Suuntana omavaraisuus -yhteisbloggausten tälle kuulle annettu aihe oli kovin monitahoinen. Se sisälsi ainakin kolme käsittelyaihetta: oman etenemisen, suosikkisäilöntäohjeen ja inspiroivat ohjelmat.
Etenemisestä en saa nyt otetta. En edes tiedä, tarkoitetaanko sillä kesän viljelyksiä vaiko esimerkiksi etenemistä omavaraistelussa ylipäänsä. Näissä päivityksissä saakin tuota yhteistä aihetta muokata oman tarpeensa ja tilanteensa mukaan, näin olen ymmärtänyt.
Kirjoitan blogissani vähän väliä töidemme etenemisestä ja myös säilöntäohjeista. Tällä hetkellä minulla ei olisi annettavaksi siitä mitään uutta. Siksi lähdin pohtimaan tuota viimeistä aihetta ja tulkitsin sen mielessäni ylipäänsä kulttuuriasioiden pohdinnaksi omavaraisuusteeman näkökulmasta.
Vaikka elän tällaista luontokeskeistä elämää ja kirjoittelen useimmiten siihen liittyviä päivityksiä, on myös kulttuuri tärkeä osa maailmaani. Täältä maalta tosin harvoin tulee lähdettyä teatteriin, taidenäyttelyihin tai edes elokuviin, mutta kotonakin pystyy harrastamaan kulttuuria monin tavoin. Luen, katson televisiota, osallistun etäkursseille.
Tulee mieleen esimerkiksi devising-teatterikurssi, jolle osallistuin talvella. Yllättävää kurssissa oli ensinnäkin se, että se tosiaan tapahtui etänä - teatteria etänä! Lisäksi kurssiin kuului luontoa: tehtävänä oli käydä ulkona etsimässä erilaisia muotoja ja liikettä ja tuoda ne sitten esitykseen tietokoneruudun ääreen. Vaikeaa! Kiehtovaa!
Omavaraistelusta tässä ei tietenkään ole millään muotoa kyse, mutta eipä ole bloggaamisessakaan. Emme tuota edes sähköämme itse saati että kukaan voisi omavaraisesti rakentaa tietokoneen. En olekaan koskaan väittänyt, että olisimme edes puoliksi omavaraisia - sarjan nimi on Suuntana omavaraisuus, ja sehän kyllä pitää paikkansa.
Koskaan en ole harkinnut televisiosta, tietokoneesta tai kännykästä luopumista. Lämmityksessä olemme käyttäneet lähituotannon mahdollisuudet hyväksi: auringon, puun ja maalämmön, ja ilmalämpöpumppukin meillä on. Mutta sähköä kuluu silti, samoin ostettavia laitteita.
Mutta sittenpä onkin mahdollisuus nauttia kulttuurista kotosalla.
Elokuvista eniten mieleen jääneitä katsomiskokemuksia ovat olleet viime vuosina Raja ja Unelmien maatila.
Ruotsalainen Raja pohtii ihmisyyttä suhteessa muihin elollisiin. Päähenkilöt ovat peikkoja; he ovat monella tapaa kuin ihmisiä, mutta monella tapaa myös erilaisia. Lähtökohtana on skandinaavinen peikkomytologia, mutta näen elokuvan pohdintana siitä, mikä tekee ihmisestä ihmisen ja onko ihmisyys parempaa kuin jokin muu elollinen. Entä ihmisen suhde muihin: onko ihmisellä oikeus muuttaa muita ja alistaa heitä omaan, oikeaksi katsomansa tapaan olla, elää ja tuntea?
Tästä tulee etsimättä mieleen Johanna Sinisalon kirja Ennen päivänlaskua ei voi, joka on julkaistu jo vuonna 2000. Kirja jäi vahvasti muhimaan mielessäni. En yleensä ole kiinnostunut fantasiasta, mutta en lukenutkaan kirjaa fantasiaromaanina vaan tutkielmana ihmisen ja luonnon suhteesta. Kirjassa erilaisuutta edustaa peikko kuten Raja-elokuvassakin. Luonto ei näyttäydy kauniina ja lempeänä vaan omana itsenään, joka saattaa iskeä takaisin.
