Lähiruokapäivä lähestyy

Enää muutama päivä lähiruokapäivään! Nyt alkoi paniikkivaihe. 

Hyvinhän se kuitenkin menee. Kunhan vain jostain saamme jonkun ohjaamaan liikennettä ja vältämme autokaaoksen, ei mikään kai voi mennä ihan kamalan pieleen. 

Kaikki myynnissä olevat säilykkeet on tietysti tehty oman tilan tuotteista. Kaneliomenista on tehty hilloa yhdessä marja-aronian kanssa. Happamista omenista tehtiin tulista chutneyta. 

Tämä on laskujeni mukaan meidän seitsemäs tilapäivämme. Ravintola on mukana kuudetta kertaa, ja kolmatta kertaa tapahtuman keskuspaikka on meidän yläpihallamme. Jonkinlaista rutiiniakin pitäisi siis olla jo kertynyt. 

Mutta koskaan ei tiedä, paljonko väkeä on tulossa. Se tekee homman hankalaksi. Viimeksi väkeä oli n. 130, sitä ennen noin 60. Ruokaa pitäisi kuitenkin riittää kaikille halukkaille. 

Kunpa mahdollisimman moni hoksaisi ja jaksaisi jättää autonsa Liitontalon parkkipaikalle. Sieltä on mukava muutaman sadan metrin kävelymatka meille. 

Kolmatta kertaa mukana on myös elävää musiikkia eli suomenkielistä letkeän humoristista musiikkia soittava Warren Woima. Tällä kerralla keulahahmo Olli Karikorpi ei pääse paikalle, joten häntä tuuraa Idols-kisasta tuttu Joni Okkonen. Joni esittää varmaankin muutaman kappaleen myös yksin trubaduurityyliin. 

Tilaesitteen tein eilisiltana. Tässä esitteen tekstit: 

Ravintolassa tarjolla tänään:

Keitto, juustovoileipä, vesi tai mehu    

Keittovaihtoehdot:

riistakeitto (hirvi, peura), lohikeitto, sienikeitto, punainen syyskeitto (kasvis), kesäkurpitsakeitto                                   

Omenapiirakka + vanilja-kastike tai kuusenkerkkähillo                     

Sienipiirakka + kuusenkerkkähillo          

                                         Kahvi, tee, keksi, mehu                                                    

Kombucha pullollinen / lasillinen   (Makuvaihtoehdot: kuusi/mänty)  

Voit nauttia ruokasi tai kahvisi paitsi katoksessa tai teltan alla myös yläpihan kiviterassilla tai rannan keinun luona.

Varsinaiselle puutarha-alueelle ei ole yleisökulkua, sillä pelkäämme jalkojen mukana mahdollisesti kulkeutuvia espanjansiruetanoita ja lehtokotiloita. Niitä ei meillä toistaiseksi ole tavattu. Puutarhassa ei myöskään ole enää paljon katseltavaakaan, sillä lähes kaikki sato on jo nostettu.

Myöskään sisälle kanalaan emme toivo vieraiden menevän, mutta kanat ovat nähtävillä ulkotarhassa.

Huussi sijaitsee Serafian mäkituvan isommassa siivessä eli punaisen sydämen takana alapihalla.

Muistathan kirjoittaa vieraskirjaan nimesi ja paikkakunnan, josta tulet! 

Tämän syksyn ensimmäiset suppilovahverot on kerätty ja jo kuivattu purkkiinkin. 

Myynnissä olevat säilykkeet:

Kuusenkerkkähillo

Kuusenkerkkämarmeladi (kiinteämpi)

Omenachutney (tulinen)

Pihlajanmarjakaprikset

Omena-aroniahillo

Kuivatut sienet; suppilovahvero, herkkutatti, punikkitatti, kantarelli

Kaikki säilykkeet 5 euroa / purkki.

TARJOUS: 3 PURKKIA 12 euroa.

Kantarellejakin on kuivattuna. Pikkuiset rouskunlakit on säilötty etikkaliemeen.

Myynnissä olevat tuoretuotteet:

Tomaatti 

Avomaankurkku 

Peruna 

Porkkana, punajuuri 

Pavut

Maa-artisokka 

Kesäkurpitsat

Purjo 

Chili

Mangoldi, lehtikaali, persilja, minttu, piparminttu 

Yrttitrio (kolme yrttioksaa nippuna) 

Valkosipulit 

Tuttu näky Solstrandissa syksyisin: kuivuri pöhisee verannalla.
Tällä kertaa ylärivissä kantarelleja, keskellä suppilovahveroita ja alinna tatteja.

Marika Tudeerin kirjat

Makasiini – maallemuuttajan tarinoita

Vuodenkierto Solstrandin tilalla.

Satoja kuvia, kymmeniä asiatekstejä eri aiheista, neljä novellia.  Ruokaohjeita, vinkkejä, asiaa puutarhasta, luonnosta, eläimistä, historiasta ja paljosta muusta.

Alennettu hinta tänään: 25 euroa.

Lähteen rannalla elämä

100-sivuinen romaani, joka sijoittuu näille kylille vuoteen 1923. Kertomus erakosta ja hänen koirastaan, joiden kanssa pieni Iita-tyttö ystävystyy. Sopii 9-109-vuotiaille.

Kaikki myyntitulot menevät kodittomien koirien hyväksi eri järjestöjen kautta. Hinta 10 euroa tai muu sopivaksi katsottu summa.

Mustamarja-aronia on erityisen terveellinen marja, jonka mausta kuitenkaan harva pitää. Mutta kun sen yhdistää omenaan, lopputulos on mainio. Solstrandin omena-aroniahillossa on lisäksi inkivääriä.

Tietoa Solstrandin tilasta: 

Solstrandin päärakennus on vuodelta 1929 ja se on alun perin asuintaloksi rakennettu. Pitkä alatalo rannassa on palvellut monena, tällä hetkellä siinä on ikkunaentisöintiverstas, varastotilaa, puuliiteri ja sauna sekä yläkerrassa makuu- ja juhlatila. Tilan vanhin rakennus on mökki sillan kupeessa. Siinä on asunut parantajaeukko Serafia 1800-luvulla. Serafiasta voi lukea lisää Marikan romaanista ja kirjasta Makasiini – maallemuuttajan tarinoita.

Solstrand-nimen Sinerväkosken tila sai 1964, kun siitä tuli Matteus-seurakunnan leirikeskus. Lassi Tudeer osti tilan 2003, jonka jälkeen tilalla alettiin pikku hiljaa viljellä monenlaista. Marika muutti Solstrandiin 2006.

Solstrand on mikrotila, jossa kaikki viljely tapahtuu käsivoimin. Tilan pinta-ala on niin pieni, ettei luomusertifikaatin saanti ole mahdollista. Tuotteemme ovat kuitenkin täysin puhtaasti kasvatettuja ilman keinotekoisia torjunta-aineita. Lannoitteena käytetään Pelto-Seppälän nautojen lantaa ja omien kanojen pehkua sekä kotitalouskompostia. Ainut kone tilalla on trimmeri, joskus vuokrataan kaivinkonetta esimerkiksi tienrakennukseen. Puutarhatyöt tehdään käsivoimin. 

Listoja, ihania listoja!

Nykyisin teen listoja vähän väliä. Varsinkin, jos töitä tuntuu olevan paljon, listojen teko jäsentää mieltä ja rauhoittaa.

En tiedä, opinko listojen teon Kurnusta ja Loikasta vai peräti jo aiemmin Erlend Loen Supernaiivilta. Supernaiivi ei tehnyt tehtävälistoja vaan listoja milloin mistäkin. Lista ystävistä jäi hänellä lyhyeksi: hänellä oli kaksi ystävää, joista yksi oli hyvä ja yksi huono. 

Mutta Kurnu listasi asioita, joita hänen piti tehdä päivän aikana. Kun asia oli tehty, sen saattoi viivata yli. Tosin Kurnun tehtävälista oli kovin rajoittava: kun tuuli vei listan, hän ei osannut tehdä mitään. 

Minä en anna tehtävälistojen rajoittaa. Ne vain helpottavat. Voin hyvin jättää osan tehtävistä tekemättä. Seuraavana päivänä lista on kuitenkin yleensä lyhentynyt, ainakin jotain listasta on vedetty yli. Sitten siihen voi lisätä taas uusia asioita. 

Olemme tosi tyytyväisiä uuteen tuotteeseemme, pihlajanmarjakapriksiin.
"Nordic Capris" -resepti on saanut Solstrandissa lisämausteeksi kuusenkerkän. 

Toissapäivänä aloittamani tehtävälista näyttää tältä:

omenien keruu

sientenpoiminta

edellisten sienten purkitus kuivurista

pihlajanmarjasäilöntä

tilaesitteen printtaus (paljon)

kyläyhdistyksen toimintakertomus 2020

etiketit: teko, printtaus ja liimaus, sienet/pihlaja/chutney

kesäkurpat kellariin

eilisten sienten käsittely kuivuriin

tomaattien keitto

lähiruokapäivän ruokalistan suunnittelu

vie lisää valkosipulia kyläpuotiin

valkosipulien lähetys

aronioiden poiminta

kylttien tekoa

tilapäivän vieraskirja

tilapäivän kutsut

koirien lenkitys

puolukoiden puhdistus, survonta ja purkitus

Itse asiassa vain alkuosa on toissaillalta. Lista elää: osa siitä on vedetty yli jo eilen, osa lisätty tänään. 

Lista voi näyttää pitkältä, mutta ei se sitä ole. Ja kun oikeastaan kaikki asiat ovat mukavia, ei lista ahdista yhtään. Se ei myöskään määrää, missä järjestyksessä asioita teen. 

Tietysti teen paljon sellaistakin, mitä listassa ei ole. Eilen esimerkiksi iso osa ajasta kului kyläyhdistyksen karaoketansseissa makkaragrillillä. Monta muutakin asiaa tuli hoidettua ilman, että niitä tarvitsi listasta lukea.

On ihmisiä, jotka eivät listoja tarvitse. Lassikin muistaa yleensä asiat ilman listoja. Minä en. Vaarana on unohdus ja toisaalta asioiden viivaaminen listalta yli on vain valtavan tyydyttävää. 

Marja-aronioita poimin tänään. Emme pidä niiden mausta, mutta ne vain ovat valtavan terveellisiä. Siksi päätimme lisätä niitä hieman omenasoseen sekaan.  Osan aronioista saavat kanat.

Omenista happamat pääsivät chutneyyn, kaneliomenoista tulee sosetta kunhan ehdimme. 

Iso osa on vielä puissa. 

Näistä aineksista tuli omenachutneyta.
Lisäksi tarvittiin viinietikkaa, hillosokeria ja merisuolaa. Hyvää tuli!

Katsoessani kuvaa huomaan, että tehtävälistaan voisi lisätä kiviportaiden kitkennän. 
Mutta sillä ei onneksi ole kiire. Lähiruokapäivänä emme edes anna vieraiden mennä alapuutarhaan, sillä pelkäämme espanjansiruetanoita ja lehtokotiloita. Moni kävijähän kiertää tilalta toiselle. Meillä ei vieraslajeja vielä ole ja toivottavasti ei tule. Kesällä vielä ihmiset kiersivät myös puutarhassa, hoksasimme tämän vaaran vasta myöhemmin. Toisaalta kasvimaalla ei enää paljon ole nähtävääkään, kun sato on pääosin jo kerätty. 

Omavaraisiako? No ei olla!

Helsingin Sanomissa oli taannoin iso juttu jostain pohjoisen äijästä. Jutussa väitettiin, että ukko eli omavaraisena Lapissa. Kuvassa oli äijä sekoittamassa kahvikuppiinsa sokeria ja maitoa. Valot toimivat kuulemma aggregaatilla. 

Tyypillä ei kuitenkaan ollut edes lehmiä, saati että se sokeri olisi ollut omaa tuotantoa, kahvista puhumattakaan. Aggregaatin polttoainettakaan ukko tuskin itse valmisti.

Helsinkiläistoimittajalle näyttää riittävän omavaraisuuteen kovin vähä. Mutta pelkka metsästys ja kalastus ja kenties muuten niukka elämäntyyli ei ole vielä omavaraisuutta. Ukolla oli varmaan perunamaa, ihan kiva, mutta kyllä hän silti kaupassa kävi.

Niin käymme mekin. Yllä olevan kuvan aineksista joku voisi väittää, että kaikki on omaa tuotantoa paitsi kala (se oli tällä kertaa ostettua). Mutta ei, aika paljon on pitänyt hankkia kaupasta. Suola, sokeri, etikka, kerma, jauhot. Ja astiat. Ja kaasu, jolla ruoka valmistettiin. 

Omavaraisuus on kiva tavoite. Aika moni on osittain omavarainen. Omavaraisuuden astetta on hauska yrittää kohottaa, mutta kyllä me ihmiset toisiamme ja kauppojakin tarvitsemme.

No, mikä kaikki ateriassa oli omaa? Luettelen: peruna, porkkana, punajuuri, kangasrouskut, orakkaat (metsästä siis), kananmunaa, salaatti, tomaatti, kurkku, hapankurkku, sipuli, chili ja valkosipuli. Perusainekset siis saatiin omasta pihasta ja lähimetsistä, mutta ei sittenkään likimainkaan kaikkea tarvittavaa.

Viinikin oli tällä kertaa kaupasta! 

Syystunnelmia elokuun lopussa

Kanoilla on elokuun lopussa monipuolinen ruokavalio. Rehua ja kauraa ne saavat joka päivä, mutta sen lisäksi tarjolle tulee päivittäin monenlaista tuoretta: vihannesten naatteja, omenia, herneitä ynnä muuta. Munia tulee yli oman tarpeen, mutta koko kesänä kukaan ei ole tahtonut hautoa. En tiedä, mistä se johtuu.

Peppikin intoutui syömään omenaa. Se onkin ennakkoluuloton ruokavalionsa suhteen: mustikkapensaat on pitänyt peittää, ja pihlajanmarjaämpärilläkin se on käynyt hakemassa maistiaisia useamman kerran. Tietenkään mikään ei kuitenkaan voita raakaa peuranlihaa. 

Kellarin kesäkurpitsavarasto täydentyy yhä jatkuvasti. Tämän päivän saaliina oli erityisesti pyöreitä. 

Töistä tullessa minut yllätti tilataideteos yläpihalla. Lassi siivosi kellaria. Se onkin tarpeen, sillä kohta sinne on tulossa muutakin kuin hilloja, säilykkeitä, kuivasienipurkkeja ja kesäkurpitsaa. 

Eilisiltana kävimme saunassa ja minäkin uskaltauduin uimaan. Tuskin enää pitkään käyn uimassa. 

Totesin, ettemme ole meloneet tänä kesänä kuin kerran, eivätkä ketkään ystävistämmekään ole käyneet meillä melomassa. Jospa taas ensi kesänä! 

Tänään kävin taas Heidin ja Kaarinan kanssa metsässä. Poimin tällä kertaa rouskuja. Kaarina poimi tatteja, haperoita ja kehnäsieniä sekä puolukoita, jotka hän halusi antaa minulle. Kiitän! 

Maistiaiset puutarhassa

Vihdoin saimme järjestettyä valkosipulinmaistajaiset. Maistajajoukkomme täydentyi hienosti, kun Pekka Helanen vaimonsa Helenan kanssa tuli Hämeenlinnasta. 

Puutarhan yläterassilla oli hyvä maistella valkosipuleita.

Oli kauniin aurinkoinen ilta, joten kannoimme pöydät ja tuolit puutarhaan kiviterassille. Maistettaviksi valitsimme vain neljää lajiketta (virallisemmin sanottuna kantaa). 

Maistajaiset ovat alkamassa. Piti varoa, etteivät eri lajikkeet sekoitu myöskään lautasella. Jos maisteltavana olisi ollut useampia lajikkeita, olisi lautasia pitänyt välillä vaihtaa. 

Kutakin lajiketta punnittiin sama määrä sekä jugurttiin että tomaatti-öljy-seokseen. Otimme siis huomioon sen, että jokin lajike saattaisi sopia paremmin rasvaisen jugurtin seuraan ja joku happoiseen tomaattiin. Lisukkeina oli kauraleipää, kurkkua ja kesäkurpitsaa, joilla edellistä makua saattoi vähän hälventää suusta. Lajikkeet numeroitiin. Pohjassa oli lajikkeen nimi, mutta kukaan meistä ei siis tiennyt, mikä lajike oli mikäkin numero. 

Kirjoitimme kommenttimme ylös. Sanallisen arvion lisäksi oli päätetty antaa kullekin arvosana 1-4, mikä osoittautui kuitenkin liian vaikeaksi. Lisäksi eri lajikkeet (numerot) piti panna paremmuusjärjestykseen. 

Tehtävä oli todella vaikea, sillä eroja oli lähes mahdoton huomata. Jonkinlaista pientä eroa saimme kuitenkin aikaan. Yllätykseksi kaikilla oli varmuus kisan jumbosta eli heikoimmasta. Voittajia oli kaksi, joiden paremmuutta ei pystytty ratkaisemaan. Väliin jäi yksi, joka vain tuntui miedolta voittajiin verrattuna. Sen arvio oli siis nam-nam, mutta voimakkaammat maut menivät tällä kertaa ohi. 

En siis taida paljastaa kolmen parhaan nimiä, sillä ne olivat niin tasaväkisiä. Heikoimman voin kertoa. Se oli Sabadrome, Ranskasta tulleista siemenkynsistä kasvatettu pehmytkaulainen. Siemenet olivat kaupallisen toimijan välittämiä, mutta siis Ranskassa kasvaneita. Niitä emme ajatelleet muutenkaan enää kasvattaa, joten olemme huojentuneita tuloksesta. 

Toinen voittajista pääsee jatkoon. Sen nimi on Santra.  

Annetaan kesäkurpitsojen kypsyä

Useimmat ihmiset ovat tottuneet siihen, että kesäkurpitsa on sellainen pienehkö, ehkä vähän kurkkua suurempi pötkylä. Oikeasti kesäkurpitsa on kypsänä suuri, lajikkeesta riippuen jopa kolmikiloinen tai ylikin. 

Kaupoissa ei tietenkään voi isoja kesäkurpitsoja myydä, koska niiden kuljetus, käsittely ja esillepano olisi niin hankalaa. Mutta meillä kesäkurpitsat saavat kasvaa kypsiksi. 

Kypsässä kesäkurpitsassa on kuoret, jotka säilyttävät sen pitkään. Kesäkurpitsat säilyvät hyvin joulun tienoille, ehkä ylikin. Meillä ne ovat tähän asti loppuneet ennen joulua, vaikka varsinkin Lassi syö niitä päivittäin. Tämä vuosi on kuitenkin suuri kesäkurpitsavuosi, ja meilläkin niitä on tullut kymmenittäin. Nyt ne todennäköisesti myös riittävät pidempään. 

Kellariin on tähän mennessä viety kolmisenkymmentä kesäkurpitsaa,

joista jokainen painaa kolmisen kiloa. Yhteensä niiden paino siis lähentelee jo sataa kiloa. 

Kesäkurpitsa on valtavan monikäyttöinen vihannes. Sitä voi käyttää paitsi tuoreena myös tosi monenlaisiin ruokiin ja leivonnaisiin. 

Tiedän, että moni sanoo isoksi kasvaneen kesäkurpitsan olevan (sanojasta riippuen) joko a) puiseva tai b) löllö tai c) mauton tai d) kitkerä. (Siis täysin päinvastaisia arvioita.) Meidän kokemuksemme ei tue näitä kommentteja. Kypsän kesäkurpitsan kuori voi kyllä olla paksu ja kova (sen ansiostahan se juuri säilyy), mutta kuoren voi halutessaan ottaa pois. 

Ja varsinkin ruokiin ja taikinaan ym. isot kesäkurpitsat sopivat erinomaisesti. Tosin meillä siis valtaosa kuluu raakana vielä myöhäissyksylläkin. