Hyvästi, lumet - tervetuloa takaisin vielä tänä talvena

Taas on sää vaihtunut täysin uuteen.

Viime päivien aikana puut ovat olleet joka aamu eri näköisiä. Pitkään ne olivat upean lumipeitteisiä. Ihmiset kuvasivat niitä innoissaan, kun ne olivat niin kauniita. Minä myös.

Sitten yhtenä aamuna niistä roikkui jääpuikkoja ja jäisiä pisaroita. Toisena ne olivat vain valkohuurteisia. Tänään ne ovat tummia ja paljaita.

Eilen kasvit olivat erityisen jännän näköisiä, kuin karvaisia tai piikkisiä. Kuvia eri kasvilajeista eilisessä asussaan näkyy tällä sivulla.

Vaihtelevat kevätsäät ovat tietysti Suomessa normaaleja. Kaikkea ei kuitenkaan voi laittaa normaalivaihtelun piikkiin. 

Säiden suuri poikkeuksellisuus ja ääri-ilmiöt ovat merkki ilmastonmuutoksesta, ja se on äärimmäisen pelottavaa. Olen  päättänyt olla liikoja ajattelematta asiaa ja vain ihailla erilaisia säitä. En voi tehdä ilmastonmuutoksen hidastamiseksi juuri muuta kuin niitä pieniä arkitekoja, jotka elämässäni ovat jo itsestäänselvyyksiä. Oikeastaan ne ovat tekemättä jättämisiä, säästän kaikessa missä voin. No, totta kai tuhlaan kohtuuttomasti, jos verrataan ihan oikeasti kuluttamatta jättämiseen, mutta silti.

Tämän talven säitä on ollut helppo ihailla. Lumiset metsät ovat olleet kauneudessaan vailla vertaa, ja pieni pakkanen on ollut täydellistä talviulkoiluun. Olisihan se saanut jatkua yli etelän talviloman, että koululaiset olisivat vielä päässeet hiihtämään ja luistelemaan lomallaan. Mutta ei, nyt ei enää luistella ja harva taitaa hiihtääkään.

Yritän olla valittamatta säästä. Talveen kuuluu pakkanen ja lumi, kesään helteet, sadetta saa tulla kun on tullakseen. Pahinta on jäinen maa. Siitä joskus valitan.

Ja koska nykyisin olemme myös viljelijöitä, säällä on suurempaakin merkitystä. Viime talven poikkeuksellisuus eli lumen lähes täysi puuttuminen aiheutti meille katovuoden. Valkosipulit jäätyivät ja sulivat kuopissaan ja iso osa niistä pilaantui saamatta aikaan edes vartta. Valkosipulisatomme oli poikkeuksellisen pieni. 

Tänä talvena on näyttänyt paremmalta. Siellä ne ovat lumen alla odottamassa, mutta toisaalta talvea on vielä paljon jäljellä - toivottavasti siis kunnon talvea eikä pelkkää kuraa ja jäätä. 

Tällä hetkellä taivaalta tulee jonkinlaista tihkua. Äänekäs ropina ei johdu siitä vaan lämmöstä, joka sulattaa katoilta lumia. Osa lumista on jo romahtanut alas isoiksi kasoiksi, osa sulaa ja tippuu vetenä. Koirat pelkäsivät yöllä katolta putoavien lumien ääniä, oli noustava sängystä ja lähdettävä alakertaan niitä rauhoittamaan. Onneksi suurin osa lumista on nyt jo pudonnut. Uskallan jo päästää koirat ovesta ulos pelkäämättä niiden litistymistä. 

 

Kanojen talvi

 

Annoin kanoille taas palan jäistä lunta nokittavaksi. Ei taida haitata, vaikka sen mukana tuli todennäköisesti vähän Saharan hiekkaa. Syöväthän kanat muutenkin hiekkaa ja pieniä kiviä. 

Saharan hiekka on värjännyt kauniin valkoisen lumen kellertäväksi. Ei sitä kovin selvästi huomaa, mutta tarkkaan katsoen kyllä. 

Tuosta kanojen lumensyöntihalusta kirjoitin jo aiemmin. Kuvan oikeassa ylänurkassa näkyy vähän vesiautomaattia. Jossain vaiheessa pelkäsin, että ne eivät osaa juoda siitä, mutta kyllä ne osaavat. Silti lumensyönnissä on jotain houkuttelevaa.

Päästin tällä viikolla kanat myös hieman haistelemaan ulkoilmaa. Ulkona lumi ei ollutkaan yhtä houkuttelevaa syötävää kuin sisällä. 

Ensimmäiset päät ilmaantuivat aukkoon heti luukun auettua. Ne tarkkailivat ympäristöään ja astuivat sillalle. On kulunut melkein pari kuukautta sisätiloissa, siksi oli hyvä pitää hetki luukkua auki. 