Elokuva Unelmien maatila, alkuperäiseltä nimeltään The biggest little farm, on vuodelta 2019. Ensimmäisenä koronakeväänä katsoimme sen Areenasta. Valitettavasti se ei ole siellä katsottavissa enää, sillä toivoisin todella mahdollisimman monen näkevän sen. Sitä on kuvattu aikuisten saduksi, mutta se ei ole satua vaan totta. Elokuva on niin paljon, että sitä on vaikea lyhyesti kuvailla: se on kuvaus unelmista ja niiden toteutumisesta ja niiden särkymisestä, se on kuvaus elämästä ja lupauksista ja vastuuntunnosta, rakkaudesta ja parisuhteesta ja eläinsuhteista - ja siitä luonnosta, joka saattaa iskeä takaisin.
Televisio-ohjelmista kaikkien omavaraistelijoiden suosikki varmasti on Tanskalainen maajussi. Varsinkin alkuun se oli tosi kiinnostava ja kiehtova, mutta viime aikoina siinä on tuntunut olevan lähinnä rakentamisjuttuja, ja ne eivät minua kiinnosta. Suurperheen maalaiselämää puolestaan on viehättävä kuvaus lammasfarmareiden elämästä Englannin maaseudulla. Se kuvaa aidon (uus)perheen elämää, mutta kovin realistinen se ei ole, ainakaan siltä osin, että kaikki yhdeksän lasta ovat aina sulassa sovussa, innokkaina oppimaan uutta ja tekemään töitä kukin taitojensa ja ikänsä mukaan. Tietenkään tuolla kaukana kaikesta ei paljon ulkopuolisia virikkeitä ole, ja siksi kaikki tilan touhut jaksavat lapsiakin kiinnostaa, mutta eivätköhän he silti oikeasti välillä kiukuttele ja riitele ja kieltäydy työnteosta. Mutta eihän sellaista olisi hauska katsella!
Vielä takaisin kirjoihin. Anni Kytömäen kirjoja ei voi jättää mainitsematta, tosin täytyy tunnustaa, etten ole lukenut kahta viimeisintä, vaikka Kivitasku on kirjahyllyssänikin. Kultarinta-kirjaan ihastuin. Omavaraistelun näkökulmasta yllättävää on, ettei kirjassa juuri edes mainita mitään viljelyyn liittyvää eikä myöskään kotieläimiä - paitsi takaa ajavat, pelottavat koirat ja yhdessä kohdassa lehmät. Linnut ja karhut tietysti ovat olennaisessa osassa. Kirjassa on myös yksin metsässä elävä poika, mutta sitä, miten hän tuli toimeen, ei selitetä. Vain mustikkahilloa hänellä oli! Joka tapauksessa kirja on kiehtova ja hyvä.
Lastenkirjallisuudessa on useitakin teoksia, jotka vetoavat minuun myös omavaraisuusteemasta katsoen. Yksi sellaisista on Vaahteramäen Eemeli. Mikä mainio kirja! Satuahan se toki on, vaikka tosiasioihin pohjaakin - Astrid Lindgrenhän on kertonut kuvaavansa kirjassaan isänsä lapsuutta 1800-luvun Skånessa. Kirjassa kaikki on aina niin kovin herttaista ja hyvin, elämä on idyllistä ja vastoinkäymiset ovat pieniä, vaikka Kissankulmalla eletään täydessä omavaraisuudessa, mitä nyt ehkä markkinoilla käydään kerran vuodessa.
Samalla tavalla tenhoavaa menneen maailman kuvausta on Sven Nordqvistin Pettson och Findus eli Viiru ja Pesonen. Siinä on tosin mukana ripaus fantasiaa - jo siinä, että Viiru on kissa, joka touhuaa ihmisten juttuja. Mutta kuvitus ja miljöö ovat huikeat. Sitä paitsi Pesonen on kuin meidän Lassi. Minulla on kuvakin, jossa Lassi kunnostaa verstaalla ikkunaa seuranaan raidallinen kissamme Rekku - aivan kuin Viiru ja Pesonen. Kuvaa ei nyt kuitenkaan tähän hetkeen ole löydettävissä.
Sitten ovat tietysti omat kaksi kirjaani, joista molemmat liittyvät monellakin tapaa omavaraisuuteen. Lähteen rannalla elämä kuvaa vuotta 1923 pienessä hämäläiskylässä. Päähenkilö Salin on kansalaissodasta nipin napin hengissä selviytynyt mies, jonka tilanomistaja on pelastanut vankileiriltä.
