Maatalouskonemuseossa

Karkkilan Nahkiolla sijaitsee maanmainio museo, jonka olen oppinut tuntemaan Traktorimuseona. Mutta ei sen toinen nimi, Maatalouskonemuseo, tee juurikaan enempää oikeutta sille. Tuo museo on nimittäin täynnänsä vaikka mitä! 

Karkkila on nykyisin muutenkin mainio kesälomakohde. Sanon kesälomakohde, koska talvikaudella käyn siellä töissä. On Karkkilassa talvellakin vaikka mitä, mutta kesällä se on tietysti parhaimmillaan. Siellä on muun muassa tasokas Karkkilan Työväen Näyttämö, jonka kesäteatterin ensi-illassa kävimme toissapäivänä (Onnenmaa oli hyvä!), hyviä ruokaravintoloita, elokuvateatteri, tapahtumantäyteiset Rautapäivät, musiikkifestareita, Valimomuseo, Tehtaan Hotelli, kivoja pikkupuoteja... Se on myös Suomen ukulelepääkaupunki. 

Ja sitten siellä on vielä Nahkion maatalouskonemuseo. Olen puhunut Lassille sinne menemisestä jo monta vuotta, mutta koskaan ei lähdöstä ole tullut totta. Sen aukioloajatkin ovat olleet niukat, sehän on ihan yksityinen paikka. 

Museon omistavat Heikki ja Eeva Sundström, joita emme nyt tavanneet. Apunaan heillä on ainakin Markku Peromaa ja Kari Salmisto (kuvassa), jotka osaavat kertoa kävijöille mainioita tarinoita esineistöstä ja niiden käytöstä. 

Tilava halli on rakennettu 12 vuotta sitten, ja esineistö on siis karttunut vauhdilla. Aluksi Sundströmien piti ostaa esineitä, nykyisin niitä tuodaan heille pyytämättäkin. 

Traktoreista keräily kuulemma alkoi. Hallin alakerrassa on näyttävä kokoelma vanhoja Fordeja, Zetoreja ja muita traktoreita ja niiden lisäksi muita maatalouskoneita. Toisessa päädyssä on mopoja ja  muutama vanha ruohonleikkuri.  

Yksi huoneista on omistettu informaatioteknologialle: siellä on morsetuskoneita, puhelimia, kirjoituskoneita, radioita, televisioita, kassakoneita, laskureita ja kameroita.

Tämä on vanha puhelinvaihde. 

Usko tai älä, tällaisella koneella olen kirjoittanut työssäni Suomen Kennelliitossa. Oli suuri edistysaskel, kun sain sähkökäyttöisen Brother-kirjoituskoneen. Niin vanha minä olen! Tosin Kennelliitto oli maailman ensimmäinen kennelkeskusjärjestö, joka siirtyi tietokoneisiin koirarekisterissä ja näyttelytulosten kirjauksessa. Mutta tietojen kirjauksen hoiti reikäkorttilävistäjä, kirjoitustyöt hoidettiin tietokoneajan alussa ihan samaan tapaan kuin ennenkin rämisevillä kirjoituskoneilla. Kirjeistä saatiin mappeihin kopiot, kun kahden paperin väliin pantiin hiilipaperi. Tällaisiakin muistoja käynti Nahkion museossa viritti. 

Lassikin ihasteli, miten siististi ja mukavasti esineet oli Nahkion museossa sijoiteltu. Yläkerrassa oli enemmän itseäni kiinnostavaa esineistöä kuin pihan ja alakerran koneet. Siellä oli omat kokonaisuutensa ainakin seuraaville aihealueille: koti (liinavaatteet, astiat, pyykinpesu, mankelointi, astianpesu), kaupankäynti, maito, vilja, pellava ja heinä (kylvö, puinti, kyntö), hevospelit ja reet, karjanhoito, haravat, lapiot, talikot, sota, suutarintyöt, metsurin työ, marjanpoiminta, hiihto, urheilu, retkeily, kalja, matkalaukut, juomakorit, pullot, Högforsin rautatavarat, lelut, kauppa, vaa'at, kankaankudonta. 

Astianpesulle oli oma nurkkauksensa. 

Kaupat ovat museoissa aina erityisen kiehtovia, koska niissä on niin runsaasti arjen esineistöä. 

