Posti kuljettaa - jonnekin

Jokin aika sitten vanha ystäväni Sonja ilmoitti minulle Facebookissa, että hän neuloo meille villasukat. Se oli ihana yllätys; tosin olin tietysti sitä ennen valittanut, että ehjät villasukat ovat käyneet vähiin, emmekä osaa itse niitä neuloa. Pyysin, että Sonja tulisi itse tuomaan sukat, jotta näkisimme pitkästä aikaa. Olen nähnyt hänet viimeksi ehkä 15 vuotta sitten. 

Sonja lupaili tulla kesemmällä, mutta sukat hän laittaisi postiin. Eilen saimme ne. Eivätkö olekin upeita! Meidän väritoiveemme oli huomioitu ja sukat ovat aivan ihanat! 

Kirjoitin jo etukäteen Sonjalle, että tottakai minun pitää maksaa niistä. Sonjan ehdotuksesta sovimme, että laitan jotain Viipurin koirat ry:n tilille, kunhan sukat ovat tulleet. Maksoin tilille sata euroa. 

Viipurin koirat on yhdistys, joka auttaa kodittomia koiria ja kissoja lahjoitusvaroin. Lähes kaikki lahjoitukset tulevat Suomesta. Näin yhdistys kirjoittaa nettisivuillaan: 

"Viipurin Koirat ry:n on perustanut joukko suomalaisia eläinten ystäviä vuonna 2006. Yhdistys pyrkii vähentämään kodittomien koirien määrää tukemalla Viipurin alueella tehtävää sterilisointitoimintaa ja avustamalla seudun löytökoiratarhoja. Hankimme ja toimitamme koirille ruokaa, lääkkeitä ja autamme rakentamaan koirille suojia ja turvallisia aitauksia. Tärkeä osa avustustyöstä on etsiä Viipurin kodittomille koirille pysyviä koteja Suomesta. 

Kaikki aktiivit ovat sitoutuneet noudattamaan toiminnassaan yhdistyksen eettisiä sääntöjä. 

Yhdistyksen rekisterinumero on 195.109.

Tuomme koirat Suomeen voimassaolevia maahantuontimääräyksiä noudattaen. Yhdistyksellä on aluehallintoviraston myöntämä eläintenkuljetuslupa ja se on rekisteröitynyt TRACES NT-järjestelmään. 

Viipurin Koirat on sitoutunut noudattamaan suomalaisten rescueyhdistysten laatimia vastuullisen tuonnin kriteerejä, jotka ovat lain vaatimia maahantuontimääräyksiä tiukemmat. Lisäksi Viipurin Koirat tutkituttaa jokaiselta adoptoitavalta koiralta rabiesrokotevasta-ainetasot ennen Suomeen matkustamista."

En yhtään tiedä, mitä vaikeuksia yhdistyksellä on avustustyössään nykyisessä maailmantilanteessa. Mutta koirat eivät siihen ainakaan ole syypäitä, ja niitä tahdon auttaa, olivatpa missä hyvänsä. Koirien steriloinnit ja niille kotien etsiminen ovat hyvää toimintaa, jota tahdon tukea.

Sukkien mukana oli kortti, jossa oli kuva koiraa nuolevasta kissasta. Kuva on Sonjan itsensä ottama. Kuten kortissa oleva teksti kertoo, kissat eivät ole mitään yksin viihtyviä erakkoja, vaan useimmat niistä haluavat elää toisten kissojen tai koirien kanssa. 

Mutta se posti. 

Posti ilmoittaa nykyisin tekstiviestillä tai sähköpostilla saapuneista paketeista, mikä on hyvä asia. Kumpikin käy minulle. 

Tilasin viime viikolla ensi vuoden opiston kurssisuunnittelua varten pari näytekirjaa. Kustantamon virkailija oli auttavainen ja ymmärsi, että tarvitsen kirjat pian. Hän lupasi laittaa ne saman tien postiin, ja laittoikin. Ilmoitus niistä tuli postilla maanantaina. 

Kaikki hyvin muuten, mutta ne eivät suinkaan olleet Lopen postissa vaan Läyliäisillä. Lopellekin on meiltä 17 kilometrin matka, mutta sinne on sentään yleensä jotain muutakin asiaa, esimerkiksi eilen hammaslääkärikäynti (joka sujui jälleen loistavasti, kiitos julkinen terveydenhuolto!). 

Kun nyt Lopella olin, kävin postin pisteellä kysymässä, josko tämä villasukkalähetys voisi olla tullut jo. No, eipä ollut. Vantaalla kuulemma oli. Ja ne kirjat siis Läyliäisillä. Ei auttanut muu kuin lähteä ajamaan Läyliäisille, jonne siis ei ole mitään muuta asiaa. Inhoan ylimääräistä ajoa, mutta pakkohan se kirjapaketti oli hakea. Kun pääsin kotiin, kännykkä blingasi ja kertoi, että toinen paketti on nyt noudettavissa Lopelta. 

Sattumalta Lassi oli vielä lähdössä illalla Riihimäelle, joten paketti saatiin kotiin. 

Nyt meillä on ihana villasukkavarasto käytettävissämme. 

Sonja oli nähnyt vielä sen verran vaivaa lähettämisessä, että erikseen kysyi meiltä, mihin toimipisteeseen lähetyksen haluamme. Loppi oli nyt paras, mutta hyvin olisi toiminut kumpi vain Karkkilan vaihtoehdoistakin. 

Vain tuo Läyliäinen aiheutti erityishankaluutta. Miksi ihmeessä Posti ei voi kysyä vastaanottajan mielipidettä siinä vaiheessa, kun lähettää paketin jonnekin muualle kuin sinne minne oletetaan? Sitä paitsi Lopella ei kuulemma edes ollut täyttä - senhän sanotaan olevan syy siihen, että toimituspaikkaa vaihdetaan. Lopelle olisi kyllä mahtunut, sanoi virkailija. Ei heillä ollut täyttä ollutkaan.  

Jos asuisin Lopella eikä minulla olisi autoa, en olisi saanut kirjoja Läyliäisiltä mitenkään. Ja koska minulla on auto, olisin ehkä voinut hakea kirjat vaikka pääkaupunkiseudulta, eikä koko Postia olisi siihen väliin tarvittu ollenkaan. Mitä hyötyä on kuljetuksesta, joka kuljettaa vain osan matkaa ja senkin osin outoon suuntaan?

