Lähiruokapäivän rääppiäiset

Tänä vuonna keksimme tehdä Lähiruokapäivästä kaksipäiväisen. Ruokaa nimittäin jää aina yli, ja se on ihan mahdottoman surullista. Viimeksi yritimme kutsua ystäviä syömään sunnuntaina ja heitä tulikin, mutta silti ruokaa oli liikaa ja sitä meni haaskuuseen. 

Sunnuntaiaamu valkeni ihanan aurinkoisena sekin. Sää siis suosi molempia päiviä, ihan mahtavaa!

Jätimme ulos kaksi ruokailupöytää ja lisäksi siellä oli vakiopaikkamme "Sillankorva" ja yläterassi, joissa myös olisi voinut ruokailla tai kahvitella. Mutta kaikki kävijät istuivat verannalle, ja sehän oli tietysti meille helpompaa. 

Vieraita kävi puolenpäivän aikaan ihan mukavasti. Osa tuli ostoksille, osa syömäänkin. Viimeiset tunnit sain kuitenkin odotella väkeä ihan yksikseni. Mikähän siinä on? Ei se toki haitannut, odottelin neljään ja sitten aloimme kuljetella kalusteita alataloon. 

Onneksi meillä on nykyisin mönkijä ja peräkärry. 

Ennen jouduimme kantamaan kaikki kalusteet yksitellen hartiavoimin. 

Maa-artisokat jäivät pieniksi tänä vuonna. 

Enkä osannut niitä myydäkään, ei tainnut oikein kukaan huomata niiden olemassaoloa. 

Onneksi Mikko haki ne seuraavana päivänä: Mikko ymmärtää hyvän päälle. 

Myyntipöydän perustin etuportaiden tasanteelle. 

Ehkä jatkossakin kannattaa tilapäivät järjestää kaksipäiväisinä. Ehkä siinä vähän säästää työtä. 

Pöytäliinoistamme osa on Marskin Majan vanhoja pöytäliinoja. 

En tiedä, osaavatko ihmiset arvostaa valkoisia liinojamme pihapöydissä, mutta itse tahdon käyttää niitä, vaikka niiden pesussa ja silityksessä onkin iso työ. 

Tässä liina näyttää vähän ryppyiseltä, vai näyttääkö? Se on ollut tuossa yli yön, kuva on otettu aamulla. 

Tässä linkki varsinaisesta päivästä kertovaan päivitykseen: 

Lähiruokapäivä 2022

Linkki lehtikirjoitukseeni lähiruoasta: 

https://pilkkeitapilpalasta.blogspot.com/2022/09/lahiruoka-kasvattaa-suosiotaan.html

Lähiruokapäivä lauantaina

Lähiruokapäivää vietettiin lauantaina 10.9.2022. Olemme osallistuneet päivään jo usean vuoden ajan. Niin nytkin. 

Meillä on Lähiruokapäivänä tilamyyntiä ja pop up -ravintola. Tarjolla on erilaisia keittoja ja piirakoita. 

Suolaisina piirakoina oli tällä kertaa porkkana-sipuli-tomaattipiirakkaa sekä suppilovahveropiirakkaa. Makeina oli erilaisia marjapiirakoita. Oli myös vegaanisia ja gluteenittomia ja laktoosittomia, vaikkei niitä  yleensä kukaan kysykään. 

Ravintolapöydät ovat ulkosalla. Yksi on myös verannalla. Tänä vuonna hankimme kaksi telttakatostakin ihan tätä varten. Hankin myös monenlaista muuta, mikä nyt vähän harmittaa. On nimittäin aika työ säilytellä kaikkea koko vuoden ajan parin kerran tarpeen vuoksi. On monta valkoista pöytäliinaa, erilaisia lautasia, lusikoita, kuppeja, mukeja, laseja, kannuja, sokerikkoja ynnä muuta. 

