin puuhun, ja Kevin, joka oli lähdössä New Yorkiin opiskelemaan elokuvaohjaajaksi. Richard puolestaan ruokki väkeä itse metsästämillään käärmeillä, joita hän toi nipussa metsästä. Aikaansa väki kulutti lähinnä hyppimällä liaaneista lammen veteen. 

”Those three ducks always toddle in a row”, sanoi Kevin, emmekä tienneet tarkoittiko hän Saaraa, Annea ja minua vai niitä kolmea valkeaa ankkaa, jotka oikeasti taapersivat farmilla peräkanaa.

Kuukausia puussa asunut John alkoi kuitenkin käydä rasittavaksi, joten jatkoimme matkaa. New Orleansissa Louisianassa näimme monta Elvis Presleytä, ja pakkohan oli käydä myös Bourbon Streetillä, siksihän sinne oikeastaan mentiinkin. 

Ajoitimme matkat yleensä öihin ja säästimme niin yöpymiskuluissa. Välimatkat olivat pitkiä ja bussikyydit puuduttavia. Amerikassa Greyhoundilla matkustava on toisen luokan kansalainen – tai oli ainakin tuolloin – ja meitä kohdeltiin sen mukaisesti. Bussi saattoi pysähtyä keskellä yötä ja kuski ajaa kaikki matkustajat ulos terminaaliin. Milloin matka jatkuisi, siitä ei annettu mitään etukäteistietoa. Piti vain notkua terminaalissa ja yrittää seurata kuulutuksia.

Jollain väliasemalla Saara tutustui Jasoniin ja toi hänet motellihuoneeseemme. Jason uskoi olevansa keksijä ja tulevansa pian rikkaaksi, kunhan saisi keksinnölleen patentin. Hän kutsui meidät luokseen North Carolinaan.

Menimmekin sitten sinne jossain vaiheessa, kun reissu oli jo lopuillaan. Sitä ennen olimme käyneet Kentuckyssa katsomassa Saaran tulevaa yliopistokampusta ja paikkaa, missä hän viettäisi seuraavan vuoden.

Jotenkin löysimme Jasonin talon Pohjois-Carolinasta. Talo oli kaukana luksuksesta, se muistutti hieman suomalaisia rintamamiestaloja. Siellä oli jotenkin kummallinen tunnelma. Emme kuitenkaan jääneet sinne, sillä Jason ilmoitti olevansa lähdössä Woodstock-festivaaleille. Hän piti selvänä, että me lähtisimme myös. Pakkauduimme siis hänen pieneen valkeaan autoonsa: Saara, Anne ja minä isoine rinkkoinemme sekä Jason ja hänen sisarensa Arlene. 

Matkalla saimme radiosta kuulla väliaikatietoja Woodstockista: mistä pääsee sisälle, mihin jätetään autot ja niin edelleen. Pääsymaksusta olimme huolissamme, sillä rahat olivat vähissä. Iloa saimme uutisesta, että portit oli avattu kaikille, pääsymaksuja ei perittäisi. Mutta ruokaa alueelle ei saanut viedä. Selvä. Parkkipaikkoja oli useassa eri paikassa, ja niistä oli bussikuljetukset festivaalialueelle. Jason valitsi parkkipaikoista yhden, jossa luvattiin olevan tilaa. Se sijaitsi 16 kilometrin päässä festivaalialueelta.

Lopulta olimme perillä. Satoi. Maa oli liejun peitossa. Väkeä oli silmänkantamattomiin. Saara oli poikkeuksellisen reipas ja rento ihminen, mutta hänellä oli yksi heikkous: ahtaan paikan kammo. Hän alkoi panikoida. Oli työ saada hänet vietyä väkijoukon jaloista väljemmille seuduille. 

Ruokaa. Pakko saada ruokaa! Ei täällä myydä ruokaa. Hei, tuolla on kioski, jossa myydään pizzaa ja hampurilaisia. Huh.

Pizzalaatikot osoittautuivat arvotavaraksi. Minkäänlaisia yöpymispaikkoja ei nimittäin ollut, ei edes patjoja tai peittoja. Ainoa keino oli haalia pizzalaatikoita ja käydä niiden päälle ensin istumaan ja yön edetessä nukkumaan. Jos vain löytäisi jostain jonkin tilan, mihin mahtuisi. Ahh, löytyi.

Pian selvisi, miksi juuri tuolla yhdellä kohtaa oli niin väljää. Se oli paikka, joka toimi vessan korvikkeena, sillä vessat olivat vähissä ja kaukana. 

Amerikan ihmemaassa.

Siinä me kuitenkin yömme vietimme, märkinä, nälkäisinä ja väsyneinä. Unta sai aina hetkeksi, kunnes jälleen joku tuli tönimään ja kysymään tai tarjoamaan jotakin, tai tyhjentämään rakkoaan turhan lähelle. 

Odotin aamua. Ajattelin, että kunhan selviän vielä muutaman tunnin, on aamu ja tulee lämmin ja kojuista saa kahvia.

Aurinko nousi, mutta uusi sade alkoi. Lähdin liikkeelle. Jostain löysin jätesäkkejä. Revin niihin reiät käsille ja puimme ne Annen kanssa päällemme. Joku otti meistä kuvan, joka julkaistiin myöhemmin Kainuun Sanomissa. Myöhemmin, kun kaikki oli onnellisesti ohi.

Olihan siellä bändejäkin. Suuria nimiä en päässyt näkemään, mutta ihastuin upeaan mustien naisten gospel-kuoroon.

Kuoron katsominen ja kuunteleminen helpotti hieman pitkää, rankkaa aamua. Kahvikojut eivät suinkaan avautuneet heti aamusta, vaan vasta yhdeltätoista. Ihmisruuhkaa ei nyt ollut, väki ilmeisesti nukkui, kun me vaelsimme pitkin autiota, liejuista kenttää. 

Väsytti, nälätti ja palelsi. Halusin vain pois. Jason ymmärsi sen ja ehdotti, että voisin mennä autoon nukkumaan. Ah! Hän antoi avaimet, kirjoitti osoitteen, mistä auto löytyisi ja kertoi ohjeet millä löytäisin sen. Muut halusivat jäädä, sillä Red Hot Chili Peppers oli vielä esiintymättä.

En ymmärrä, miten ikinä löysin autolle. Oli ihme, että edes löysin oikean bussin siitä linja-autojen paljoudesta – tuskin olisin löytänytkään ilman jonkun nuoren tytön apua. Osasinko itse kysyä apua vai olinko niin epätoivoisen näköinen, että minua tultiin auttamaan pyytämättä? 

Ylipäätään leimallista amerikkalaisille oli ystävällisyys ja auttavaisuus. Vaikka festivaalialue oli tupaten täynnä, kukaan ei töninyt eikä tuuppinut, kukaan ei ollut töykeä. ”Excuse me”, ”I’m sorry”, ”May I…” kuului aina, kun joku oli ohittamassa. 