Kanoja tai muuta siipikarjaa ei saa keväisin päästää ulos. Kielto on varotoimi lintuinfluenssan leviämisen estämiseksi, ja se on voimassa helmikuun kahdeksannesta toukokuun loppuun. Poikkeuksena on se, jos ulkoalue on kauttaaltaan aidattu ja katettu. Meillä on, mutta silti kanojen luukku oli auki vain hetken. Mitään yhteyttä luonnonlintuihin kanoilla ei ollut.

Tuo ulkonapitokielto on tietysti kurja. Kurjaa on sekin, ettei meillä voi kanoja muutenkaan pitää ulkona vapaana. Aluksi, vuosia sitten, pidimme, mutta muutaman kanan ja kukon päädyttyä haukan ruoaksi ymmärsimme, ettei kannata. Kettuja ja ilveksiäkin täällä kulkee.  

Hiljaiseloa Solstrandissa

Talvilomaviikko on puolivälissä. Pahin liukkaus on ohi ja pystyimme käymään kävelyllä.

Eilen oli tosi liikkumaton päivä. Huono juttu. Askelia kertyi vaivaiset 3000! Silti illalla paleli sen verran, että join viimeisen lakkaliköörintilkan. Olimme tehneet jouluksi liköörejä: yhden näistä Kainuun lakoista, toisen puolukoista ja kolmannen vadelmista.

Lakkalikööriä siemaillessani saatoin jälleen muistella kesäistä Kainuun-matkaa. Kirsi oli niin ajattelevainen, että vei meidät vielä lakkasuollekin Kuhmon perukassa. Ilta oli vierähtänyt tunnelmallisesti kynttilänvalossa viisaiden naisten seurassa jutustellen pitkälle aamuyöhön. Aamulla oli hienoa pulahtaa järveen ja lähteä lakkasuolle. Samana iltana olimme jo jälleen kotona. 

 

En ole varma, onko liköörien valmistaminen järkevää. Siinähän paras osa marjasta eli ne kuoret ja siemenet siivilöidään pois. Toki säästin nekin ja olen muutaman kerran tehnyt niistä jäätelöä. Ihan hyvää sekin on ollut. Mutta likööreissä on myös paljon sokeria ja sitten tietysti sitä alkoholia. Parempi olisi syödä marjat sellaisinaan. 

Hyviä ne kuitenkin olivat, ja jouluksi oli kiva tehdä jotain tuollaista erityistä. Kellarissa olisi myös vuosien takaista raparperiviiniä ja omenasiideriäkin, harvoin tulee niitä sieltä haettua. En tiedä, säilyvätkö ne monta vuotta. Sittenhän se selviää, ovatko juomakelpoisia jos joskus tekee mieli hakea ja juoda. 

Otin kuvan myös eilisestä ateriastani, kun se näytti niin hauskan värikkäältä. Joku valistaja joskus kävi koulussa selittämässä, että joka päivä pitäisi syödä kolmea väriä. Ehkä se jonkun mielestä on hyvä nyrkkisääntö. Sitten tullaan siihen, missä menee eri värien raja.

 

Mutta tässä ateriassa oli ainakin kolmea väriä. Tuo vihreä on persiljaa, punainen puolukkaa. Salaatissa on monia värejä, mutta ehkä se sitten on keltaista. Kaalia, tattaria, tomaattimurskaa, hapankaalia, sipulia, valkosipulia. Kurkuma värjää sitä oranssin suuntaan. Tuo ruskea on peurakastiketta. Näin talvella emme osta kaupasta vihanneksia – no, emme siis kesälläkään, silloin ne tulevat omasta pihasta. Mutta talvella pitää tyytyä säilöttyihin kurkkuihin ja punajuuriin. En pidä järkevänä käyttää talvella tuoreita, pakkasella kasvihuoneessa kasvatettuja tomaatteja tai kurkkuja. Vielä vähemmän haluan ostaa sellaisia, jotka on kuskattu jostain Espanjasta. Siihen on toki muitakin syitä kuin välimatka. 

Nyt olen innostunut ostamaan silloin tällöin ruukkupersiljaa. Sitä on nykyisin järkevissä maatuvissa ruukuissa. Ituja ja versoja kannattaisi alkaa kasvattaa. Kun vain muistaisi ostaa sopivia siemeniä.

Huuto koirien puolesta

Suomessa on useita vastuullisia järjestöjä, joiden kautta moni kaltoin kohdeltu ja koditon koira on saanut rakastavan perheen Suomesta. Kirjoitan joskus enemmän tästä rescue-toiminnasta ja muun muassa siitä, miten se poikkeaa vaikkapa koirien trokauksesta yli rajojen. 