Meillähän ei kertakäyttöastioita käytetä. Siitä en tingi, mutta silti vähän tuo tavaroiden säilöminen tympäisee. Ai niin, ostimme myös kaksi isoa, kallista kahvitermosta. Olisivat saanut jäädä ostamatta. Muut hankinnat sentään olivat halpoja kirppislöytöjä, mutta termarit olivat ihan uusia. Ne vain eivät ole kovin toimivia, mikä hämmästyttää suuresti. Mutta ei auta harmitella, hankittu mikä hankittu.

Tämä ei suinkaan ollut ainut tilapäivämme tänä vuonna, vaan osallistuimme myös Avoimet maatilat -päivään heinäkuussa ja Poikkea meille! -päivään elokuussa. Ehdottomasti paras oli Avoimet maatilat, silloin kävijöitä oli paljon. 

Päivien järjestäminen sujuu jo monella tapaa rutiinilla. On etu, että päiviä on useita: tänä kesänä jätimme pöydät, penkit, tuolit ja matot autokatokseen odottamaan seuraavaa tapahtumaa. Se säästi työtä ja vaivaa. 

Päivien järjestämisessä on oikeasti todella paljon työtä. Jos laskisi tuntipalkan, se jäisi minimaaliseksi. Mutta rutiini helpottaa. Tällä kertaa muistin ajoissa liinojen silityksen, kukkakimppujen teon, käsienpesupaikat ja monta muuta asiaa. Mutta lopussa tulee silti aina kiire. Muun muassa myyntipöydän asetteluun en oikein koskaan ehdi paneutua kunnolla. Tällä kertaa muistin maa-artisokat, mutta eihän niistä kukaan tiennyt, kun en ollut tehnyt niille mainoskylttiä. 

Warren Woima -yhtye esiintyi taas puoliltapäivin. Ihanaa, kun miehet huolehtivat kokonaan musiikkipuolesta niin luotettavasti. 

Iltapäivän puolella yksi perhe kyseli, milloin soitto alkaa. No, soitto oli jo päättynyt. Pikku tytön iloksi miehet kuitenkin pistivät pystyyn uuden, akustisen konsertin. Pieni fani äitinsä ja isoäitinsä kanssa sai kuullakseen Hämä-hämä-häkkiä, Muumilaaksoa ja muita lemppareitaan. (Sain luvan julkaista kuvan, kunhan kasvot eivät näy.)

Meidän Lassi ja Warren Woiman keulahahmo Olli Karikorpi kiinnittivät Lähiruokapäivä-pinssit hattuihinsa iltapäivällä, kun kukaan ei enää ollut näkemässä. 

Sunnuntaina pidimme rääppiäiset, eli lähiruokapäivä jatkui. Tässä linkki: 

Lähiruokasunnuntai

Ja tässä vielä linkki kirjoitukseeni, jonka aiheena on lähiruoka ylipäänsä:

Lähiruoka kasvattaa suosiotaan

Kokeilussa maissin viljely

En ole suorastaan puhunut tästä Lassin kanssa, vaikka Lassihan meillä se varsinainen puutarhuri on. Mutta oma käsitykseni on, että maissin viljely voisi jäädä meillä sikseen. 

Ensimmäisen kerran kasvatimme maissia toistakymmentä vuotta sitten. Silloin onnistuminen oli hyvinkin vähäistä, kyseessä oli jokin isokasvuinen, keltainen lajike. Satoa ei tullut juuri ollenkaan.

Nyt Lassi oli valinnut matalakasvuisen, tummajyväisen lajikkeen. Siemenet kylvettiin sisällä  varhain keväällä. Ne saivat kasvaa esikasvatuksessa lämpöalustalla lämpölampun alla ja kesän alussa ne sitten istutettiin yksitellen kasvimaalle. 

Kesä niitä tietysti kasteltiin, välillä lähes päivittäin, ja joskus ehkä vähän kitkettiinkin. Elokuussa tähkät alkoivat olla jo aika paisuneita ja niiden vaaleat "hiukset" värjäytyivät tummiksi. Saatoimme maistaakin jo ja hyvää oli. Herkullinen mehu lensi suupielistä, kun tähkää puraisi. 

Syyskuussa sitten tulivat yöpakkaset. Pimeässä poimimme käsikopelolla tähkiä turvaan - olimme olleet jossakin reissussa ja huomasimme uhkaavan pakkasen liian myöhään. 

Osa tähkistä oli vielä raakoja. Kypsiä, tummia maisseja oli puolikas pieni korillinen eli ehkä parikymmentä. 

Olemme raaskineet itse syödä muutaman ja panneet osan myyntiin. Eihän niitä juuri kukaan tahdo ostaa. Ne ovat tummia ja epämääräisen näköisiä. Ihmiset myös luulevat, että maissi pitää kypsentää grillissä. Ei tarvitse. 

Äsken söin yhden noista vielä jäljellä olevista. Ei se enää ollut makea, mehukas ja herkullinen. Se oli kuivunut. 

Eli jos Lassi minulta kysyy, niin ei kannata maissia kasvattaa ensi vuonna. 

Mitä tehdä tyrnille?

Saimme käydä poimimassa tyrniä ystävämme puutarhassa. Poimiminen oli yllättävän mukavaa. Olin luullut tyrnien olevan kovin piikkisiä ja poimimisen tuskallista, mutta eihän se ollutkaan. 

Melko lyhyessä ajassa keräsimme ison määrän kauniin keltaista ja terveellistä tyrniä. 

Sitten vain ihmettelemään, mitä niillä tehtäisiin. Tyrnin makuhan on varsin omanlaisensa, harva niitä ilokseen syö. Terveellisiä ne kuitenkin ovat, joten syödä niitä kannattaa. 

Pienen määrän laitoin heti pakastimeen. Sehän on helppoa, mutta en oikein haluaisi tyytyä vain pakastamiseen, joka kuluttaa sähköä koko ajan. Tietysti, jos pakastimessa on väljää, se kannattaa täyttää, mutta meidän pakastimemme on täynnä jo valmiiksi. 

Toinen heti mieleen tuleva käyttö oli tietysti hillo tai hyytelö. 

Emme kuitenkaan juurikaan käytä makeita hilloja. 

Viime vuonna teimme pihlajanmarjoista Pohjolan kapriksia. 

Keksin, että voisimme kokeilla samaa tyrnillä. 

Kiehautimme tyrnit suolavedessä ja jätimme ne likoamaan siihen kahdeksi vuorokaudeksi. Pihlajanmarjat ryöppäsimme eri vedessä, mutta nämä tuntuivat hajoavan, joten välttelimme ylimääräisiä vaiheita. Purkit täytettiin marjoilla ja sitten liemellä, johon tuli 2 osaa etikkaa, 1 osa vettä ja hiukan sokeria. Keitinliemi, jossa tyrnit olivat lionneet, säästettiin Lassin aamiaispuuroon.  

Toinen ideani oli tehdä tyrnistä chutneya. Chutneyt meillä tulee syötyä: niihinhän laitetaan valkosipulia, chiliä ja ja sipulia ja ne ovat hyviä ruokien lisukkeita. 

Yllätys oli, millainen siemen tyrnillä on. En ole koskaan tiennyt, että ne ovat isoja ja mustia. Itseäni ei yhtään haittaa, että chutneyn seassa on siemeniä, pikemminkin ne tekevät hillokkeesta kiinnostavan ja kauniin näköistä. Arvaan kuitenkin, että moni tahtoo siivilöidä siemenet pois. Samalla vain siivilöi ison osan terveellisistä ainesosista. 

No, chutneymme ei ihan onnistunut niin kuin olimme ajatelleet. Laitoimme nimittäin sekaan vettä, emmekä tienneet, että tyrni itsessään sisältää paljon enemmän vettä kuin esimerkiksi omena. Seoksesta tuli lirua. Lisäsimme agar agaria, kun huomasimme asian, mutta se ei auttanut. Seos on edelleen löysää. 

Nyt meillä on litrakaupalla tyrnikeittoa, jota voi syödä vaikka lusikallisen päivässä ihan terveyssyistä. Toisaalta Lassin aamiaispuuroon se sopii myös hyvin. 

Tässä ohje meidän tyrnichutneyyn; emme siis ole kokeilleet tehdä tätä ilman vettä. Tästä tulee joko keittoa tai hilloketta. Maku on kuitenkin ihan hyvä - ainakin meille sopivampi kuin tyrni sellaisenaan tai makeana hillona. 

