Vapunpäivän aamu Yli-Myllyllä

Vappuperinteisiimme kuuluu piknik Yli-Myllyn tilalla.

Yli-Myllyhän on vanha torpparitila Pilpalan ja Läyliäisten rajalla. Nykyisin se on Luonnonperintösäätiön omistama suojelualue. 

Joku oli jättänyt päärakennuksen oven auki. Voi olla, että se oli ihan hyväkin, talo tuulettui. Mutta ei ole hyvä, jos sinne menee vaikkapa joku lintu eikä löydä ulos. Mitään arvokastahan sisällä ei enää ole. Talo kaikkinensa alkaa olla kovin huonossa kunnossa. Se on rakennettu vuonna 1917. 

Näsiät kukkivat vapun aikaan Yli-Myllyllä. 

Pihassa kukkivat sinivuokot ja viljellyistä puutarhakasveista idänsinililjat. 

Puutarha on tietysti villiintynyt täysin. Siellä kasvoi myös jättipalsamia, mutta sen sai hyvin helposti pois. Viimeiset esiintymät olivat ihan pihassa. Jos niitä tulee, ne kannattaa nyppäistä maasta saman tien ja jättää sijoilleen maatumaan. Nyt niitä ei ainakaan näkynyt. 

Tosin en hirveästi jättipalsamia pelkää. Se on niin helppo hävitettävä, se kuivaa kuoliaaksi hetkessä, kun sen irrottaa tai niittää. Yksivuotinen ja täysin myrkytön, sen voi vaikka syödä. 

Maassa varmasti on edelleen siemeniä, mutta se ei haittaa mitään. 

Vesikopintie, jolta lähtee umpeenkasvanut tie Yli-Myllylle, oli aika huonossa kunnossa sekin. 

Juuri Yli-Myllyllä ollessamme joku lanasi Vesikopintien. Nyt se on selvästi parempi. 

Piknikkiimme kuuluu yleensä Lassin tekemää pitsaa, vähän hedelmiä ja pieni pullo kuohuvaa - lasillinen kummallekin. Nautimme ne nyt päärakennuksen portailla. 

Sitten kävelimme metsän halki. Metsässä on jo hienosti lahopuuta ja upeita kääpiä. 

Koirajoki on enää kapea, pieni puro. Näin keväällä se sentään näkyy, kun kasvillisuus ei peitä sitä.

Jostain syystä en ikinä ennen muista nähneeni tätä kaivoa. Se on varmaan ollut aina täysin kasvillisuuden peitossa. Vanhan tiedon mukaan alueella on ollut lähde, jossa oli "parantava vesi". Olikohan tämä kaivo tehty lähteen kohdalle?

Tällä viikolla olemme selvitelleet, onko Yli-Myllyllä ollut koskaan myllyä. Lähistöllä asuneiden ihmisten mukaan ei, mutta selvisi, että kyllä siellä on mylly ollut ainakin 1700-luvulla. Sitä ei tiedetä, mihin asti se on toiminut. Mylly oli aivan pieni ja se sijaitsi kivisillan alapuolella. Kivisillan yli kulki tie. Enää sitä tuskin huomaa maastossa. Jotkin kivistä saattavat liittyä myllyyn, minä en sellaista pysty päättelemään. 

Höyläkoppelin niitty ei ole tainnut häävikasvuinen niitty olla koskaan. Nyt se ainakin on niin metsän pimennossa, että siinä on yhä lunta. Se on myös hyvin märkä, eli siinä kasvaa kesälläkin lähinnä sammalta ja kitukasvuisia lehtipuita. 

Kauniita kääpiä.

Koirajoki.

Jatkoimme piknikkiä kotipihassa. Lassin puolukkapiirakka maistui hyvältä ulkona. 

Iloista vappua!

Vietimme vappuaattoa perinteisesti kaksin, Lassi ja minä. 

Lassi teki pitsaa: Järki-Särkeä ja savupeuraa. 

Uudenvuodenaatosta oli jäänyt kuohuviini, sen joimme. 

Vastarannalla uitiin, muutkin kuin joutsenet ja telkät. 

Me emme ole vielä edes lämmittäneet rantasaunaa kertaakaan saati uineet. 