(No, myönnettäköön, että kun viimeksi tilasin jotain ja se tuli ihan perille kotipihaan asti, kirjoitin siitäkin kauhistuneen blogipäivityksen. Klikkaa tästä ja lue Silloin oli kyse noin 50 grammaa painavista korvakuulokkeista, jotka tuotiin kotipihaan pienellä rekalla. Kumpi parempi? Posti, joka vie lähetyksen minne sattuu, vai kuljetus, joka ampuu hyttystä tykillä? Molemmista koituu turhaa ajoa - onneksi en usein tilailekaan yhtään mitään.)

Eläinsuojelutyö on yhä ammattimaisempaa

Pitkästä aikaa me vapaaehtoiset eläinsuojeluneuvojat pääsimme tapaamaan toisiamme ihan livenä. 

SEY:n neuvojapäivät järjestetään vuosittain, mutta muutaman viime vuoden ajan ne on jouduttu järjestämään etänä. 

Kasvokkain tapaaminen on kuitenkin hurjan tärkeää, sen totesi usea läsnä ollut. Moni on työskennellyt jaksamisen äärirajoilla ja pohtinut vapaaehtoistyön lopettamista. Yhteinen viikonloppu toi uutta puhtia ja viritti myös hyviä yhteyksiä ja yhteistyökuvioita. 

Mira Ekholm-Martikainen on yksi melko pitkään eläinsuojeluneuvojana toimineista. Päivätyönään hän opettaa, lisäksi hän ylläpitää Sastamalassa Kiikoisten löytöeläinpalvelua. Sinne tuodaan löytöeläimet neljän kunnan alueelta. Kissoja tulee noin 400 vuodessa, lisäksi osa niistä on kantavia, joten pentuineen hoidettavia kissoja on puolentuhatta. Siis joka vuosi! 

Miralla on paljon yhteistyökumppaneita niin eläinlääkäreissä kuin vapaaehtoisissa. Osa kissoista pääsee sijoituskoteihin ennen uusiin kotiin sijoittamista, osa päätyy muihin kissataloihin uudelleensijoitusta odottamaan. Vain aniharva, enintään 20 prosenttia löytyneistä kissoista pääsee takaisin omaan kotiinsa. Kadonneita kissoja ei siis edes kysellä! Se on käsittämätöntä. 

Samaa kertoo Laura Hölkki, joka johtaa Kaakkois-Suomen eläinsuojeluyhdistyksen kissataloa Lappeenrannassa. Siellä kissoja on vuositasolla vielä enemmän, ja aniharvaa kaivataan entiseen kotiinsa. Kissatalossa on palkattuja työntekijöitä, ja se rahoittaa toimintaansa muun muassa kissahotellilla ja kahvilalla, jotka molemmat ovat suosittuja ja tunnettuja Lappeenrannassa. 

Haaveilen pääsystä katsomaan Kaakkois-Suomen eläinsuojeluyhdistyksen tiloja. Kuvia olen nähnyt, hienolta näyttää. Miun kissakahvila vaikuttaa tosi toimivalta konseptilta: siellä kissat ovat nähtävillä lasiseinien takana, ja kissoillakin on viihdykettä, kun he katselevat ihmisiä turvallisesti omista tiloistaan äänieristetyn lasiseinän läpi. Moni arkana ja pelokkaana talolle tuotu kissa on siellä alkanut hyvin sosiaalistua, ja totuttautuminen ihmisseuraan jatkuu sitten uudessa kodissa. Toivottavasti mahdollisimman monelle koti löytyy. Harvahan päätyy takaisin entiseen kotiinsa, jos sellaista on koskaan ollutkaan. 

SEY:n eläinsuojeluneuvojia on nykyisin 73, joskus aiemmin on ollut enemmänkin. Tavoitteena on tasainen valtakunnallinen jakauma niin että jokaisella alueella olisi ainakin yksi neuvoja. Lisäksi eläinsuojelu-chatti ja -botti toimivat SEYn nettisivuilla. 

Ensimmäinen aluevastaava on juuri aloittanut työnsä. Hän on Mervi Valjus, jonka vastuulla on Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin eläinsuojeluneuvojatyö. 

Itse aloitin eläinsuojelutyön 1990-luvulla. Niistä ajoista on kehitytty paljon. 

SEY Suomen eläinsuojelu aloitti nimellä Suomen Eläinsuojelusyhdistys vuonna 1901, eli se on toiminut yli 120 vuotta. Aluksi toiminnassa oli eläinsuojeluspoliiseja, sittemmin mukaan tulivat eläinsuojeluvalvojat. Valvojien verkosto kasvoi ja laajeni 1920-luvulla. Nykyisin ei valvojia olekaan, vaan koulutettuja neuvojia, joista osa tekee myös neuvontakäyntejä.

Tampereen päivillä puhuttiin erityisesti luonnoneläinten auttamisesta ja eläinsuojelun etiikasta.

Tampereella ja Vapriikissa kannattaa aina käydä

Pääsin pitkästä aikaa käymään Tampereella. 

Reissu ei ollut pelkkä turistimatka, mutta pidin huolta, että ehdin katsella myös kaupunkia ja käydä museokeskus Vapriikissa. Sunnuntaina neuvojapäivien jälkeen siihen jäikin aikaa useita tunteja.

Ehdin myös syödä hyvin. Oli ihanaa saada kunnollista, vegaanista ruokaa. 

Alkupalassa oli parsaa, punajuurta ja muita vihanneksia. 

Paahdetut, kovat leivät olisin jättänyt annoksesta pois.

Erityisen huvittavaa - eikä myönteisessä mielessä - oli se, että tarjoilijapoika suurieleisesti esitteli meille annokset, joissa oli hänen mukaansa mm. asparagusta ja beetrootia sekä sweet potatoa. Tämä kaikki tamperelaisittain äännettynä ja muu puhe tietysti suomeksi. 

Siinä se sweet potatokin on. Pääruoka oli kelvollinen. Itse kaipaisin myös pääruoan oheen vähän myös tuoretta, raikasta ja väriä, enemmän kuin nuo pari timjaminoksaa. 

Mutta jälkiruoka oli herkullinen! Sitä kehuivat kaikki. Itse en yleensä välitä leivoksista enkä kinuskista, mutta nyt piti kyllä myöntää, että kokonaisuus oli onnistunut. 

Seuraavana iltapäivänä pääsin sitten Vapriikkiin. Olen käynyt siellä ennenkin, mutta siellä on niin paljon nähtävää, että yksi kerta ei riitä. Lisäksi Vapriikissa on vaihtuvia näyttelyitä, joista yllättävän antoisa oli nyt postiaiheinen näyttely. En olisi arvannut, että se kiinnostaa ja koskettaa minua niin paljon. Tietysti sota-aika ja oman lapsuuteni vuosikymmenet liikuttivat. 