Tyrnichutney

1,5 kg tyrniä

0,5 kg omenaa

0,5 kg raparperia

2 sipulia

kahden kokonaisen valkosipulin kynnet

6 keltaista Lemon Drop -chiliä

3 tl suolaa

4 dl sokeria

1 dl etikkaa

(agar agaria hyytelöimiseen)

Mikä tahansa chili käy tietysti, ja sitä voi laittaa ihan maun mukaan enemmän tai vähemmän.

Keitä omenia sipulien ja mausteiden kanssa kunnes ne pehmenevät. Lisää raparperi ja lopuksi tyrni. Soseuta sauvasekoittimella. Lisää agar agar (jos tahdot käyttää sitä) ja keitä lisää. 

Purkita kuumana desinfioituihin lasipurkkeihin, sulje tiiviisti kannella. Seos jähmettyy jäähtyessään, jos siinä on hyytelöimisainetta. 

Nauti ruuan lisukkeena, keittona tai pieninä terveysshotteina. 

Pohjolan kapriksia tyrnimuunnoksena. Tyrni ei pysy koossa kuten pihlajanmarja.
Myös liemi kannattaa ehdottomasti käyttää, sillä iso osa tyrnistä on liennut liemeen.

Mikä on sinun tyrnireseptisi? Kerro ihmeessä! 

Von Hertzen Brothers valitsi suojelutyönsä kohteeksi Lopella sijaitsevan metsän

Von Hertzen Brothers on eturivin suomalaisyhtye, joka on puhunut luontokadosta ja ilmastonmuutoksesta muun muassa viimeisimmällä levyllään Red Alert in the Blue Forest. Nyt Blue Forest –niminen suojelumetsä syntyy Lopelle, vanhaan ja arvokkaaseen luontokohteeseen, jonka Vantaan kaupunki myy Luonnonperintösäätiölle.

Kohteen yhtyeen jäsenet Kie, Mikko ja Jonne von Hertzen valitsivat nimenomaan luontoarvojen vuoksi. Pieni sivujuonne oli se, että Loppi oli Jonne von Hertzenille hyvinkin tuttu ennestään vapaa-ajankohteena.

-        -  Emme ole asiantuntijoita, mutta Lopen alue vakuutti luonnollaan heti ensi käynnillä. Nyt olemme käyneet kohteessa jo monesti ja äänittäneet siellä kolme kappalettakin akustisesti, Kie von Hertzen kertoo.

Alueen hankinta Luonnonperintösäätiölle käynnistyi jo varhain viime keväänä. Koska myyjänä oli Vantaan kaupunki, asian piti mennä valtuustokäsittelyyn. Toukokuulle tarkoitettu käsittely vielä siirtyi loppukesään asioiden paljouden vuoksi.

-         - Kesä piti olla asiasta hiljaa, Kie von Hertzen sanoo.

Veljekset kävivät alueella kuitenkin ahkerasti sekä hyönteistutkijan, ornitologin että sammaltutkijan kanssa. Samaan aikaan he jatkoivat Blue Forest –keräyksen jatkoa ja huutokaupan valmistelua. Moni eturivin artisti lähti mukaan ja on nyt lahjoittanut kohteita huutokauppaan, joka käynnistyi eilen, 7.9.

Jo keväällä varoja hankittiin taidehuutokaupalla, jossa myytiin 12 kuvataiteilijan Blue Forest –levyn kappaleiden innoittamina syntyneitä tauluja. Keräys tuotti lähes 30 000 euroa, mutta koska kaupan kokonaisarvo on 340 000 euroa, rahaa tarvitaan vielä lisää.   

Nyt käynnissä olevaan huutokauppaan kohteita ovat lahjoittaneet muiden muassa Anssi Kela, Samuli Edelman, Jenni Vartiainen, Samuli Edelmann, Tuure Kilpeläinen ja Olavi Uusivirta. Myynnissä on esimerkiksi The Rasmuksen Lauri Ylösen Euroviisuissa käyttämät korpin sulat ja Maustetyttöjen ”Ne tulivat isäni maalle” –kappaleen alkuperäinen tekstiversio.

