Mahlan juoksuttaminen

Viime vuonna keräsin mahlaa naapurin kaataman koivun kannosta - naapurin luvalla tietysti. Nyt ostimme letkunpätkän, Lassi porasi reiän ja mahla juoksee pulloihin ja kanistereihin. 

Rannan kaksi koivua oli tarkoitus kaataa jo talvella, mutta kaatajaa ei ilmaantunut paikalle. Kaataa ne kuitenkin täytyy, joten mahlan juoksutuksesta ei ole haittaa. 

Tuskinpa suuri koivu juoksutuksesta muutenkaan juuri kärsii. Ehkä se voi aavistuksen hidastaa puun kasvua, mutta tässä tapauksessa se olisi vain etu. 

Lupa mahlan ottoon on kuitenkin aina oltava maanomistajalta. Juoksutus ei siis kuulu jokamiehenoikeuksien piiriin, se on syytä muistaa. 

Nämä ovat tietysti meidän omia koivujamme. 

Olimme juoksutuksessa nyt hieman myöhässä sikäli, ettei siman teko mahlaan onnistunut. Ehkä ensi vuonna pitää muistaa ryhtyä juoksutuspuuhiin aiemmin. Mahla on kuitenkin hyvää sellaisenaankin. Se ei kuitenkaan säily muutamaa päivää pidempään, ellei sitä sitten pakasta. 

Mahla maistuu melko lailla vedeltä, sillä sen kuiva-ainepitoisuus on vain noin prosentti. Sokerien lisäksi siinä on happoja, hiven- ja valkuaisaineita ja entsyymejä. Mahlan hivenaineita ovat ainakin kalium, kalsium, magnesium ja mangaani. Proteiinia on vain noin gramma per litra, ja rasvaa ei ole ollenkaan. Niinpä siinä ei voi olla rasvaliukoisia vitamiinejakaan. 

Mitään haitallisia aineita mahlassa ei tiettävästi ole - edellyttäen tietysti, että keruupaikka on puhdas. Sellainen meidän rantamme kyllä on. 

Omavaraisjuomia

Nyt on vappuaatto! 

Meillä valuu mahla rantakoivusta ja kellarissa on iso määrä itse tehtyä simaa. 

Räyh!

Olisihan siellä kellarissa itse tehtyä viiniä ja siideriäkin, mutta ne taitavat jäädä tällä kertaa korkkaamatta. Oli nimittäin sen verran pitkät ja kosteat syntymäpäiväjuhlat viime viikonloppuna, että nyt otetaan rauhallisesti. 

Siiderin Lassi on tehnyt omenoista ja viinin raparperista. Molemmat ovat melko happamia, joten jos olemme tahtoneet juoda makeamman drinkin, olemme lisänneet joukkoon kuusenkerkkäsiirappia. Se sopii mainiosti sekä itse tehtyyn viiniin että siideriin! 

Solstrandin Rapsua eli raparperiviiniä ja kuusenkerkkäsiirappia.

Rapsua ja kuusenkerkkäsiirappia yhdistämällä syntyy mukavan metsäinen pitkä drinkki. 

Mutta tänä vappuna riittää tuore koivunmahla ja sima. 

Kombuchaa ei Lassi ole vähään aikaan tullut valmistaneeksi. 

Kombuchat ovat tällä hetkellä loppu. Viime vuonna niitä tuli tehtyä ja juotua useita korillisia. Kombuchankin mausteeksi sopii kuusenkerkkä, mutta myös harvemmin käytetty männynkerkkä sopii yhtä hyvin. 

Pikaruokaa polentasta

Ostin ensimmäistä kertaa polentaa. Aiemmin olen syönyt sitä kerran silloin, kun kiersin Alpeilla rekikoirakilpailun tiedottajana, mutta ensimmäistä kertaa hankin nyt esikypsennettyä polentaa ihan Suomesta. Ei varmaan jäänytkään viimeiseksi kerraksi. 

Polentaa on kai monenlaista, mutta yleensä se tehdään maissista. Niin ainakin nämä minun syömäni polentat, italialaisesta maissista. Niitä myydään eri muodoissa: jauhona tai esikypsennettynä. Minä ostin esikypsennettyä, sellaisen tiiliskiven mallisen möhkäleen. Se säilyy pitkään huoneenlämmössä, ja tänään Lassi valmisti sen. 

