Torimummosta bändäriksi ja takaisin

Perjantaina oli tavalliseen tapaan kylän kesätori. Siihen valmistautumiseen kului taas lähes koko perjantaipäivä, mutta kylätorilla on mukavaa. Tällä kertaa lähes samoilla valmistautumisilla selviytyi myös lauantaiseen Vihtijärven kyläyhdistyksen markkinapäivään, tosin tomaatit piti äkkiä käydä poimimassa aamulla ennen Vihtijärvelle lähtöä. 

Mutta Pilpalan kylätorin jälkeen perjantai-iltana auto kuitenkin tyhjennettiin tavaroista, sillä lähdimme Riihimäen ja Hausjärven rajalla järjestettyihin pieniin privaattifestareihin. 

Joni Okkonen lauloi juuri kun saavuimme. 

Emme viipyneet kauaa, sillä lauantaista oli tulossa pitkä päivä.

Aamulla siis nopea tavaroiden keruu, auton täyttö ja nokka kohti Vihtijärveä.

Lassi ei pidä mistään myymisestä, eikä mielellään lähde mukaankaan. Minusta ihmisten tapaaminen myyjäistapahtumissa on hauskaa. Sain nyt houkuteltua Lassin mukaan ja piipahtamaan jopa myyntipöydän takana kuvanoton ajaksi. 

Vihtijärveläisten syysmyyjäiset olivat hauska pieni tapahtuma. 

Kojut olivat kivat ja ihmiset osasivat arvostaa ja ostaa valkosipulia. Yhtään kirjaa sen sijaan ei mennyt kaupaksi, vaikka yksi kertoi lukeneensa Lähteen rannalla elämän ja kehui sitä. 

Maistatin ruusumarmeladia, se on saanut hauskoja kommentteja. Vihtijärvellä muutama jopa tunnisti mausta ruusun, aiemmin kukaan ei ole sitä keksinyt. Kommentit ovat vaihdelleet laidasta laitaan: joku sanoo että se maistuu parfyymille, joku että saippualle, jonkun mielestä se ei maistu miltään, jonkun mielestä raikkaalle, toiset ihastuvat heti niin että tahtovat ostaa sitä. 

Ruusuvedestä on myös tykätty, mutta sen maistattaminen markkinoilla olisi liian hankalaa. Selittämällä ihmisten on vaikea ymmärtää, että pienestä purkista ruususiirappia tulee iso määrä juomaa. Mutta en kanna huolta siitä, etteivätkö siirapit tekisi kauppaansa kuitenkin. Enää ei ruusu ole niin aromaattista, joten enempää en sitä tänä vuonna tee. Ensi vuonna voisi kokeilla jopa jotain tuoksuöljyä - tai saippuaa. Tähän asti olen siis tehnyt vain syötäviä ruusutuotteita. 

Jouduimme lähtemään markkinoilta kesken pois, sillä kolmelta Lassilla oli keikka Warren Woima -yhtyeen kanssa Riksu Raikaa -festareilla. Osa festariväestä oli vielä nukkumassa - RiksuRaikaa kestää perjantaista sunnuntaihin - mutta oli kuulijoita sentään jonkin verran jalkeillakin.

Riihimäeltä lähdimme Hyvinkäälle Rantakulmarockiin. 

Sekin on yksityinen festari, mutta huomattavasti suurempi kuin Riksu Raikaa. 

Olipa mukava tunnelma sielläkin, monenikäisiä ihmisiä, yhtaikaa riehakasta ja rauhallista. 

Rantakulmarockissa Lassi soitti I.N.K.-bändin kanssa.

Keikka oli Lassin ensimmäinen tässä kokoonpanossa. 

Hän oli tyytyväinen keikkaan, kuten on tyytyväinen koko yhtyeeseenkin. 

Mukavia tyyppejä ja he soittavat Lassin arvostamaa, itse tehtyä musiikkia. 

Tässä soittaa I.N.K. 

Esiintyjiä oli kahdesta puolilleöin, bändi vaihtui aina tasatunnein. 

"Savukone", suomalainen versio. 

Lassi viihtyi festareilla hyvin, mutta lähdimme kuitenkin kotiin ennen pimeän tuloa. Silloin festareilla oli vauhdikas meno ja paljon ihmisiä. Tämä viimeinen kuva on siis oikeasti otettu tullessa, jolloin väkeä ei vielä ollut paljon. Pois lähtiessä meno oli jo aika rajua, mutta ei mitenkään häiritsevää. 

Kotimatkaa piristi upea auringonlasku. 

Yritin jopa kuvata sitä Kytäjärven kohdalla, mutta en onnistunut. 

Päivämme mahdollisti mökkinaapuri Tuula, joka kävi ulkoiluttamassa koirat välillä. 

Hienoa, että on tuollainen naapuri! 

Mehän harvoin käymme missään, ja yksi syy siihen on tietysti koirat. 

Tämä oli kiva viikonloppu. 

Ehdimme käydä aika monessa paikassa, ja todennäköisesti kaikkiin menemme uudestaan.

Ensi perjantaina on vielä kesän viimeinen Pilpalan kesätori, Vihtijärvellekin varmasti menen toistekin, RiksuRaikaaseen ilman muuta ja Rantakulmarockiinkin Lassi haluaa myös tulevina vuosina, uskon. 

Mutta tänään lähdemme sienimetsään!

Herkkua syntymässä

Tein säilykettä, jolle annoin nimeksi yksinkertaisesti Herkku. Se oli herkullista.

Valmistusvaiheessa otetuista kuvista tuli mielestäni myös niin herkullisia, että tahdon julkaista ne. 

On jännä juttu, että lapset yleensä pitävät raaoista punaherukoista enemmän kuin mustaherukoista. Aikuisilla on päinvastoin. Monilla jäävät punaherukat poimimatta ja käyttämättä. 

Aikoinaan teimme mehuja, mutta herukkamehu on pahasta hampaille. 

Hillot vaativat myös aika tavalla sokeria. 

Viime kesänä keksin lisätä joukkoon maitohorsmaa, joka pehmensi makua sopivasti. Tänä kesänä lisäsin myös minttua. Siitä tuli hyvää!

Maitohorsma alkaa kuitenkin olla jo ohi silloin kun punaherukat ovat parhaimmillaan. 

Lisäksi maitohorsman kukkien keruu on työlästä puuhaa. 

Sen sijaan kesäkurpitsaa meillä on paljon ja nyt kokeilin punaherukka-kesäkurpitsa-minttuhilloa. 

Siitä tuli siis oikein herkullista. 

Käytin keltaista kesäkurpitsaa. Se näytti hauskalta kattilassa. 

Voisi luulla, että tuo on sipulia, mutta ei, kesäkurpitsaa se on. 

Ja osa herukoista on myös valkoherukkaa. Olisi ollut hauskaa, jos valkoherukkaa olisi ollut niin paljon, että olisi voinut tehdä keltaista hilloa. Mutta punaista tästä nyt tuli, oikein kauniin punaista. 

Valkosipulit on nostettu

Vuoden valkosipulisato on nostettu. Kuvassa on niistä vain pienenpieni osa, viimeisiksi säästetyt. Etualalla olevat ovat normaalikokoisia, taaemmat 2-3 kertaa suurempia kuin ne. Kaikki eivät välitä suurista valkosipuleista - jos käyttää vain vähän, yksikin iso kynsi voi olla liikaa - mutta onhan se viljelijän etu, kun satoa tulee paljon. 

Kaikkia emme tietenkään käsittele yhtä perinpohjaisesti, siihen ei mikään aika riittäisi. Suurimman osan vain huuhtelen ja vedän pois ihan päällimmäiset lehdet ja kuorikerrokset. Sitten ne niputetaan ja asetetaan kuivumaan katosta roikkuen. Osa on autokatoksessa, osa ilmalämpöpumpun puhalluksessa alatalossa. Kun ne ovat riittävän kuivat, autokatoksessakin olevat pääsevät loppukuivaukseen. 

Skeipit eli kukkavarret on tietysti poistettu jo heinäkuun alkupuolella, mutta osaan skeipit jätettiin. Niistä saa hyvää lisäysmateriaalia, jos haluaa. Yksi teki tällaisen hassun "takkutukan" (kuva yllä). 