Aattopäivän rauhaa. 

Vappuaamuun kuuluu, että joku oksentaa. Peppi hoiti sen puolen. 

Ei vain olisi tarvinnut oksentaa matolle. 

Minulla on kaksi keltaista vappuhuiskaa, jotka täyttävät pian 20 vuotta. Hyvin toimivat. 

Sen sijaan voin kertoa, että vuosikertailmapallot eivät parane vanhetessaan. 

Muutamassa sentään pysyi vielä ilma sisällä.

Ensi vuonna pitää muistaa ostaa sekä ilmapalloja että serpentiiniä. 

Puutarhureita

Lassi on huhkinut kasvimaalla ja kasvihuoneessa jo pitkään. Itse yritän autella mukana, mutta ehkä suurin osa ajastani kuluu kuitenkin tässä tietokoneella. Niinpä eilen törmäsin netissä samannäköiseen herraan kuin oma puutarhurini. 

Mustavalkokuvan kuvatekstissä luki, että kyseessä olisi Lauttasaaren kartanon puutarhuri vuonna 1892. Kuvan on ottanut Karl Mitterhusen, ja se on Helsingin Kaupunginmuseon arkistoista.  

Keskusteluissa esitettiin kuitenkin toisenlaistakin tietoa: "kuvassa on Malmstenin perhe eikä perheenpää ollut kartanon puutarhuri. Kuvan perhe istuskelee puutarhamestari Ivar E. Törnroosin kasvihuoneiden edessä, jotka sijaitsivat nykyisen Pohjoiskaaren varrella. Sen sijaan Lauttasaaren kartanolla puutarha ja kasvihuoneet olivat vasta vuodesta 1913 alkaen." 

Nuokin tiedot kuitenkin osoitettiin ainakin osittain vääriksi, eli ihan varmuutta asiasta ei nyt ole. Mutta alempi kuva on kuitenkin otettu Solstrandin puutarhassa 28.4.2023 ja siinä on Solstrandin puutarhuri Lassi Tudeer. Kuvaaja on Marika Tudeer. 

Kuvausajankohtien välillä on siis 131 vuotta, mutta työtavat ovat pysyneet suurin piirtein ennallaan. Tosin kasvihuoneessa ei vuonna 1892 taatusti ollut ground-to-air-maalämpösysteemiä kuten nyt.  

Niin, ja omavaltaisesti olen rajannut ylemmästä kuvasta perheen pois. Sori siitä. 
 

Annetaan kevätrauha sammakoille ja matelijoille

Kevätsäät ovat viimein hellineet ihmisiä, tosin tänään on viileämpi päivä. Luontokin pitää lämmöstä, tiettyyn rajaan asti. Onneksi välillä on ripsinyt hieman myös sadetta, sillä hyvään kasvuun päässyt luonto tarvitsee vettä.

Sammakoille, viitasammakoille ja rupikonnille vesi on elinehto. Kuivuessaan ne kuolevat. Samoin käy niiden kudulle, jota nyt on lammikoissa, ojissa ja muissa pienvesissä. Toisaalta lämpö edistää niiden kehitystä, joten toivoa sopii, että ne ehtivät kehittyä nuijapäistä keuhkoilla hengittäviksi ennen kuin niiden kotilammikko kuivuu.

Voi ihmetyttää, miksi ne eivät kude isommissa vesissä, joissa kuivumisen vaara ei olisi niin suuri, mutta sammakkoeläinten lisääntyminen on tasapainottelua elämisen ja syödyksi tulemisen välillä. Ne siis hakeutuvat yleensä kutemaan vesiin, joissa ei ole niitä syöviä kaloja tai muita vaaroja.

Sammakot ja konnat ovat rauhoitettuja, eikä kutua saa vahingoittaa. Niiden kaikkien määrä on viime vuosina vähentynyt, joten lisääntymistä ei pitäisi vaarantaa esimerkiksi vanhalla mielenkiintoisella luonnonseurantatavalla: kudun ottamisella lasiastiassa sisälle. Kutu kannattaisi siis jättää rauhaan ja käydä ehkä päivittäin sitä luonnossa seuraamassa.