Toki Nahkiolla esineitä on samassakin kohteessa hyvin eri aikakausilta. Mutta ei se oikeastaan juuri haitannut. Ei kuitenkaan ollut tarkoituskaan luoda mitään autenttisia miljöitä, vaan saada esille mahdollisimman paljon esineitä, jotka toisille tarjoavat tietoa ja toisille muistoja. Se on yksi museoiden tehtävä, ja erityisen tärkeä tehtävä onkin. 

Jonkin verran mukana oli myös vaatteita liinavaatteiden lisäksi. 

Osa esineistöstä oli sijoiteltu kokonaisuuksiksi kuten tämä kotinurkkaus. 

Lassikin, jota on vaikea saada kotoa mihinkään, myönsi että tänne kannatti lähteä. Hän sanoi, että siellä olisi voinut viihtyä vaikka kuinka pitkään. Itse asiassa piha-alueen esineistö jäi meiltä vielä katsomatta. Pihassa oli koneiden lisäksi ainakin puhelinkoppi ja kioski sekä jokin aitta, jonka sisältöä en nyt sitten nähnyt. Ehkä täytyy mennä Nahkiolle vielä kolmannenkin kerran! 

Kirjailijaesittely: Heli-Maija Heikkinen

Asema-romaanin vastikään julkaissut opettaja ja kirjailija Heli-Maija Heikkinen 

lähtee syksyllä Hunsalasta Ugandaan.

Heli-Maija Heikkisen vuosi on täynnä tapahtumaa ja muutosta. Keväällä hän pokkasi Suomen Kulttuurirahaston apurahan kirjalliseen työskentelyyn ja julkaisi järjestyksessä toisen romaaninsa nimeltä Asema. Syksyllä hän jää vapaalle historian ja yhteiskuntaopin opettajan virastaan ja lähtee töihin Ugandaan.

Heli-Maija kertoo olleensa aina kiinnostunut lähtemään ulkomaille töihin, mutta aina on eteen tullut jokin este. Nyt lapset ovat isoja ja lähtö on oikeasti edessä. Tytär Ilona on asunut jo kaksi vuotta Tampereella ja poika Onni on lähdössä armeijaan. Kotiin jäävät aviomies Tapio, koira, kissa ja kanat. Kotiinpaluu on edessä joulun alla, eli Ugandassa vierähtää koko syyslukukausi.

Opettajat ilman rajoja on Kirkon Ulkomaanavun alainen organisaatio, joka toimii lahjoituksien ja valtionavun turvin. Ugandassa järjestön kautta on tälläkin hetkellä kolme opettajaa, ja Heli-Maija on yksi kolmesta seuraavaksi lähtevästä. Tällä hetkellä menossa on valmistautumisvaihe: tutustumista muihin lähtijöihin ja paikallisiin toimijoihin etäpalaverien avulla, rokotuksia, hammashoitoja ja muita käytännön valmisteluja. Myöhemmin on edessä myös maakohtainen perehdytys ja viikonloppukoulutus.

Tarkka työnkuva Ugandassa ei vielä ole selvillä, siitä päättävät paikalliset toimijat.

-          Odotan että saan uusia näkökulmia ja perspektiiviä asioihin ja opin uutta. Tärkeää on myös saada tunne, että voin auttaa joitakin ja hyödyntää omaa osaamistani, Heli-Maija pohtii lähtönsä syitä.

Vuorotteluvapaasta vihtiläisen Otalammen koulun historian ja yhteiskuntaopin lehtorin virasta oli sovittu jo ennen tietoa siitä, että Heikkinen sai myös vuoden työskentelyapurahan Suomen Kulttuurirahaston Hämeen rahastolta. Saattaa siis olla, että opettajan työhön tulee pidempikin katkos.

Heli-Maija on työskennellyt opettajana 20 vuotta. Noin viiden vuoden välein työhön on kuitenkin tullut tauko: milloin äitiysloma, milloin vuorotteluvapaa tai apurahalla kirjoittaminen. Nyt on jälleen tauon aika.

Lähtö osuu sopivaan hetkeen myös kirjallisten töiden kannalta. Kolmas romaani muhii vasta alitajunnassa, eikä Heli-Maija tässä vaiheessa vielä tahdo avata sen aihetta tarkemmin kuin että tarkoitus on siirtyä kaupunkiin ja 1990-luvulle.

Heli-Maija Heikkisen ensimmäinen romaani Viestikyyhkyupseeri ilmestyi vuonna 2014. Esikoinen sijoittui sota-aikaan eli vuoteen 1944, nyt julkaistu Asema puolestaan liikkuu useilla eri aikatasoilla 1930-luvulta aina 2010-luvulle.