Myös Finlayson-näyttely oli monipuolinen ja mielenkiintoinen. Siellä vierähti hyvinkin tunti. Jos en ihan väärin muista, Tampereen historiasta kertovia lyhytelokuvia näyttävä pieni elokuvateatteri oli juuri Finlayson-näyttelyn puolella. Katsoin siellä Amurin, eli työväen asuinalueen, historiasta kertovan 20-minuuttisen elokuvan, jonka olivat tehneet 1966-1967 mm. Valentin Vaala ja Armand Lohikoski. 

 

Tampere ennen ja nyt -näyttely antaa varmasti enemmän tamperelaisille, mutta melko tarkkaan senkin näyttelyn kiersin. Tampere 1918 puolestaan on suorastaan riipaisevan vaikuttava uudelleenkin koettuna.

Jääkiekkomuseo ja pelimuseo minua eivät kiinnostaneet juuri lainkaan. Onneksi, sillä riittävästi nähtävää ja koettavaa oli muutenkin. Wivi Lönn -näyttely oli pieni, mutta kiinnostava. Hassua, että olin edellisiltana kävellyt upean rakennuksen ohi ja sunnuntaina sitten käynyt katsomassa, mikä pytinki se oikein oli. No, sehän oli Tampereen paloasema, ja iltapäivällä sitten Vapriikissa opin, että se on Wivi Lönnin piirtämä. Kerrassaan upea! 

Luonnontieteellinen museo on myös nykyaikaiseen tapaan elämyksellinen ja toiminnallinen, kuten useimmat muutkin näyttelyt Vapriikissa. Se sopii erityisesti lapsille, mutta ainahan luontoaiheet ovat mielenkiintoisia kaikenikäisille. 

Arvaatko, minkä museon puolelta on tämä interiööri? Se on postimuseosta!

Vapriikissa oli myös pieni näyttely nimeltä Kiltit lastenlehdet. Siinä on esillä kansikuvia viime vuosisadan lastenlehdistä ennen amerikkalaista nuorisokulttuuria. Kuvittajat olivat aikansa kärkeä kuten Martta Wendelin ja Rudolf Koivu. 

Joenrannan puistot ovat kauniita. 

Pääsin myös ensimmäistä kertaa näkemään Tampereen ratikat. Miten hienoa, että ne olivatkin kaikki eri värisiä. Mainio idea! Helsingissä on useaan otteeseen riidelty raitiovaunujen väristä ja sitten valitettu ratkaisusta jälkikäteen. Miksi niiden pitää olla kaikkien samanvärisiä? On vain kiinnostavaa, kun ei tiedä, minkä värinen raitiovaunu seuraavaksi tulee. 

Vanha teollisuusmiljöö Tampereella on ainutlaatuinen, ja sitä on myös osattu järkevästi säilyttää, hyödyntää ja muokata uuteen käyttöön. 

Rannan Arvi muistelee 3: Koulusta töihin

Arvi Ranta syntyi pientilalla Länsi-Lopen Salonkylällä - tai tarkemmin sanottuna Ruotsinkylällä - 1949 eli suurten ikäluokkien aikaan. Hän kävi Ruotsinkylän koulua. Kaksi ensimmäistä vuotta olivat supistettua kansakoulua. Se tarkoitti sitä, että 1-2-luokkalaiset kävivät koulua vain lauantaisin. Koululla oli yksi opettaja; muut luokat opiskelivat maanantaista perjantaihin, alkuluokat tulivat koululle lauantaisin.  

Kuri vanhan opettajan aikaan oli kova.

”Kyllä siellä opittiin, tankattiin vain niin kauan että oppi. Opettaja kirjoitti taululle, sitten joku oppilaskin kävi jonkin laskutehtävän taululle tekemässä. Paljon oli ulkoläksyä. Katkismus piti oppia kannesta kanteen ulkoa, samoin virret. Kuri oli ku armeijassa. Mitään ei puhuttu, ei minkäänlaista kuiskaamista eikä mitään. Jos oli asiaa, viitattiin ja noustiin ylös seisomaan ja asennossa vastattiin. Sai liikuntaa nääs.”

”Se oli naisopettaja, oli aloittanut kylällä vuonna 1923. Se oli kaksi viimeistä vuotta minun aikanani, mutta sitten tuli seuraava opettaja. Se oli äärilaidasta toiseen, ei siinä mitään vikaa ollut, mutta kun me huomattiin, että karttakeppi ei pauku, niin me oppilaat otettiin ihan vallan. Sitten vain juostiin sotilaitten perässä”, Arvi Ranta sanoo.

Sotilaitten perässä juoksemisella Arvi viittaa siihen, että Salonkylän maastoissa järjestettiin vuosikymmenet sotilasharjoituksia. UPM:n ja Kymi-yhtiön maat toimivat armeijan harjoitusmaastoina.

Opettajat asuivat koululla. Uudella opettajalla oli kyllä aviomies, mutta hän oli rakennusmestari ja asui jossain muualla.

Kansakoulu jatkui kansalaiskouluna, mutta sitäkin Arvi sai käydä vain puolitoista vuotta. Sen jälkeen hän jäi kotitilan töihin. ”Hevosella olin isän kanssa metsässä. Ja lehmiä oli, joka talossahan silloin lehmiä oli. Syksyllä aamut sienestettiin, iltapäivällä laitettiin viljaa seipäälle. Juu, seipäälle niin kuin heinätkin. Vain rukiit laitettiin lyhteille.”

”Isoissa taloissahan ne oli semmoset itsesitojat viljapelloilla, Seppälässäkin oli, mutta ne oli kalliita. Ei meillä. Peltolaput oli sellasia et ei siellä kivien seassa itsesitojat olis kulkenutkaan. Semmosia kahden hevosen vedettäviä ne oli, myöhemmin traktorilla.”

”Meillä vedettiin viikatteella vaan ja siten haravalla joka korsi talteen. Yhtään ei saanut jäädä peltoon. Ruokaa kunnioitettiin siihen aikaan, ei sitä tuhlattu.”

Puinti tehtiin eri tavalla riippuen siitä, päästiinkö vilja puimaan suoraan pellolta tuotaessa vai talvella.

”Jos seipäältä suoraan puitiin, niin puimakone oli riihen edessä pihalla. Sitten 1955 saatiin uusi navetta, ja vietiin viljatkin navetan vintille. Naapurista lainattiin sähkömoottoria. Tai oli sitten maamoottorikin.”