Parhaillaan Kie von Hertzen työstää Lopen Blue Forestissa äänitettyjä akustisia kappaleita.

-          - Ne ovat sellaisia intiimejä unplugged-versioita. Mukana oli minimi kuvausryhmä, kolme kameraa, hän kertoo.

-          - Alueella on hieno potentiaali, monenlaista olemme jutelleet jatkollekin, mutta mitään ei nyt vielä voi uutisoida varmaksi ennen valitusajan umpeutumista, Kie sanoo.

Alue on poikkeuksellisen laaja ja luontoarvoiltaan vakuuttava eteläsuomalaiseksi suojelualueeksi. Hehtaareja on peräti 50 ja alue muodostuu kolmesta eri tilasta: Punelia ja Länsi-Jokela kuuluvat virallisesti Hunsalan kylään ja Jokila Teväntöön. Tilat sijaitsevät Sakara- ja Punelia-järvien rannoilla ja kannaksella, jonka kautta kulkee Jokilan joki.

Vantaan kaupungin myyntipäätös oli yksimielinen. Myyntiä puolsi moni seikka, mutta sitä on myös arvosteltu viherpesuksi: alueen rakennuspaikat oli myyty jo aiemmin, eikä aluetta olisi voitu hyödyntää talousmetsänä sen erityisten luontoarvojen vuoksi. Tärkeintä on kuitenkin, että alue nyt saadaan varmaan suojeluun.

Luonnonperintösäätiön toimintaperiaate on nimenomaan ostaa arvokkaita luontoalueita ja saada ne sitten pysyvään, lakisääteiseen suojeluun. Toiminta perustuu valtaosin lahjoituksiin. Vuonna 1995 perustetulla säätiöllä on nyt suojeltuna lähes 4000 hehtaaria 157 suojelualueella eri puolilla Suomea.

Blue Forestin oston jälkeen Lopella on säätiön suojelumetsiä peräti kolme. Vanhin niistä on 9 hehtaarin laajuinen Harju Nyynäisissä, toinen 7 hehtaarin Yli-Mylly Läyliäisissä.

Kie von Hertzen on Blue Forest –suojelualueesta onnellinen.

-         - On tuntunut merkitykselliseltä saada olla tässä mukana. On hienoa, että taiteen kylkeen on saatu tällainen konkreettinen asia.

-         -Nyt on dramaattiset viimeiset hetket tehdä jotain asioille: luontokato, kuudes sukupuuttoaalto, pallon lämpeneminen… olemme vuosia puhuneet näistä asioista ja Luonnonperintösäätiön toiminta on meillä ollut tiedossa. Ajatus tehdä jotain selkeämpää kuin vain puhua lähti oikeastaan siitä, kun sain kummisedältäni Heikki Willamolta lahjaksi kaksi aaria suojelumetsää, Kie von Hertzen kertoo.

Hänkin on huomannut korona-ajan vaikuttaneen ihmisten tietoisuuteen ja kiinnostukseen luontoa ja lähimatkailua kohtaan.

-         - Jos metsä kerran on jyrätty, sitä ei saa enää takaisin. Jotain siihen kasvaa, mutta puupellossa on murto-osa siitä lajistosta, mitä oikeassa metsässä on.

-         -Tämä on hyvin, hyvin tärkeää. Minulle on iso asia saada nostettua tätä keskusteluun, Kie von Hertzen sanoo.

J     Juttu on julkaistu Lopen lehdessä syyskuussa 2022. Kuvat eivät ole kyseisestä metsästä vaan Yli-Myllyltä, joka on toinen Luonnonperintösäätiön suojelumetsä Lopella.  

Ju

Mikä lensi ikkunaan?

Nyt saa arvata!

Eilisiltana olin aloittelemassa etäyhteyttä yläkerran koneella, kun yhtäkkiä kuului karmaiseva räjähdys. Ikkuna oli rikki. Mitään muuta ei näkynyt kuin iso aukko keskellä ikkunaa. 

Puolisen tuntia myöhemmin mieheni Lassi kävi ulkona ja näki noin kymmenen metrin päässä talosta kivellä haukan. Hänen luullakseen se oli nuolihaukka, ihan varma ei ole. Lintu katseli hetken ja lensi sitten pois. Maassa ei näkynyt mitään, ei siis kuollutta lintua eikä edes höyheniä.

Tässä on nyt eri vaihtoehtoja. 1) Tuo kivellä yhä istuva lintu oli lentänyt ikkunaan, koonnut itseään puoli tuntia ja lensi sitten vahingoittumattomana tiehensä (ilmoihinsa). Mutta isku ikkunaan oli todella kova, olisiko se selviytynyt siitä vahingoittumattomana? 

2) Haukka oli jahdannut toista lintua, joka oli osunut ikkunaan vauhdilla, mutta onnistunut lentämään pois. Mutta miksi haukka oli jäänyt kivelle istumaan?

3) Joku muu lintu oli osunut ikkunaan, haukka oli tullut perässä ja syönyt sen. Mutta mitään jälkiä ei ollut jäänyt - kyllähän syödystä linnusta jää edes höyheniä jäljelle. 

4) Muu selitys. Mikä?

Saa esittää arveluja myös linnun lajista. Istuukohan nuolihaukka kivellä? Melko pieni se oli. Meillä on kanoja pihassa, kiinnostavatkohan ne sitä? Saisiko se kanan kiinni?

Tässä lopuksi vielä parin viikon takaisia kuvia. Tämä tyyppi löytyi etuportailta. Mitään vammoja ei näkynyt eikä yhtään ikkunaa ollut rikkoutunut tuolloin.

Värikuvia metsästä

Värikuvia metsästä. Tämän osuvampaa nimeä blogipäivitykselle tuskin voisi antaa.

Syksyisen metsän värit huutavat upeuttaan ja houkuttavat kuvaamaan.

Upeita ovat myös puutarhan värit, mutta niitä kokoan myöhempään päivitykseen. 

Ensin on metsän vuoro.

Tunnistatko kuvien kasveja? 

Kasvivanhusten kuten kasvivauvojenkin tunnistamisessa on oma hauska haasteensa. 

Kirjoita siis kommentteihin, mitkä kaikki tunnistit! 

(Kommentointi nimellä edellyttää jonkinlaista kirjautumista, mutta se on pikku juttu eikä sido mihinkään.)

Entä mikä kuvista on suosikkisi?

Olisi hauska kuulla!

Värit: seitsemäs syyskuuta Syrjässä

Kirjoittajaryhmämme syksyn ensimmäinen tuntitehtävä oli kirjoittaa väreistä. Mielessä ja muistoissa oli tuoreena edellinen ilta Järventaustan Syrjässä, Aino Kallaksen maisemissa, jossa syksy loisti kauneimmissa väreissään. Kirjoitin siis siitä. 

Syrjän tupa on lämpimän ruskea hirsineen, puulattioineen ja katonrajaa kiertävine lautoineen. Vanha pönttöuuni on kauniin ruskeankeltainen. Tullessamme oli Meeri jo ehtinyt koristaa kahvipöydän Syrjän ihanilla ruusukupeilla: kahvikupeilla, joissa on erilaisia ruusunkuvia. Kuppien alla oli valkea liina, joka teki oikeutta seinän upealle, värikkäälle ryijylle. Ryijy on todennäköisesti kasvivärein värjätty ja vanha, siinäkin on erisävyistä ruskeaa ja punaista ja upeat kukat.

Toisella seinällä on toinen ryijy, jossa on vuosiluvut 1935 ja 1834. Se täyttää siis todennäköisesti 12 vuoden kuluttua 100 vuotta. Siinäkin on vaaleampaa ja tummempaa punaista, punaruskeaa, kellertävää ja tummanruskeaa.

Meerin asu oli ihastuttavan syksyinen punaruskea sekin. 

Erja puolestaan oli pukeutunut puna-viher-kelta-ruudulliseen, pitkään hameeseen ja ihanaan harmaakuvioiseen villapaitaan, jonka reunassa juoksee kauriiden jono. 

Kädessään Erja piti pientä, punaruskeaa kettua, sorminukkea, joka liittyi illan aluksi laulamaamme lauluun Kirje kuulle. Tuossa Pirkko Arolan laulussa ketunpoika punaturkki etsii ystävää ja onnekseen ystävän myös löytää. 

Lauluamme säesti harmonikalla taidokkaasti Kirsi Jaakkola, joka oli pukeutunut kauniin punaruskeaan villatakkiin ja oranssiin huiviin. Alta pilkotti punainen pusero. Hame muodostui erivärisistä tilkuista; oli puhtaan punaista, tummaa tiilenpunaa, kirjavaa oranssia ja syvää sinipunaa. Jaloissa Kirsillä oli viininpunaiset nahkaiset nauhakengät. Erjan nauhakengät olivat ruskeat. 

Pöydillä oli mitä viehättävimpiä vanhoja liinoja, jotka oli käsin kirjottu erivärisillä kukkakuvioilla, etupäässä punaisella ja oranssilla, joukossa ripaus keltaista ja sinistä kuin korostamassa punasävyjen kauneutta. Valkoiset kynttilät ja niiden puhtaanvalkoiset lautaset olivat saaneet alleen koristeeksi syvän vihreät angervonlehdet Syrjän pihasta. 

Suolaisena tarjottavana oli punaisilla tarjottimilla Lassin tekemää porkkanapiirakkaa, jonka iloisen keltaista pintaa koristivat pirteänpunaiset pienet tomaatit. (Piirakoiden pinnan keltainen väri tuli pihassa ruohoa syöneiden kanojemme munista.) 

Makeat piirakat oli Erja leiponut punaisista marjoista. Oranssinruskean murutaikinakoristelun alta pilkottivat herkullisen punaiset marjat. Päälle saimme keltaista vaniljakastiketta. 

Erja oli ehtinyt poimia myös upean syksyiset, värikkäät kukkakimput. Vihreiden lehtien joukkoon oli tullut jo syksyistä ruskeaa, mutta iloisen keltaisia kukkiakin oli vielä löytynyt. Osa lehdistä oli värjäytynyt punaisiksi, joten koko kimput hehkuivat värien moninaisuutta ja runsautta.

Tyystin toisenlaista iloa loistivat ne syvänkeltaiset ruusut, jotka kirjailijavieraamme Pirkko Arola sai antoisan syvällisen puheenvuoronsa päätteeksi. Kuin illan teemaan kuuluen Pirkon kirjojenkin kansiväritystä hallitsee lämmin ruskea. 

Työväentalomuseolla

Työväentaloilla on ollut tärkeä osuutensa Suomen 1900-luvun elämässä sekä kaupungeissa että maaseudulla. Nykyisin työväenaatteella on varmasti vähän huono kaiku, ja se on tavallaan ymmärrettävää. Toisaalta nyky-Venäjän raakalaismaisuuden ei pitäisi antaa vaikuttaa käsityksiin Suomen historiasta. 

Meillä täällä Pilpalan seudulla on oma työväentalomme, Hunsalan työväentalo. Mutta Riihimäellä on ihan valtakunnallinen työväentalomuseo osoitteessa Hj. Elomaankatu 2. Se on auki sunnuntaisin kello 12-16 syyskuun loppuun asti eli vielä muutaman kerran tänä vuonna. Ryhmille järjestyy tutustumiskäynti muinakin aikoina. 

Työväentalomuseo on melko tuntematon, vaikka se on jo lähes 50 vuotta vanha. Se perustettiin jo vuonna 1969 tallentamaan ja esittelemään työväenliikkeen toimintaa. Museoon kuuluu vanha työväentalo eli itse rakennus sekä sinne kerättyä aineistoa. Omasta mielestäni museo on todella mielenkiintoinen, vaikka pieni onkin.

Puhujana Marika Tudeer.

