Riistasta ruuaksi

On taas se aika vuodesta, kun lihapadat porisevat liedellä. 

Meillähän ei lihaa syödä... Ja syödään kuitenkin, joskus oikein paljonkin. 

Tehotuotantolihaa emme hanki, emmekä muutakaan lihaa osta, broileria varsinkaan. 

Mutta vapaana luonnossa elänyttä riistaa meillä on onneksi vuoden ympäri. 

Käytämme roipelihoja, jotka useimmiten muuten menisivät monttuun. 

Ne ovat siis täysin käyttökelpoista ja hyvää ravintoa, mutta työlästä käsitellä. 

Valkohäntäpeuroja ja metsäkauriita on niin paljon, että niitä todellakin pitää ampua runsaasti. 

Kun siihen päälle tulevat vielä hirvet, on ymmärrettävää, etteivät metsästäjät ehdi ja jaksa raapia kaikkia lihoja luista. Isoimmat ruhonosat leikataan irti ja viedään kotiin. 

Luut jäävät koirille tai tuhotaan päiden ja nahkojen tapaan. 

Varoitus: Ellet tahdo nähdä raakaa lihaa, älä lue pidemmälle. 

Tosiasiassa luissa on kiinni vielä paljonkin lihaa. Sen irrottaminen vain on se ongelma. 

Paitsi ettei se meille ole ongelma. Otamme ne mielellämme vastaan, osa menee koiranruoaksi, parhaat osat itselle. Luille ja rasvoille meilläkään ei ole käyttöä, tosin viime vuonna teimme kynttilöitä.

Lassi on metsästysseuran jäsen, joten yksi kokonainenkin peura (valkohäntäkauris, jolla nimellä sitä  nykyisin ehkä pitäisi kutsua) meille jo tuli. Kävimme sen metsästysmajalla paloittelemassa. 

Peuran ruho on iso, mutta ei mitään verrattuna hirven ruhoon. Niitäkin majalla roikkui käsittelyä odottelemassa. Meidän peuramme paloittelussa kului muutama tunti. Lassi on nopea, minä hidas. 

Paloittelussa käytetään etupäässä sahaa ja isoja veitsiä. Minä irrottelin veitsellä luista lihoja ja jauhoin ne sitten lihamyllyssä. Jauhelihaa tuli noin 10 kiloa. Paistit ja fileet jätettiin tietysti kokonaisiksi. Luut pienittiin kattilaan mahtuviksi. 

Ihme kyllä minua ei yhtään haittaa käsitellä raakaa lihaa, vaikka olen eläinsuojelija. Kuollut eläin ei tunne mitään. En pysty tappamaan eläintä (pari kertaa minun on ollut pakko tappaa kana ja joskus pikkulintu), mutta kun sen on joku muu tehnyt, jäljellä on yleensä vain ruokaa. Kukon kynintäkään ei ollut mitenkään hankalaa tässä aiemmin syksyllä, vaikka kukko oli elänyt meillä monta vuotta.

Olennaista on, millaisen elämän eläin on saanut, ja miten humaanisti ja nopeasti tappaminen on tehty. Hyvän ampujan kohtaama peura kuolee hetkessä ja kärsii todennäköisesti vähemmän kuin muilla tavoilla kuoleva. Esimerkiksi auto-onnettomuus on todennäköisesti sorkkaeläimellekin ikävämpi tapa kuolla kuin metsästys.  

Kotona luut pantiin kiehumaan ja ne saivat kiehua pienellä liekillä kuutisen tuntia. 16 litran kattilan jäähtyminen kestää puolisen vuorokautta, jonka jälkeen rasva on noussut pintaan ja lihat irtoavat luista helposti. 

Tarvitaan neljä astiaa: yhteen tulevat luut, toiseen rasvat, kolmanteen koirille tarkoitetut lihat ja neljänteen ihmisten ruuat. 

Koirien lihat pakastan leipäpusseissa, jotka aina tietysti säästän. Ne lähes riittävät syksyn tarpeisiin. Ihmisille tarkoitettuja lihoja varten ostamme kaupasta pakastuspusseja. Onneksi ne ovat nykyään eko-merkittyjä. En kylläkään tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta ilmeisesti muovin valmistuksessa on jotenkin kiinnitetty huomiota ympäristöystävällisyyteen. Tiedä häntä, mutta muutakaan keinoa ei oikein ole. Harkitsin kyllä uudelleenkäytettävien pakastusrasioiden käyttöä, mutta ne vievät enemmän tilaa pakastimessa. 