Mitä tahansa tänne tuotuahan ei missään nimessä pidä ostaa, siinä voi tehdä eläinsuojelulle ison karhunpalveluksen. Mutta vastuullisten järjestöjen rescue-toiminta on turvallista ja suositeltavaa. 

Nämä yhdistykset myös auttavat eläimiä siellä paikan päällä muun muassa steriloimalla ja kastroimalla niitä ja etsimällä niille koteja myös lähtömaista. Kaikki se vaatii kuitenkin rahaa. 

 Yksi tapa – yksi niistä ainoista – on järjestää huutokauppoja Facebookissa tai muualla. Ihmiset lahjoittavat sinne monenlaista ja tuotto menee lyhentämättömänä eläinten hoitoon. Yksi huudoista on esimerkiksi vain lahjoitus koiratarhalle ruoan hankintaan. 

Itse olen jo kolmatta kertaa lahjoittanut huutokauppaan omat kirjani. Siellä ne menevät tietysti alihintaan ja minä menetän painokulujen verran rahaa, mutta järjestöt ja koirat saavat edes jotakin. 

Käytännössä vain tuntuu olevan niin, että sama joukko siellä sekä lahjoittaa että ostaa. Tieto huutokaupasta ei varmaan ole levinnyt kovin laajalle. Miten harmi! 

Nyttemmin olen myös päättänyt, että kaikki Lähteen rannalla elämä -kirjasta tulevat rahat tilitän aina jollekin näistä vastuullisista eläinsuojelujärjestöistä. Kerään rahaa aina jonkin summan ja mietin sitten, mille järjestölle sen kulloinkin tilitän. Mahdollisia ovat esimerkiksi Refugio Esperanza ja Viipurin koirat  ry.

 Kuvassa ovat meidän koiramme Tikki ja Tinka. Tinka on tuo isompi.

Vaatteita koirille?

Tinkalla ja Tikillä on molemmilla takit,
mutta Tinka käyttää mieluummin villapaitaa.
Kuvassa mustiin  pukeutunut Tikki
näyttää käsielettä, jolla se ei kuitenkaan halua 
ilmentää mitään aatesuuntaa. 

 Koirienkin pitää saada ulkoilla talvella. Kaikkien koirien turkki ei ole kehittynyt pohjoisia sääoloja varten, joten koirien vaatteet ovat usein tarpeen. 

Meidän koirille puetaan harvoin vaatteita. Ne vain eivät tunnu niitä tarvitsevan. Vaikka niillä ei paksua karvaa olekaan, ne ovat tottuneita melko viileään, sisälläkin. 

Pahoihin pakkasiin olemme kuitenkin varautuneet. Takkeja on kolme ja lämpimät töppösetkin löytyvät, jos tarve tulee. 

Kirjoitin uusittuun Lopen lehteen viime viikolle kolumnin eläimistä ja talvesta. Julkaisen sen tässä. Seuraava kolumnini on ensi kuun puolivälissä ja sen aiheena on lintujen ruokinta keväällä sekä lintuinfluenssatilanne. 

Alla viime viikon kolumnini. Aiheesta olisi juttua riittänyt vaikka kuinka, mutta pituus oli rajattu 2000 merkkiin. 

Luminen Loppi on ilo, mutta kylmyys voi olla kärsimys

Lumi on monelle iso riemu. Koiratkin yleensä nauttivat lumessa peuhaamisesta, kunhan saavat tehdä sitä kohtuullisessa määrin ja vapaaehtoisesti.

Tänä talvena olemme Lopellakin saaneet iloita upeista hangista. Toisaalta tarjolla on ollut myös kovaa pakkasta, josta harva nauttii. Eläimen omistajien on täytynyt olla tarkkana, etteivät altista suojattejaan liialle kylmyydelle.

Suomalaiset pitävät itseään eläinrakkaina, mutta monessa kohdin vertailu vaikkapa muihin Pohjoismaihin ei anna meistä kovin mairittelevaa kuvaa.

Aktiivisimmat aikani rekikoiraharrastuksessa ajoittuivat niihin vuosiin, jolloin norjalaiset tulivat ensimmäisiä kertoja Suomeen kilpailemaan. Norjalaiskoirien sutjakoita juoksijarakenteita ja ohuempaa turkkia hämmästeltiin, kun omat koirat olivat lähinnä näyttelylinjaisia, raskaita ja paksuturkkisia. Nopeasti alkoi suomalaisten valjakkokoirien tyyppi muuttua.

Hitaammin muuttui suhtautuminen koiriin ja niiden hoitoon. Norjalaisten tapaa laittaa koirat juoksemisen jälkeen lämpimiin koppeihin tai pukea niille tossuja ja takkeja piti moni turhana hempeilynä. 