Aika, sen ymmärtäminen ja ajan virtaus ovatkin kirjan keskeisiä teemoja. Toinen on se, miten ihminen suhtautuu oman elämänsä tarinaan.

-          Minua kiinnostaa, miksi toiset onnistuvat kertomaan oman elämänsä onnelliseksi, toiset taas eivät. Se tapahtuu riippumatta siitä, mitä heille oikeasti elämässä on tapahtunut, Heli-Maija pohtii.

Asema sijoittuu vanhalle rautatieasemalle ja sen lähiympäristöön. Kirjassa asemalla asuu erilaisia perheitä eri aikoina, aivan kuten Heikkisen omassa kodissa Hunsalan entisellä rautatieasemalla, jolla liikennöinti on lakkautettu puoli vuosisataa sitten.

Kirja on romaani, mutta Heli-Maija Heikkinen ei piilottele kotinsa merkitystä kirjan innoittajana saati kyläyhteisön vaikutusta inspiraation lähteenä. Monet kirjan tapahtumista ovat kylillä kiertäviä tarinoita tavalla tai toisella muokattuina – matkalla muuntuneina, kuten tarinoilla on tapana.

Heli-Maija Heikkinen on syntyisin Oulusta. Aviomies löytyi opiskelukaverista ja päätyminen Kanta-Hämeeseen oli sattumaa.

-          Valmistumisen jälkeen haimme kaikkia avoimia työpaikkoja ja päätimme, että lähdemme sinne, mistä edes toinen saa työpaikan. Historian opettajien työtilanne ei ole koskaan ollut kummoinen, Heli-Maija kertoo.

Kun työpaikan sitten sai Tapio, Heli-Maija jatkoi tutkimustaan sotakoirista, joista hän oli tehnyt gradunsa. Ensimmäiset työvuodet vierähtivät eri puolilla Hämettä ja Uuttamaata, mutta vakivirat löytyivät Vihdistä ja Karkkilasta. Hunsalan asema on heille asuinpaikkana ideaali. Syynä on tietysti molempien kiinnostus historiaan, mutta myös viehättävä kyläyhteisö.

-          Me olemme nyt hunsalalaisia ja hämäläisiä. Tämä on ihana kylä, täällä on mukavia ihmisiä, Heli-Maija sanoo.

Ilman asuinpaikan eli Hunsalan aseman vaikutusta romaani olisi varmasti tyystin toisenlainen. Täysin tunnistettavasti Heli-Maija ei kuitenkaan ole halunnut miljöötään kuvata, onhan kyse romaanista ja hänen mielikuvituksestaan, vaikka siinä tosielämän aineksia onkin.

-          Lähiympäristöä olen muokannut, tehnyt siitä mielessäni suloisemman ja kauniimman: joki on kirjassa lähempänä, samoin talot, ja kaikki on jylhempää kuin todellisuudessa.

Heli-Maija Heikkinen kirjoitti kirjaansa melko tasan seitsemän vuotta. Alusta asti kirjassa oli kolme eri aikakautta, mutta vasta loppuvaiheessa mukaan tuli minäkertojan ääni kultakin ajalta. Kyseessä on hänen mukaansa aikatutkielma hetkistä ja niiden merkityksestä, ja siksi hän päätyi kirjoittamaan eri aikatasoista limittäin.

Hän kirjoitti kirjaa lähinnä kesäisin, mutta yhden lukuvuoden ajan hän saattoi keskittyä pelkästään kirjoittamiseen Hämeen rahaston ja Taiken apurahojen turvin. Tärkeänä lisänä elämässä on tietysti kaiken aikaa ollut muu elämä: perhe, koira, hevonen ja tallityöt, oma virkistäytyminen.

-          Ja öisin minä nukun! Tiedän, että jotkut kirjoittavat öisin, mutta minä pidän nukkumisesta ja tarvitsen sitä, hän nauraa.

Kaikkien kirjoittajien tapaan Heli-Maija odottelee saavansa palautetta kirjastaan. Kielteinenkin palaute on hänen mielestään parempi kuin ei palautetta lainkaan.

-          Pahinta on kuoliaaksi vaikeneminen, pienet haukutkin virkistävät. Kritiikkiä pitää saada, jos haluaa kehittyä. Mutta Suomessa julkaistaan niin paljon kirjoja, että useimmat niistä jäävät huomiotta.