Peuran liha on todella rasvaista, joten erottelu on sotkuista puuhaa. Käsien puhdistus jälkikäteen on oma operaationsa. Joskus olen käyttänyt muovihanskoja, mutta niiden riisuminen ja uudelleen pukeminen ei oikeastaan ollut sen helpompaa. 

Olen kirjoittanut aiemmin kynttilöiden teosta ja peuranrasvan käytöstä linnunruokana. Tässä linkit noihin päivityksiin: 

Linnunruokaa peuranrasvasta 

Kynttilät peuranrasvasta

Käy lukemassa, jos aiheet kiinnostavat! 

Marraskuu alkoi

On marraskuun ensimmäinen päivä, mutta puutarhasta löytyy yhä aamiaistarpeita. 

Lassi käy päivittäin hakemassa tuoreita kasviksia ulkoa. 

Paljain jaloin. Hänen mielestään siinä ei ole mitään ihmeellistä. 

Minulla sen sijaan on sekä sukat että villasukat ja talvikengät, kun lähden koirien kanssa kävelylle. 

Tänään lähdin kouluun lukumuoriksi. Se oli hauskaa! Lapset kuuntelivat hienosti ja juttelivat mukavia. Suurin osa heistä kuulemma lukee kirjoja kotonaankin. Mahtavaa!

Minulla oli mukanani neljä kirjaa joista valita. Yllätyksekseni molemmat kolmannet luokat halusivat, että luen omaa kirjaani Lähteen rannalla elämä. He kuuntelivat hyvin keskittyneesti ja olisivat ilmeisesti jaksaneet pidempäänkin. Molemmmissa luokissa jopa kysyttiin, mistä kirjan saisi itselleen, jotta voisi lukea sen kokonaan. Olin luullut kirjani sopivan pari vuotta vanhemmille - mutta onhan päähenkilö Iitakin vasta yhdeksän.

Ekaluokkalaisille en kuitenkaan edes tarjonnut omaa romaanini vaan luin eläintarinoita. Ei toiminut. Jaksaminen teki tiukkaa, vaikka minusta tarinat olivat ihan hauskasti kirjoitettuja. 

Seuraavalla kerralla pitää varmaan ottaa mukaan ihan perinteisiä satuja pienimmille. 

Vaikka enpä tiedä, josko hekin sittenkin kuuntelisivat mielellään elämästä sata vuotta sitten.  

Lokakuun viimeinen päivä (kuvablogi)

Olen ollut tasan kuukauden eläkkeellä. Sen kunniaksi lähden aamulla töihin. 

Sataa. 

Nyt illalla olemme vielä lähdössä joogaan. 

Sillankorvan puutarhakalusteita ei ole vieläkään siivottu pois, vaikka huomenna alkaa marraskuu. 

Koskikara on saapunut. Tästä kuvasta sitä on kuitenkin turha etsiä. 

Valkosipulinistutuspuuhat on vasta aloitettu. Seppälän lantaa tarvittaisiin oikeastaan lisää. Onneksi nuo lantahommat ovat Lassin heiniä, minä saan näin alkuun keskittyä kynsien irrotteluun. Siinäkin kuluu tunti poikineen. Mutta se on ihan hauskaa, voi kuunnella podcasteja samalla. 

Varsinaiseen istutukseen pitää päästä viimeistään ensi viikolla. 

Ruukinkylästä puutalojen kaupungiksi

Tänään julkistettiin Karkkilassa Juhani Silvanin uusi kirja Ruukinkylästä puutalojen kaupungiksi. Kyseessä on Silvanin yhdestoista kirja, viides Karkkilan historiasta kertova. 

Kävin julkistamistilaisuudessa, se oli juhlava ja mielenkiintoinen.

Paikkana oli torin vieressä seisova jyhkeä Pohjanpirtti. Väkeä oli melko paljon, ainakin ottaen huomioon, ettei tilaisuutta ollut juurikaan markkinoitu. Ainakin itselleni tieto tuli sattumalta, ja varmistusta paikasta ja ajasta oli vaikea löytää. 