Tulokset puhuivat kuitenkin puolestaan. Norjalaiset valjakot tuntuivat voittavan kerta toisensa jälkeen. Pikku hiljaa suomalaiset alkoivat oivaltaa, että hyvin hoidettu koira juoksee paremmin. Yhteiselo ja harrastaminen terveiden ja tyytyväisten eläinten kanssa on antoisaa, ja ruokaakin kuluu palelevalla koiralla enemmän.

Laki sanoo, että eläimellä on oltava riittävä säänsuoja. Mikä sitten on riittävä, sitä ei laissa täsmällisesti määrätä. Se, että eläin säilyy hengissä, ei riitä.

Siinä vaiheessa, kun eläimellä on paleltumia, raja on ilman muuta ylitetty. Kissoilla ja koirilla paleltuvat herkimmin korvat, häntä ja tassut, esimerkiksi kanalla puolestaan heltta ja harja.

Säänkestävyyteen vaikuttaa niin moni asia, että yksioikoisia ohjeita onkin vaikea antaa. Pakkanen on harvoin pätevä syy sille, ettei eläin pääse ulos. Ulkoilu ja liikunnantarpeen tyydyttäminen ovat eläimen perusoikeuksia talvellakin.

Onneksi enää ei naureta ihmisille, jotka suojaavat eläimensä kylmyydeltä. On ilo katsoa Lopellakin hyvinvoivia, loimitettuja hevosia lumisilla laitumilla.

Vaatteet on mun aatteet

 

”Vaatteet on mun aatteet” lauloi Maukka Perusjätkä 1970-luvulla.

Taitaa minulla olla joitain vaatteita sieltä 1970-luvultakin, niiltä ajoilta kun vietin aikaani Helsingin Wallininkadulla Kallion rock-klubilla. Ainakin vaatteita on tallessa kaikilta vuosikymmeniltä sen jälkeen.

Olen kuullut, että joillain on vaikeuksia keksiä päällepantavaa. Niin minullakin. Varsinkin näin korona-aikaan teettää työtä, kun yritän aina löytää ne vanhimmat päälle kulumaan.

Minulla on nimittäin valtavasti vaatteita. Ei siksi, että ostaisin niitä paljon, ei tosiaankaan. Niitä on paljon, koska vaatteet eivät hevin kulu, ja tähän ikään mennessä niitä vain on kertynyt. Nyt, kun vietämme suurimman osan aikaamme kaksin kotona Lassin kanssa, olen onnistunut käyttämään joitain vaatekappaleita niin loppuun, että olen raaskinut leikata ne lattiaräteiksi.

Muutama reikä tai rispaantuneet hihansuut eivät siihen vielä riitä. Jos vaate pysyy hyvin päällä, se kelpaa mainiosti maatöihin tai maalaukseen. Tai miksei yhtä hyvin sisällä oloon, aina tilanteen mukaan.

Tänä aamuna kaivoin ylleni college-paidan, jonka iän pystyn hyvin ajoittamaan. Se on nimittäin Hyvä Kajaani –paita, joita teetimme Kajaanin koiranäyttelyn työntekijäkaartille 1990-luvun alussa. Vaatehan ei siis ole vielä vanhakaan! Pelkään silti, että olen niitä ainoita, joilla tuo paita on vielä jäljellä.

Vanhat vaatteet tuovat usein muistoja mieleen. Kerron tuonnempana niistä muistoista, jotka tämä kolitsi tuo mieleeni.

Mutta en minä muistojen takia vaatteitani säilytä. Monet niistä haluaisin mielelläni heittää pois, mutta se ei vain ole oikein. Vastustan Kon-Mari-ajattelua. Jos olen jonkin vaatteen (tai yhtä hyvin tavaran) riesakseni hankkinut, minun on pidettävä se niin kauan kuin se on käyttökelpoinen. Sillä keinoin osaan myös helpommin varoa hankkimasta uusia, yhtä lailla turhia vaatteita tai esineitä.

Tekstiilien tuhlaus on yksi pahimmista tuhlauksen muodoista. Ennen kuin vaate on päälläni, se on läpikäynyt lukuisia vaiheita, joissa on kulunut luonnonvaroja, energiaa, vettä ja polttoainetta sen itse vaatteen materiaalin lisäksi. Siksi minulla ei ole oikeutta luopua siitä vain siksi, etten enää pidä siitä. Paitsi tietysti, jos löydän sille jonkun toisen käyttäjän.

Kirpputoritkaan eivät kuitenkaan ole yksiselitteisen hyvä ratkaisu. Nekin ovat pullollaan vaatteita, joita kukaan ei halua. Vaate on yleensä arvokkaampi alkuperäiselle omistajalleen; heti, kun se viedään kirpputorille, siitä tulee vanha, jonkun toisen, käytetty. Joskus käy hyvin, olen minäkin ostanut kirpputoreilta useita vaatteita, joista on ollut minulle runsaasti iloa ja joita olen käyttänyt ahkerasti vuosikausia.