Riihimäen Taiteiden yö järjestettiin perinteiseen tapaan perjantaina 9.9. Riihimäellä oli monenlaista ohjelmaa eri museoissa ja muissa paikoissa. Minut kutsuttiin Työväentalomuseolle kertomaan kirjoistani. Sattumalta päivä oli myös oma syntymäpäiväni.

Kerroin kirjojeni synnystä ja sisällöistä ja luin katkelman romaanistani Lähteen rannalla elämä: kohdan, jossa Iita-tytöllä oli syntymäpäivä ja hän pääsi ensimmäistä kertaa Hunsalan työväentalon iltamiin. 

Olen ollut kerran aikaisemminkin kertomassa romaanistani samassa paikassa. Nyt kuulijoita oli ehkä muutama enemmän, ja yllätyksekseni muutama oli myös lukenut kirjani. Sain ihastuttavaa palautetta. 

Pentti Auvinen kertoi lukeneensa kirjan jo kolmesti. Hän sanoi, että Lähteen rannalla elämä on yksi hänen lempikirjoistaan ja että siitä löytää jokaisella lukukerralla aina jotain uutta. Eipä kirjoittaja juuri parempaa palautetta voisi saada!

Toinen mieslukija kertoi lukeneensa kirjaa ääneen 4-vuotiaalle lapsenlapselleen, joka pitää siitä kovin. Minähän kirjoitin kirjan nimenomaan ääneenlukukirjaksi ja lapsia ajatellen, mutta käytännössä olen saanut parhaat ja runsaimmat palautteet varttuneilta naisilta, jotka ovat eläytyneet 1920-luvulla eläneen pikku Iita-tytön elämään. 

Tarkoitukseni oli kirjoittaa kirja, joka kertoo nykynuorille elämästä ennen vanhaan: tapakulttuurista, työnteosta, koulunkäynnistä ja muusta arjesta, mutta myös siitä, miten ihmiset ennen ovat olleet pohjimmiltaan samanlaisia kuin me nyt iloinemme, pelkoinemme ja toiveinemme. Halusin kirjalla paitsi tuoda historiaa eläväksi myös synnyttää tunteita ja edistää lasten empatiakykyä.

Tiedän, että kirjaa on luettu kouluissa ja olen aiemminkin kuullut isovanhempien lukevan sitä lapsenlapsilleen. Niin juuri toivoin, mutta totta kai iloitsen myös kaikista aikuisista, jotka ovat sitä lukeneet ihan itse. 

Lokakuussa aion aloittaa jatko-osan kirjoittamisen. Siinä painopiste siirtyy maaseudusta Karkkilan kauppalaan, kun Iita-tyttö pääsee yhteiskouluun. 

Kävin Taiteiden yössä tosi pikaisesti, sillä kotona oli armoton kiire Lähiruokapäivän järjestelyissä. Ehdin sentään hieman kuvailla työväentalomuseota. 

Tällä hetkellä siellä on vielä vuoden kesänäyttely nimeltä Muistojen E-liike. Harmi, etten ehtinyt siihen enempää tutustua. Onhan E-liike minulle helsinkiläistyttönäkin kovin läheinen. 

Osuustoimintalaki tuli Suomessa voimaan vuonna 1901, ja vuonna 1904 osuuskauppoja oli jo 138. Vuonna 1908 kauppoja oli jo 481, niillä myymälöitä 800 ja jäseniä 95 000. Osuustoiminta oli kuitenkin pitkään jakautunut niin sanottuun pellervolaiseen ja edistysmieliseen liikkeeseen eli porvarilliseen ja vasemmistolaiseen "leiriin". 

Osuusliike Ahjo, jolla oli myymälä täällä Pilpalassakin, fuusioitui  myöhemmin E-liikkeeseen monien muun osuusliikkeen kanssa. Silloin syntyi E-osuuskunta Eka. Kymmenisen vuotta myöhemmin eli 1992 E-liike lakkasi olemasta.  

Tästä pöntöstä on varmasti puhuttu monet puheet salin puisilla penkeillä istuvalle työväestölle.

Veijo Päivärinta, Visa Tammi ja Pentti Auvinen. 

Työväentalolla oli aikanaan myös pieni hellahuone talonmiehen asuntona.