Tästä avuliaisuudesta sain nauttia silloinkin, kun bussi viimein oli perillä parkkialueella. Bussista ulos astuvia oli odottamassa vapaaehtoisten joukko, joka tarjosi kaikille ilmaiseksi pähkinävoilla päällystettyjä voileipiä. Taivaallista! Ruokaa! 

Löysin siis auton ja sain oven auki. Lysähdin nukkumaan. Heräsin vasta paljon myöhemmin, kun matkaseurani viimein saapui koputtamaan auton ikkunoita.

* * *

Paluulentojen lähtöön oli enää joitain päiviä. Jossain päin Carolinaa hyvästelimme Saaran, joka jatkoi Kentuckyyn kohti uusia seikkailuja. Anne ja minä matkustimme viimeisen Greyhound-matkamme New Yorkiin. 

Paluulento saattoi olla reissun parasta antia. Suunnittelimme Annen kanssa tulevaa. Hankkisimme suuren talon maalta ja perustaisimme sinne kulttuurikeskuksen, jossa tarjoaisimme leirikouluja ja kursseja. Draamaa, teatteriopintoja, kirjallisuutta. Näytelmiä, runoiltoja, ruokaa. Kaikki ihanat kaverit tulisivat mukaan ja pääsisivät toteuttamaan omia osaamisalueitaan. 

Eihän siitä koskaan mitään tullut, mutta suunnitteleminen on mukavaa. Tulevaa on usein mukavampaa miettiä kuin mennyttä. Ainakaan Woodstockista minulle ei jäänyt mitään, mitä erityisesti haluaisin muistella. 

Teksti on julkaistu aiemmin Kirjavaa-yhteisteoksessa keväällä 2021.

Annan evakkomatka

Äitini Anna lähti Karjalasta evakkomatkalle seitsenvuotiaana. 

Paljon olen viime päivinä miettinyt myös pienen Annan yksinäistä evakkomatkaa ja oman paikan etsintää uusilla, aina vaihtuvilla kotiseuduilla. 

Lukuisien muiden tavoin heräsin kiinnostumaan suvustani ja äitini tarinasta liian myöhään. Jotain sentään sain kysyttyä ja kirjoitettua talteen ennen kuin sairaus vei niin hyvät kuin huonotkin muistot. Parikymmentä vuotta sitten otin asiakseni kysyä Annalta niin paljon kuin vain osasin, ja kirjoitin hänen kertomansa asiat talteen mahdollisimman tarkasti. Paljon oli kuitenkin jo ehtinyt unohtua ja jotkin asiat olivat saattaneet matkan varrella jo muuttuakin. Niin ihmisen muisti toimii. 

Nyt Anna on 90-vuotias ja asuu hoivakodissa Espoossa. Hän on fyysisesti sitkeä, mutta puhekykyä hänellä ei enää ole. 

Tässä nyt Annan muisteluita osittain suoraan muistiinpanoistani kirjoitettuna, osittain tiivistettynä. 

Hotokka, Muolaa, Karjala

"Karjalassa ehdin kuukauden verran käydä koulua ennen kuin lähtö tuli. Koulussa piti aina mennä ikonin eteen rukoilemaan, ettei tapahdu mitään pahaa. Iltarukoukset piti myös lukea. 

Asuin Uschanoffien kanssa, en muista kuinka pienestä asti. Syntynyt olen Kyyrölän kylässä, ehkä noin 20 kilometrin päässä Hotokasta, missä Uschanoffit asuivat. He olivat kauhean kilttejä. Lähin talo oli Hömpän talo. Hömpällä oli paljon lapsia, en tiedä mihin he sitten lähtivät."

Anna Korelin vuotta ennen lähtöään Muolaasta.

"Uschanoffeilla oli kauppa. Ennen sotaa juoksuhautojen rakentajat tulivat kaupalle ja polttivat tupakkaa. Sitä sotaa valmisteltiin jo puoli vuotta aikaisemmin, vaikkei siitä kirjoiteta. Kesällä ne jo olivat siellä. Keräsin klubiaskeja."

Lähtö junalla

"Lunta oli kauheat kinokset, kun tultiin pois. Reellä mentiin. Naapurin ukko vei hevosella asemalle, ehkä 10-15 kilometriä oli sitä matkaa, ja lähti takaisin. Ukko sanoi, että hän ei lähde kotoa minnekään.

Junalla härkävanussa jatkettiin. Välillä juna pysähtyi, että pääsi metsään pissalle. Syömisestä en muista mitään, mutta en nälästäkään, niin että kai sitä sitten syötiin jotain. Oli pimeää ja ahdasta, kai kaksi päivää matkustettiin. Ei siellä ollut penkkejäkään. Viipuriin se juna tuli, mutta siitä eteenpäin en muista mitään. Vain sen Karjalan muistan, puut ja järvet ja kaikki."

Loimaalle

"Juna meni loppujen lopuksi Loimaalle. Siellä oli Seppälän talo, iso, iso pirtti ja sali. Leskirouva kai siinä asui toisessa päässä taloa. Meitä oli aika paljon siinä isossa tuvassa. Siellä oli ihan kiva olla, oli vissiin muita lapsiakin, sukulaisia. 

Kai siellä Loimaalla käytiin kouluakin, mutta ei tapahtunut mitään, mikä olisi jäänyt mieleeni. Vuoden verran minä siellä olin. Kakaroita oli kauheasti."

Annan mieleen olivat jääneet kesäiset heinäladot ja talviset liukumäet. Ylipäänsä koko Loimaan aika oli hänen muistikuvissaan onnellista. "Rintamamiehille leivottiin leipiä ja pakattiin niitä laatikoihin. Ei nähty ainakaan nälkää."

Uusikaupunki

Ilmeisesti Loimaalta Anna joutui lastenkotiin Uuteenkaupunkiin. Siellä hän ehti olla niin kauan, että kävi kouluakin. Siitä on muistona valokuva vuodelta 1940. 

Huomiota herättää se, että kaikilla tytöillä on lyhyet hiukset. Vain eturivin keskimmäisellä tytöllä saattaa olla letit. 

Nauvossa ja Sauvossa

"Sieltä minä kai jouduin lastenkotiin, mutta en muista, missä se oli, enkä muista kauanko siellä olin. Sen muistan, että ennen kuin jouduin Sauvoon, olin ollut kaksi vuotta koulussa. Ainakin yhden kesän olin Turun lähellä jossain Nauvossa kai. Se oli kauppaneuvos, jolla oli harjatehdas. Tädin nimi oli Sylvia, en muista sukunimeä. Heillä oli aikuinen tytär, joku neuvoja tai sosiaalihoitaja tai sellainen, se kai minut oli valikoinut.