”Meidän talo oli viimeinen, johon tuli sähköt vuonna 1955. Länsi-Lopen Sähkö oli Topenolla. 1949 jo piti sähköjen tulla, mutta varat loppu Räyskälään. Se sähkö tuli Topenon ”Rautarouvasta”, Imatralta tuli Hikiälle ja siitä sitten. Sitä sähkölinjan varttahan ne rintamakarkuritkin kulkivat 1943-1944, koko Etelä-Suomen karkurit. On sekin ollut aikamoista, piileskellä sitten ja ilman ruokaa. Vaikka en minä sitä tarkoita, että karkuruutta voisi kunnioittaa.”

”Isä oli rintamalla 5 vuotta ja 3 kuukautta ja pysy henkis. Osti talvisodan jälkeen torpan äitilt ja veljeksilt, ehti runsaan puoli vuotta olla ja tuli jatkosota.”

Arvi Ranta lunasti sitten aikanaan kotitilansa sisaruksiltaan. ”Tyhmin poika jää pitää taloo, eks sä sitä tiedä”, hän toteaa. Sisaret saivat tontit jokivarresta.

Rannan perheellä oli 5 hehtaarin tila. Lisäksi hankittiin myöhemmin vuokramaita eri kyliltä, kaukaakin.

”Siihen aikaan ei saanut maita vuokralle, siksi niitä piti ottaa ympäri kyliä, Rengon rajalta Vaskijärvelle. Nykyäänhän vuokramaita saisi vaikka mistä. 20-25 hehtaaria sitä oli, lähinnä perunanviljelyä. Lisänä oli karjaa ja kasvihuoneet.”

Karja kulki metsälaitumella, vasta 1970-luvulla heinää alettiin tuottaa pelloilla niin, että karja jäi navettaan tai lähilaitumille. Karjanpito lopetettiin tilalla kokonaan 2002.

Lassi ja Arvi tutkivat kartasta, missä Arvin kotitila sijaitsee. "Jäin täst vehkeest väliin kokonaan", sanoo Arvi tietokoneesta. Kirjoittaminen ei ole ollut osa hänen elämäänsä. 

Vaikka Arvi sanoo oppineensa kansakoulussa kaiken mitä tarvitsikin, hänellä todettiin myöhemmin lukihäiriö. Hän on selvinnyt elämänsä hyvin siitä huolimatta: on riittänyt, kun on osannut nimensä kirjoittaa. Nykyisin tiedetään, että vaikka lukihäiriössä kirjaimet sekoittuvat ja lukeminen ja kirjoittaminen on vaikeaa, älyllisiin taitoihin se ei liity. Nykyisin lukihäiriöt myös osataan tunnistaa kouluissa ja niihin on saatavissa tukea. 

”Juu, lukihäiriö on, mut ei se muuhun järkeen oo vaikuttanu, kauheesti”, Arvi hymähtää.

Arvilla on muistinsa varastoissa suuret määrät tarinoita, sattumuksia, sanontoja ja kokemusta. 

Työnteon merkitystä elämänsä kulussa Arvi korostaa, ja sitä hänen elämässään on riittänyt.

”Ei ollut työuupumusta ennen aikaan. Jos sellaista oli, sanottiin, että se oli saamaton. Ei uupumusta silloin tunnistanut itse eikä kukaan muukaan.”

”Mutta työnteko ei ollu lääppimistä, se piti tapahtua koko aika.”

***

Arvi Ranta on antanut luvan kuviensa ja puheidensa julkaisemiseen tässä blogissa.

Lue myös kaksi aiempaa osaa Rannan Arvin muisteluista.

Arvi Rannan muistoja osa 1

Arvi Rannan muistoja osa 2

Rannan Arvi muistelee 2: Herrojen polut ja Hunsalan paanat

”Ei sitä enää hätkähdä, vaikka tulis presidentti" miettii Arvi Ranta. 

"Entinen maalainen… oli hyvä, jos kerran elämässään näki metsänhoitajan. Karkkilassa oli semmoinen Lokki, se oli Kymi-yhtiön 2-alueen päällikkö. Kaikki vapisi, ku tiesi, että se oli tulossa tarkastamaan metsille ja työmaille. Siinä meni pinot uusiksi, että saatiin tarkkaa ja tasasta”, Arvi muistaa.

Arvi Ranta istuu Pilpalan Solstrandin keittiössä tammikuussa 2023 ja miettii maailman muuttumista elämänsä, runsaan 70 vuoden aikana.

Ennen herra oli herra ja auktoriteetteja kunnioitettiin. Varsinkin maaseudun pieneläjä tunsi vähäpätöisyytensä. Arvi on tehnyt työuransa tukkitöissä ja viljelijänä.

Arvi Ranta muistaa myös ’herrojen polut’. 

”Salmiolta ainakin lähti yksi semmonen herrojen polku. Siinä kuorittiin pintamaat pois ja tehtiin niin kuin pitkospuut, että Lokki ja muut herrat pääsi kulkemaan.” Salmion kartano Salonkylällä oli yksi ”herrojen remupaikka” paikka, mihin isokenkäiset kokoontuivat metsästysreissuilleen.

Arvi Ranta toimi aikanaan 30 vuotta Salonkylän Pienviljelijäosaston puheenjohtajanakin. 2010-luvulla PVO muutettiin kyläyhdistykseksi, ja sitä suunniteltaessa Arvi ”hyppäsi ajoissa pois”. Hänen isoisänsä oli nimittäin ollut perustamassa pienviljelijäosastoa, eikä Arvi halunnut olla sitä lakkauttamassa.

”Minkä isoisä hankkii, sen pojanpoika hävittää, kyllähän sää sen sanonnan tiedät. Minä en viitsinyt olla se, joka hävittää”, Arvi Ranta sanoo.

Arvi Ranta syntyi Ruotsinkylän torpassa Salonkylän Joensuussa Lopella. Samassa talossa hän asuu yhä. ”Synnyinpaikka se on, ja toivottavasti on kuolinpaikkakin”, Arvo sanoo.

Arvo muistelee vanhaa lorua, joka kertoo tonttinsa rajalinjan kulun: ”Ojajoensuusta Paasikkaantöröön, Paasikkaantöröstä Mutinperän mustaan kiveen...”