Toisaalta Suomessa julkaisukynnys on todella korkea, ellei kirjoittaja tai päähenkilö ole valmiiksi tunnettu. Julkisuus lisää myyntiä, ja kustantajan täytyy varmistua kirjojen myynnistä, sen Heli-Maija Heikkinen ymmärtää hyvin.

-          Onneksi Suomessa on paljon myös laadukkaita pienkustantajia.  Ja onhan mahtavaa, että olen saanut jo kaksi kirjaa julkaistua, siitä voin olla todella onnellinen.

Heli-Maija Heikkisen yhteisomistuksessa oleva hevonen asuu läheisellä Pelto-Seppälän tilalla. Tallityöt ovat Heli-Maijalle tärkeä virkistys ja henkireikä arjessa. 

Skeippichutney valkosipulista ja raparperista

Kehitimme uuden reseptin ruuan ohessa syötävälle hillokkeelle. Viime kesän tuotteemme oli 'Liekkiö - tumma ja tulinen menninkäisen hillo'. Sen reseptin löytää haulla tästä blogista. 

Nyt tarkoitus oli tehdä grillihillo eli makean tulinen hilloke grilliruokien oheen. Ja teimmekin, mutta kun saimme toisen kokeiluerän valmiiksi, maistoimme sitä kalaruoan kanssa ja totesimme sen sopivan erinomaisesti siihenkin. Niinpä grillihillo olisi sille harhaanjohtava nimi. 

Päädyimme nimeen Laukka-skeippichutney: vahva ja maukas menninkäisen hillo. Pääraaka-aineenahan on kynsilaukka eli valkosipuli. Menninkäisen hillo puolestaan tulee siitä, että sekä Liekkiö että Laukka muistuttavat paholaisen hilloa, jonka aika moni jo tuntee. Menninkäinen on meidän Lassi.

Olen tuotteeseen todella tyytyväinen. Kokeilepa perässä!

Pääraaka-aine siis on skeippi eli valkosipulin itusilmujen varret ja nuput. Paha kyllä niitä on saatavissa vain muutaman viikon ajan näin heinäkuussa. Toinen raaka-aine on raparperi. Siis tässä koko resepti:

Skeippichutney

1 kg valkosipulin skeippejä

0,5 kg raparperiä

0,5 l vettä

2,5 dl hillosokeria

0,5 dl etikkaa

2 rkl chilinpaloja (käytimme viime vuonna etikkasäilöttyä Lemon Drop -chiliä)

2 tl inkivääriä

2 tl suolaa

Pilko skeipit ja laita ne kiehumaan. Keitä parikymmentä minuuttia, ota kattila liedeltä ja soseuta seos sauvasekoittimella. Lisää raparperi, keitä pehmeäksi ja soseuta uudelleen. Lisää muut ainekset paitsi etikka. Keitä hetki ja lisää etikka vasta lopuksi. Tarkista maku. 

Lado seos uunissa desinfioituihin purkkeihin ja kierrä päälle vedessä keitetty kansi. Chutney on valmista syötäväksi heti, mutta maku tasoittuu vielä seistessään. 

Hygienisesti valmistettu tuote säilyy avaamattomana pitkään. Kerran avasimme 14 vuotta kellarissa olleen omenachutneyn ja se oli yhä käyttökelpoista, tosin maku ei enää ollut yhtä hyvä kuin valmistusvuonna. 

Vasemmalla skeippejä, oikealla tämän kesän ensimmäiset valkosipulinostot. 

Hygieeninen valmistusprosessi on erityisen tärkeää, mikäli säilykettä tehdään suuria määriä. Omaan käyttöön, pikaisesti syötäväksi tarkoitettujen määrien kanssa ei tarvitse olla yhtä tarkka. 

Varsinainen valkosipulisato saa vielä kasvaa maassa, mutta nostimme jo pienen kokeilumäärän. 

Avoimet maatilat -päivä houkutti toistasataa kävijää

 

Osallistuimme toista kertaa Avoimet maatilat -päivään. Muita tilapäiviähän meillä on ollut jo useina vuosina. Viime kesänäkin juuri Avoimet maatilat heinäkuussa oli vilkkain tilapäivämme, ja vilkasta oli nytkin! 

Päivä oli hieno. Paljon iloisia ja tyytyväisiä asiakkaita kävi eri puolilta Etelä-Suomea: Helsingistä, Hyvinkäältä, Hämeenlinnasta, Karkkilasta, Vihdistä, Vantaalta, Veikkolasta, Nurmijärveltä, Hausjärveltä ja aika moni täältä Lopeltakin. Ja ainakin yksi pariskunta Italiasta! Vieraskirjana oli vanhan tapettirullan pätkä kasvihuonemuovin päällä, mutta kaikki eivät tietenkään huomanneet laittaa nimeään, niin käy yleensä aina. Seitsemisenkymmentä nimeä kertyi listaan, mutta parkkiohjaajan laskujen mukaan kävijöitä oli noin 140. Ihmeen moni oli tullut nimenomaan Solstrandiin eikä ollut kiertänyt muita tiloja. Ohjasimme heitä toki eteenpäin muille tiloille silloin kun asia vain tuli puheeksi. 

Italian lisäksi yksi kaukaisimmista kävijöistä oli Anna Kokkolasta, mutta ei hän ihan pelkästään meidän luoksemme ollut Pohjanmaalta Lopelle matkustanut. 

Aamulla elävästä musiikista vastasivat pihapiirin linnut, mutta yhden aikaan aloitti yhtye Warren Woima, jossa soittavat ja laulavat Olli, Joppe ja Lassi. Kotimaista hyvänmielenhumppaa soitteleva Warre sopii tänne maalaismiljööseen. Iloksemme myös Juha Aho liittyi joukkoon huuliharppuineen. Se toi mainion lisän soittoon. 

Yleisö kuunteli ja eläytyi musiikkiin, jotkut yltyivät peräti tanssimaan, kuten nämä hämeenlinnalaiset.

Varsinaisella ravintola-alueella oli viisi pöytää, mutta käytettävissä oli myös veranta. 

Sää oli upea, kunnes kolmen kieppeillä alkoi sataa. Silloin ei tietenkään ihmisiä enää tullut, eli ilman sadetta kävijöitä olisi voinut olla enemmänkin. Mutta olimme tyytyväisiä: sekä valmistelujen ajan edellisenä iltana että koko aamun ja keskipäivän sää oli mitä mainioin. 

Keittoja oli neljänlaisia. Ensimmäisenä loppui lohikeitto, sitten sienikeitto ja riistakeitto. Olin etukäteen ajatellut, että nimenomaan kukkokeitto olisi erityisen suosittua, sillä harvoin saa syödäkseen kukkoa, joka on syntynyt ja elänyt ja kuollut samalla tilalla. Ehkä sana kukko tuntuu nykyihmiselle liian vieraalta - nykyisinhän syödään vain broileria. Sitä taas meillä ei syödä. Muhiessaan liedellä ohraa sisältävä kukkokeitto tosin paksuuntui niin, että se oli lopulta lähinnä ohrattoa (vrt. risotto). Keittojen lisäksi tarjolla oli sieni-, skeippi- ja raparperipiirakoita. 

Kuva: Laila Salonius

Heinäkuussa oman tilan viljelysatoa ei vielä ole myynnissä juurikaan. Myyntipöydällä oli valkosipulinskeippejä, kuivasieniä sekä säilykkeitä voikukista ja kerkistä. Muutama harvinaisempikin purkki oli esillä - Liekkiötä ja syreeninkukkasiirappia. Säilykkeet olivat suosittuja, vain muutama kerkkäpurkki jäi jäljelle. 

Aika ajoin oli pöydissä melko täyttä, joten jotkut valitsivat ruokailupaikaksi verannan tai portaikon.

Vain Anna löysi tiensä yläpihan kiviterassille, josta on hienot näkymät Näkyvälle.     

Valkosipulinskeipit olivat monelle uusi tuttavuus. Niitä onkin saatavilla vain muutaman viikon ajan vuosittain, joten ei ihme, että niiden käyttöä sai selostaa monille. 

        

Skeippiniput hupenivat äkkiä, joten ystävämme Minna lähti avuliaana poimimaan lisää. 

***

Tilapäivän järjestämisessä on aikamoinen urakka. Ennen päivää ihmettelen aina, miksi olemme tähän ryhtyneet, mutta päivät ovat olleet niin mukavia, että vaivannäkö unohtuu. 

Suunnittelu alkaa jo kuukausia ennen, valmistelut kauppahankintoineen viimeistään tapahtumaviikolla. Tällä kertaa ostimme myös kaksi telttaa, aiemmin olemme lainanneet niitä. 

Järjestelyistä ei tulisi mitään ilman siskoani Heidiä ja ystäväämme Kaarinaa, jotka tulevat Helsingistä asti auttamaan. Kolmas tärkeä apu on naapurimme Tuula, joka nytkin huolehti parkkiohjauksesta. 

Heidi ja Kaarina tulivat perjantaiaamuna ja ahkeroivat lähes puoliyöhön. Lassi paistoi koko päivän piirakoita, me kuorimme ja pilkoimme illan sen jälkeen, kun ravintolapöydät oli kannettu ja matot aseteltu, ruokalistat kirjoitettu. Käytännön järjestelyihin kuluu aina useita tunteja, vaikka meitä on monta. Tarvitaan kylttejä, telineitä, teltanpystytystä ynnä muuta ynnä muuta. Aamulla herättiin kuudelta keittopuuhiin. 

Pahin unohdus tällä kertaa oli käsienpesuveden puuttuminen ulkohuussista. Voi rähmä! Käsidesipurkkeja sentään oli, ja toivottavasti ihmiset hoksasivat käydä pesemässä kätensä rannassa.

Lauantai-iltana nostimme matot takaisin orsille kuivumaan ja odottamaan seuraavaa tilapäivää. Teltat, pöydät ja tuolit kokosimme myös katokseen, sillä Poikkea meille! -päivä on jo elokuun alussa. Vain astiat säilytetään tämäkin väli alatalossa. Meillähän ei käytetä kertakäyttöastioita, niin helppoa kuin se olisikin. 

Poikkea meille! -päivä on siis sunnuntaina 7.8. Toimimme silloin samaan tapaan: tarjolla on tilamyyntiä ja ravintola ulkona puutarhassa. Toivottavasti saamme myös elävää musiikkia silloinkin, mutta varma en vielä ole. Kolmas tilapäivä on sitten Lähiruokapäivä lauantaina 10.9. Elo- ja syyskuussa oman tilan tuotteita on sitten jo eri tavalla tarjolla.

 Tule mukaan! 

Tee itse kuusenkerkkähilloa – se on ihan helppoa

Tänä vuonna et enää ehdi tehdä kuusenkerkkähilloa, ne päivät menivät jo kesäkuun alussa. 

Mutta tässä ohjeet ensi vuodelle:

1.       Hanki metsä, josta voit ottaa kerkät. Muutamakin puu riittää, mutta muiden puista ei saa poimia kerkkiä kuin luvan kanssa.

2.       Hanki agar-agaria. Jos sitä löytää kaupoista, se on yleensä pienenpienissä purkeissa. Jos teet hilloa tai marmeladia enemmän, tilaa agar-agar netitse. Ainakin Saksasta saa tilattua luomulaatuista agar-agaria puolen kilon pakkauksissa.

3.       Odota oikeaa hetkeä kerkkien poiminnalle; sopivaa keruuaikaa on maksimissaan muutama viikko kevätkesällä.

4.       Hanki sopivankokoisia purkkeja. Kierrätyspurkit kelpaavat omaan käyttöön, myyntipurkit pitää hankkia netistä tai matkustaa jonnekin, jossa niitä myydään suurissa määrin. Kaupoissa purkkien hinnat ovat huimia, suurissa erissä voi päästä puolen euron – euron hintaluokkaan kappaletta kohden. Muista ostaa myös kannet! Kannattaa myös huomata, että sadan purkin laatikko painaa aika tavalla – jo pelkästään postista autoon kantaminen voi vaatia apuvoimia.

5.       Varaa kerkkien keräämiseen riittävästi aikaa ja voimia, se ei ole kovin nopeaa.

6.       Huuhtele kerkät ja puhdista turhat, mukana tulleet asiat. Yritä saada kätesi puhtaiksi pihkasta.

7.       Voit jättää kerkät veteen likoamaan muutamaksi tunniksi tai yön yli.

8.       Laita kerkät kiehumaan isoon kattilaan runsaaseen veteen.

9.       Pese purkit ja kannet. Myös uudet purkit ja kannet pitää huuhdella, käytetyt tietysti pestä kunnolla.

10.   Lado purkit uuniin ja kannet kattilaan veteen kiehumaan. Hygienia on tärkeää.

11.   Kun kerkät kiehuvat, lisää sokeri. Keitä, kunnes kerkät ovat pehmeitä.

12.   Ota kattila liedeltä ja soseuta tai pienennä kerkät tehosekoittimella. Pese tehosekoitin, kerkkä tahrii.

13.   Laita kattila takaisin liedelle ja jatka keittämistä.

14.   Lisää sitruunahappo.

15.   Sekoita agar-agar veteen ja lisää seos tasaisesti kerkkähilloon.

16.   Sammuta liesi.

17.   Sammuta uuni ja nosta purkit varovasti pöydälle. Liian kuumat purkit kylmällä pöydällä hajoavat. Hävikki tulee kalliiksi.

18.   Asettele purkit lieden viereen tasolle täytettäviksi. Käytä ottimia, sillä kuumiin purkkeihin ei voi koskea käsin. Varo, ettei purkkiin mene epähygieenisyyksiä esimerkiksi patalapuista.

19.   Täytä purkit kerkkähillolla vaikkapa lusikalla. Suppiloa ei oikein voi käyttää, sillä hillo on paksua.

20.   Sekoita kerkkähilloa kattilassa aina välillä.

21.   Kunkin purkin täytyttyä ota kiehuvasta vedestä ottimella kansi, aseta se purkin päälle ja kierrä  hieman kiinni. Et saa sitä kierrettyä heti kunnolla, sillä kansi on tulikuuma.

22.   Kun kannet ovat hieman jäähtyneet, kierrä kannet tiiviisti kiinni.

23.   Siirrä purkit vesialtaaseen, sillä et ole onnistunut täyttämään niitä ilman, että ulkoreunat olisivat tahriintuneet.

24.   Pese purkit. Nosta ne vedestä ja kuivaa ne, jotta ne eivät jää tahmeiksi.

25.   Pese kattila, jossa keitit hillon.

26.   Laita purkkeihin etiketit. Jos aiot myydä purkkeja, selvitä, mitä kaikkea etiketissä täytyy lukea. Suunnittele etiketit, hanki niitä varten tarrapohjat, printtaa etiketit. Leikkaa ne, ellet ole onnistunut tekemään juuri oikeankokoisia etikettejä oikeanlaisiin tarrapohjiin. Liimaa etiketit purkkeihin.

27.   Jos teit hillot vain itsellesi, säästyt etikettiurakalta ja voit tehdä etiketit käsin millaisiin pohjiin hyvänsä.

Takana kuusenkerkkämarmeladia, edessä syreeninkukkasiirappia.

28.   Jos teit hillot myyntiin, mieti, millä hinnalla raaskisit niistä luopua. Materiaalihan oli melkein ilmaista, joten olisiko vaikka kaksi euroa purkilta sopiva?

No, tämä oli taas tätä minun huumoriani. Kuusenkerkkähillon teko voi olla ihan hauskaa. Mutta nopeaa ja vaivatonta se ei ole, eikä ihan ilmaistakaan. (Purkki ja kansi vajaan euron, agar-agar, mahdollinen sitruunahappo, sokeri, sähkö tai kaasu, vesi, pesuaineet astioiden pesuun, tarrapohjat, printtaus.)

Männynkerkkähillon teko on periaatteessa samanlaista kuin kuusenkerkän. Erona on se, että männynkerkkiä voi poimia vain pienistä, nuorista männyistä (mikä sitten tietysti haittaa kasvua), ja se, että männynkerkkien pihka ei sitten irtoakaan yhtä helposti käsistä tai astioista. 

Ylhäällä ensimmäisessä kuvassa on keväisiä kuusenoksia, joissa kerkät ovat vielä aivan pienenpieniä. Ihan niin pieniä ei vielä kannata poimia. 

Syrjän talkootunnelmia heinäkuussa

Heinäkuun talkooputki alkoi Runon ja suven päivänä hienosti. Paikalle tuli ahkeraa väkeä, joka sai paljon aikaan. 

Pääkohteena olivat keittiön ikkunat, ne tielle päin näkyvät. Susanna ja Marja ovat molemmat ikkunaentisöintitöissä jo kokeneita ja osaavia, joten työ sujui ripeästi. Sitää paitsi yhdessä on hauska tehdä! 

Syrjän keittiö on tällä hetkellä kaaoksen kourissa, onneksi kahvinkeitto sentään onnistuu. 

Illan tilaisuus järjestettiin salin puolella. Sali onkin saatu jo hienoon kuntoon, kiitos talkoolaisten ja eritoten Erjan ja Timon.

Oli ilo saada mukaan uusiakin talkoolaisia, kuten Lindforsin Hanskin. 