Nauvossa oli ihana kesä. Siellä oli ihanat sängyt ja hyvää ruokaa ja kaikkea. Meitä oli minun lisäkseni kaksi poikaa sen kesän. Kaksi palvelijaakin oli, jotka toivat aulaan aamiaisen. Toisen nimi oli Inger, se oli kauhean kiva. Se setä tuli joka lauantai laivalla ja toi kaikkea hyvää ja heitteli ja halasi. Seuraavana jouluna olin niiden luona Turussa. Asunto oli Turun torin lähellä, lähellä isoa kelloa, kai 4. tai 5. kerroksessa. Siellä oli paljon tilaa ja ihanaa. Oli joulurauhan julistus ja joulukirkko Tuomiokirkossa. Kauhean ihania asioita. 

Heidän poikansa nimi oli ehkä Kai. Hän oli sodassa silloin, ja myöhemmin hänestä tuli kai Naantalin kunnanjohtaja. Kun hän tuli sodasta lomalle ja oli käynyt kylvyssä, oli amme ihan kauhean likainen.

Myöhemmin, kun olin jo Sohlbergilla töissä, näin sanomalehdestä että siinä asunnossa siellä Turussa oli huutokauppa. Halusin mennä sinne ja nähdä. Mutta sitten minut käskettiin ylitöihin lauantaina enkä päässyt sinne Turkuun."

Lastenkodista Annan hakivat kaksi naista, jotka hänen mukaansa olivat Lotta Svärd -järjestön naisia. Anna valittiin pienenä ja sievänä tyttönä mukaan, mutta uudessa kodissaan Annalla oli ikävää. Vain opettajaansa hän muistelee lämpimästi. "Se opettaja oli niin hyvä. Muistan kun en enää ollut koulussakaan, tai ehkä jatkokoulussa, kun se Wikblomin täti löi minua niin kauhean kovaa. Menin opettajan luo ja se antoi minulle omenoita."

Opettajan koti oli Annalle turvapaikka, jossa hän kävi Wikblomin tädin kielloista huolimatta. Opettaja ei ollut Lotta Svärd -henkisen tädin suosiossa, vaan häntä pidettiin ilmeisesti arvoiltaan arveluttavana. (Anna yritti käydä tapaamassa tuota opettajaa vielä vuosia myöhemminkin asuessaan jo Helsingissä. Hän näki kaukaa opettajan tyttären, mutta ei uskaltanut mennä juttelemaan.) Kuvassa opettajan perhe sekä Anna. 

Annaa ottolapsenaan pitäneet Uschanoffit yrittivät kuulemma saada hänet itselleen, mutta Emma Wikblom ei antanut vaan ilmoitti, että tyttö on laillisesti adoptoitu hänelle. Annan muistikuvien ja käsityksen mukaan hänet "potkittiin pois" Sauvosta vasta sitten, kun Lotta Svärd -järjestö lakkautettiin. Hän lähti Kemiöön, jossa joukko sukulaisia oli evakossa. Puutalossa oli kaksi asuntoa, kummassakin huone ja keittiö, asukkaita ennestään kummassakin neljä. Anna oli lapsenlikkana ja kävi iltaisin koulua, jatkoluokkia. Hän pääsi tai joutui myös koulun keittäjäksi. "Sitten muutin pois, eivät halunneet pitää mua siinä asumassa kun olin venäläinenkin."

Venäläinenhän Anna ei tietenkään ollut, vaikka olikin puhunut pienenä venäjää. Ryssäksi haukkuminen oli monen evakon kohtalona läntisessä Suomessa. Se on käsittämätöntä, kun ottaa huomioon, että nimenomaan venäläisiä he olivat joutuneet kodeistaan pakenemaan. 

Helsinkiin

Kahden vuoden kuluttua Anna lähti Helsinkiin, jossa hän asui ensin pommitetussa talossa äitinsä luona Jääkärinkadulla. Sodan päättymisestä oli tuolloin vasta muutama vuosi. Asunnosta puuttui ilmeisesti ulko-ovi ja eteinen. Pian hän meni kotiapulaiseksi ja sen jälkeen tehdastöihin: Airamille, Sohlbergille, Teratelle.

Kotiapulaispaikassa hän tapasi itseään huomattavasti vanhemman miehen, meni naimisiin ja sai kolme lasta. Nuorin heistä olen minä.

Välit äitiin – siis minun isoäitiini -  pysyivät huonoina, samoin veljeen ja tämän perheeseen. Se tuskin on ihme, olihan Anna jätetty selviytymään yksin jo aivan pienenä. Anna ei koskaan juurikaan puhunut äidistään. Joskus teini-ikäisenä otin puheeksi isoäitini ja sanoin, että haluaisin tavata hänet. ”Mitä sinä siitä välität, ei sekään ole koskaan välittänyt meistä.” Pian isoäitini kuoli, eikä Anna mennyt hautajaisiin. Itse kuulin asiasta vasta myöhemmin. 

                                                            ***

Anna jäi Helsinkiin ja muutti vasta eläkeikäisenä Espooseen. Elämä ei ole ollut hänelle helppoa lapsuusiän jälkeenkään. Hän jäi kolmen lapsen yksinhuoltajaksi. Onneksi onnellisiakin hetkiä elämään mahtui, yhtenä niistä varmaankin kuvan istuskelu laiturilla nuorimmaisen eli minun kanssani. Etummaisen lapsen henkilöllisyyttä en tiedä, saatamme olla kesäsiirtolassa Kylmäkoskella, jossa olin viisivuotiaana. 

Kirjoitin tähän tekstiin vain osan asioista, joita Anna minulle tuolloin, parikymmentä vuotta sitten kertoi. Jätin tekstiin kuitenkin muutaman nimenkin siinä toivossa, että joku ihminen Annan elämänkaaren varrelta löytäisi tämän tekstin, haluaisi kenties ottaa yhteyttä ja saisin sitä kautta lisätietoa asioista. Joitakin mm. Uschanoffin suvun edustajia olen vuosien varrella tavoittanutkin, ja heiltä saamistani tiedoista olen kiitollinen. 

Onko ruotsi ruosteessa, englannintaito taantunut?

Muutama vuosi sitten keksin sen: koulumaailman hauskat tavat oppia kieliä voi viedä aikuistenkin pariin. 

Kouluissa on jo pitkään pyritty lisäämään kielenopiskeluun toiminnallisuutta. Kommunikatiivista se on ollut jo vuosikymmeniä, toisin sanoen kielten tunneilla ei enää aikoihin ole vain päntätty kielioppia. Mutta yhä enemmän se on myös oikeasti hauskaa. Tunneilla leikitään ja pelataan, näytellään ja lauletaan. No, kaikkihan eivät siitäkään aina pidä, mutta suurin osa kuitenkin. Samalla opitaan paljon muutakin kuin sitä kieltä.

Oikeastaan nämä hauskuttelukeinot sopivat aikuisopiskeluun erityisen hyvin. Siis siihen, kun kielitaito on jo joskus hankittu tai ainakin yritetty hankkia, ja nyt se pitäisi vain herätellä eloon. 

Eivät aktiviteetit aina näin fyysisiä olleet,
ja koronaviruksen iskettyä etäisyyttä pidettiin välillä hyvinkin tarkasti. 

Tarjosin siis Lopen opistolle tällaista hauskanpitokurssia sekä englantiin että ruotsiin. Ruotsin kurssia ei ensimmäisenä vuotena saatu kokoon, sillä ilmoittautuneita olisi tarvittu seitsemän Eipä ruotsin kieli oikein ole huudossa täällä Hämeen maaseudulla, harmi. Mutta englannin ryhmä aloitti heti syksyllä ja jatkoi koko vuoden kerran viikossa. 

Hauskaa on, kun porukka on hyvä.

Aikuisetkin osaavat heittäytyä, se tuli nähtyä. Kymmenkunta eri-ikäistä loppilaista kävi harvinaisen tunnollisesti joka tiistai koulukeskuksella opiskelemassa. Tunnollisuus-sana vain ei sovi tähän oikein ollenkaan, sillä illoissa käytiin tapaamassa toisiaan, pelailemassa sanapelejä, hassuttelemassa, vaihtamassa kuulumisia ja nauramassa. Kurssin nimi oli Let's Have Fun in English, mutta pian kurssilaiset itse keksivät sille lyhyemmän nimen Fun Club. 

Uusien aktiviteettien keksiminen aina joka viikoksi oli itselleni haastavaa mutta silti kiinnostavaa. Hyvän ryhmän kanssa oli hauskaa kokeilla aina uusia ja erilaisia toimintoja. Kaikki aktiviteetit eivät tietenkään toimineet yhtä hyvin, mutta osaa tehtiin useamminkin, kun ryhmäläiset niitä toivoivat.

Näytteleminen ei ole kaikkien suosikkilaji,
mutta sitäkin harrastimme Fun Clubissa. Tässä on menossa murhamysteeri.

Kielitaidon taso eri osanottajilla vaihteli, mutta se ei haitannut. Jotkut puhuivat lähes äidinkielen veroisesti englantia, osalla kielitaito oli ruosteessa, osa ei ollut englantia juuri opiskellut eikä sitä ollut koskaan osannutkaan. Se ei ollut ongelma: kunhan alkeet ja perusasiat olivat hallussa, sanoja tarjosivat ne jotka osasivat ja välillä katsottiin nettisanakirjasta apua. Kielioppia ja sanastoa harjoiteltiin välillä vähän systemaattisemminkin, mutta siihenkin yritin löytää hauskoja keinoja. 

Kirjasin ylös kaikki aktiviteettimme, ja niitä kertyi yli viisikymmentä erilaista. Palautekyselyssä yksikään ei saanut ehdotonta suosikkiasemaa; useimmat osanottajat sanoivat kaikkien harjoitteiden olleen hauskoja. Näytteleminen ei ollut kaikkien mieleen, joten sitä emme sittemmin enää harrastaneetkaan. 

Kuvien avulla syntyi yhteisiä tarinoita.

Se oli ensimmäinen koronatalvi, joten keväällä tuli mutkia matkaan. Siirryimme käyttämään sosiaalista mediaa, mutta jatkoimme silti. 

Seuraavana syksynä tarjolla oli sama kurssi ja yllätyksekseni lähes kaikki edellisvuoden kurssilaiset ilmoittautuivat mukaan uudelleen! Koronatilanne oli hieman hellittänyt, ja uskaltauduttiin lähiopetukseen. Ohjeistukset ja kunkin oma järkevä varovaisuus kuitenkin asettivat pieniä rajoituksia toiminnalle: enää emme voineet olla lähikontaktissa. Se oli harmi, mutta onneksi sentään voitiin olla samassa tilassa.

Kunnes tilanne taas heikkeni. Siirryimme kokonaan etäopiskeluun, pidimme tapaamiset Jitsi-alustalla. Se oli toden totta uusi tilanne! Miten pitää hauskaa ruudun välityksellä, kun yhteydet välillä takkuilevat ja parhaimmillaankin puheen välittymisessä on viivettä. Oli mietittävä aktiviteetit kokonaan uusiksi. Kokeiluja tuli lisää, eivätkä niistä kaikki todellakaan toimineet hyvin etänä. 

Moni alkoi myös kyllästyä ruudun edessä istumiseen, jos päivät jo kuluivat etäyhteyksissä töiden tai opiskelujen takia. Enää kaikki eivät jaksaneet tulla mukaan joka kerralla. Mutta uutterasti silti jatkoimme ja ihmeesti se sittenkin onnistui. 

Ruotsin kurssin pidin neljän lauantain intensiivikurssina. Se sujui samaan tapaan: etäisyyksien pitäminen vähän rajoitti aktiviteetteja. Huomasin myös oman ruotsini olevan hieman ruosteessa, enhän ollut sitä käyttänyt täällä maalla asuessani juuri ollenkaan. Nyt tilanne on vähän toinen, kun opetan päivisinkin ruotsia. 

Tänä lukuvuonna sitten pidin Fun Clubinkin tuollaisena lyhytkurssina syksyllä. Onneksi lähiopetus oli taas mahdollista ja on nyt keväälläkin. 

Nyt maaliskuussa on jälleen tulossa ruotsin kurssi Trevligt tillsammans på svenska. Kurssi toteutuu  ilmeisesti minimimäärällä osanottajia. Useimmat peleistä ja leikeistä ja muista toiminnoista olisivat kuitenkin hauskempia vähän isommalla porukalla. 

Hei, mukaan mahtuu vielä! Kielitaidon vetreyttäminen ja ylläpito ovat aivoille hyvästä, puhumattakaan yhteydenpidosta muihin ja hauskanpidosta. Niinpä mukaan kannattaa tulla, vaikkei uskoisi ruotsia koskaan käytännössä tarvitsevansa. Ja onhan sääli, että joskus vaivalla hankittu kielitaito - vaikka heikompikin - rapistuu olemattomiin. 

Kurssimaksu on vain 20 euroa, tunteja on 12 eli neljä kolmen tunnin rupeamaa maaliskuun lauantaiaamuina kello 11 - 13.15. Ilmoittautuminen käy kätevästi netissä, lasku tulee vasta jälkikäteen.

Lisätietoa ja ilmoittautumiset:

  https://www.opistopalvelut.fi/loppi/course.php?l=fi&t=1231

Blogini täytti vuoden! Nyt juhlitaan!

Blogini täyttää tänään vuoden. Pieni katsaus kuluneeseen on siis paikallaan.

Tavoitteet ovat täyttyneet ja ylittyneet. Mietin pitkään, lukisiko blogiani kukaan, jos sen perustaisin. Ihmettelin, että blogeille ylipäänsä löytyy lukijoita – ymmärsin sellaiset asiantuntijablogit, joihin itsekin tukeudun silloin, kun etsin jotain tietoa. Mutta että blogeja ihan lukemalla luettaisiin, se tuntui minulle vieraalta. Rohkaistuin silti kokeilemaan.

Aluksi kävijämäärät olivatkin aika pieniä. Sain noin kymmenen seuraajaa – ilmeisesti kavereista – ja päivityksiä luki alle 50 henkeä. Mutta pikku hiljaa tilanne muuttui. Kirjautuneita seuraajia ei tosin ole juurikaan tullut, mutta siinä onkin jotain sellaista, mitä en ymmärrä. En tiedä, mistä jotkut ovat saaneet satoja seuraajia, tai edes kymmeniä. Minulle moni on sanonut yrittäneensä kirjautua, mutta se on ollut liian hankalaa ja he ovat jättäneet homman sikseen. En muutenkaan oikein hahmota, mikä etu ”seuraajuudella” on: voihan niitä suosikkiblogejaan käydä lukemassa ilman mitään kirjautumisiakin.

Olen vuoden aikana kirjoittanut 151 tekstiä. Yritin eilen luokitella niitä aihealueittain ja katsoa, mitkä aiheet ovat olleet suosituimpia eli saaneet eniten lukijoita. Mutta eipä ollutkaan helppoa. Kirjoitan niin kovin monista aiheista ja päivitykset ovat vaikeasti luokiteltavissa. Helppoa on tietysti ryhmittää ruokareseptit yhteen ja koira-aiheet toiseen, mutta monet tekstit ovat laajempia pohdintoja, jotka liittyvät useampaankin asiaan. 

Joitain johtopäätöksiä sentään saatoin vetää.

Ruokareseptit eivät olleetkaan niin suosittuja kuin olin kuvitellut. Tai sitten meidän ruokavaliomme ei osu yksiin sen kanssa, mitä netistä etsitään. Mehän emme syö lihaa, paitsi riistaa, jota sitten ei ole kaikkien saatavilla.

Valkosipuliaiheiset jutut ovat olleet erityisen suosittuja oikeastaan aina. Samoin muuhun viljelyyn, omavaraisuuteen ja tilamyyntiin liittyvät jutut. Hienoa, että ne aiheet kiinnostavat!

Kanat ja koirat kiinnostavat myös. Niinikään kylätoimintaan liittyvät jutut ovat saaneet paljon lukijoita. Syytä onkin: valtaosa niistä käsittelee näitä meidän kyliä, jotka viime vuonna valittiin Hämeen Vuoden Kyliksi. Hunsala, Pilpala ja Teväntö ovat siis yhä alueemme Vuoden kyliä, kunnes uusi julistetaan ensi kesänä. 

Muistokirjoitukset ja ihmiselämän pohdinnat ovat saaneet lukijoita myös. Olen kirjoittanut esimerkiksi kateudesta, viisaista naisista ja terveysvalinnoista. Henkilökuvia en ole paljon harrastanut; siihen joukkoon kuuluisi ehkä vain teksti Pilpalan Paronista eli Yksinäinen ritari kosken rannalla. Sitä kyllä luettiin paljon ja luetaan yhä. Se on omasta mielestänikin erityisen kiinnostava juttu.

Yllättävän vähän lukijoita sen sijaan ovat saaneet eri tavoin taiteeseen liittyvät aiheet, siis runoihin, kirjoihin, kuvataiteeseen ja elokuviin liittyvät kirjoitukset. Bloginpitoa koskevat jutut, sellaiset kuin tämäkin, ovat olleet siihen nähden ihmeen luettuja.

Iso osa päivityksestäni on ollut erilaisia tuokiokuvia esimerkiksi vuodenaikojen vaihtelusta ja juhlapäivistä. Niille en ole hirveän paljon lukijoita odottanutkaan, olen vain halunnut jakaa esimerkiksi kauniina pitämiäni valokuvia. Kukka-aiheisia päivityksiä olen tehnyt ihmeen paljon, samoin kevään tuloon, syksyyn tai lumeen liittyviä. Tunnelmallisia kesäiltojamme joen rannassa en malta olla jakamatta lukijoiden kanssa.

Aloittaessani kirjoitin, että pidän blogia osittain itselleni, kuin päiväkirjana. Sellaisia päivityksiä ovat olleet noiden edellä mainittujen tuokiokuvien lisäksi selostukset pääsiäisateriasta, jouluruuista, syysaterioista ja naposteluilloistamme. Niitäkin kai kuitenkin ihan mielellään lueskellaan, ja tokihan teen niitä muitakin kuin itseäni varten. Jokainen lukija on ilo!

Tekemästäni tilastoinnista voisi kai lähinnä vetää sen johtopäätöksen, ettei lukijoiden määrää pysty ennalta arvaamaan. On vaikea tietää, mikä kaikki vaikuttaa päivityksen houkuttelevuuteen. Hyvä ensimmäinen kuva, julkaisuajankohta, otsikko, hakusanat… on monia muitakin vaikuttavia tekijöitä kuin vain aihe. Yritän kyllä tehdä otsikoista sillä lailla selkeitä, ettei kovin moni vahingossa klikkaa aihetta, josta ei oikeasti ole kiinnostunut. 

Entä se suosituin blogikirjoitukseni vuoden varrelta? Se on valitettavasti teksti nimeltä Luokanopettajan vinkkejä. Siinä kerron jokaisesta kouluaineesta yhden vinkin, jonka olen kokenut toimivaksi opettajavuosieni varrella. Sitä on luettu todella paljon. En kuitenkaan pidä itseäni minään neuvonantajana opetusasioissa enkä aio vastaavia päivityksiä jatkossa julkaista, vaikka lukijakuntaa näyttäisi riittävän. Opettajat siis lukevat paljon, mutta toivottavasti he löytävät blogini muut sisällöt.

En tiedä, pitäisikö blogissa keskittyä yhteen aihealueeseen. Silloin ihmiset tietäisivät aina, mistä on kyse. Puutarhablogi. Eläinsuojelublogi. Sisustusblogi. Koirablogi. Kanablogi. Omavaraisuusblogi. Luontoblogi. Taideblogi. Ruokablogi. Onhan näitä. Mutta en osaa keskittyä yhteen aiheeseen. Siinä suhteessa olen tyypillinen luokanopettaja: tietää paljosta vähän, muttei mistään kunnolla ja perusteellisesti. 

Blogini aihealue Blogit.fi:ssä on Lifestyle. Sekään ei minusta kerro kunnolla, mistä blogissani on kyse. Vai kertooko? Onko tällainen sekamelska minun laifstailiani? Ehkä turhaan ajattelen, että termi lifestyle tarkoittaa siistejä ja huolellisesti sisustettuja koteja, joogaa ja meditaatiota.

Ai niin, joogasta en olekaan vielä kirjoittanut!

Kaupallista yhteistyötä eli taloudellista hyötymistä blogistani en ajatellut silloin, kun blogini perustin. Sitä harjoittaa kuitenkin moni firma, eikä minullakaan ole mitään sitä vastaan, kunhan kohteena on jotain, mikä sopii ajatuksiini ja arvoihini. Olen vähän odotellut, että kotimainen siivousalan yritys ottaisi minuun yhteyttä. Olen nimittäin huomannut, että heillä on varsin fiksuja ajatuksia ja voisin hyvin olla niitä edistämässä. 

Kolme yhteydenottoa olen kaupallisen yhteistyön tiimoilta saanut ja niitä kaikkia olen tietysti huolellisesti pohtinut. En halua ihan suoranaisesti mainostaa, mutta voin hyvin vinkata jotain toimintaa tai tavaraa, jos ei se sodi arvojani vastaan ja jos oikeasti voin seistä sanojeni takana. Muuten pyrin olemaan mainitsematta mitään tuotenimiä tai vastaavia. Yhteen tarjoukseen suostuin, toisen ehdot eivät tuntuneet mielekkäiltä. Kolmas yhteistyöajatus on vielä hieman kesken. Tärkeää minusta joka tapauksessa on, että jos jotain mainostan, ilmoitan tekstissä selvästi, että kyse on kaupallisesta yhteistyöstä. 

Mutta ymmärrän myös, että omavaraisuudesta bloggaava ei ole firmojen suosikkikumppanien kärkikastia! Kirjoitelkaa silti rohkeasti, kaikki kasvisruokafirmat, viljelytarvikekauppiaat, kirjanmyyjät, tietokoneyritykset tai mitkä tahansa. Osaan kyllä tarvittaessa kieltäytyä ja vastaan nopeasti!

Muistoissamme: siskoni Tiia

Siskoni Tiia kuoli tiistaina. 

Menetys on iso suurelle joukolle ihmisiä. Tiia oli suvun kokoava voima, keskushahmo, matriarkka.

Silti en ole kovin järkyttynyt. Eivät Tiian lapsetkaan ole, vaikka perhe on suuri ja tiivis, läheinen ja lämminhenkinen. Järkytyksen puute johtuu siitä, että Tiia itse suhtautui tulevaan kuolemaansa luonnollisesti ja tyynesti. Syksyllä hän arveli, ettei näkisi enää joulua, joten aikaa oli loppujen lopuksi enemmän kuin hän itse tai me muut olimme olettaneetkaan.

Hän oli mutkaton ihminen ja samalla suoruudella ja mutkattomuudella hän suhtautui lähestyvään kuolemaansakin. Hän lohdutti meitä kaikkia, kielsi suremasta turhaan ja sanoi, että hän on saanut elää hyvän ja tarpeeksi pitkän elämän. Hänelle oli tärkeintä, että hän oli saanut saattaa hautaan miehensä Yrjön. Yrjö kuoli 7.12.2019.  

Varmasti Tiia olisi mielellään elämäänsä jatkanutkin, mutta oikeastaan hän itse diagnosoi itsensä parantumattomasti sairaaksi jo varhain viime vuonna. Lääkärit uskoivat ja huomasivat saman vasta paljon myöhemmin. Kyseessä oli parantumaton haimasyöpä.

Tiia tiesi uskomattoman paljon lääketieteestä, hän jaksoi olla empaattinen muiden sairauksille, mutta kun omalle kohdalle sitten osui parantumaton tauti, hän otti asian vastaan tyynesti. Niinpä me muut nyt pyrimme samaan.

Tiia puhui siis sairaudestaan avoimesti ja suoraan, kuten yleensä kaikesta. Se on yksi niistä perinnöistä, joita häneltä saimme: suoruuden, rehellisyyden, avoimuuden, konstailemattomuuden.

Tiian haimasyöpädiagnoosi tuli siis syyskuun alussa. Omasta toiveestaan Tiia sai sairastaa kotona lähes loppuun asti. Poika Jouni huolehti yhä raskaammaksi käyvästä työstä hänen omaishoitajanaan. Sunnuntaina Tiia joutui kuitenkin sairaalaan ja saman tien hänelle tehtiin saattohoitopäätös. Kahden päivän kuluttua voimat ehtyivät lopullisesti.  

Tutustuin Tiiaan vasta noin nelikymppisenä. Tiia puolestaan oli tuolloin jo kuusissakymmenissä, mutta vahva ja hyvissä voimissa.

Olin lähtenyt Oulusta etelään selvittämään, kuka oli isäni. Tiesin hänestä siinä vaiheessa lähinnä nimen ja asuinpaikan. Sain selville perusasiat ja vähän enemmänkin, matkustin kotiin tyytyväisenä ja oletin, että nyt asia on loppuun käsitelty. Ne tiedot riittäisivat minulle ja jatkaisin elämääni astetta kokonaisempana.

Mutta jonkin ajan kuluttua sain soiton. Soittaja oli Tiia. Hän oli saanut tiedon minusta ja kaikesta järkytyksestään huolimatta otti minut erittäin lämpimästi ja sydämellisesti elämäänsä. Pian soiton jälkeen tuli paksu kirje, jossa oli valokuvia paitsi isästämme myös Tiian perheestä. Tiia kirjoitti pitkästi kaikesta siitä, mitä hän menneistä tiesi sekä siitä, millainen oli ollut edesmennyt isäni ja suku muutenkin. Tiia kertoi omasta perheestään ja omista sisaruksistaan sekä siitä, ettei minusta ollut ainakaan hänellä ollut mitään tietoa. ”Tunteeni sinua kohtaan olisivat kyllä silloinkin olleet lämpimät, mutta pappa olisi kuullut kunniansa”, Tiia kirjoitti.  

Pian matkustin Mäntsälään tapaamaan Tiia ja hänen perhettään. Se oli jännittävää, mutta koin itseni hyvin tervetulleeksi. Siitä asti minut aina kutsuttiin myös vuosittaisiin serkkutapaamisiin, suureen ystävysjoukkoon, joka kokoontui joka kesä jonkun serkuksen luona. Minäkin ehdin järjestää tuon tapaamisen kerran täällä Solstrandissa ennen kuin vanhentunut väki alkoi vähetä ja voimat lakata niin, ettei serkkutapaamisia enää kannattanut järjestää. 

Tiia oli nuoresta asti huolenpitäjä. Hän muutti huolehtimaan isästään – siis tästä minunkin isästäni -  jo koulutyttönä, ja varsin nuorena hän meni naimisiin ja sai neljä lasta. Jokaisella lapsella on 2-3 omaa lasta, ja kaikista Tiia jaksoi huolehtia niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Hän ei siis hankkinut koskaan korkeaa koulutusta, vaikka edellytyksiä toden totta olisi ollutkin. Hänen yleissivistyksensä ja tietämyksensä oli valtavan laaja, eikä ole ihme, että hän tiesi monesta sairaudestakin enemmän kuin moni lääkäri, muistakin kuin omistaan. Hän muisti myös muiden ihmisten tärkeät asiat, häneltä tuli syntymäpäivä-, nimipäivä- ja ystävänpäiväkortteja joulukorttien lisäksi. Itse olen hädin tuskin saanut joulukortit lähetettyä, en muista edes oman äitini syntymäpäivää (hän täytti juuri 90 vuotta enkä olisi sitä muistanut ilman siskoani).

Tiia työskenteli etupäässä kunnalla vaihtelevissa tehtävissä, mutta välillä myös Mäntsälän sahalla. Huolellisena ja tarkkana ihmisenä hän sopi hyvin kirjanpitäjäksi ja palkanlaskijaksi. Sosiaalipuolella hän huolehti muutaman vuoden ajan vähäosaisista ja se jatkui työajan ulkopuolellakin. Välillä hän tuntui kantavan kaikkien murheita hartioillaan. Silti hän ei ollut onneton, päinvastoin. Hän oli valoisa, kursailematon ja huumorintajuinen aina siihen asti, kunnes sairaus alkoi toden teolla viedä voimia. Tiia oli iloinen ja nauravainen ja näki paljossa humoristisia piirteitä.

Jaksamisessa auttoi tietysti myös realismi, joka Tiiassa oli erityisen leimaavaa. Hän ei antanut pikkuasioiden lannistaa, eikä peitellyt ikävien asioiden esille tuomista. Hän ei suurennellut eikä surrut turhaan, vaan suhtautui elämään peittelemättömästi ja reilusti. Ikäviä asioita tapahtuu ja niille pitää pyrkiä tekemään jotain, valittelu ja voivottelu eivät auta mitään.

Yhteistä Tiiassa ja minussa oli rakkaus metsiin ja luontoon ylipäänsä. Tiia oli puoli vuosisataa partiolainen partionimellä Sippe ja toimi myös partionjohtajana. Hänhän piti lapsista, eikä hänen huolenpitonsa rajoittunut omiin lapsiin. Hän tiesi, miten olla lasten kanssa leireilläkin niin, etteivät he kokeneet turvattomuutta ja ikävää. Oikeastaan partio oli perheen yhteinen harrastus, sillä myös Yrjö oli mukana ja sittemmin innokkaana partiolaisena myös Tiiti-tytär. (Pieni erikoinen sattuma on se, että Tiitin oikea nimi on Marika kuten minunkin.)

Suorasukaisuudessaan Tiia saattoi myös suututtaa ihmisiä. Aina ei ole helppoa kestää sitä, että asiat sanotaan suoraan ja kiertelemättä. Itsekin joskus loukkaannuin, etenkin jos en saanut suunvuoroa tai tullut ymmärretyksi oikein. Mutta Tiian kanssa ei tarvinnut pelätä sitä, että asiat sanottaisiin selän takana toisin kuin edessäpäin. Siitäkin sai olla melko varma, että tieto asioista levisi; Tiia ei nähnyt syytä asioiden salailuun tai peittelyyn.

Tiia järjesti asiat. Kun muutin Oulusta etelään, hän järjesti kaksi poikaansa muuttoavuksi ja lähetti vielä mukaan herkulliset muuttoeväät. Tiian keittiö olikin omaa luokkaansa. Yrjön vielä eläessä ruokapöytä notkui monenlaisista herkuista. Jokaisen omat mieltymykset otettiin huomioon, eikä minun kasvissyönnistäkään ikinä tehty minkäänlaista ongelmaa.

Herkkuruokien runsaus ei katkennut Yrjön kuolemaan, vaan heikkenevillä voimillaankin Tiia yhä hääräsi keittiössä, nyt apunaan aikuistuneet lapset. Missään en ole nähnyt niin upeita kahvipöytätarjoiluja kuin Tiian ja hänen lastensa luona. Kakkuja, torttuja, piirakoita, keksejä - kaikki paitsi herkullisia myös uskomattoman kauniita.  Tiia osasi välittää omat taitonsa myös lapsilleen ja lastensa perheille.

Jälkipolvissa Tiian perintö elää, siihen voin itsekin luottaa. Olen yhden lapsenlapsen kummi, joskin olen siinä tehtävässä ollut surkeista surkein ja kerrassaan kelvoton. Enhän muista edes tytön syntymäpäiviä ilman eri muistutusta. Osaisinko kenties vielä saada tähän jotain parannusta?

Tiian tyttäressä on samaa mutkattomuutta kuin äidissään. Häneen on helppo ottaa yhteyttä, silti arastelen sitä. Yhteyteni Mäntsälään on väistämättä hiipunut vähemmäksi jo nyt ja tulee todennäköisesti olemaan niukkaa jatkossakin, harmi kyllä.

Olen onnellinen siitä, että tuolloin, 1990-luvun lopussa, uskaltauduin matkustamaan isääni etsimään. Isä oli kuollut, mutta Tiian ansiosta sain itselleni kokonaisen suvun. Siitä voin olla onnellinen yhä, vaikka Tiia onkin nyt joukosta poissa.  

Sen yhden kerran...

Tunnustan: en ole hiihtänyt kertaakaan koko talvena. Meillä täällä Lopella olisi hiihtoon hienot mahdollisuudet, mutta yksin ei tule lähdettyä. Lassilla puolestaan ei ole monoja. 

Viime viikonloppuna viimein oli tarkoitus päästä hiihtämään. 

Erja Noroviita oli mökillään ja hän on intohimoinen hiihtäjä. Olin etsinyt välineet valmiiksi ja henkisesti valmistautunut. 

Mutta ei. Sää petti. Onneksi Erja kertoi jo etukäteen, ettei suksia kannata ottaa mukaan. Jäällä on vettä ja latu on kehno. 

Mökillä oli mukavaa, mutta hiihto siis vaihtui kävelyyn. 

Erja on kadehdittavan reipas. Hänellä on myös avanto ja hän käy siellä uimassa. 

Ja ihailenhan minä Erjaa monesta muustakin syystä. 

Yli-Myllyn suojelualue on käymisen arvoinen

Luonnonperintösäätiöllä on täällä Lopellakin kaksi suojelumetsää. Kaikkiaan säätiön omistamia suojelumetsiä on eri puolilla Suomea peräti 152. Lopen metsät ovat pienenpieniä, mutta onneksi ne kuitenkin ovat. Ylipäänsä suojeltuja metsiä on Etelä-Suomessa niin kovin vähän.

Toinen metsistämme on Launosissa. Siitä voin kertoa joskus toiste. Meitä lähinnä sijaitsee Yli-Myllyn alue, joka on minulle erityisen tärkeä. Olen myös sen ”metsänvartija”. Tuo metsänvartijan titteli on ihan epävirallinen, eikä se oikeastaan tarkoita juuri mitään. Olen kuitenkin pitänyt tapanani käydä silloin tällöin katsomassa, että Yli-Myllyllä on kaikki hyvin.

Yli-Myllyn tila on vajaan kuuden hehtaarin kokoinen. Tosin suojelualueen eteläosaan lisättiin myöhemmin pieni, puolen hehtaarin lisäosa, jonka säätiö osti Metsähallitukselta. Varsinaisen tilan Luonnonperintösäätiö osti Terttu Koskiselta syksyllä 2008. Terttu Koskinen oli vaalinut kotimetsänsä luonnontilaa vanhempiensa kuoleman jälkeen ja vietti siellä kesiä vielä 1980-luvulla, mutta sen jälkeen alue on ollut koko lailla käyttämättömänä.

Yli-Myllyn tila on alun perin ollut läheisen tilan torppa. Päärakennus on valmistunut vuonna 1917.

Rakennukset ovat paikallaan, mutta tietysti ne ovat päässeet jo huonoon kuntoon. Päärakennuksen katto uusittiin pian alueen oston jälkeen, mutta se vain hieman hidasti rapistumista. Kunnostusta on monesti mietitty, mutta työ on todettu liian suureksi ja kalliiksi.

Yli-Myllyn suojelualue on pieni, mutta siihen mahtuu yllättävän monta erilaista kohdetta. On kaunis, vanha pihapiiri rakennuksineen, on luonnontilaista lehtoa, vanhaa tutkimusmetsää, harjumetsää, niittyä ja peltoa. On myös viehättävä puronvarsi, jossa on sijainnut mylly ja paja ja jonka uhrilähteeseen on tiettävästi uhrattu vielä 1910-luvulla.  

Alue on siis mielikuvitusta kiehtova ja sijoitinkin sen mukaan romaaniini, jonka julkaisin 2019. Romaani kertoo vuodesta 1923 ja sen päähenkilö on pieni pilpalalaistyttö. Kirjassa Yli-Myllyn torppari Aleksanteri Peltonen on tuon Iita-tyttösen setä, jonka luona Iita äitinsä kanssa vierailee. Vierailu ja sukuyhteys ovat toki ihan omaa sepitelmääni.

Metsää, niittyä, puronvartta…

Yli-Myllyn metsä ei ole kauttaaltaan kovin vanhaa metsää, mutta paikoin tunnelma on aarniomainen. Metsä sijaitsee pienellä, kauniilla harjulla ja sen rinteillä. Enimmäkseen siellä kasvaa kuusta, mutta harjun rinteissä myös vanhoja, kilpikaarnaisia mäntyjä. Eri-ikäisiä haapoja on runsaasti, joukossa suuriakin. Koivu ja leppä ovat vallanneet entiset pellot ja niityt. 

Alueen läpi virtaa Koirajoki, joka alempana kulkee luonnollisessa, kiemurtelevassa uomassa. Harjun päivänpuoleisella rinteellä on pihapiiri, jossa ovat päärakennus, aitta ja navetta, kauempana joen varressa sauna ja joen toisella puolen riihilato.

Lisäalue puolestaan kasvaa komeaa, sammalpohjaista vanhaa kuusi- ja mäntymetsää. Laajennuskohdan läpi kulkee historiallinen junaratapenger eli entinen Hyvinkää-Karkkila-rata. Yli-Myllyn tila sijaitsikin aikoinaan liikenteellisesti oivassa paikassa: vieressä kulki juna ja aivan talon vierestä maantie, jota pitkin pääsi aina Helsinkiin asti. Toki se oli tuolloin aivan pieni tie ja liikenne oli tietysti vähäistä. Myöhemmin tie oiottiin kulkemaan kauempaa.

Ratapohjan päälle perustettiin vuonna 2017 Pikku-Pässin pyöräilyreitti eli kevyen liikenteen kulkureitti, jota pitkin pääsee kulkemaan pyöräillen, patikoiden tai ehkä talvisin jopa hiihtäen Hyvinkäältä Läyliäisten kautta Hunsalaan ja aina Karkkilaan saakka. Reitti perustettiin Hyvinkään, Karkkilan ja Lopen yhteishankkeena ja – krhm – minun aloitteestani. Olen siitä tietysti ylpeä; kas kun en ole aiemmin huomannutkaan kirjoittaa siitä blogissa.

Luonnonperintösäätiö ja Ikimetsän ystävät suhtautuivat alusta alkaen Pikkupässin pyöräreitti -hankkeeseen myönteisesti, ja suojelumetsä puolestaan on yksi kiinnostava lisä reittiin.

Yli-Mylly sopii retkeilykohteeksi

Yli-Myllyssä saa vapaasti retkeillä jokamiehenoikeuksien mukaisesti. Varsinaisia parkkipaikkoja ei ole, mutta auton pystyy kyllä jättämään pienen Vesikopintien reunaan. Tässä vielä ajo-ohjeet perille:

Jos tulet Läyliäisten kautta, aja länteen tietä 134, joka vie Karkkilaan. Käänny 4,3 km:n jälkeen oikealle kohti Pilpalaa. Vajaan kilometrin jälkeen kääntyy oikealle Vesikopintie. Jatka tuota pientä hiekkatietä noin sata metriä ja huomaat ehkä levennyksen tien vasemmalla puolella. Jätä siihen auto ja jatka kävellen ruohikkoista tietä. Vasemmalla on riihilato, ohita se ja hetken kuluttua saavut Yli-Myllyn pihapiiriin.

Taloihin en suosittele menemään sisälle. Itse en ainakaan ole käynyt sisällä enää vuosiin. Pääosa tavaroistakin on jo viety muualle, joten ei siellä juuri mitään katseltavaakaan ole.

Viimeinen mainitsemisen arvoinen tapahtuma sisällä Yli-Myllyn torpassa oli vuonna 2015, kun Luonnonperintösäätiö täytti 20 vuotta ja Ikimetsän Ystävät ry 10 vuotta. Juhlat vietettiin Yli-Myllyn pihassa, juhlapuhujana itse säätiön perustaja Pentti Linkola. Kun Linkola aloitti puheensa, taivas repesi, alkoi ukonilma ja kaatosade. Juhlaväki juoksi myrskyssä pihan läpi sisälle, jossa juhla jatkui.