Suunnitellessani kirjaa jouduin miettimään sitä, miten voi selviytyä ihminen, jolla ei ole mitään. No, hänellä on puutavaraa ja ammattitaitonsa puuseppänä sekä itselleen kiitollisuudenvelassa oleva talollinen. Kaiken muun hän on menettänyt.
Voi olla yllättävää, mutta kirjoitin kirjan alun perin lapsia tai varhaisnuoria ajatellen. Halusin kuvata heille Suomea, joka on ollut totta vielä sata vuotta sitten. Siinä maailmassa vain ani harvoja asioita haettiin kaupasta, naapuriapu ja talkootyö kukoistivat mutta ihmisten eriarvoisuus näkyi monessa.
Elämä oli rankkaa työtä, työt määrittivät vuodenkierron. Pohdin sitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää ja mitä ilman voi elää. Ilman muita ihmisiä kukaan ei pärjää. Miten siis Salin on voinut olla erakko? Oliko hän sitä oikeasti, vai oliko hän sitä vain kyläläisten silmissä?
Salin-niminen erakko nimittäin on oikeasti elänyt tällä kylällä - tai siis ainakin mies nimeltä Salin, jota kutsuttiin erakoksi. Kukaan ei kuitenkaan osannut kertoa hänestä enempää kuin asuinpaikan, joten jouduin keksimään hänen elämäntarinansa. Siitä syntyi tuo kirja. Kuten arvata saattaa, kirjaa on kuitenkin lukenut enemmän iäkkäämpi väki eivätkä koululaiset, kuten olin toivonut.
Omavaraisuuteen liittyy myös toinen kirjan henkilöhahmoista: parantajaeukko Serafia, jolla myös on esikuva elävässä elämässä. Hänestäkään kukaan ei osannut kertoa enempää kuin nimen, mutta lopulta olen kuitenkin löytänyt hänestä aika paljonkin tietoa muun muassa kirkonkirjoista. Serafia paransi ihmisiä sekä loitsuilla että yrteillä. Hänen on myös väitetty kasvattaneen käärmeitä - täällä meidän kotimme alueella. Käärmeitä täällä kyllä on ollut paljon, mutta en tiedä onko niitä tarvinnut mitenkään kasvattaa.
Kotisivuillani
www.tudeer.fi voi lukea ihmisten kommentteja kirjasta. En niillä nyt tahdo tätä muutenkin pitkää päivitystä pidentää. Kirjaa on muuten yhä saatavilla ja se löytyy myös kirjastoista (ei toki kaikista).
Uudempi kirjani on nimeltään Makasiini - maallemuuttajan tarinoita. Se ei siis ole romaani vaan kokoelma erilaisia tekstejä ja valokuvia. Tekstit on ryhmitelty kuukausittain vuodenkulun mukaan, niistä kolme on pitkiä novelleja, loput mm. ruokareseptejä ja tietoa kasveista, eläimistä, luonnosta, historiasta ja vähän ihmisistäkin. Kuvia on 321, tekstejä 90.
Myös Makasiinia löytää kirjastoista lainattavaksi.
Kirja alkaa huhtikuusta ja päättyy uuteen kevääseen.
(Tämän päivityksen ulkokuvat on otettu tällä viikolla Solstrandissa. Joutsenet hautoivat tässä, mutta poikasten kuoriuduttua ne lähtivät ilmeisesti vesistön yläjuoksuun. Tänään ne kuitenkin tulivat pesintämaitaan moikkaamaan, mukanaan kolme poikasta. Lopuille poikasille on ilmeisesti käynyt huonosti. Muita poikueita tässä "meidän" joella ja lammella ovat nyt sorsaemo ja neljä poikasta sekä telkkäemo ja viisi pientä.)
*****
Tämä oli siis heinäkuun kirjoitukseni Suuntana omavaraisuus -yhteyspostaussarjaan. Sarjassa joukko omavaraistelusta kiinnostuneita bloggaajia kirjoittaa kunkin kuun maanantaiksi postauksen sovitusta aiheesta. Alla linkit muiden postauksiin. Käy lukemassa myös niitä ja muista, että me ilahdumme kovasti kommenteista. Ainakin minä!