Silvanin edellisellä kirjalla Fagerkulla - Högforsin ruukkilaisten elämää 1820 - 1960 ei ollut julkkareita ollenkaan, ja silti painos oli myyty loppuun. Julkkareiden puuttumisen syy oli tietysti koronavirus. Nyt kirjasta oli otettu uusi painos ja minäkin sain sen ostettua. 

Vuonna 1937 rakennettu Pohjanpirtti on hieno rakennus. Sen on muuten suunnitellut sama arkkitehti kuin meidän talomme (siis tämän Solstrandin eli Sinerväkosken). Tosin tietoa arkkitehdista en Pohjanpirtin nettisivuilta löydä (kuten en paljon muutakaan tietoa talon historiasta, mikä harmi), mutta jostain sen olen joskus lukenut. Meidän talomme on kyllä valmistunut jo 1929.

Juhani Silvan on syntynyt Karkkilassa ja aloittanut työuransa Karkkilan yhteiskoulussa. Hän kertoi kiinnostavasti lapsuutensa asuinoloista Karkkilassa. Kirjan valmistumisesta ja sisällöstä hän ei kovin paljon kertonut. 

Karkkilan Nyhkälän, Polarin ja Sudetin alueet rakennettiin pääosin viime sotien jälkeen. Osa taloista, ns. ruotsalaistalot ja tanskalaistalot, saatiin lahjoituksena Ruotsista ja Tanskasta. Asuminen 1900-luvun puolivälin tienoissa oli vielä ahdasta suurimmassa osassa Suomea, niin täälläkin. Arkkiatri Arvo Ylppö on kuulemma todennut, että "Suomen lasten psyykkiset ongelmat alkoivat siitä, kun he saivat oman huoneen." 

Silvan muisteli myös joitakin paikkakunnan henkilöitä, tärkeimpänä niistä kätilö Tyyne Salin. "Jos jollekulle merkkihenkilölle pitäisi rakentaa patsas Karkkilaan, se olisi Tyyne Salin. Hän on auttanut suuren ikäluokan tähän kaupunkiin", Silvan totesi. 

1920 valmistui uusi yhteiskoulu (se oli perustettu 1913) kokonaan talkoovoimin. Kun hirret oli kerätty, alkoi oppilaiden keruu talosta taloon. Aluksi luultiin, että työläiset eivät lähettäisi lapsiaan kouluun, mutta se ei pitänyt paikkaansa, vaikka kirjojen, kynien, kumien ja paperien ostaminen oli kallista. Oppilaskunta jakautui melko tasaisesti työläisten, kaupungin porvariston ja lähistön maalaistalojen lasten kesken. Myöhemmin tulivat vielä naapurikuntien lapset, sillä monessakaan kunnassa ei ollut omaa yhteiskoulua. 

Silvanin kirjan oli ollut tarkoitus jatkua pidemmällekin kuin 1960-luvulle, mutta sydänleikkaukseen joutuminen muutti suunnitelmia. Iso osa kirjasta on kuulemma kirjoitettu sairaalassa. Nyt Silvan on kuitenkin sen verran hyvin toipunut, että hän suunnittelee jo uutta kirjaa. Se tulee kuulemma kertomaan 1960- ja 1970-lukujen Karkkilan kulttuurielämästä. 

Julkistamistilaisuudessa oli myös hienoa musiikkitarjontaa. Aluksi soitti Marja-Liisa Hilander flyygeliä, sitten Sisko Poikkipuoli lauloi ja soitti harmonikkaa. En ollut aiemmin häneen tutustunut: mikä taituri! Käsittääkseni ainakin toinen kappaleista oli hänen oma sävellyksensä. Kuulemma Helsingin Sanomien haastattelussa vastikään kerrottiin, että Andy McCoylta oli pyydetty Karkkila-aiheista laulua, johon hän oli vastannut: "Poikkipuolen Sisko on tehnyt sen jo."

Puheiden jälkeen Kallion ilmaisutaidon lukion oppilaista koostunut bändi soitti vanhoja ikivihreitä kappaleita. Kahvitarjoilutkin olivat mainiot. Kannatti ajaa paikalle Pilpalasta asti.

Helsinkiin!

Tulipa käytyä Helsingissä, pitkästä, pitkästä aikaa. 