Sammakoiden lisääntymistä voi yrittää auttaa säilyttämällä ja rakentamalla kosteikkoja, puroja ja ojia.

Sisilisko ja kyy synnyttävät eläviä poikasia. Vaihtolämpöisinä ne tulevat nyt aurinkoisella säällä esiin – ja ovat toki vaarassa joutua syödyiksi tai vain tapetuiksi.

Toivottavaa olisi, että ne jätettäisiin rauhaan. 

Onneksi kyy on viimein saamassa kunnollisen lain suojan eli rauhoituksen kesäkuun alusta alkaen. Tämän jälkeen kyyn tappaminen perusteetta on siis laitonta, samoin sen elämän häiritseminen.  

Esimerkiksi pihapiiriin tulleen kyyn voi tappamisen sijaan pyydystää kannelliseen ämpäriin ja kuljettaa muualle. 

Vaskitsa ja rantakäärme ovat jo ennestään olleet rauhoitettuja ja sitä paitsi täysin vaarattomia myös lapsille ja kotieläimille, joten niitä ei ole syytä pelätä.

Nämä rantakuvat on otettu pari päivää sitten illalla viimeisten auringonlaskun rippeiden aikaan. Tässä virtaavassa vedessä sammakkoeläimet eivät (tietääkseni) kude, mutta Näkyvänlammen puolella niitä on. Pihassa niitä on loikkinut ja taapertanut tänä keväänä mukavan runsaasti. 

Keskimmäinen kuva on rannan pihlajasta. Löydätkö kuvasta muuta kuin pihlajanoksia?

Rekikoiraväki reunion

Miten virkistävä päivä! Me, 1970-1980-luvulla aktiivisesti rekikoiria ja siperianhuskyja harrastaneet kokoonnuimme eilen Kalevi Vainion luo tapaamaan toisiamme ja muistelemaan menneitä. 

Tuolloin, 30-40 vuotta sitten, olimme kaikki nuoria, nuorimmat juuri lapsuuden ohittaneita. Tapasimme toisiamme tiiviisti: rekikoirakilpailuissa, kokouksissa, kesäpäivillä, syysharjoitteluissa, joskus seuran erikoisnäyttelyissäkin, vaikka näyttelytoiminta oli aika kaukana siitä rekikoiraurheilusta. 

Miten me nuoret, elinvoimaiset ihmiset olimmekaan harmaantuneet! 

Aivan kuten kuvan riihi ja sen seinälle nostettu reki... 

Muutama meistä harrastaa edelleen rekikoiria. 

Osalla ei ole minkäänlaisia koiria enää, mutta osa on pysynyt uskollisena rekikoirille, kuten Vesa-Pekka Lehtomäki ja Ari Laitinen, joilla valjakoita on useita ja jotka kilpailevat edelleen aktiivisesti jopa kansainvälisellä mestaruustasolla. 

Sitten on meitä, joilla koirat ovat nykyisin jotain aivan muuta; mukanakin oli yksi schipperke. 

Jotkut olivat jo ehtineet lähteä kotimatkalle ennen kuin saimme porukan yhteiskuvaan. Ihmisiä tuli, kuten tuolloin vuosikymmeniä sittenkin, eri puolilta Suomea: Helsingistä, Järvenpäästä, länsirannikolta, Pohjois- ja Etelä-Savosta, Kymenlaaksosta, eri puolilta Hämettä... 

Kalevin koirat olivat viehättäviä. Ne olivat sellaisia kuin rekikoirat parhaimmillaan ovat: ystävällisiä, ihmisistä ja toiminnasta kiinnostuneita, aktiivisia mutta tarvittaessa rauhoittuvia. 

Pieni porukka jäi pidemmäksi aikaa istumaan nuotiopiiriin ja sitten keittiöön. Muistoja ja kuulumisia vaihdettiin. Tässä taisi olla meneillään Kalevin muistelut Lappi-ajosta, kun hän saapui keskiyöllä Kemijärven keskustorille ajettuaan koirilla sata kilometriä pimeydessä... Muita sen kisan veteraaneja ei nyt ollut paikalla muuten kuin puheissa ja muistoissa.