”Se oli kuusimetrinen, korkea kivi. Ja luolatörö oli se, missä asui Paasikkaan Törö. Ruotsinkylän nimihän tuli siitä, kun Ruotsin kuningas omisti kaikki maat. Jotkut luuli että se tuli siitä, kun Rautakosken ruukilla oli ruotsalaisia, mutta eihän ne ihan ruotsalaisia olleetkaan, vaan vain ruotsinkielisiä, rantaruotsalaisia.”

14-vuotiaana Arvi oli ensimmäistä kertaa isänsä mukana puoli talvea metsässä, sen jälkeen joka talvi. Käytännössä jokaisella pienviljelijällä oli talossa hevonen, ja sillä tehtiin tukinajoa lähinnä talvisaikaan. Tukinajo ja metsätyöt ylipäänsä olivat elintärkeä lisätienesti Länsi-Lopen väestölle.

”Siinä Hunsalan paanalla oli kova liikenne”, Arvi Ranta muistaa ja tarkoittaa hevosten vetämien tukkirekien kuljetusta seudun metsistä Hunsalan asemalle aina Kerityn takametsistä asti. Hunsalasta tukit lastattiin junaan, osa jäi myös Pilpalan sahalle. ”Kymmeniä hevosmiehiä oli rivissä lastaamassa, mutta kolahdustakaan ei kuulunut, oli niin kallisarvoinen se tukkilasti.”

”Oli se pitkä matka Kerityltä Punelialle ja sieltä alas. Mutta huolto pelasi. Viiden kilometrin välein sai kahvetta ja pirtukupin. Mutta se loppui jo sota-aikana, en minä ehtinyt siihen mukaan. Isä ehti jonkun reissun tehdä.”

Istumme Solstrandin keittiönpöydän ääressä muistelemassa. Juuri kun Arvi on kertonut Mäensyrjän Jalmarista, jolla oli Verhossa pirtukauppa ”ihan semmonen pieni vaan”, soittaa Pirkko Arola. Hän tietää kertoa lisää Mäensyrjän Jallusta.

”Vanha Verhon talo oli rakennettu 1910-luvulla, nyt se on jo purettu. Saunan alta löytyi purkamisen yhteydessä tislauslaitteet”, Pirkko Arola kertoo.

Pirkko kertoo myös, että viereisessä Ollin talossa asui usein tukinajajia, ja heille Jalmarin vaimo Maija piti kahvikojua. He myös myivät marjoja ja kyläläisten pyytämiä lintuja Helsingin torilla. Maijalla oli taiteellisia harrastuksia, hän muun muassa ohjasi näytelmiä Pilpalan Liitontalolle. 

Arvi ja Pirkko pohdiskelevat, mahtoivatko Mäensyrjät olla muualta kylälle tulleita. Siitä ei kuitenkaan ole tietoa. ”Tuli niitä ihmisiä tänne ennenkin muualta, oli Hellstenin Kallekin, jota Humppilan Kalleksi kutsuttiin. Hyvin juurtuivat tuohon Tevännön mäkeen Hellstenitkin”, Arvi toteaa.

Lue lisää Arvin muisteluita: 

Arvi Ranta muistelee osa 1

Arvi Ranta muistelee osa 3:

https://pilkkeitapilpalasta.blogspot.com/2023/01/rannan-arvi-muistelee-3-koulusta-toihin.html

Rannan Arvi muistelee 1: Perunaa Lopelta taajamien toreille

Kukapa ei olisi kuullut Lopen perunasta? Loppilaisen perunanmyynnin kultakausi kaupunkien ja muiden taajamien torilla kesti 1930-luvulta 1980-luvulle. Tänään opin paljon Lopen perunasta ja siitä, miksi torimyynti oli niin merkittävää ja miksi sen valtakausi kesti juuri tuon 50 vuoden ajan.

Pihaamme ajoi puolituttu mies, Rannan Arvi naapurikylältä Länsi-Lopelta. Jutustelu siirtyi nopeasti perunaan.

 

Arvi Ranta tietää, mistä loppilaisen perunanmyynnin huippuvuodet alkoivat.

”Siitä se alkoi kun kieltolaki loppui. Silloin vapautui autoja pirtunmyynnistä. Eihän muilla ollut sellaisia autoja millä kuljettaa. Pirtutrokarien autoilla alkoi myynti. Tuotantosuunta muuttui, nääs”, Arvi Ranta kertoo.

Kieltolaki päättyi, kuten tunnettua, 5.4.1932. Lopen maaperä puolestaan on kautta aikain ollut erityisen soveliasta perunan kasvatukselle. Kaupungeissa perunaa tarvittiin runsaasti, ja Lopen perunalla oli hyvä maine. Loppilaisia perunanmyyjiä oli toreilla useita. Helsingin ja muiden kaupunkien toreilla Lopen perunaa parhaimmillaan jonotettiin. 

Torimyynnin huippuaikaa kesti oikeastaan tasan puoli vuosisataa.

”Vuonna 1982 vapautui perunanmyynti kaupoissa niin, että irtomyynti sallittiin. Siihen asti oli saanut myydä vain pussitettua perunaa. Ensin sitä oli paperipusseissa, myöhemmin muovipusseissa. Eihän sitä perunaa siinä nähnyt, ihmiset halusivat ostaa torilta.”

”Sitten kun kaupat alkoivat saada myydä irtotavaraa, alkoi alamäki torikaupalla. Sen jälkeen torimyynti oli nappikauppaa”, Arvi Ranta sanoo.

Arvi Ranta aloitti perunanmyyjänä 1970-luvun alussa, kun hänen sisarensa oli mennyt perunanviljelijän kanssa naimisiin.

”Silloin alkoi se valtava muuttoliike Helsingin seudulle ja Kerava ja Järvenpää kasvoivat. Se oli semmoinen bisnesidea mennä Keravalle ja siitä sitten keksittiin se Järvenpääkin.

Torille lähdettiin aamulla kolmen aikaan. Auto oli pakattu jo edellisenä iltana. Seitsemältä piti olla jo myyntikoju torilla valmiina. 2000 kg:n kuorma oli normaali. Ihmisiä tuli heti aamuseitsemästä alkaen. Aamupäivällä oli myyntihuippu; Arvilla on valokuva itsestään, kun kojun edessä on 150 ihmisen jono.

Myynnissä piti olla nopea. Se oli liukuhihnatyötä kolmen ammattilaisen voimin. Perunat olivat säkeissä autossa, siitä ne kaadettiin myyntilaariin. 150 kg:n tiskin piti olla sopivan täynnä koko ajan, jotta perunat liikkuivat. Se vaati taitoa ja tottumusta.