Erja kantoi uupumatta juoma- ja pesuvesiä Syrjän hienolta kaivolta. 

Meeri Lindfors ja Pirjo Honkavaara puhdistivat ja kunnostivat Syrjän ullakolta löytyneitä pieniä kenkärahjoja. Niitä myydään Syrjän remonttityön rahoittamiseksi. 

Remontti jatkuu vielä torstaina ja perjantaina - ja toki vielä pitkään sen jälkeenkin! Kaikki, mitä suinkin voi talkootyönä tehdä, tehdään talkoilla. Osa töistä kuitenkin vaatii erityistaitoja. 

Runon ja suven illan kuvia näet täältä:

Runon ja suven ilta 2022

ja muita Syrjä-aiheisia postauksia vaikkapa täältä:

https://pilkkeitapilpalasta.blogspot.com/2022/06/sydan-syrjallaan-syrjan-puolesta.html

Loppukesän virallinen ohjelma on alla. Muitakin talkoopäiviä siis on, ja jos tahdot vierailla Syrjässä muina aikoina, voit ottaa yhteyttä puheenjohtajaan eli Erjaan tai sihteeriin eli Pirjoon, tai vaikkapa minuun. 

su 17.7.2022 perinnerakentamisesta. Klo 14 Janne Lintukorpi kertoo.

Ke 3.8.2022, Talkoot ja perinne: talkoot klo 15, klo 18 Maakuntalauluja ja muita muistojen

sopukoista kitaran tai harmonin säestyksellä.

Ke 7.9.2022, Talkoot ja perinne: talkoot klo 15, kulttuuria/perinnettä klo 18 - auki vielä.

Runon ja suven ilta herkisti

Heinäkuun perinne- ja talkooilta Syrjässä järjestettiin itseoikeutetusti Runon ja suven päivänä eli Eino Leinon päivänä. Kolmen tunnin talkoilun jälkeen oli edessä kainuulainen kahvihetki ja tunnelmallinen ilta runojen merkeissä.

Kirjailija Aino Kallas (1878-1956) on varmasti istunut myös tämän ikkunan ääressä viettäessään Syrjässä lapsuuden ja nuoruuden kesiään. 

Lopen Syrjä-seura vaalii erityisesti kirjailija Aino Kallaksen muistoa, mutta Ainon myötä erityisessä asemassa on myös Eino Leino, jonka kanssa Ainolla oli rakkaussuhde. 

Meeri Lindfors kattoi pöydän Syrjän ruusukupeilla. Pöydän antimet valmisti ja toi Pirjo Juhela. 

Aino Kallaksen kesät Syrjässä olivat monen mielessä tänäkin iltana. "Veli Kaarle Krohn ja sisaret Helmi ja Aune Krohn harrastivat kirjoittamista. Myös äitinsä sisaren miehen, yliopiston saksankielen lehtorin B.F.Godenhjelmin, Aino Kallas mainitsi myöhemmin yhdeksi kirjalliseksi opettajakseen muistellessaan etelähämäläisessä kesäkodissa Lopen Syrjässä vietettyjä kesäiltoja, jolloin Godenhjelm luki lapsille ääneen maailmankirjallisuutta ja kotimaisia teoksia." (lainaus Wikipediasta)                                

Erja Noroviita oli tuonut esille runsaasti runokirjoja selailtavaksi. 

Syrjä-seuran uutterat puuhanaiset, puheenjohtaja Erja Noroviita ja sihteeri Pirjo Juhela. 

Marita Kiesilä soitti ja lauloi kauniisti Eino Leinon runoja. 

Osa illan vieraista jäi paikalle talkoista, osa tuli erikseen nauttimaan illan kahvi- ja runohetkestä. Kaikki olivat varmasti tyytyväisiä, sillä ilta oli täynnä yhteyden tunnetta, herkistäviä tekstejä, koskettavia muistoja ja kauneutta sekä sielulle että silmille. 

Timo Heinonen luki presidentin puolisolta, Jenni Haukiolta saamastaan kirjasta Claes Anderssonin vaikuttavan runon Vuoden viimeinen kesä. 

Pirjo Juhelan kainuulaiset herkut saivat ansaittua kiitosta. Tarjolla oli kahvin kera kampanisuja ja kiisseliä, ohrateoksia, leipäjuustoa ja lakkahilloa sekä herukkajuomaa. 

Vieraiden mentyä jäimme vielä "omalla väellä" nauttimaan illan rauhasta.