Hän paistoi sen pannulla öljyssä ja lisäsi mukaan valkosipulia ja chiliä. Paistoaika oli alle 10 minuuttia. Päälle tuli vähän yrttejä. Niistä tuli siis kuvassa näkyviä melko kiinteitä paloja, ja söimme ne Boltsi-pallukoiden, Liekkiö-hillokkeen ja punajuurten kera. 

Polenta taitaa päästä meidän kesägrilliruokiemme joukkoon korvaamaan esimerkiksi halloumi-juustoa, jota syön aina vähän huonolla omallatunnolla (sehän on hyvin tiivistä juustoa). Tosin polentaakaan ei tietääkseni saa kotimaisena, vaan tämä on Italiassa valmistettua siinä kuin esimerkiksi Barilla-spaghetti. Mutta silloin tällöin sitä ehkä voi hankkia. 

Kiva lisä grilliaterialle. Ja voihan siitä sellaisen muusinkaltaisen puuronkin valmistaa, ja muitakin reseptejä löytyy. 

Pienen valkoisen koiran tarina

Koirien haukunnan aikaansaama meteli oli korvia huumaava. Koiria oli sekä sisällä että ulkona: sisällä häkeissä, ulkona sekä tarhoissa että yksittäin.

Alue oli entinen Neuvostoliiton armeijan tukikohta. Kerrottiin, että siinä oli maan alla seitsemän kerrosta, en tiedä pitikö se paikkansa. Koirat olivat avaralla aukiolla maan tasalla. Rakennus oli ränsistynyt, kasarmimainen tiilirakennus, sisältäkin vanha ja nuhjuinen. Ruosteinen kylpyamme oli täynnä lientä, jossa näkyi homeisia leipiä. Työntekijöillä tuskin oli häävi palkka, joten kaupoista saatavista päiväysvanhoista tuotteista parhaat menivät varmaankin ihmiskäyttöön.

Yhdessä sisällä olevista häkeistä oli toistakymmentä eri-ikäistä pentua. Alimpana oli pieni, vaalea, harmaanruskeankirjava koira, jonka päälle toiset hyppivät yrittäessään saada häkin taakse tulleiden ihmisten huomiota. Se vaikutti pelokkaalta.

Ihmisjoukko jatkoi matkaa ulos. Koppeja ja koiria oli silmänkantamattomiin. Oli kylmä kevät, ja aukealla tuuli purevasti. Koirat olivat kukin omaan koppiinsa kiinnitettyinä lyhyellä, paksulla kettingillä. Vesikuppi oli useimmilla kumossa tai vierinyt kauas. Koiria oli tuolloin noin 250.

Olimme vierailulla koiratarhalla, jonne vietiin Tallinnan alueen löytökoirat. Olin melko vastikään jäänyt koirattomaksi ja ääneen lausumattomana ajatuksena oli, että kenties matkalta löytyisi mukaan uusi asuinkumppani. Sen vain pitäisi olla kovin pieni. Matkustin paljon Oulun ja Helsingin väliä, ja päästäkseen lentokoneeseen koiran oli oltava alle 8-kiloinen.

Pieni valkoinen koira hyppivän nuorisojoukon jaloissa jäi pyörimään mielessäni. Aikamme tutustuttuamme ulkona oleviin, toinen toistaan hurmaavampiin koiriin uskaltauduin kysymään, voisimmeko vielä mennä sisälle valkean koiran luo. Minkä valkean, ihmettelivät muut. He eivät olleet sitä huomanneetkaan.

Työntekijä otti koiran ulos häkistä ja laittoi sille kaulapannan. Sain taluttimen käteeni. Koira pakeni mahdollisimman kauas minusta.

Koiran kortti kaivettiin arkistosta ja siitä selvisi, että koira oli löytynyt Tallinnan kadulta. Yllätykseksemme se oli jo ehtinyt saada tarvittavat rokotukset ja eläinlääkärintarkastukset tarhalla. Sen olisi siis mahdollista lähteä mukaani Suomeen!

Kaivoimme taskuistamme kaikki liikenevät rahat annettavaksi tarhalle. Koirista ei otettu maksua: oli vain onni, jos joku sieltä koiran mukaansa huoli. Mutta rahan tarve tarhalla oli ilmeinen, ja oli selvää että annoimme sinne kaiken mitä voimme toivoen, että jäljelle jäävät koirat ruokittaisiin ja hoidettaisiin hyvin.

Koira pelkäsi minua suunnattomasti eikä olisi halunnut lähteä mukaani. Se oli ehtinyt kiintyä tarhan työntekijöihin, tai ainakin ne olivat sille tutumpia kuin minä, umpiouto.