”Juhannusmarkkinoille piti saada perunat, siinä oli kova kiire ja kilpailu. Se olisi sama ku joulukuusia myisi joulun jälkeen, jos peruna myöhästyi juhannusmyynnistä.” Siksi Arvillakin oli kasvihuoneita, puhtaasti perunanviljelyä varten. Parhaimmillaan kasvihuoneita oli 8. Sittemmin keksittiin harsot, ja varhainen tuotanto onnistui ilman kasvihuoneitakin.

”Harso söi vanhat markkinoilta pois. Ei pidä viljellä niin että köyhtyy”, Arvi Ranta sanoo.

Karkkila olisi ollut torimyynnin kannalta lähin paikka, mutta siellä Arvi Ranta ei muista loppilaisten käyneen. ”Siellä ihmiset viljelivät itse perunansa tai saivat naapurilta”, Arvi arvelee. ”Minunkin tädin mies oli Högforsilla töissä ja he asuivat Fagerkullassa. Omat puutarhat ja pottumaat siellä oli, ja tehtaalla isot pellot. Tädin mies, Urho Sevón, teki tehtaalla puusta valumuotteja. Oli aurinkoa tarkempi mies, oli kuin viivottimella vedetyt ne muotit”, Arvi Ranta sanoo.

Mutta kyllä perunaa tarvittiin.

”Ruoasta ja perunoista on ollut omanlainen pulansa aina”, Arvi kertoo. ”Ei sitä kakarana voileipää tai sokerinpalaa tosta vaan otettu. Piti kysyä lupa ja katsoa että toisillekin jää. Sen oppi, ei tarvinnu opettaa.”

 

***
Lue lisää Arvi Rannan muisteluita myös kahdesta muusta blogipäivityksestä! Tästä pääset suoraan klikkaamalla niihin: 

https://pilkkeitapilpalasta.blogspot.com/2023/01/rannan-arvi-muistelee-2-herrojen-polut.html

Osa 3: Koulunkäyntiä ja tilanpitoa

Karvaiset kasvit ja rannan kulkija (kuvablogi)

Näitä karvaisia kasveja kuvaavat nyt kaikki. 

Olen kuvannut niitä ennenkin, mutta aina ne kiehtovat niin, 

etten malta olla kuvaamatta yhä uudelleen.

Ilves oli jälleen kulkenut rannassa. 

Toivottavasti se saa jatkossakin kuljeskella rauhassa, ja toivottavasti se myös saa runsaasti saalista rusakoista ja peuroista. Niitäkin täällä liikkuu todella paljon. 

Ovathan ne ihmeellisiä, eivätkö olekin?

Peppiä kiinnostavat lumijäljet: se tutkii rusakoiden ja jyrsijöiden kulkureittejä innoissaan. 

Koiran tutkailu perustuu tietysti hajuun, ei näköön kuten meillä ihmisillä. 

Peppiä eivät meidän kauneusarvomme hetkauta.

Tämänkin kuvan olen ottanut monesti aiemminkin. 

Ihastelen erityisesti noiden huurteisten puiden heijastumia veden pinnassa. 

Tämä blogipäivitys loppui nyt tähän.

Niin että oliko se huurretta vai kuuraa?

Tavallisen tärkeä päivä

On aivan tavallinen perjantai.

Silti keksin monia syitä juhlia eli korkata alkoholiton kuohuviini, sitä kun sattuu olemaan. 

Suurin syy juhlaan on se, että olen tänään tehnyt Patentti- ja rekisterihallitukselle 

lakkautusilmoituksen Lopen luonnonystävät ry:stä. Vihdoinkin! Nyt se on ohi!

Kotimaista kuohuviiniä, alkoholitonta marjaviiniä.

Romaanini on edistynyt. Tekstiä on tullut lisää ja taustatieto on karttunut. 

Löysin viimein tiedot siitä, mitä oppikirjoja käytettiin Suomessa yhteiskoulun ensimmäisellä luokalla vuonna 1926. Sattumoisin löysin yhden kyseisistä kirjoista myös ihan omasta kirjahyllystäni: K. E. Kivirikon Koulun kasvioppi. Sen ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1907.

Vaaleanpunainen taivas.
***

Olen saanut hyviä yhteyksiä eri tahoille kirjani tiimoilta. Ihmeekseni en ollut aiemmin hoksannut kysyä asioita Pauli Arolalta, hänhän on yksi parhaiten kouluhistoriaa tuntevista tässä maassa nykyisin. Hänen kanssaan olen tänään käynyt hyviä keskusteluja ja saanut tietojen lisäksi kannustusta projektiini. 

Lisäksi olen löytänyt muutaman ihmisen, jonka kanssa voi pähkäillä niitä vanhoja asioita, 

joista kukaan ei oikein mitään tiedä. 

Tie vie eteenpäin, joskus sumuverhon läpi.

***

Kohotan maljan myös meteorologian professori Eero Holopaiselle, jonka kuolemasta sain tiedon vasta tänään. Luin toisen kuhmolaissyntyisen professorin, Heljo Julkusen kuolemasta, ja samalla mietin, mitä mahtaa kuulua Eero Holopaiselle. Kävin kauan sitten haastattelemassa häntä Helsingin yliopistossa paikallislehti Kuhmolaiseen, ja hän jäi mieleeni viisaana, humaanina, ystävällisenä ja älykkäänä miehenä. Pääsin käymään hänen kanssaan yliopiston katolla, ja oli huikeaa katsella yli Helsingin. Tuolloin meteorologian laitos oli yliopiston päärakennuksessa ja katolla oli jokin mittausasema, en muista tarkkaan, mikä se oli. Nykyisin kai kaikki tuo on Kumpulassa. 

No, hetkeä myöhemmin uutisvirrassa tuli vastaan haastattelu puolankalaissyntyisestä papista, joka oli opiskeluaikoinaan Eero Holopaisen kämppis - presidentti Kekkosen luona. Holopainen oli ensimmäinen opiskelija, jolle Kekkonen tarjosi koulukortteerin hänen tullessaan Helsinkiin opiskelemaan. Myöhemminhän heitä oli useitakin. 

Tämä koulukortteeriasia puolestaan on ollut mielessäni erityisen paljon, koska se liittyy romaaniini, ja olen siihenkin joutunut paneutumaan. 

Julkusen haastattelussa viitattiin Holopaisen kuolemaan ja hänestä viikko sitten julkaistuun muistokirjoitukseen. Niin siis sain tiedon asiasta, mutkien kautta. 

Eero Holopaisen kuolema ei tietenkään ole iloinen asia. Rauha hänen muistolleen.

***
Muut päivän tapahtumat ovat kuitenkin olleet hyviä. Kävimme pitkästä aikaa metsälenkillä, Lassi, minä ja koirat. Kelit ovat olleet niin ikäviä, että kävelyt ovat rajoittuneet lähiteille, nyt lähdimme umpihankeen. Kuntoamme olemme ylläpitäneet salilla ja joogassa. 

Mutta nyt on aika korkata kuohari. Romaani, 1920-luku, kouluhistoria ja kunnonkohotus saavat hetkeksi jäädä, televisio ja sohva kutsuvat minua nyt! Mukavaa viikonloppua! 

Hylly

Kauan, kauan sitten sain Tiina Notkolta lahjaksi pienenpienen opuksen, johon tykästyin suuresti. Myöhemmin opin tuntemaan myös kirjan tekijän, Markku Tantun. Kirja on nimeltään Pöytä, ja se on tietysti minulla yhä. 

Kirjassa kirjailija-kuvittaja Markku Tanttu kertoo työpöydällään ja sen lähistöllä olevista esineistä. Kuhunkin liittyy pieni tarina - jokainen erilainen, erikoinen, kiehtova. 

Päätin varastaa idean, sillä katselen päivittäin keittiön pikku hyllyä, jossa on monenlaisia pieniä muistoja vuosien varrelta. En kuitenkaan kirjoita jokaisesta kunnon kertomusta saati novellia, sillä nyt ei ole tarkoitus tehdä kirjaa vaan blogipäivitys. 

Hyllyn olen ostanut 1990-luvulla oululaisesta käytettyjen tavaroiden liikkeestä. Asuin silloin Puu-Raksilassa ja maalasin hyllyn samalla vihreällä, jolla puusepänliikkeessä oli maalattu keittiökaapistoni. Myöhemmin, kun myin asunnon pulassa olevalle ystävättärelleni ja hän oli myynyt sen kalliimmalla eteenpäin asumatta siinä lainkaan, keittiö hienoine kaapistoineen purettiin. Kalevassa oli siitä juttu ja kuvia. Säälin uusia, mittatilaustyönä tehtyjä kaapistoja, mutta yritin olla välittämättä. Asuinhan itse  jo täällä Solstrandissa, joten ei asia minulle kuulunut. 

Hyllyn naulassa roikkuu eksoottinen soitin. Se on sarangi, nepalilainen käsin tehty viulu. Lassin siskon mies Juha toi sen Lassille - hän oli sen itse ostanut ja tuonut Nepalista, mutta ei tietenkään tehnyt sillä mitään. Ei Lassikaan sitä juuri soittele; itse asiassa siitä puuttuu nyt yksi kielikin. Kielet ovat oikeastaan vain naruja, joita kiristetään puukalikoilla. 

Kala-aiheinen pannunalunen on enemmän käytössä. Sen saimme tuttavapariskunnalta heidän käydessään meillä illallisella. Siitäkin on jo varmaan jo kymmenen vuotta. Toista, pyöreää pannunalusta arvostan erityisesti, se on muistoni Kainuun kennelpiiristä, jonka varapuheenjohtaja ja näyttelyohjaaja aikoinaan olin. Kainuun kennelpiiriin liittyy minulla paljon hyviä muistoja. Enää en koiranäyttelyitä arvosta, mutta tuolloin oli hauskaa järjestää suuria koiranäyttelyitä Kajaanissa. Ne olivat Kainuun rastiviikon ohella Kainuun suurimpia joukkotapahtumia. Rastiviikot puolestaan ovat olennainen osa Lassin menneisyyttä, jännä yhteys siinäkin. 

Oikeassa päässä roikkuva pilli on Lassin isän, Eero Tuuterin, partiopilli 1960-luvulta. 

Sitä ei käytetä mihinkään, mutta tuossa se saa roikkua.

Emännänveitsi roikkuu sarangin kanssa samassa naulassa. Se on käsin taottu pieni veitsi, jonka olen ostanut Kuhmosta todennäköisesti vuonna 1989. Kun opiskelimme Kajaanin OKL:ssä, järjestimme koko normaalikoululle kekriaiheisen päivän. Kirsi Virtanen oli pukeutunut rautakautiseksi emännäksi, jonka vyötäisiltä roikkui paitsi nippu aittojen avaimia myös tuo veitsi. 

Kazoo lojuu hyllyllä, täysin turhaan. Se on arkisesti musiikkiliikkeestä ostettu soitin, yksi niistä noin kolmestakymmenestä instrumentista, joita tässä talossa on. Sen tekee erikoiseksi lähinnä vain se, että se ei toimi. Se ei soi kunnolla. Se kannattaisi varmaan heittää pois. 

Hyllyllä on myös kaksi kirjaa, jotka eivät kuitenkaan ole kirjoja. Ne ovat Sole Lätin kauniisti ja taidokkaasti päällystämiä pieniä tulitikkulaatikkoja. Ainut ongelma niissä on, ettei niitä raaski käyttää.

Hyllyn kulmalla on kaunis pieni lintu. Se on puhtaasti koriste-esine, enkä edes muista, mistä se on tullut. Kenties olen saanut sen lahjaksi oppilaalta. Se on kuitenkin kaunis, ja säilytän sen. En juuri harrasta koriste-esineitä: en toki niitä poiskaan heittele, mutta useimmat ovat kaappien pimennoissa, lasilinnutkin. 

Lepuuttajia on neljä. 

Olin menossa naimisiin ja kiersin Helsingin Töölössä kaasoni Marjon kanssa. Etsimmekö jotain? Ainakin kävimme antiikkiliikkeissä ja löysimme ison joukon toinen toistaan kauniimpia pikku metalliesineitä, joista emme edes tienneet, mitä ne olivat. Saimme kuulla, että ne olivat lepuuttajia: ne katetaan pöytään ja niille laitetaan aterimet siksi aikaa, kun vaikkapa jutellaan tai otetaan lisää ruokaa. Ostimme molemmat niitä. Minä ostin neljä. Olen melko usein kattanut ne juhlapöytään, mutta eihän niillä oikeasti mitään tee. Ne ovat kauniita, mutta tarpeettomia, sillä veistä ja haarukkaa voi säilyttää lautasella tai servetin päälläkin. Silti ne ovat mukava muisto vuodesta 2006.

 Oikeastihan ne voivat olla vaikka sata vuotta vanhoja elleivät vanhempiakin. 

Antiikkiliikkeen pitäjä muuten antoi meille myös ison pinon pieniä paperipusseja. Niissä oli myyty kahvinkorviketta joskus sota-aikana tai sen jälkeen. Niistä tuli häälahjapusseja vieraille (miksikäs niitä pikkulahjoja oikein nimitetään?), kun Marjo laittoi niihin sydänkaramelleja. Minusta ne olivat huikean hienoja muistolahjoja, en tiedä arvostivatko vieraat niitä. 

Metallisia ovat myös hyllyllä olevat kaksi munakuppia. Ne ovat Lassin vanhempien jäämistöä. Munakupit asuvat hyllyllä, vaikka niitä käytetään aniharvoin. 

Niitä on käyttänyt lähinnä hyvä ystäväni Jaana Ukkola aamiaisillaan.

Kattauksiin liittyviä ovat nuo sinivalkoiset esineet: kaksi servetinpidintä ja pientä kukkamaljakkoa. Ne olen ostanut Hyvinkään eläinsuojeluyhdistyksen kissatalon kirpputorilta. Kytäjän kissatalo lopetti viime kesänä ja siirtyi toisaalle. Silloin oli tärkeää päästä eroon mahdollisimman paljosta tavarasta. Nuo muuttivat meille. Ne sopivat sinivalkoisiin kattauksiimme juhannuksena ja itsenäisyyspäivänä, harmi vain, että servetinpitimiä on vain kaksi.  

Näistä pikkuesineistä pidän. Nyt kuvaa ottaessani unohdin laittaa tuohon kolikon kertomaan koosta, mutta riittääkö jos kerron, että nuo ovat hyvin pieniä? Koriin ja sinkkiämpäriin olen joskus kerännyt ahomansikoita lasten kanssa, olutpullossa on ollut jokin pienenpieni kukka, "tea house" on teesiivilä. Ennen muuta ne ovat kuitenkin vain hauskoja pikkuesineitä, joiden pois heittämistä en suunnittele.

Tämän aarteen toi Lassin lapsenlapsi minulle päästyään ukin kanssa kaatopaikalle. Tuo lapsi on erityisen kiinnostunut hyönteisistä, perhosista ja muista pikkuötököistä, ja hän huomaa muutenkin kaikki pienet asiat ympäristöstään. Tuon esitteen hän siis löysi kaatopaikalta vuosia sitten ja päätti tuoda sen minulle. Hän oli silloin noin viisivuotias. 

Kynä on kuvassa vain kertomassa tuon paperin koosta. Kyseessä ei ole kirjan sivut vaan jonkinlainen mainos Pohjolan päiväperhoset -kirjasta, joka ilmestyi vuonna 1960. Se on kaksisivuinen - tai siis taitettu A6-paperi - kolme muuta sivua ovat täynnä pienellä kirjoitettua kuvausta kirjasta. Tuohon aikaan ei paperia tuhlattu. Kunpa vielä voitaisiin palata sellaiseen aikaan tästä kaikesta ylettömästä tuhlauksesta!

Mitenhän tuo esite on säilynyt läpi vuosikymmenten ennen kaatopaikalle joutumistaan? Ehkä joku muukin on pitänyt sitä kauniina ja säilyttämisen arvoisena. Tai sitten se on vain ollut jonkin kirjan välissä ja lähtenyt sieltä omille teilleen. Joka tapauksessa suurin osa myöhemmistä isoista, näyttävistä mainoksista on jo kauan sitten tuhottu, kun tuo pieni Otavan mainos pysyy hyllylläni nyt ja edelleen. 

Liukkaus on nykypäivän vitsaus

Lumi palasi. 

Edelliset jäät eivät ihan kokonaan ehtineet sulaa, nyt tuli lisää lunta taivaalta. Juuri tällä hetkellä ei sada lunta eikä vettä, vaan ilmassa on jotain niiden välimuotoa, tihkua. Tiedossa on pakkasia, joten lisää liukkautta on pelättävissä.  

Itselläni on sekä nastasaapikkaat että kitkakengät. Kumpiinkaan en täysin luota, kitkakenkiin en varsinkaan. Mutta muunlaisilla kengillä en ole juuri liikkunut sitten syksyn. 

Alapihalla on meteli. Joen vesi on niin korkealla, että koski kuohuaa voimalla. 

Tässä kohdassa kaaduin joulun alla. Jalassa oli huopikkaat, joissa kuitenkin oli pohja. Silti kaaduin. Nyt en ole niitä huopikkaita uskaltanut enää käyttää.

Ennen vanhaan ei ollut nasta- eikä kitkakenkiä. Ihmiset kulkivat kuka missäkin nutukkaissa ja huopatossuissa, joissa pohja oli samaa huopaa kuin muukin jalkine. Tietääkseni silloin ei kuitenkaan liukasteltu ja kaatuiltu kuten nykyisin. 

Laiturimme on nyt vedenpinnan alapuolella. 

Vielä se näkyy vedessä, mutta kävelemään sille ei kannata mennä.

Kummat sitten ovat paremmat, nastakengät vai kitkat? Kaupan nuorimies onnistui myymään minulle kitkat, mutta kuten sanottu, en niihin luota. Nastakengilläkin kannattaa kulkea varoen, niilläkin voi liukastua ja kaatua. Nastoilla ei myöskään voi käydä kaupassa, joten kaupunkireissuille otan kitkat. Ne vain narisevat ikävästi lattiaa vasten. 

Nastasaapikkaistani on jo pariin kertaan vetoketju hajonnut. En ehkä enää korjauta sitä, sillä saapikkaat alkavat muutenkin olla jo kuluneet. Pois niitä ei tietenkään voi heittää, käytän niitä avonaisina, vetoketju repsottaen. Seurauksena on tietysti kastuneet sukat, mutta se on pieni ongelma. 

Tämä liukkaus oikeasti vaikuttaa liikkumiseeni. En ole käynyt viikkoihin kunnon lenkeillä koirien kanssa. Onneksi meillä on nyt kuntosalikortit ja käymme pari kertaa viikossa salilla. Koirien kannalta lenkkien puute tietysti harmittaa. 

Orava oli käynyt etuovella aamuvarhain. 

Söpöä, vai mitä? 

Pikkujyrsijöiden jälkiä oli nyt myös runsaasti tuoreella lumella. 

Ja tietysti rusakon.

Näkyvänlampi ei ole jäässä. Vain maa on jäässä, eivät vedet. Kerran olen tänä vuonna nähnyt jäällä pilkkijöitä, se ei minusta silloinkaan tuntunut kovin järkevältä. Nyt ei kukaan varmaan edes kuvittele menevänsä pilkille, suurin osa tästäkin lammesta on avovettä.