Olen myös ostanut vaatteita kavereilta. Marjoa autoin aikoinaan muutossa ostamalla häneltä nimellisellä hinnalla ison kasan erilaisia vaatteita. Suurin osa niistä on minulla yhä! Tunika oli lempivaatteeni vuosia, kunnes se kerta kaikkiaan hajosi. Pari takkia, puseroa ja housua on ollut harvemmin käytössä, joten ne ovat yhä tallessa.

***

Mutta nyt niihin Kajaani-muistoihin.

1990-luvun alkuvuodet opiskelin Kajaanissa ja olin Kainuun Kennelpiirin näyttelyohjaaja. Järjestimme kansainvälisiä koiranäyttelyitä Liikuntahallilla. Kainuun Kennelpiirissä oli hyvä tunnelma ja mukavia ihmisiä. Olin piirin varapuheenjohtaja ja olen yhä ylpeä siitä, vaikken enää kennelmaailmaa tärkeänä pidäkään. Kennelpiirit olivat nimittäin tuohon aikaan metsästyskoiraväen hallitsemia, ja niin ollen niiden puheenjohtajisto koostui lähes yksinomaan miehistä. Myös Kainuu oli tietysti perinteisen metsästyskoiravaltaista, mutta silti piirissä vallitsi yllättävän reilu tasa-arvo. Palvelus- ja seurakoiraväki otettiin hyvin joukkoon, ja vuoden päätapahtuma, Tamminäyttely, oli kaikkien yhteinen voimanponnistus. Meillä oli oikeasti hauskaa sekä ennen näyttelyä, näyttelyssä että sen jälkeisissä juhlissa.

Muutin Kainuuseen vuonna 1989, ensin Kuhmoon. Sain osakseni yllättävää arvostusta – en varmasti osaamiseni tai ominaisuuksieni johdosta vaan siksi, että olin työskennellyt Kennelliiton toimistossa 15 vuotta ja tunsin siksi koiramaailman hyvin. Kennelpiirin varapuheenjohtajana olin poikkeus; tietääkseni vain yhdessä muussa kennelpiirissä oli koskaan ollut puheenjohtajistossa nainen.

Kansainvälisen koiranäyttelyn puheenjohtajana sain kuitenkin piirin äijiltä vankkaa taustatukea. He huomasivat epävarmuuteni ja perustivat ”johtotroikan”, johon kuului kolme vanhaa konkaria. Se oli varmasti ihan viisasta. Tamminäyttely oli suuri tapahtuma, Kainuun suurimpia ellei peräti suurin yleisötapahtuma. Rastiviikko saattoi olla suurempi. Tamminäyttely aloitti koiranäyttelyvuoden ja sillä oli erinomainen maine koiraväen keskuudessa.

Oli hauskaa ideoida ja järjestää uutta ja erilaista hyvin toimivalle pohjalle. Meillä oli muun muassa ensimmäinen kunnollinen, näyttävä PM eli ennakkoesite. (Yleensä näyttelyiden PM:t olivat silloin vielä ankeita monisteita, Kajaanin esite oli kaunis ja informatiivinen.) Järjestimme kuljetukset junalta ja bussilta näyttelypaikalle. Ryhmäkilpailuihin kehitimme näyttävyyttä ja kunnolliset juonnot. Näyttelyillallisilla oli ohjelmaa. Yhtenä vuonna ajelutimme tuomarit hevosten vetämillä reillä halki talvisen joenrannan kartanohotelliin.

Varapuheenjohtajuuteni myötä päädyin myös Kainuun Sanomien pääkuvaan, en muista oliko se siihen aikaan lehden kannessa vai etusivulla. Kyse oli uuden palloiluhallin rakentamisesta, kuvassa allekirjoitan sopimusta sen teosta. Pallohalli tosiaan rakennettiin ja näyttelyt siirtyivät Liikuntahallilta uuteen kuplahalliin. Jotain vanhasta tunnelmasta tietysti samalla muuttui. Kuplahalli ei ollut näyttelypaikkana ihan tyylikkään Liikuntahallin veroinen, mutta se oli isompi ja siksi välttämätön. 

Lähdin Kajaanista valmistumisen jälkeen vuonna 1994. Vähän haikeaa se oli. Vielä joitain vuosia kävin ahkerasti Kajaanissa ja muuallakin Kainuussa, mutta pikku hiljaa käynnit vähenivät. Viimekesäinen nostalgiamatka ystäväni Jaanan kanssa oli mahtava elämys, visiitti opiskeluajan tärkeille kohteille. Näimme paljon rakkaita ihmisiä ja paikkoja, vaikka matka oli vain muutaman päivän mittainen. Sellainen reissu peittoaa mennen tullen viikon etelänmatkat.  