Kokoeroja valkosipuleissa on paljon. Vasemmalla on ihan normaalikokoinen, oikealla sitten... Kaikki eivät suinkaan onnistuneet lainkaan. Tarkastan jokaisen valkosipulin erikseen ja epäilyttäviltä vaikuttavat siirrän sekundoihin. Ne käytämme itse mahdollisimman pian. Mikään ei kuitenkaan estä sitä, että myytävissäkin olisi jotain huonoa sisällä. Olemme sanoneet ostajille, että jos jotain huonoa löytyy, saa tulla vaihtamaan niin kauan kuin vain sipuleita riittää. Ei kyllä ole vaihtajia moneen vuoteen näkynyt. 

Annamme ostajille myös säilytysohjeet, ja niitä noudattamalla valkosipuleiden pitäisi säilyä pitkälle ensi vuoteen. Paitsi että tietysti ne yleensä tulevat syötyä ennen sitä. Kellarisäilytystä ei suositella kosteuden vuoksi, mutta meillä kyllä viimeiset viimevuotiset syötiin kellarista nyt kesällä ja hyviä olivat. 

Lassin kurkkusalaattia ei ole koskaan liikaa

Lassi on nyt tehnyt 25 litraa kurkkusalaattia tässä kuussa. Lisää tehdään. 

Minä auttelen minkä osaan, mutta Lassihan meillä ruoanlaitosta huolehtii yleensä muutenkin. Hapattanut hän on myös jo kai kymmeniä litroja tänäkin vuonna. 

Pilkkomisessa kului tunti poikineen. Onneksi myös osa sipulinvarsista sopi hyvin salaattiin, ainakin nuo jämäkät kukkavarret. Eivätpä menneet nekään hukkaan! 

Suurin osa sipuleista on toki yhä maassa. Valkosipulit on nostettu, sipulit kasvavat yhä. 

Onneksi avomaankurkkua kasvaa kasvihuoneessa vielä pitkälle syksyyn. 

Tämä kurkkusalaatti on nimittäin niin älyttömän hyvää, että sitä kuluu paljon. 

Reseptin julkaisin jo toissavuonna, se löytyy täältä: 

https://pilkkeitapilpalasta.blogspot.com/2021/08/lassin-kurkkusalaatti-avomaankurkuista.html

Moni haluaisi myös ostaa sitä meiltä, mutta emmepä me taida myydä. 

Itselle tehdessä ei tarvitse olla niin sairaan tarkka hygieniasta. 

Valmiista purkeista ei nyt tullutkaan yhtään kuvaa! 

Ne on raahattu jo kellariin, en jaksa käydä kuvaamassa. 

Joudutte vain uskomaan kun sanon, että ne ovat isoja ja niitä on paljon. 

i

Ruostepuistoa ja muita kylärientoja

Viikonloppu oli taas kiireinen. Perjantaina oli kylätori, ja siellä käyneet siikalalaiset usuttivat käymään lauantaina Siikalan kyläpäivillä ja sen yhteydessä Ruostepuistossa. 

Ruostepuistosta en ollut aiemmin kuullutkaan, mutta kannatti käydä!

Siikala on siis kylä tässä lähistöllä, matkalla Hunsalasta Karkkilaan. 

Siellä on pidetty Siikalan kyläpäiviä kuivurilla lähes vuosittain, 

mutta - noloa kyllä - en ole koskaan tullut menneeksi mukaan. 

Nyt menimme ja olipa mukavaa! Tutustuimme uusiin ihmisiin ja tapasimme vanhoja tuttuja. 

Teimme ostoksia ja joimme lettukahvit. 

Ruostepuisto sijaitsi siinä lähistöllä ja siellä oli nyt "avoimet ovet". 

Toki sinne pääsee sopimuksesta muulloinkin. Ruostepuistossa on monenlaisia höyrykoneita, maamoottoreita ynnä muuta, yleensä kaikkea vanhaa ja ruostunutta, mutta ihmeen siistissä ja viehkossa muodossa. Ei siis ollut kyse mistään romuläjästä, ei ollenkaan. 

Itseäni ei varsinaisesti höyrykoneet ja moottorit kiinnosta, enemmän ihastuin esimerkiksi noihin kaivonpumppuihin. Lassia kiinnostivat koneetkin. 

Ruostepuisto on Leena ja Seppo Brofeldtin idea ja sijaitsee heidän kotipihallaan. Ensimmäiset ruosteiset esineet ovat olleet nurmikon seassa kotitanhuvilla, ja kokoelmaa on sitten alettu täydentää muualta tuoduillakin esineillä, esimerkiksi kuvassa näkyvä rautasänky ja kivettyä ruostepuistoaluetta reunustavat laivakettingit on tuotu muualta. Osa esineistä oli suuressa hallissa. 

Osa esineistä oli myynnissäkin, sellaiset jotka eivät Brofeldtien mukaan ihan sovi Ruostepuiston ajatukseen. Oli muun muassa tämä viehättävä auto, vanha ompelukone ja pieni kolmipyöräinen polkupyörä. 

Kotona kiireesti taas säilöttiin, laitettiin ruokaa 

ja tavattiin vanhaa ystävää, joka tuli pitkästä aikaa käymään.

Ehdittiin häthätää saunoakin ennen kyläyhdistyksen karaoketansseja. 

Kukatkin laitoin ihan vierastamme varten, en toki jokaiselle saunomiskerralle vaihda kukkia. 

Saunan pukuhuone on siisti, oven takana on sitten ihan erinäköistä. 

Eipä saatu kunnostettua pesuhuoneita ja saunaa tänä kesänä. 

Karaoketanssit sujuivat hienosti. 

Väkeä riitti mukavasti, ja kyläyhdistyksen taloutta parannettiin taas hitusen. 

Lassi myi makkaraa ulkona, minä myin lippuja ja arpoja. 

Sunnuntaina kyläyhdistyksen hallitus kokousti Pilpalan lakkautetulla koululla ensimmäistä kertaa. Koulu on siis saatu kyläyhdistyksen käyttöön nimellisellä vuokralla. Nyt ylläpidettävänä on kaksi kylätaloa, Liitontalo ja tämä, jolle on vielä nimi keksimättä. Vanhasta koulusta ei haluta puhua, vaan pitäisi keksiä kokonaan uusi nimi. Katsotaan, minkälaisia ehdotuksia nimikilpailussa tulee. Nimen pitäisi tietysti olla kuvaava ja lyhyt ja sellainen, että sitä olisi helppo ja mukava käyttää. 

Kokous venyi pitkäksi, kun mietittiin muun muassa tilojen alivuokrauksia. 

Taloon siis etsitään vuokralaisia jakamaan kustannuksia. Muun muassa lämmityskulut ovat suuret. Itsekin harkitsin työtilan vuokrausta sieltä: olisi hauskaa kävellä "töihin" kirjoittamaan kirjaa. Kustantajan kanssa on sovittu, että käsikirjoitus on valmis 31. tammikuuta. 

Auttaisikohan, jos vuokraisin rauhallisen työtilan viideksi kuukaudeksi?  

Illalla nostin vielä viimeiset valkosipulit maasta. Olin säästellyt niitä herkutellakseni niiden siistimisessä. Se olikin mukavaa puuhaa, etenkin kun valkosipulit olivat poikkeuksellisen suuria! Isoimpien ympärysmitta oli 255-270 mm. Painoa yhdellä nyljetyllä valkosipulilla skeippeineen oli 300 grammaa. Tavallinen, ihan reilunkokoinen valkosipuli painaa noin 60 grammaa. 

Näissä oli monissa vielä skeipitkin jäljellä, ja säästän ne lisäykseen eli laitan itusilmut keväällä maahan.

Suurin osa valkosipulisatoamme on nostettu jo pari viikkoa sitten. 

Ne ovat kuivumassa autokatoksessa ja verstaalla huoneessa, jossa on ilmalämpöpumppu. 

Makeeta!

Meillä syödään melko usein tomaattikastikkeita. 

Yleensä ne ovat väriltään punaisia ja maultaan ennemmin suolaisia kuin makeita. Tänään oli toisin. 

Kun oletusarvo on punainen, keltaiset tomaatit ovat aika jänniä. Punaiset tomaattimme ovat Super Sweet -lajiketta, joten niiden olettaakin olevan makeita. Mutta melko makeita ovat nuo keltaisetkin. 

Yksi asiakkaamme ei voi syödä punaisia tomaatteja ollenkaan, vaikka pitää niistä. Näitä keltaisia hän onnekseen voi. Harmi kyllä hän asuu sen verran kaukana, ettemme voi päivittäin niitä hänelle toimittaa. Nämä keltaiset eivät nimittäin säily yhtä hyvin kuin punaiset. Ne menevät nopeasti pehmeiksi, ja varsinkin siivutus voileivälle ei enää useamman päivän jälkeen oikein onnistu.

Tänään sitten pilkoin niitä kattilaan. Siitä yläkuva. Keitin niitä melko pitkään ja Lassi teki spaghetinkastikkeen. Hyvää se oli, mutta erikoisen makuista, kun on tottunut noihin kaupan purkkitomaatteihin kastikkeissa. 

Voi olla, että keltaiset tulee poimittuakin vähän ylikypsinä. 

Niiden kypsyyttä ei nimittäin ole yhtä helppo havaita kuin punaisten. 

Ehkä ne pitäisi poimia tuollaisina vaaleankeltaisina.

Paras lapsuusmuistoni: hernepellolla

Lapsuuteni kesiin maalla liittyy monia hienoja muistoja. 

Useimmat niistä liittyvät ruokaan, mutta yksi on ylitse muiden: herneiden syönti suoraan hernepellosta.

Einar-setä oli kylvänyt meille lapsille kapean kaistaleen pellon reunasta kokonaan hernettä. 

On selvää, ettei syömäkelpoisia herneitä voinut olla heti kesän alussa eikä enää kesän lopussa, mutta minun mielikuvissani herneaika kesti koko kesän! Kun pinnistelen muistiani, olen muistavinani sen riemun tunteen, kun lopulta katsottiin herneiden olevan kypsiä ja sai luvan mennä hernemaalle syömään. Samoin voin palata siihen pettymykseen, kun herneet loppuivat tai viimeiset alkoivat olla puisevia. Mutta alkoivatko ne? 

Herneet olivat jotain niin ylimaallisen ihanaa, ettei haitannut, vaikka jokainen niistä ei ollut parhaimmillaan. Toukkien näkyminen palon sisällä oli aina pieni pettymys, mutta harvoin toukat olivat vallanneet enempää kuin yhden herneen. Muut noukittiin huolellisesti sormin kielen päälle.

Muutenhan palko tietysti avattiin ja herneet riivittiin hampailla suoraan suuhun. Sitä ennen yleensä laskettiin, montako hernettä palko sisälsi. Isoimmat olivat parhaita ja niistä hihkuttiin: kuusi - seitsemän - joskus jopa kahdeksan tai yhdeksän hernettä! 

Mansikatkin ovat hyviä, tosin ahomansikat ja ukkomansikat yleensä parempia kuin viljellyt puutarhamansikat. Mutta eivät nekään voita herneitä! 

Muita kesän herkkuja lapsuudessa olivat tietysti uudet perunat ja tomaatit ja iltaisin Nanny-tädin paistama hiivaleipä kaakaon kera. Kaakaossa oli tilkka maitoa, loput vettä. 

Kaupungissakin oli tietysti herkkuja. Joskus sain tikkukaramellin, ja se maistui ihanalle. Mutta ei se voittanut hernemaan autuutta! Kotona mieleenpainuvia herkkuhetkiä olivat illat, jolloin syötiin teetä ja kananmunavoileipiä. Oli toki välillä myös leivonnaisia, korvapuusteja ja bostonkakkua, mutta niiden syönnistä ei syntynyt sellaisia unohtumattomia muistoja.

Nyt, kun oma kasvimaa on pihassa, pidän huolta, että joka kesä on edes vähän herneitä. 

Tänä vuonna niitä on poikkeuksellisen paljon ja saan päivittäin muistella lapsuuteni hernepeltoa suloinen herneen makeus suussani. 

Hävikkiä välttelemässä

Näin loppukesällä kasvishävikkiä tulee päivittäin ja paljon. Miten kurjaa! Pihan villivihannekset jäävät hyödyntämättä lähes kokonaan, mutta sen lisäksi on iso määrä naatteja, jotka nekin kannattaisi käyttää: punajuuren, porkkanan, sipulin, valkosipulin lehtiä ja varsia. Mutta minkäs teet, kun salaattikulho täyttyy jo muutenkin kaikenlaisesta herkusta. 

Eilen söimme ensimmäisiä keitettyjä punajuuria. Naatit jäivät käyttämättä, vaikka ison salaatin teinkin. Sipulinnaatit sentään hyödynsin, sen lisäksi salaatissa oli tomaatteja, kurkkua, basilikaa ja vihannesportulakkaa. 

Muutenkin välttelin hävikkiä pieneltä osalta eilisessä ruuassa.

Lihaa meillä syödään harvoin ja silloin kun syödään, se on riistaa. Eilisaamuna otin pakasteesta peuran jauhelihaa ja Lassi teki siitä pihvejä uunissa. Edellispäivän keitettyjä perunoita oli vielä jääkaapissa, mutta tahdoimme toki keittää uusia tälle sunnuntaiaterialle.

Ne valmiina olleet perunat otettiin kuitenkin mukaan. Ne muussattiin jauhelihataikinaan. 

Lisäksi taikinaan laitettiin herneitä. Nyt on nimittäin herneaika parhaimmillaan, ja ne ovat herkkuani. Aina osa kuitenkin ehtii puisevoitua ennen kuin löydän ne, ja sellaiset laitan maistamisen jälkeen syrjään. Vielä viime kesänä vähän ylikasvaneet herneet menivät kanoille, mutta nyt ei kanoja enää ole. 

Ihan hernekeiton verran niitä ei ollut, mutta jauhelihataikinan sekaan nekin saattoi pilkkoa.

Loppujen lopuksi meidän jauhelihapihveissämme oli siis vain melko pieni osa varsinaista lihaa. 

Aivan tarpeeksi joka tapauksessa! 

Onhan selvää, että ihmisen kannattaisi rajoittaa lihansyöntiään monesta eri syystä. 

Yksi syistä on oma terveys. 

Valkeavesi soi Syrjässä

Valkeavesi soi on hieno klassisen musiikin konsertti, joka on järjestetty Lopella nyt jo viidesti. Konsertissa yhdistyy luonto, vesi ja musiikki, ja tällä kertaa vielä historiakin.

Konsertti on tähän asti järjestetty Länsi-Lopella Jalo-lautalla, mutta nyt se siirtyi Järventaustan Syrjään, Loppijärven rantaan. Syrjässä on kaksi kunnan omistamaa taloa, joista uuden terassilla soittajat soittivat, yleisölle oli rakennettu katettu katsomo. Vanhassa Syrjässä puolestaan järjestettiin kahvitus ja pieni esittely tuosta vanhasta talonpoikaistalosta, jota Syrjä-seura talkoovoimin ylläpitää. Syrjä-seuran puheenjohtaja Erja Noroviita kertoi talon historiasta ja luki otteita teksteistä, joita siellä kesiään viettäneet Aino Kallas ja Aune Krohn ovat viime vuosisadalla kirjoittaneet. 

Konsertti oli tällä kertaa pääosin vaskisoittimille omistettu. 

Soittamassa oli Helsingin kaupunginorkesterin vaskikvintetti. 

Jiri Parviainen kontrabassoineen osallistui soitantaan konsertin alussa ja lopussa. 

Yleisö oli tyytyväinen. Konsertti kesti puolitoista tuntia ja oli monipuolinen ja tasokas. 

Meidän paikkamme sattui olemaan muurahaispesän vieressä, ja muurahaiset hieman häiritsivät keskittymistä. Mutta ei se paljon haitannut, sellainen kuuluu luontoon kuten sadekin, joka pakotti meitä hieman siirtymään. Sade ei kuitenkaan kestänyt kauaa. 

Konsertin päättyessä oli upea auringonlasku.