Paljon en vanhasta kotikaupungistani nähnyt, mutta seikkailu se oli. 

Olin siis menossa Kirjamessuille, Luonnonperintösäätiön ständille. Toki myös kirjamessut sinänsä kiinnostavat itseäni, vaikka pidänkin niitä isolta osaltaan pahaa tekevinä turhuuden markkinoina. On siellä kuitenkin paljon tärkeää, hyvää ja kiinnostavaa. 

Meiltä kun lähtee liikkeelle, on ensin matkustettava autolla. Sitten vaihtoehtona on bussi Karkkilasta tai juna Riihimäeltä. Jos valitsee bussin, vaihtoehtoja on vähemmän. Junia kulkee useammin. 

Meillä on vain yksi auto, joten Lassin oli lähdettävä minua aamulla viemään Riihimäelle, koska hänellä oli iltapäivällä Hausjärvellä bänditreenit. En osannut arvioida tarkkaan, mihin junaan ehdin, joten en edes yrittänyt ostaa lippua etukäteen. Juoksin suoraan junaan ja aloin sitten kysellä, mistä saa ostettua lipun. No ei mistään. Myöhemmin kuulin, että asemalta olisi saanut automaatista tai R-kioskilta. 

Lippu onkin siis ostettava etukäteen. Junasta saa vain 80 euron tarkastusmaksuja, jos hyvin käy. Yritin kuitenkin ostaa kännykällä lipun - vaikka ei kyseiseen junaan enää saisikaan, yritin ostaa seuraavaan ihan kuuliaisuussyistä. Mutta en onnistunut. Latasin applikaation kännykkääni ja kuljin läpi monivaiheisen proseduurin lippua ostaakseni, mutta maksaminen ei onnistunut mitenkään. 

Minkäs teet? Istuin siinä ja pelkäsin tarkastusta. Sitä ei nyt kuitenkaan tullut, ja pääsin nousemaan Pasilassa junasta maksamatta mitään. Vähän syyllisyys painoi. 

Sitten etsimään Messukeskusta. Olen käynyt siellä satoja kertoja, aikoinaan koiranäyttelyissä, sitten opetusalan messuilla ja kirjamessuilla. Silti eksyn ehkä jokaisella kerralla jonnekin Pasilan kerrostalojen sokkeloihin. Niin nytkin. Miksi Messukeskukseen ei voi olla asemalta selkeitä opasteita?

No, ehkä niitä onkin, minä en vain nähnyt. Kiersin siis yläkautta ja neuvoa kysymällä pääsin lopulta Messukeskuksen ovelle. Mutta sisään en päässytkään. Kännykkääni tullut lippu olikin yleisölippu, ei esittelijälippu. Pissahätä! Kiltti ovitäti päästi minut sentään vessaan, kun lupasin palata kiltisti takaisin odottamaan. 

Olisin siis ehtinyt paikalle seuraavallakin junalla, kun en kerran päässyt sisälle heti kuitenkaan. Lopulta pääsin ja seuraava etsintä oli sitten messualueella. Missä on Samuli Parosen seuran ständi? Etsin sitä ehkä puoli tuntia, jotta ehtisin tervehtää Matti Kettusta ennen ikimetsäständin aukeamista. Lopulta onnistuin, ja tapasin myös Heikki Savolan, Robustos-kustantamon omistajan. Matti pahoitteli, että minun kirjojani ei ole esillä, mutta minäpä tietysti kaivoin niitä hänelle repustani. Sitten kiiruhdin Luonnonperintösäätiön ständille. 

Siellä jo Heini ja Mari olivatkin. Aluksi oli hiljaista, mutta päivää kohti yleisömäärä kasvoi. 

Meillä oli oikein mukava päivä ständillä. Välillä kiinnostunutta yleisöä oli jonoksi asti. Meitä esittelijöitä oli tällä kertaa runsaasti, parhaimmillaan jopa kuusi. Joskus olen seissyt ständeillä yksinänikin, nyt ei tarvinnut. 

Uusia sieniliinoja oli tullut, niissä on ihastuttavat Juha Ilkan piirrokset. Ostin kettuliinan ja kävin viemässä sen Matti Kettuselle. Moni valitteli, että liinat ovat niin kauniita, ettei niitä raaski käyttää. Mattikin sanoi säästävänsä liinan kettukorttien joukkoon. 

Keittiöpyyhkeissä on samoja kuvia. Ne eivät paljon käytössä kulu, joten niitä raaskii käyttääkin. Vaikka voihan nekin levittää vaikka seinälle ihailtaviksi.

Suosituin tuote on edelleen ikimetsäpalat. Nyt on myös myynnissä paloja suota, joka onkin puolta halvempaa. Kortit ovat kaikki nykyään noita isoja, kaksiosaisia. Kirjamessuilla myynnissä oli tietysti Tiitiäisen metsää Ylöjärveltä, siis Kirsi Kunnaksen muistometsää. 

On hauskaa, että niitä on eri hintaisia eli eri kokoisia paloja. Viiden euron palan voi hyvin antaa vaikka nimipäivälahjaksi, mutta ihmeen moni osti nyt isojakin, jopa sadan euron paloja. Sadalla eurolla saa siis 200 neliötä metsää. Kertyneillä rahoilla ostetaan sitten uusia alueita. 

Henkilökohtaisesti parasta päivässä oli saada tutustua uusiin ihmisiin. En ollut etukäteen huudellut tulostani kirjamessuille, joten vanhoja tuttuja näin vähemmän kuin tavallisesti. Näin sentään Matin ja Heikin lisäksi myös Markku Tantun ja vaihdoimme kirjojamme. Karoliina Frankinkin tapasin  viehättävän tyttärensä kanssa. 

Paikka Kirjamessuilla on kallis, mutta onneksi myyntiä oli nyt hyvin, ja messuilla olo kannatti. 

Ständikaverini auttoivat minua ostamaan kännykällä paluulipun Riihimäelle. Onnistuihan se lopulta! Helppoa se ei ollut vieläkään. 

Mutta kotiinpaluu onnistui. Lassi oli asemalla vastassa. Home Sweet Home! 

Vanhassa talossa tunnelmoidaan

Sain kiinnostavaa postia. Jovelan Johanna, joka kuuluu samaan omavaraisbloggaajien ryhmään kuin minäkin, on julkaissut kirjan nimeltä Vanhassa talossa. Kiehtovaa! 

Luin vastikään myös kirjan Kamalan ihana elämä maalla. Sekin kuuluu näihin maallemuuttajien kirjoittamiin opuksiin, joissa maalaiselämän ja ennen muuta vanhassa talossa elämisen rankkuus tulee esille, mutta jossa sittenkin kaikki tämänkaltaisessa elämässä oleva hyvä voittaa vaikeudet ja vastoinkäymiset. Vanhassa talossa -kirjassa vaikeudet ovat hyvinkin sivuosassa, kaikki kauneus ja leppoisuus peittoaa mennen tullen hankaluudet. Vanhassa talossa onkin fiilistelykirja.  

Vanhassa talossa muistuttaa hyvin paljon omaa kirjaani Makasiini - maallemuuttajan tarinoita. 

Arvasin sen toki jo etukäteen, ja tarkempi tutustuminen vahvisti oletuksen. 

Jovelan Johannan kirjoitusote on sydämellinen ja lukijaa puhutteleva. Teksti on jutustelevampaa ja fiilistelevämpää kuin omani; Makasiinissa on enemmän eri aiheita ja tiiviimpiä tekstejä. Vaikka Makasiinin kuvat ovat lähes kaikki täältä Solstrandista, pääosin sen aiheet ja tekstit ovat yleisempiä, lehtijuttumaisempia. Toisaalta Makasiinissa on myös novelleja, Vanhassa talossa -kirjassa ei. Tulee mieleen, että Makasiini taitaakin olla näistä kahdesta vanhanaikaisempi.

Molemmissa eletään vuodenkiertoa, tosin Vanhassa talossa vain syksystä jouluun, kun taas Makasiini alkaa huhtikuusta ja jatkuu kuukausi kerrallaan seuraavaan maaliskuuhun. Joulukuu ja joulunvietto on Makasiinissa vain osa vuodenkulkua, kun taas Johanna on selvästi jouluihminen ja tunnelmoi joulua jos ei ihan hartaasti niin ainakin antaumuksella. 

Tämä aukeamakuva kuvaa tyypillistä eroa kirjojen välillä. Johannan kirjassa on ammattivalokuvaajan  kuvat, joissa fiilistellään yksityiskohdilla. Kuvat on ottanut Annabelle Antas. Myös taitto on väljää, kuvat ovat aina suurikokoisia. Makasiini sen sijaan on tilkkutäkki - sanoisinko joulutermillä sillisalaatti! - siinä on paljon suhteellisen pieniä kuvia ja niiden aiheet vaihtelevat. Kaikki kuvat ovat minun ottamiani, eli ne eivät tosiaankaan ole ammattilaistasoa. Kuvat on otettu arkisesta elämästämme täällä Solstrandissa, niistä harva on varta vasten kirjaa varten kuvattu. Suurimmassa koossa ovat kunkin kuukauden aloituskuvat, jotka nekin tulivat mukaan sattumalta: olin mielenkiinnosta ottanut vuoden ajan joka aamu valokuvan samasta kohtaa pihaa, ja niistä parhaat kunkin kuukauden kuvat valikoimme kirjaan.

Molemmilla kirjoilla on ollut ammattitaittaja, mutta minä halusin kirjastani monenkirjavan kokoelman, ja sain taittajan ymmärtämään mitä tahdoin. Kuvat on tarkoituksella ripotellun ja sijoilleen heitetyn näköisiä, vaikka tosiasiassa Anitta Kainulainen tietysti on tarkkaan harkinnut jokaisen kuvan paikan, koon ja asemoinnin. (Joku lukija kuvasi kirjaa sanalla runsaudensarvi, ja sitä juuri olin tavoitellut.)

Makasiini on kuin minä ja kuin tyypillinen luokanopettaja: tietää paljosta vähän, muttei mistään kovin paljon ja syvällisesti. Tosin luokanopettajan pitäisi osata askarrella ja puuhastella, mutta se osuus Makasiinista kyllä puuttuu. 

Vanhassa talossa -kirjan taitto on moderni ja aikakauslehtimäinen. Graafinen suunnittelu on Eija Kuuselan. Siinä siis tunnelmoidaan suurilla, näyttävillä kuvilla ja taitto on muutenkin väljä, eli tyhjää tilaa on runsaasti. 

Kumpikaan kirjoista ei ole standardikokoinen, vaan A4:ää pienempi. Makasiinin ulkomitat ovat aavistuksen suuremmat, VT:ssä on hieman enemmän sivuja. Sikälikin ne ovat aika samanlaiset! Ne painavatkin lähes saman verran. Vanhassa talossa on painettu Latviassa. 

Itselleni oli tärkeää, että kirja painetaan Suomessa, vaikka se onkin kalliimpaa, ja päädyin Painotalo Plus Digitaliin Lahdessa. Vanhassa talossa -kirjan on kustantanut Docendo. Painosmääräkin on varmasti aivan eri luokkaa kuin Makasiinilla, joten hintakin on kohtuullinen heti alkuunsa. 

Aihealueet ovat siis hyvin samankaltaisia. Tässä kuva sadonkorjuuajalta: molemmat puhuvat muun muassa kuivurin käytöstä. 

Vanhassa talossa ei ole pelkkä joulukirja, mutta siinä on paljon monenlaista jouluun liittyvää. Makasiinissa joulukuu on vain kuukausi muiden joukossa. Mutta esimerkiksi eläinten huomioon ottaminen joulunvietossa on mukana meillä molemmilla, kuten seuraavasta aukeamasta näkyy:

Johannan kirjassa on enemmän ruokareseptejä ja ruoista on myös näyttävät kuvat. 

Lisäksi hänellä on askartelu- ja puuhasteluvinkkejä, jotka minun Makasiinistani puuttuvat kokonaan. 

Johanna kirjoittaa kauniisti alkusanoissa: 

"Kirjamme on kirjoitettu täydestä sydämestä inspiraatioksi vanhoista taloista ja kotikutoisesta elämäntyylistä pitäville nykyajan ihmisille, jotka nauttivat itse tekemisen iloista ja joiden haaveena on yksinkertainen, omavaraisempi elämä." 

Kumpaakin kirjaa on vielä runsaasti saatavilla. Vanhassa talossa oli esimerkiksi Helsingin Kirjamessuilla ainakin kahdella eri pöydällä, ja sen voi ostaa kirjakaupoista tai suoraan kustantajalta. Makasiinia löytyy ainakin Punkaharjun Taidelaiturilta ja Lopen kirjastolta, mutta varmimmin tietysti suoraan minulta. 

Vanhassa talossa -kirjalle on varmasti tulossa jatkoa. Kiinnostaa nähdä, kertooko seuraava osa talvesta eli vuoden seuraavasta neljänneksestä. Sen jälkeen olisi sitten vielä kevät ja kesä. Voisin oletan, että tällainen on suunnitelma. 

#vanhassatalossa @jovelan_johanna @annabelleantas @docendon_kirjat

Kasvihuoneen syksy (kuvablogi)

Tunnistatko tämän kasvin? Kerron nimen tämän kuvablogin lopussa. 

Tämä voi olla tutumpi. Hedelmät putoilevat maahan kasvihuoneessa. Onneksi niillä on suoja yllään, joten niitä voi pullautella suoraan suuhun, vaikka ne ovatkin käyneet maassa. 

Yksi on pudonnut timjamin oksille. 

Satokausi jatkuu uudessa kasvihuoneessamme, jossa lämpöä säätelee maalämpöjärjestelmä. 

Lemon Drop -chilejä on tulossa vielä melko runsaasti. 

Jamie tuottaa satoa kenties vieläkin paremmin. 

Tomaattejakin kypsyy hiljaksiin. 

Valtaosa lehdistä on jo poistettu, joten viimeiset tomaatit saavat valoa ja kypsyvät. 

Tänä vuonna ei tarvitse tuoda yhtä paljon raakoja sisään kuin aiempina vuosina. 

Vanhassa kasvihuoneessa tomaattien aika on jo ohi.

Lemon Dropeja ja Criolla Sellaa. 

Lehtipersiljakin puskee yhä lehteä. 

Jamie.

Vanhassakin kasvihuoneessa on sentään vielä jotakin. Tunnistatko? 

Kyllä, se on pesusienikurkku. Niitä on vanhassa kasvihuoneessa vielä viisi. Ne ovat täydessä koossaan, mutta olen Jovelan Johannan blogista saanut lukea, että ne saavat tulla ihan ruskeiksi ennen kuin ne kannattaa kuoria pesusieniksi. 

Sitten vastaukset ensimmäisten kuvien kasveihin:

Aloituskuvassa on rohtokoisio. Toinenkin on koiso, mansikkakoiso. Mansikkakoiso muistuttaa ananaskirsikkaa, mutta on hivenen pienempi eikä ehkä ihan yhtä maukas. Toivottavasti saan ensi vuonna taas ananaskirsikoita. "Karviaiskoiso, muilta nimiltään kapinkarviainen, kapinmarja, ananaskirsikka tai inka-marja, on eteläamerikkalainen monivuotinen koisokasvi", kertoo Wikipedia.

Vielä vähän tietoa rohtokoisiosta: "Rohtokoisio on koisokasveihin kuuluva monivuotinen kasvi. Sen muita nimityksiä ovat esimerkiksi ashwagandha ja Intian ginseng. Rohtokoisio tunnetaan erityisesti lääkekasvina. Sillä on yli 3000 vuoden historia perinteisessä intialaisessa lääkinnässä eli ayurvedassa."

Syksy rannassa ja puutarhassa (kuvablogi)

Alkusyksyn kauneus ja syyskuun lopun ruska ovat tiessään. Silti syksy on niin kaunis, kovin kaunis. 

Tänään on ollut harmaata, sumuista ja sateista. Hieno metsäkävelysää, hyvä sää valokuvata.

Omenat roikkuvat lehdettömissä puissa. 

Harava lojuu seinustalla käyttämättömänä. Meillä ei ole sille paljon käyttöä. 

Tosin yläpihan hiekkatasanteet ja alapihankin tiet kannattaisi haravoida, jos ei toivo kasvillisuuden valtaavan niitä kokonaan. 

Angervo on kaunis ruskeanakin. 

Ruusunlehti kasvimaan vallanneella vesiheinämättäällä.

Viimeinen kuva ei ole tältä päivältä vaan jo yli viikon takaa. Aamurusko oli sillä kertaa punainen. 

Kuva on otettu yläkerran altaanilta.