Viereinen kuva on selfie, jonka otin itsestäni juuri äsken Hyvä Kajaani –paita päälläni. Yläkuva puolestaan on viikon takaa, kun Lopella vietettiin villapaitojen tuuletuspäivää. Villapaita on 1980-luvulta ja sen on neulonut norjalainen ystävättäreni Grete. Se on todella paksu. Kaulaliinan taas on neulonut Saara. Se on niinkin uusi kuin 2000-luvulta, jos oikein muistan.

***

Tämä oli neljäs postaukseni blogiin. Lassi hoksasi muuttaa asetuksia niin, että nyt kommentointikin onnistuu varmaan ongelmitta. Nimen saa näkyviin, jos on kirjautunut Googleen, mutta nimettömänäkin voi kirjoittaa. Asiattomat poistan, mutta muuten olen kiitollinen kommenteista! 

Terveysvalintoja

 

Näinä aikoina viikoittainen kaupassa käynti on iso tapaus. Tänään oli se päivä.

Kaupassa kannattaisi käydä nopeasti, mutta nykyisin tutkin entistäkin tarkemmin, mitä ostan. Useimpiin ostosvalintoihin liittyy monia eri tekijöitä. Yksi niistä on terveellisyys.

Jo pitkään olen tahtonut valita leiväksi lähinnä kauraleipää. Kaikenlaisten sekaleipien kutsuminen kauraleiviksi on minua raivostuttanut jo kauan. Jonkun mielestä leipä on kauraleipää, jos siinä on vähän kauraa mukana, samaan tapaan kuin porkkanasämpylöissä on porkkanaa. Mutta ei. Kaura on vilja, leipä on kauraleipää, jos sen vilja on kauraa. Jos siinä on vehnää ja muita viljoja, se on sekaleipää. Tai sitten se on kauralla maustettua vehnäleipää (kuten niin moni ”kauraleipä” on). Oikeita kauraleipiä on onneksi nykyisin useitakin, mutta sisällön varmistaminen vie aina hetken, etenkin kun vielä lisäksi yrittää välttää lisäaineita ja suolaakin.

Viime aikoina terveellisyys on noussut entistäkin merkittävämmäksi ostosvalinnoissani. Syy on se, että lähipiirini naisista peräti kaksi on tänä talvena saanut sydänkohtauksen. Täysin yllättäen! Lisäksi kolmas ystäväni kertoi hänelle pitkästä aikaa soittaessani, että hänellä oli ollut aivoinfarkti.

Nyt siis vältän sokeria, suolaa ja kovia rasvoja entistäkin enemmän. Tosin ostimme sitten kuitenkin suklaalevyn. Valitsin kokonaisia hasselpähkinöitä sisältävän pähkinäsuklaan. Se on muka terveellisempää! Ja onhan se, pähkinät ovat terveellisiä. Mutta on siitä silti valtaosa suklaata. Pitää syödä säästellen.

***

Kotipihaan palattuamme muistin sitten sen kaikkein eniten terveyteen vaikuttavan ostoksen, joka unohtui ostaa. Hiekoitusmurskeen!

Piha on jääkenttä. Eilenhän oli suojasää ja teiden lumiset pinnat sulivat vetisiksi. Yöllä eilisestä lumiukosta oli tullut todellinen kovis ja rinne alas kanalaan oli vaarallinen, vaikka jalassa oli nastakengät. Kylvin puutarhamursketta kaikille teille, mutta säkki tyhjeni.

Ilman nasta- ja kitkakenkiä ei nyt kannata lähteä mihinkään. Minulla on molemmat, mutta silti pelottaa. En siis lähde tänään lenkille ollenkaan. Joogatunti on nyt tarpeen.

Koiratkin pelkäsivät liukkautta jo illalla. Tikki oli yllättävän fiksu: se huomasi maan olevan liukas ja kääntyi takaisin. Portailla se mietti, että pissahätä kyllä olisi. Se arvioi tilannetta ja kääntyi sitten ylärappuselta suoraan oikealle lumihankeen. Hanki oli syvää ja se sai ponnistella tosissaan päästäkseen siitä metsänreunaan. Mutta se onnistui, ja palasi siten hetken kuluttua samassa hangessa kahlaten takaisin.

Nyt päivällä koirat eivät halunneet lenkille ollenkaan. Itse kävin muodon vuoksi kävelemässä parikymmentä metriä metsässä ja palasin.

Toivottavasti tätä ei jatku pitkään.

Yritin kuvata puiden oksia tänä aamuna. Ne olivat jälleen uudella tavalla hauskoja: pitkään niitä peitti aina vain paksumpi lumikerros. Nyt lumi on poissa, mutta tilalla on jäätä. Oksat ovat täynnään jäätyneitä vesipisaroita! En tietenkään saanut niitä kunnolla vangittua kuvaan. Tässä tullaan jälleen kameran kehnouteen: jo pitkään olen suunnitellut uuden kamerakännykän ostoa. Ne parhaat vain ovat niin hirvittävän kalliita. En ole osannut päättää. 

Yläkuvassa yksi aamuisista otoksistani, männyn oksiston takana siintää Näkyvänlampi. 

Illalla laitoin jääpallot "tulille". Siis nimenomaan en tulille vaan jäätymään. En uskonut, että ne olisivat jäätyneet yön aikana, koska eilen oli niin lämmin, mutta niin vain oli kaksi jääpalloa aamulla portailla. Alla kuva. Hieno, vai mitä? Tosin sitä ei saanut irti alustastaan, joten tausta on mitä on. 

Lumiukkoja, villasukkia ja perinneruokaa

Tänään on ollut hyvin perinteinen päivä. Sää vaihtui vihdoin pakkasesta suojaan. Se on vähän surullista ja harmaa ilma tekee helposti hieman apean olon. Mutta toisaalta nyt on juuri oiva lumiukkokeli!

Tein vuoden ensimmäisen lumiukon. Samalla keksin haastaa muutkin kyläläiset samaan puuhaan, olihan siitä ollut puhetta jo aiemmin. Suomen Ladulla on kampanja ”Ulkona kuin lumiukko”. Tavoitteena on rakentaa yhteensä vähintään 10 000 lumiukkoa eri puolille Suomea.

Suomen Ladun sivuilla on Lumiukkolaskuri, johon lumiukot ilmoitetaan. Laskuri seuraa lumiukkojen määrää myös kunnittain. Johdossa on tällä hetkellä Joensuu ja Reisjärvi.

Laitoin kuvan ja osallistumiskutsun myös kyläyhdistyksemme Pilpalan kylät ry:n sivuille. Keksin tehdä haasteesta kilpailun, palkintona kirjani ”Lähteen rannalla elämä”.

Mutta miksi jättää se vain yhden kylän haasteeksi? Jaoin toisen lumiukkokuvan LOPPI-ryhmään ja tein sinne oman kisan. Sitten jaoin sen vielä omille sivuilleni Facebookiin. Jos kisa innostaa ja osallistujia tulee paljon, minun pitää varmaan palkita joka sivuilta joku. Parhaan kuvan ja lumiukon päätän siis minä yksin. Hauskaa!

Itse tekemäni lumiukko on hyvin perinteinen. Sillä on kasviväreillä värjätystä langasta tehty kaulaliina ja omalla tilalla viljelty porkkana nenänä. Nappisilmät ja kädessä oleva luuta ovat perinteisiä, vain aurinkolasit eivät. Sommittelin sille myös koronamaskia, mutta se ei oikein ollut hyvä idea.

***

Kanat on hoidettu, koiralenkki vielä edessä. On syytä pukea nastakengät jalkaan, ulkona on liukasta. Avasin kanoillle luukun ulkotarhaan. Pitkään ne ovat joutuneetkin olemaan kanalassa sisällä, ja olen jopa tilkinnyt kaikki aukot vanhoilla, risoilla villasukanterillä. Nyt kanala saa vähän tuulettua, vaikka ihmeen hyvänä ilma siellä on pysynyt tilkitsemisestä huolimatta.

Kanat lähtivät heti innolla luukusta ulos, varovasti toki ensi alkuun. Ne syövät mielellään lunta, en tiedä miksi. Joskus laitan niiden riemuksi lumipallon sisällekin. Onhan niillä juoma-automaatti, eli suoranaisesta janosta ei voi olla kyse. Jostain syystä ne vain pitävät lumesta.

Niin, miksi vain villasukkien terät pääsevät kanalan tilkkeiksi? No, nekin pääsevät sinne vasta todella risoina. Jos villasukassa on vain pienet reiät, ne tietysti parsitaan. Mutta jos lähes koko pohja on jo reikää, pitäisi tehdä uudet pohjat. Siihen minun taitoni eivät riitä. Sen sijaan leikkaan teräosan pois ja virkkaan varren säärystimeksi. Teräosat kelpaavat näin hirsiseinän tilkkeeksi.

Niitäkin riittää, sillä villasukkia käytetään meillä aina. No, ei ihan helteillä, mutta tavallisella kesäsäällä kyllä. Talossahan on sisällä viileää, koska ovet pidetään kiinni. Normaali lämpötila meillä on noin 19 astetta. Monilla on viileämpääkin.

***

Tiedossa on tänään myös hyvin perinteinen ruoka iltapäiväksi. Meillä Lassi tekee aina ruoat, hänhän on kokki. Minä haen kellarista perunat ja porkkanat ja laitan ne kiehumaan, siinä on minun osuuteni ruuanlaitosta. Niin, ja peuranlihat olen jo ottanut sulamaan; Lassi tekee peuranlihakastiketta. Ihanaa, että oli hyvä puolukkasyksy, puolukkasurvos kruunaa tuollaisen aterian. Ilman sokeria tietysti.

Meillä syödään harvoin lihaa, edellinen kerta oli 2-3 viikkoa sitten. Silloin se oli hernekeittoa. Peuraa ja hirveä meillä on pakastimessa, muuta lihaa emme syö. Paitsi toki kukkoa, silloin kun kukkoja on liikaa. Sitä tapahtuu korkeintaan pari kertaa vuodessa. 

Salaattina on Lassin ”aamupuuroa”: sekoitus tattaria, sipulia, valkosipulia, valkokaalia, hapankurkkua, inkivääriä, kurkumaa ja tomaattimurskaa. Kaikki raakana. Suurimman osan vuotta joukossa on villivihanneksia tuoreena pihasta, mutta nythän niitä ei tietenkään löydy. Omaa kesäkurpitsaa ja kaaliakaan ei enää ole: näin kevättalvella joudumme  tyytymään kaupan tarjontaan.

Tervetuloa lukemaan blogiani!

 Vihdoin! 

Olen vihdoin saanut ryhdyttyä bloginpitoon. Kotisivuthan minulla on ollut jo lähes vuoden, mutta ajattelin ensin kokeilla, josko ne riittäisivät. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että haluan myös blogin.

Blogillani ei ole mitään yhtä teemaa. Aikeissani on kirjoitella elämästä täällä Solstrandissa eli aiheina tulee varmasti olemaan puutarhaviljely, kanat, koirat, villivihannekset, metsä, luonto, vanhat rakennukset ja kaikki senkaltainen. Onko tämä siis lifestyle-blogi? Heh.

Ainakin tässä vaiheessa tarkoitus on ottaa kirjoittaminen rennosti. Yritän olla stressaamatta ja pidättyä viilaamasta tekstejä kovin paljon. Ehkä jossain vaiheessa tulee into paneutua teksteihin tarkemmin, ehkä kirjoittaa asiapitoisemmin tai kenties kaunokirjallisemmin, mutta tässä vaiheessa tyydyn ennemminkin päiväkirjamaiseen kirjoitteluun. Lukee ken jaksaa.

****

Ensimmäiseksi on syytä selittää blogin nimeä. ”Pilkkeitä Pilpalasta” sisältää kolmoismerkityksen. Ensinnäkin siinä on tietysti viittaus Juhani Ahon ”Lastuja” –teokseen. Se on ehkä vähän mahtipontista; en tietenkään tahdo yrittää vertautua kirjoittajana Juhani Ahoon. Mutta kuitenkin: teemat ja käsittelytapa saattavat olla jollain tapaa samankaltaisia.

Toinen ja vielä suurempi tausta-ajatus on se, että tässä kotimme eli Solstrandin – tuolloin vielä nimeltään Sinervänkoski - pihapiirissä on sota-aikana sijainnut pilketehdas. Autothan olivat tuolloin häkäpönttöautoja, joiden käyttövoimana olivat pilkkeet. Pilketehdas oli nimeltään Pilpalan Pilke. Perimätiedon mukaan pilkesäkkien kyljessä olisi lukenut Pilpalan Pilke Osakeyhtiö, mutta tuosta osakeyhtiöstä ei ole varmuutta.

Tehdas ei ollut suuren suuri, vaan ilmeisesti vain pieni puurakennus rannan rinteessä. Siellä naiset pilkkoivat kirveellä haloista pilkkeitä ja pakkasivat ne säkkeihin. Jostain mieleeni on tullut, että työntekijöitä olisi ollut kolme.

Pilketehtaan kivijalasta on vähän näkyvissä naapurimökin pihassa. Mökkejä ei Sinervänniemellä tuolloin vielä ollut, kotitalomme oli ainut varsinainen asuinrakennus tällä niemellä.

Kolmas ajatus nimen takana on ilonpilke. Jospa nämä pilkkeet olisivat joskus ilonpilkahduksiakin – jos eivät lukijoille niin ainakin kirjoittajalle.

Ensin oli tarkoitus ottaa nimeksi vain Pilkkeitä, mutta sehän oli tietysti jo käytössä vähintäänkin yhdellä blogilla. Niinikään Pilkkeet oli jo käytössä, samoin Pilkahduksia. Olkoon siis Pilkkeitä Pilpalasta, Pilpalastahan nämä tulevat aivan kuten 1940-luvun pilkkeet Pilpalan pilketehtaasta.