Mietin koiralle nimeä. Se oli selvästi vaalea, joten olisiko se sitten Viru Valge? Vai Musti? Lopulta koira sai papereihin nimekseen Perri. Saimme sille laivapaikan illan laivaan. Laivan lähtöä odotellessamme kävelimme sateessa pitkin vanhan kaupungin katuja. Olivatkohan kadut sille ennestään tuttuja? Se seurasi pitkällä perässäni, eihän se muutakaan remmissä voinut. Aina jonnekin sisään tullessaan se piehtaroi; sen sateenkastelemaa ihoa selvästi kutitti. Ravintolassa se söi hieman juustokeittoa ja leipää.

Laivalla pesin sen. Väri vaihtui selvästi vaaleammaksi. Kotona se sai uuden, perusteellisemman pesun ja taas uuden värin. Sen etupää oli nyt valkoinen ja takapää vaaleanruskea.

Totuimme toisiimme muutamassa viikossa. Enää se ei olisi tahtonut päästää minua silmistään. Sen olemus muuttui ja niin muuttui myös sen ulkonäkö. Tulehtunut iho parani ja uutta turkkia alkoi tulla. Vaaleasta koirasta tuli täysin valkoinen.

Kävi myös ilmi, että koira, jota olin pitänyt aikuisena, oli sittenkin pentu. Ei toki mikään pikkupentu, mutta kuitenkin niin nuori, että sen luppakorvat nousivatkin pystyyn. Se ei kuitenkaan oikein koskaan oppinut leikkimään. Se kyllä piti muiden koirien seurasta, mutta leikkiä se ei osannut yksin eikä yhdessä.

Perri-nimi vaihtui. Kirpusta tuli Kirppu.

Kirppu oli nyt oululaiskoira. Asuimme puu-Raksilassa. Lentomatkat loppuivat, kun Kirppu edelleen pelkäsi lentokenttien hälinää ja pääsi kerran häkistään karkuun kentällä. Tilanne päättyi onnellisesti, Kirppu ei lähtenyt kauas, mutta sen jälkeen matkustimme junalla. Olisin siis yhtä hyvin voinut ottaa isommankin koiran. Ja isompihan Kirpusta tulikin. Se kasvoi ja voimistui.

Kirppu eli ja koki paljon. Se oli mukanani kaikkialla paitsi töissä. Kävimme kokouksissa ja retkillä, terasseilla ja karaokeilloissa. Kirppu oli mukana lasten luontoleirillä ja kesäteatterissa. Se matkusti paitsi lentokoneessa ja junassa myös veneessä, polkupyörän kyydissä, bussissa, raitiovaunussa, taksissa ja riksan kyydissä. Se esiintyi television keskusteluohjelmassa ja oli mukana radiohaastattelussa. Siitä tehtiin lehtijuttu oululaiseen sanomalehteen.

Kuuluisin siitä tuli oman lehtikolumnin myötä. Sillä oli oma vakiopalstansa Eläinten ystävä –lehdessä yli kymmenen vuoden ajan. Kirpun nurkka oli erityisesti lapsille suunnattu palsta, jossa Kirpun elämän myötä kerrottiin niin koirien kuin muidenkin eläinten hyvinvoinnista, hoidosta ja suojelusta.

Heikot lähtökohdat kuitenkin varjostivat Kirpun koko elämää. Se oli heikkomahainen ja oksentelevainen. Eläinlääkärin arvelun mukaan heikko ravitsemus ja ruuan laatu kasvuaikana oli vaurioittanut sen vatsaa. Se oli myös selvästi allerginen, vehnä sai sen silmät ja korvat punottamaan. Lisäksi sillä oli patella luksaatio, vaiva jossa polvilumpio ei oikein pysy kohdallaan. Nämä ovat nykyajan rotukoirien vitsauksia, ja rotukoiriahan sekarotuisen Kirpunkin taustalla tietysti oli. Monien pikkukoirien tavoin sillä oli myös hammaskiveä ja anaalirauhasongelmia.

Silti se eli täyttä elämää. Ja sitä rakastettiin laajalti. Koska kokousmatkat olivat rankkoja, se sai usein jäädä viikonlopuiksi luottohoitajiensa suojiin Ouluun. Hoitajista ei ollut pulaa, sillä Kirppu oli hurmaava herrasmies.

Noin seitsenvuotiaana Kirpun elämä mullistui. Siitä tuli maalaiskoira. Muutimme Lopelle. Sitä ennen Kirppu kastroitiin, sillä uudessa kodissa oli myös tyttökoira Luna. Luna oli iso ja musta, Kirppu pieni ja valkoinen.

Maalaiskoiran elämä oli entistä helpompaa. Ulos pääsi aina kun halusi, eikä edes pantaa ja remmiä tarvinnut enää pukea. Kirpun terveysongelmat alkoivat helpottaa. Oksentelu väheni ja turkki rehotti entistä valkoisempana.

Maalaiskoiraksi tultuaan Kirpun terveysongelmat helpottivat.

Pikku hiljaa vuosien myötä pienen valkoisen koiran askel lyheni. Metsälenkillä saattoi väsymys iskeä kesken kulkemisen, ja osa matkaa oli saatava levätä emännän sylissä. Lopulta lenkille lähtö ei enää houkuttanut ollenkaan.

Viimeinen kesä suomalaiskoirana kului köpötellessä oman kodin pihapiirissä. Uni maistui yhä pidempään, onneksi sentään vielä ruokakin. Syksyllä ihmiset jo tiesivät, että talvea ei pieni valkoinen koira enää jaksaisi. Sille kaivettiin valmiiksi kuoppa talon taakse mäelle, johon Luna oli laskettu jo kolmea vuotta aikaisemmin.

Eläinlääkäri tuli kotiin. Kirpun patja tuotiin eteishallin lattialle. Siihen Kirppu nukahti vielä kerran. Eläinlääkäri antoi pitkän, sydämellisen halauksen ennen lähtöään.

Pieni valkoinen koira oli poissa.

Juhlat nuoruusmaisemissani

Lauantaina pääsin juhlimaan ystävääni Juttaa ja samalla piipahtamaan lapsuusmaisemissani. 

Asuin Maunulassa lähes koko 1970-luvun eli vuodesta 1972 lähes 1980-luvun puoliväliin. Siskoni asuu siellä yhä, joten pääsin samalla tapaamaan myös häntä. 

Tapasimme juhlapaikalla eli Pirkkolan Urban Saunalla ja kävelimme siitä Maunulan uurnalehtoon ennen juhlien alkua. Uurnalehdossa on isoäitini Martta Korelinin hauta ja siellä on myös muistolaatat Lassin molemmille vanhemmille sekä siskolle. Kävimme niitä katsomassa ja kävelimme hieman myös ihanassa Keskuspuistossa, joka oli minulle aikoinaan niin tärkeä. 

Maisemat Maunulassa ja Pirkkolassa ovat muuttuneet, mutta vanha Elannon ruokakaupan talo Pirkkolantiellä oli yhä olemassa. Mutta ei kauaa! Heti juhlia seuraavana päivänä tilaa alettiin tyhjentää, nyt siellä on kalusteiden poismyynti ja varmaan jo tällä viikolla talo puretaan. Olipa siis hieno sattuma, että Jutta järjesti juhlansa juuri nyt. Ja miten hienot jäähyväisjuhlat niistä tulikaan!

Viisikymppinen Jutta oli upeana. Koltun hän oli teettänyt löytämästään 1970-luvun verhokankaasta ompelijalla, ja se istui täydellisesti sekä Jutan vartaloon että kenkiin.

Menneinä aikoina viisikymppiset olivat hyvän matkaa astumassa vanhuuteen ja heille annettiin lahjaksi keinutuoli. Jutta ei ole vanhuutta lähelläkään, mutta istuimen hänkin sai: kokoontaitettavan retkituolin pyöräretkilleen. Istuin menee pienenpieneen tilaan ja avautuu hetkessä. Jutalla on tapana tehdä pitkiä, usean päivän pyöräily-telttaretkiä Saaran ja Marjon kanssa joka kesä, joten istuin pääsee varmasti käyttöön heti ensi kesänä. 

Juhlat olivat pitkät, hauskat ja perusteelliset. Aluksi Jutta esitteli sydämelliseen tapaansa jokaisen läsnäolijan - kaikki eivät tietenkään tunteneet toisiaan entuudestaan. Sitten syötiin herkullisia ruokia, juotiin kakkukahveja ja kuohuviiniä, laulettiin onnittelulauluja ja tanssittiin. 

Yllätyksenä Jutalle paikalle saapui myös trubaduuri eli Saaran veli Antti Maunu. Antti esitteli itsensä kertoen, ettei hän oikeastaan ole ihminen vaan elävä jukeboksi. Saimme A4-paperit täynnä tuttuja kappaleita eri vuosikymmeniltä. Niistä saimme kukin valita omat suosikkimme jukeboksin soitettavaksi. Mainiota! 

Irish Coffeeta ja lakkakakkua. Tietysti lakkakakkua, onhan Jutta kotoisin Muoniosta.
Juhlaväessä oli myös vankka edustus Lapista. 

Viime vuodet Elannon talo on toiminut vuokrattavana juhlatilana, mutta nyt paikalle rakennetaan uusia kerrostaloja. Koko Pirkkolantie on muuttunut kovasti; nyt siinä kulkee Jokeri-rata, vaikkei siinä liikennöintiä ole vielä pitkään aikaan. 

Solstrandin syreeninoksat pääsivät keväisten tulppaanien kanssa samaan maljakkoon.

Valaisimia ihailin. Onkohan joku jo päässyt ostamaan ne?

Antti Maunu on elävä jukeboksi. Olipa mukavaa nähdä häntäkin pitkästä aikaa: viimeksi tapasimme Saaran viisikymppisillä Ylivieskassa "silloin ennen" eli ennen koronaa. 

Lahjaksi matkustelua rakastava Jutta sai etupäässä rahaa,
mutta jotain sentään kertyi lahjapöydällekin.

Marjolla ja Lassilla on nyt yhteinen intohimo: puutarhanhoito ja viljely.
Marjolla on Vantaalla viehättävä siirtolapuutarhamökki, jonka pihaan mahtuu vaikka mitä. 

Upeasti bling-blingiin pukeutunut Jari piti hilpeän onnittelupuheen.

Kevättä taimilaatikoissa ja luonnossa

Sinivuokkokuvia näkyy nyt yhdellä ja toisella. 

Eikä ihme, ovathan ne niin hurmaavan kauniita kevään merkkejä. 

Tämä yksilö on ensimmäinen tänä vuonna näkemäni. 

Ja olihan siinä heti vieressä niitä lisääkin. 

Sisällä Lassin istutukset kasvavat pituutta. Onneksi on kasvivalo, joten liian hujoppeja niistä ei tule. Ulkoa taloa katsovat voivat kyllä hämmästellä yläkerran ikkunan punaista valoa. 

Tomaatin taimissa näkyy jo nuppuja. Ei nyt vielä tarvitsisi alkaa kukkia. 

Purjot, persiljat, munakoisot, luffat, chilit, basilikat,kesäkurpitsat, timjamit, mansikkakoisot... 

mitähän kaikkea sillä Lassilla nyt jo onkaan. 

Osa taimista on kirjastohuoneessa ja osa on päässyt jo verannalle. Verannalla on viileää etenkin öisin, mutta isot taimet kestävät sen jo. Onneksi valoa riittää. 

Ja pihassa kukkivat jo krookukset.

Tänä vuonna krookuksen nuput ja lehdet kelpasivat meidän piharusakollekin, mutta onneksi muutama sentään on jäänyt kukkimaan. Piharusakon olemassaolosta emme ole yhtään tyytyväisiä. Se on talven aikana syönyt myös päärynäpuuta ja omenapuita, ja mitähän kaikkea se ehtii syödä vielä kun kesä koittaa. Onneksi mustikkapensaat oli hyvin suojattu. 

Mainiota muonaa mysteerilaatikosta: herkkusienivokki

Lidl on kehittänyt mainion keinon vähentää ruokahävikkiään. Myymälöissä kootaan aamuisin laatikoihin vihanneksia, hedelmiä ja kukkia, jotka uhkaavat vanheta. Ne myydään edullisesti. Ilmeisesti menekki on hyvä, ja syytä onkin. 

Minäkin olen osunut muutaman kerran sopivasti aamusella kauppaan niin, että olen päässyt valitsemaan laatikoista itselleni sopivan. Viime keskiviikkona kävi näin. Toin Lassille laatikon, jossa oli parsakaali, kukkakaali, pari porkkanaa, pari tomaattia, rasia herkkusieniä, nippu kevätsipulia, pari avokadoa, omena ja granaattiomena. Pyysin häntä laittamaan niistä ruokaa. 

Me nautimme vokin kevätsipulisalaatin ja makealupiinipastan kera.

Ateriasta tuli herkullinen. Tässä ohje, jota voi vapaasti varioida:

Herkkusienivokki

pieni kukkakaali

pieni parsakaali

yksi porkkana

ruskeita herkkusieniä

sipulia, valkosipulia, mausteita, öljyä

tölkki kookosmaitoa

Kaalit ja sipulit freesataan kuumalla pannulla öljyssä. Sekaan laitetaan ohuiksi kiekoiksi leikattu porkkana sekä herkkusienet, kookosmaito ja mausteet. Haudutetaan n. 15 minuuttia. Ainekset saavat jäädä 'al dente' eli ei kannata hauduttaa niitä liian kypsiksi. 

Tarjoa esimerkiksi makealupiinipastan tai kaura-ateriajyvien kera.

Avokadosalaatti

tomaatti

kevätsipuli

avokado

balsamico-viinietikka

Leikkaa tomaatti, kevätsipuli ja avokado pieniksi ja sekoita huolellisesti balsamicoon. 

Lisää halutessasi suolaa. Ripaus sitruunaa voisi myös sopia joukkoon. 

Avokadosalaatti

Vokki toimisi varmasti hyvin myös ilman kookosmaitoa.

Tuoretta vihreää kanojen riemuksi

Jo useana aamuna olen saattanut riipiä kanoille pihasta heinää, jonka seassa on ihanaa, tuoretta ruohoa. Voi, sitä riemua!

Tänään vein niille jo pieniä vuohenputken lehtiäkin. 

Heinä on mukavaa vietävää, kanoilla on kivaa puuhaa, kun ne kuopsuttavat heiniä ja etsivät niiden seasta tuoreita ruohoja. Heinä toimii myös kuivikkeena pehkussa. Minähän yritän mahdollisuuksien mukaan välttää turpeen käyttöä.

Laitoin kuivaa heinää myös yhteen munintapesistä. Kyseessä on siis talven aikana kuivanut pihan heinä, ei mikään kasvatettu. Jälleen yksi etu siitä, ettei leikkaa nurmikkoa eikä haravoi pihaa paljaaksi syksyllä.

Talvisaikaan tuore ruoka on kanoilla vähissä. Yksi tapa tarjota niille jotain tuoretta ovat kaalinpäät, jotka ripustan katosta roikkumaan. Lassi poraa reiän kaalin läpi ja ujutan siihen narun, jonka kiinnitän katossa olevaan koukkuun. 

Kuvan kaali on jo aika loppuun kaluttu, eikä uutta enää tarvitsekaan hankkia. Tästedes tuorerehu löytyy pihasta aina myöhäiseen syksyyn saakka! 

Villivihannesten aika alkoi jo

Kevät on myöhässä, mutta ruokaa löytyy jo luonnosta. Nokkosta, vuohenputkea ja poimulehteä voi jo poimia aurinkoisilta rinnepaikoilta.

Ihkaensimmäiset aamiaisnokkoset eiliseltä.

Jo kolmena päivänä olen vienyt kanoille pihasta kuivaa heinää, jonka seassa on uutta vihreää. Siinä on niille sekä puuhaa että ravintoa. Kohta ne saavat jo vuohenputkeakin.

Tämän aamun vihreässä oli myös vuohenputkea.

Voikukanjuuria kannattaisi nyt kaivaa syötäväksi. Eikä mene kauaa ennen kuin pihlajan silmut ja kuusenkerkätkin vihertävät.

Krookuksen varret ovat meillä tämä vuonna kelvanneet ruskolle, mutta osa on sentään päässyt kukkaan asti. 

Laiskurin puutarhassa viihtyvät ihmiset ja kasvit, ötökät ja linnut

 Jo vuosia on puhuttu paljon siitä, että ylisiistissä puutarhanhoidossa on paljon korjaamista. Tai ehkä se olen vain minä, joka olen kiinnittänyt asiaan tyytyväisenä huomiota. Edelleen moni pitää kunnia-asiana lyhyeksi leikattua nurmikkoa, rikkaruohottomia kukkapenkkejä ja näyttäviä, ulkomaisia jalostekasveja. 

Mutta moni ajattelee toisinkin. Nyt puutarhoihin halutaan lajikirjoa, pölyttäjiä, lintuja, vapaata vehreyttä ja helppoa runsautta. Ainakin niiden juttujen perusteella mitä minä olen lukenut.

Mutta harvoin saa tästä asiasta luettavakseen niin hyvin kirjoitettua lehtijuttua kuin HS Viikossa 13/22 julkaistu Piia Elosen teksti, jonka otsikko on Oma piha eläväiseksi puutarhurin vinkeillä. Varsinaista uutta siinä ei itselleni ole, silti luin tekstin innolla ja haluan nyt kehua sitä muillekin.

Teksti on helppolukuista ja kiinnostavaa, silti täynnään asiaa. Asiantuntijana jutussa on haastateltu vantaalaista biologia ja puutarhuria Leena Luotoa, mutta Elonen ei suinkaan nojaa pelkästään Luodon sanomisiin. 

Jutun runkona on viisi keskeistä vinkkiä, joiden avulla luontoa voi lisätä omalla pihallaan ja saada samalla eläväisen ja entistä helppohoitoisemman pihan. Vinkit ovat 1) lajivalikoiman miettiminen 2) elinympäristöjen luonti ötököille 3) maaperän hellä kohtelu 4) kaiken kierrätys ja 5) laiskottelu. Mainioita vinkkejä! 

Meillä Solstrandissa ei ole leikattavia nurmikoita. Nurmikon sijasta kasvaa sitä, mitä siinä luontaisesti sattuu kasvamaan. Silti yleisnäkymä on meidän mielestämme ihan tarpeeksi siisti. Pari kertaa kesässä Lassi katkoo heinikot trimmerillä. 

Lajivalikoima

Monimuotoisuus vaatii vuorovaikutusta ja verkostoja eri eliöiden välille. "Toisilta mantereilta tuodut puutarhakasvit eivät välttämättä kelpaa kumppaneiksi tai ravinnoksi oman luontomme lajeille", kirjoittaa Elonen.

Pihalle siis kannattaisi valita maatiaislajikkeita ja tavallisia luonnonkasveja. Niitä voi kasvattaa siemenestä tai antaa niiden kasvaa ihan vain itse. Erityisen tärkeitä ovat alkukesän kotimaiset "rikkaruohot", esimerkiksi voikukka, rönsyleinikki, valkoapila, siankärsämö ja vesiheinä. Myös kotimaiset puut ja pensaat ovat tärkeitä. 

"Monivuotiset kasvit ovat yksivuotisia parempia, sillä ne tarjoavat myös hyönteisille suojaa, ruokaa ja talvehtimispaikkoja."

Kasvien mukana tulevat sitten pörriäiset ja linnut. 

Hyötykasvit hoitavat usein koristekasvien virkaa. Etualalla maa-artisokkaa, jonka kukat ovat kenties kauneimpia mitä tiedän. Sen takana kasvaa palmukaali. (En muista, miksi tuo viereinen alue näyttää noin paljaalta. Siitä on kenties kerätty jo satoa.)

Ötököiden elinympäristöt

Kaikilla hyönteisillä on tärkeä osa luonnon kirjossa. Niitä tarvitaan ainakin pölyttämiseen, tuholaiskantojen säätelyyn ja eloperäisen aineksen pilkkomiseen. Luonnonmukainen hyönteiskanta myös huolehtii itse keskinäisestä tasapainostaan. Myös linnut auttavat siinä, kunhan linnuille ylipäänsä on ravintoa - siis muun muassa niitä hyönteisiä. 

Ötökät tarvitsevat suojaa, talvehtimispaikkoja ja ruokaa, ja siksi joutopuskia ja kuolleita kasveja ei pidä aina heti raivata pois. Se koskee myös kantoja ja kaatuneita puita sekä risu- ja lehtikasoja.   

Maaperän kohtelu

Maassa on valtavasti mikrobeja: kaikenlaisia pieneliöitä bakteereista homeisiin, hiivoista viruksiin. Niillä on monenlaisia tärkeitä tehtäviä maaperässä. "Maata ei kannata olla jatkuvasti kaivamassaa ja mylläämässä ja näin rikkoa maaperän eliöverkostoja", Elonen kirjoittaa ja jatkaa: "Maaperän ruokaa ovat erilaiset kasvijätteet, joita ei kannata kantaa pois vaan jättää maan ravinnoksi." 

Tietysti kannattaa luopua myös kaikista torjunta-aineista ja myrkyistä sekä suolasta.

Kierrätys

Kaikki pihassa syntyvä elollinen on ravintoa uudelle elämälle, joten mitään ei kannata viedä tontilta pois. Samalla vähenee tarve ostaa kaupasta multaa, katteita tai turvetta. 

Jokaisessa pihassa pitäisi tietysti olla komposti. Sen lisäksi on monia muitakin tapoja kierrättää kasviainesta. 

Laiskottelu

Anna luonnon tehdä työt! Ei luonnossa kukaan kitke, leikkaa, kottikärrää tai kaiva. Nurmikko on työläs turhake: se vaatii paljon hoitamista , mutta on lajiköyhä aavikko. "Nurmikon sijaan pihaan voi perustaa kedon tai niityn tai antaa luonnonkasvien levitä vapaasti."

Jos nurmikkoa haluaa pitää, kannattaa suosia valkoapilaa ja niittyhumalaa ja pidentää leikkuuväliä. Sammal on mitä oivallisin pihakasvi: kaunis ja pehmeä, ja siinä elää ruokaa muille eliöille. Sen sijaan siistiksi nypityn pihasoran tai laatoituksen alla eloperäisyys on likimain nolla. Kaikki alueet kannattaisi pitää kasvipeitteisinä, joilla mikrobitiheys on jopa tuhatkertainen paljaisiin maihin verrattuna. 

"Jos kasveja ei näe hävitettävinä vihollisina, kitkemisestä voi luopua. Nokkoset sopivat hyvin viinimarjapensaiden alle. Ne kuohkeuttavat maata ja nostavat ravinteita pintaan. Samaa tekevät voikukat vaikkapa omenapuiden alla."

Kasvien ei tarvitse kasvaa tiukasti ihmisen määräämällä paikalla. "Kun kasvit kättelevät, puutarhuri pääsee helpolla", sanoo Leena Luoto. Kuvan daalialla on kuitenkin hänen mainitsemansa jalostettu, monikerroksinen kukka, josta heteet puuttuvat. Onneksi meillä on myös aitoja maatiaisdaalioita, joista pörriäiset pitävät, kun niillä on tallella sekä heteet että emit. 

***
Piia Elosen juttu on osa HS:n ympäristöjuttusarjaa, joka löytyy netistäkin osoitteesta HS.fi/ymparisto . Tämän päivityksen valokuvat ovat kuitenkin itse ottamiani meidän pihasta eli täältä kotoa Solstrandista. 

Kun muutin tänne, olin innoissani puutarhasta ja halusin istuttaa ja hoitaa mahdollisimman paljon kukkivia kasveja. Pikku hiljaa into on laannut: iloitsen edelleen myös kasvatetuista kukista, mutta yhä enemmän annan niiden olla omissa oloissaan ja keskityn hyötykasveihin. Jos jokin kukka ei viihdy omillaan, se saa halutessaan poistua puutarhasta. (Hei, tuonhan voisi käsittää väärin! Ei, en anna puutarhakasvien levitä luontoon. Siinä onkin toinen riski: jos kasvi viihtyy jollain alueella liian hyvin, on varottava sen leviämistä puutarhan ulkopuolelle. Siitä lisää joskus toiste.) 

Lassi joogaa 2

Lisää kuvia Lassista joogaamassa. Pahoittelen, että osa kuvista on vähän vinoja. 

Vinous johtuu siis kuvaajasta eikä joogaajasta. 

Lassi on käynyt vuosien mittaan useiden eri ohjaajien joogakursseilla. 

Lisäksi hän on opiskellut jooga-asanoita kirjasta. Jokaisella ohjaajalla on hieman omat tapansa, ja myös nimitykset vaihtelevat eri suuntauksissa. 

Tällä kaudella olemme saaneet nauttia joogasta ihan omalla kylällä, Satu Bethell ohjaa Lopen opiston kurssia Pilpalan koululla. Pidämme kurssista ja Sadun ohjauksesta todella paljon. Nämä asanat eivät kuitenkaan ole sieltä vaan etupäässä Anne Virtasen ohjaamalta klassisen joogan kurssilta Karkkilan työväenopistossa. 

Timantti-istunta.

Klovni on helpompi versio pääseisonnasta.

Klovnin vasta-asana venyttää ja suoristaa niskaa. 

Jousi. 

Etutaivutus.

Etutaivutuksen vasta-asana.

Mukaelma lapsen asennosta, rentouttaa. Vasta-asana taaksetaivutukselle. 

Ikuisen nuoruuden asento. Helppo asento, jossa voi levätä pitkään. 

Asanoista on tietysti usein olemassa hieman eri variaatioita, jotka sitten näyttävät erilaisilta.

Tässä suora linkki Lassin vakiosarjan muihin kuviin:  https://pilkkeitapilpalasta.blogspot.com/2022/04/lassi-joogaa-1.html