Kalevin koirat toivat oikeanlaista tunnelmaa tapaamiseen. 

Meille kaikille koirat olivat niin olennainen osa elämää tuolloin, osalle vuosikymmenien ajan. Itse harrastin kymmenisen vuotta, asuin välillä Norjassakin rekikoirien parissa. Viimeinen "rutistus" oli Alpirod-kisa, jonka kiersin vuonna 1989 tiedottajana: tuhat kilometriä halki Alppien Sveitsissä, Italiassa, Saksassa, Ranskassa. Sen jälkeen lähdinkin toimittajaksi ja jatkoin opiskeluja, jolloin yhteydet rekikoiramaailmaan väljenivät. Hartikan Ulla eilen totesikin, että "Sinä sitten katosit johonkin." No, osaan väestä olen sentään pitänyt yhteyksiä joko sattumanvaraisesti tai melko tiiviistikin. Ne nuoruuden vuodet olivat niin merkityksellisiä, unohtumattomia, monella tapaa tärkeitä.  

Kalevi Vainio on yli kahdeksankymmenen ja ajaa yhä. Hänellä on selvästi hieno yhteys koiriinsa, nälkäisinäkin ne odottavat kiltisti vuoroaan ja Kalevin lupaa saada käydä kupilleen. 

Omavaraistelua kaupunkipihalla(kin)

Viime vuosina on ilmestynyt valtavat määrät toinen toistaan isompia ja värikkäämpia puutarha- ja ruokakirjoja. Pääasia niissä tuntuu olevan näyttävät kuvat. Wannabe-puutarhurit tai -kokit voivat varmaan niitä katsoessaan ajatella, miten hienoa olisi ehkä itsekin tehdä jotain, mutta eipä tarvitse. 

Siksi ilahduin saadessani käsiini Tiiu Kukkasjärven teoksen Omavaraistelua kaupunkipihalla. Hienoja kuvia toki siinäkin on, mutta useimmat niistä liittyvät käsiteltävään aiheeseen ja myös kertovat jotain olennaista. 

Kirja on tarkoitettu niille, joilla ei ole suuria viljelyaloja - tai joilla ei välttämättä ole viljelymaata ollenkaan. Silloinkin nimittäin voi kasvattaa ruokaa. Kirja alkaa suoraan hyötykasvien kasvatuksesta sisällä: sisällä voi versottaa, idättää, kasvattaa jämäkasviksia, perustaa yrttitarhan ikkunalaudalle tai kasvattaa vaikkapa osterivinokasta. Itse kasvatettu lisää halvalla ja helposti terveellisten vihannesten osuutta ravinnossa, ja niiden alkuperä ja puhtaus ovat yleensä tiedossa. (Kannattaa tosin tiedostaa myös mullan, keinoravinteiden, ilmanlaadun ja kasvualustan vaikutus kaupunkikasvatuksessa kuten muuallakin.)

Lapsillekin kasvun seuraaminen on arvokasta ja varmasti tutustuttaa samalla uusiin makuihin: ne itse kasvatetut kun usein kelpaavat paremmin kuin jostain vain lautaselle ilmestyneet outoudet. Hyötyviljely on kivaa puuhaa koko perheelle. 

Kasvattaa voi paitsi parvekkeella tai kaupunkipihalla myös ikkunalaudalla tai jopa ruoka- tai tiskipöydällä. Rivitalossa kukkapenkkejä voi mainiosti täydentää hyötykasveilla tai jopa korvata ne kokonaan. Samalla, kun saa ruokaa itselle, lisää myös pihan monimuotoisuutta ja hyödyntää jopa pieneltä osaltaan eliömaailmaa. 

Terassille voi perustaa ruukkupuutarhan ja osa koristekasveistakin on syötäviä. 

Mutta kirja sopii niillekin, joilla maata on, ovathan viljelyohjeet ja kasvikuvaukset sinänsä yleispäteviä. Jos on kasvimaa tai lavatarha, ovat viljelymahdollisuudet jo moninkertaiset. Siihen kirja antaa hyviä vinkkejä kertoessaan muun muassa viljelykierrosta ja kumppanuuskasveista. 

Myös kaupunkiympäristössä voi hyödyntää villivihanneksia ja villiyrttejä, ja osa kukistakin on syötäviä. Näistäkin asioista kirjassa kerrotaan. 

Kirjan loppuosa on yleisempää omavaraistelua: tarjolla on tietoa esimerkiksi siementen keruusta ja kylvämisestä, kasvien lisäyksestä, maaperän hoidosta, kompostoinnista, veden käytöstä. Oman osuutensa ovat saaneet sadon säilöntä ja varastointi, jotka tietysti ovat ihan olennaisia omavaraistelussa. 

"Tämä on kirja sadonkorjun ilosta, villiyrttien viehätyksestä, oman sadon käyttöajan pidentämisestä säilönnällä ja pienimuotoisenkin omavaraistelun tuomasta mielihyvästä arkisine ja käytännönläheisine vinkkeineen", kirjoittaa Tiiu Kukkasjärvi esipuheessaan. 

Kirja kertoo myös lyhyesti sadevesien talteenotosta, mehiläisistä ja kotikanoista, vähän myös aurinkosähköstä. Kirjan lopussa on hyvä lähdeluettelo ja hakemisto. 

Minkä olisin toivonut olevan toisin? Olisin tehnyt kirjasta huomattavasti tiiviimmän taitoltaan. Moni kuva olisi toiminut yhtä hyvin pienempänä. Esimerkiksi sivujen 210-211 isot kuvat kranssista ja pajutornista ovat lähestulkoon turhat tai ne olisi voitu sijoittaa pienempinä yhdelle sivulle. Fonttia  olisin pienentänyt selvästi ja riviväliäkin hieman. Pikkuvinkkien fontti onkin paljon pienempää, ja silti minunkaltainen kaihisilmäkin näkee lukea ne. Perusfontti olisi voinut olla jotain siltä väliltä. 

Muutamat tyhjät kappaleenloput antavat taitosta vähän viimeistelemättömän kuvan. (Sori etten jaksanut kääntää toista kuvaa, mutta näette mitä tarkoitan.)

Kirja aukeaa vähän huonosti, mikä heikentää käytettävyyttä. 

Lukija joutuu näkemään vaivaa, että edes näkee kokonaan ne kuvat, jotka on taitettu aukeaman sisäreunaan. 

Kirja on kuitenkin Suomessa painettu, mikä on mainiota.

Kritiikkini kohdistuu siis kirjan ulkoisiin asioihin. Itse kirja aiheeltaan ja sisällöltään on mitä mainioin. Se on monipuolinen ja kattava teos puutarhaharrastusta aloittelevalle tai sitä jo vähän harrastaneellekin.   

Tätä kirjaa on kiva suositella. Toivottavasti se innostaa monia kaupunkiviljelyn harrastamiseen! 

PS: Kirjan nimi on siis Omavaraistelua kaupunkipihalla. Tuon kin-päätteen lisäsin tämän päivityksen otsikkoon ihan itse... kinkittely on helmasyntini ja tähän se nyt sopi, koska kirjan tietoja tosiaan voi soveltaa muuallekin kuin kaupunkipihalle. Kirjan kuvat ovat Tiiun ja Antti Kukkasjärven. Kirjan kustantaja on Readme.fi ja painopaikka Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu. 

Joutenolo, laiskuus, lekottelu vai lusmuilu?

Suomalaisissa sananlaskuissa on runsaasti laiskuuteen liittyviä sanontoja. Se on ymmärrettävää. Ennen vanhaan työnteon määrä oli usein suoraan verrannollinen ruuan määrään ja laatuun. ”Joka ei työtä tee, sen ei syömänkän pidä.” "Nälkä laiskaaki kiirehtää." "Nälkä se on mikä laiskansuonen katkaisee."

Ehkä ihmiset ovat ennen vanhaankin olleet luonnostaan erilaisia. On ihmisiä, joiden täytyy koko ajan puuhastella ja ahkeroida. Tällaista rauhoittumaan kykenemätöntä on ihannoitu ja hänen jatkuvasta toimeliaisuudestaan ovat tietysti muutkin hyötyneet. Joku toinen taas haluaa päästä vähemmällä ja ottaa välillä ihan rauhallisesti. Onko automaattisesti tämä laiskaksi leimattu huonompi? Entä jos onkin niin, että juuri heidän ansiostaan on töitä ja tekemisiä opittu järkeistämään niin, että nyt kaikki pääsevät vähemmällä? Jatkuvasti ahertava ei välttämättä tule pohtineeksi, ovatko kaikki tekemiset ihan oikeasti tarpeellisia ja järkeviä, vai voisiko asiat tehdä sittenkin toisin. Kuten Aino Kallas on kirjoittanut: ”Rauha, lepo - aivojen suursiivous luovaa työtä varten!” Luovuuttahan keksinnöt vaativat.

Olen haastatellut viime aikoina melko monta iäkästä ihmistä vanhoista ajoista. Yksi heistä sanoi, että ennen tehtiin kaikki niin hankalasti. Yksinkertaisistakin asioista saatiin vaikeita ja työläitä, kun ne piti tehdä samoin kuin ne oli aina tehty. Alkaen vaikkapa lantaluukun paikasta: se oli korkealla, jolloin lannan luonti navetasta ja tallista oli erityisen työlästä. Luukun siirto lattianrajaan olisi vaatinut hieman uudenlaista ajattelua, mutta eihän sellaista kiireessä huomaa.

Toisaalta Leo Tolstoi oli ilman muuta oikeassa kirjoittaessaan: ”Yksi kaikkein ällistyttävimmistä harhoista on se harha että ihmisen onni olisi olla tekemättä mitään”. Työnteko tuo myös mielihyvää, ja fyysinen aktiivisuus on ihmiselle elintärkeää. Myös aivot voivat paremmin, kun ruumis saa liikuntaa.

Olisi siis osattava löytää optimaalinen yhdistelmä työtä ja lepoa. Joiltakin se sujuu paremmin, osalla jompikumpi menee överiksi.

Laiskottelu on sekä hyvästä että pahasta. On hyvä välillä olla jouten, makoilla, loikoilla, löhöillä, lössähtää, jopa syljeskellä kattoon. On tarpeen olla vapaalla, lekotella, pysähtyä. Välillä saa möllötellä, löysäillä, vetelehtiä, lorvailla, hengailla, viipyillä, maleksia, seisoksia, kelliä, norkoilla ja vain kuluttaa aikaa. Toimettomuus ei aina ole paha asia 

Mutta lusmuilu ja työnvieroksunta eivät ole oikein. Ne sisältävät ajatuksen, että joku muu joutuu kantamaan vastuun velttoilijankin osuudesta. Saamattomuudesta ihminen kärsii itsekin. On moraalisesti väärin loisia, pinnata, lintsata, pakoilla ja laiminlyödä tehtäviään.

Sen sijaan silloin tällöin pitää saada ihan vain roikkua, vetelehtiä ja lorvia. Siihen ovat luoneet mahdollisuuden ne aiemmat joutilaisuuden arvostajat, jotka ovat tehneet toimivia keksintöjä elämisen ja työnteon helpottamiseksi. Pelkkien työteliäiden maailmassa puurtaisimme edelleen puulapioilla ja kivikeihäillä. Vai pitäisikö ajatella, että ihmisen ahkeruus vain suuntautuu eri asioihin? Agraariyhteisössä pidettiin laiskana ihmistä, joka luki, opiskeli ja keskusteli, mutta nykyisin laiska on lapsi, joka ei viitsi tehdä läksyjään. Veltto, unelias ja aloitekyvytön ei olekaan enää vain se, joka ei käytä ruumistaan vaan se, joka ei jaksa käyttää aivojaan.

Eiköhän sittenkin oikeassa ole se vanha sananlasku, joka kertoo että 

”Laiskuus on hyvä lahja, kun sen osaa oikein käyttää.”

Hyvää pääsiäistä!

Blogini on viettänyt hiljaiseloa jo jonkin aikaa. Syy on kirjani. Romaani 'Ida, yhteiskoululainen' on tällä hetkellä taittovaiheessa ja menee ensi viikolla painoon. Se on vienyt suunnilleen kaiken liikenevän aikani - jopa omavaraisbloggareiden yhteispäivityksen unohdin viime maanantaina, vaikka aihe oli kiinnostava ja siitä olisi ollut paljon kirjoitettavaa. 

Minulla on myös jo pari viikkoa ollut odottamassa kirja, josta tahdon ilman muuta kaikille kertoa. Se on Tiiu Kukkasjärven kirjoittama 'Omavaraistelua kaupunkipihalla' ja arvaatte, että se on mielenkiintoinen ja hyödyllinen opus. Olen ehtinyt vasta selailla sitä ja todeta sen hyväksi, mutta kirjoitan ilman muuta lisää, kunhan ehdin. 

No, miten tämä kuva sitten liittyy mihinkään? 

Siten, että kyseessä on Bremerin talo Karkkilassa, vastapäätä Karkkilan ruukkimuseo Senkkaa. 

Ruukkimuseo on ollut minulle tärkeä tietolähde kirjaani tehdessäni. Museonjohtaja Tommi Kuutsa ja museoamanuenssi Janne Viitala ovat olleet suuresti avuksi. Ja nyt vielä: toukokuun 25. päivänä, keskiviikkona kello 18 tuossa pihamaalla järjestetään kirjani julkistamistilaisuus. Tiedossa on siis kaikille avoin puutarhajuhla 1920-luvun merkeissä. Tervetuloa mukaan! 

Tässä vaiheessa toivotan teille kaikille oikein rauhallista ja kaunista pääsiäistä! 

Nautitaan keväästä!

(PS: Nokkosperhonen krookuksilla on kuvattu eilen, 6.4. meidän pihassa.)

Loppi - hissipuhetta ja seuranhakuilmoitusta

Kaiken kiireeni keskellä lupauduin Lopen brändityöhön liittyvään Teams-palaveriin. En lupautuessani oikein edes tiennyt, mistä oli kyse, mutta loppujen lopuksi se oli ihan hauskaa. Edustin siis palaverissa useita eri yhdistyksiä, joissa toimin. 

Ensin piti valita Lopelle kaksi "persoonallisuustyyppiä" 12 vaihtoehdosta. Määrittelin, että Loppi on

1) Viaton: tätä persoonallisuustyyppiä kuvaa yksinkertaisuus, mutkattomuus, puhtaus ja perinteet

2) Kansalainen: tätä määrittävät tavallisuus, joukkoon kuuluminen

Vähiten mielestäni Loppi olisi Hallitsija, jolle tärkeää on valta ja kontrolli. 

Seuraavaksi meidän piti pitää 30 sekunnin "hissipuhe" Lopesta. Tarkoitus oli siis lyhyessä ajassa vakuuttaa kuulija siitä, miksi Loppi on niin hyvä. Kirjoitin sen paperille, kas tässä:

"Loppi on sellainen luonnonläheinen kunta sopivalla paikalla, kätevästi Karkkilan, Forssan ja Riihimäen välissä. Meiltä on lyhyt matka kaupunkiin, jos siellä joskus tarvitsee käydä. Mutta ei yleensä tarvitse, koska meillä on kaikkea: monipuolista kulttuuria, hyvä kirjasto ja kansalaisopisto. Lopella on erilaisia pienyrityksiä, on maatilapuoteja ja kyläravintolakin.

Täällä on pieni keskustaajama ja monta vielä pienempää kylää, joilla kaikilla kuitenkin tapahtuu monenlaista. Toimintaa järjestävät sekä kyläyhdistykset, yritykset että erilaiset järjestöt ja seurat. On paljon mahdollisuuksia luonnossa liikkumiseen ja urheiluun, meillä on useita luonnonsuojelualueitakin.

Lopella pysyy hyvin terveenä, ja jos sittenkin sairastuu, apua saa."

Sitten piti mainita kolme kriittisintä menestystekijää Lopelle. Ymmärsin tehtävän kysymykseksi siitä, mistä asioista koostuisi Lopen pärjääminen eli mistä ei saisi tinkiä. Nämä mainitsin: 

1) Luonnon oikea, aito arvostaminen ja säilyttäminen: ei pelkkää puhetta vaan todellisia tekoja ja tekemättä jättämisiä

2) Ennakkoluulottomuus ja avoimuus muun muassa uusia muuttajia kohtaan. Maahanmuuttajat ja muut uudet tulijat on osattava ottaa oikealla tavalla vastaan ja heitä auttaa alkuun

3) Kulttuuri on ymmärrettävä laajasti ja sitä on osattava arvostaa. Kulttuurin pitää käsittää sekä perinteen vaalimisen että uudet kulttuurimuodot, sellaisetkin, joita tällä ei ehkä ennen ole nähty. (Näin täällä siis on ollutkin, tämä ei ole uusi asia, mutta saman tyylin on syytä jatkua ja kehittyä!)

Kolmas tehtävä oli hauska. Piti laatia treffi-ilmoitus Lopelle. Tällainen siitä tuli: 

"Hei! Täällä sinua odottaa aktiivinen, silti turvallinen kumppani, joka kaipaa seuraa monenlaiseen menoon. Olen terve, hyvännäköinen ja monipuolinen. Olen kiinnostunut niin luonnosta kuin urheilustakin. Käyn ahkerasti kirjastossa ja opistossa oppimassa uutta. Talouteni on kunnossa. Arvostan perinteitä, mutta olen avoin myös uusille asioille."

***

Yhtään en tiedä, mitä tällä kaikella tehdään ja mitä hyötyä tästä kaikesta brändityöstä on. Mutta tulipahan oltua mukana!

Sen verran kiire nyt on, etten ehdi edes hakea kännykkääni etsiäkseni tähän jotain kuvaa. Otin siis tuollaisen, joka sattui koneesta löytymään. Ai miksi on niin kamala kiire? No, kirjan takia tietysti. Se lähtee viikonloppuna taittoon! Nyt pelkään, että loppukiireelläni pilaan sen. Voikaa hyvin! 

Aamu pihassa maaliskuun pakkasilla

En ole aktiivisesti päivittänyt blogiani viime aikoina. Se on ollut hyvä ratkaisu: on jäänyt enemmän aikaa kirjoittaa kirjaa. Kirja onkin edistynyt nyt entistä vauhdikkaammin. 

Blogiin keskittyminen vie paitsi aikaa myös ajatuksia ja keskittymistä. Ei ole hyvä hajottaa itseä liikaa. 

Tuo itsensä hajottaminen sinne ja tänne on ollut minulla pitkään riesana. 

Olen yrittänyt oppia siitä pois ja vähän onnistunutkin. Olen jättänyt yhdistyshommia vähemmälle.

Ei tietenkään voi tehdä vain päivästä toiseen yhtä ja samaa, mutta joskus on hyvä rauhoittua. Viime aikoina olen siis keskittynyt kirjaani ja vuoteen 1926. Karkkilaa kauempana en juuri ole käynyt.

Yksi Helsingin-reissu on suunnitteilla, mutta sekin liittyy kirjan tekoon. 

Kaarinan rantamökki odottaa kesää ja asukastaan. Kaarina saisi tietysti nukkua päätalossakin, kuten muutkin asukkaat ja vieraat, mutta hän viihtyy rantatalon rauhassa. Asuu alatalossa välillä muitakin, viime kesänä pyörämatkalainen Yhdysvalloista. 

Maaliskuu on kaunis. Iloitsen aurinkoisista päivistä ja valoisista aamuista, pitenevistä illoista. Yöt ovat vielä kylmiä. Tänä aamuna pakkasta oli 14 astetta, mutta lämpötila nousi melko nopeasti. 

Lunta on tullut lisää monena päivänä, mutta välillä sitä myös sulaa. Aurinkoinen rinne on jo osittain sulana. Eilen kuitenkin kävi auraaja, hyvä niin.

Metsässä joutuu kahlaamaan lumessa. Tarkoitus on kuitenkin tänäänkin mennä metsäkävelylle.  

Lakkautin äänikirjapalvelun. Tänään en enää kuuntele äänikirjoja. Päädyin siihen, etten halua nauttia kirjoistani kuunnellen vaan lukien. Jos tahdon kuunnella jotakin, kuuntelen podcasteja. 

Metsässä vielä parempi olisi, jos keskittyisi vain luontoon. Lintujen ääniäkin kuuluu yhä enemmän.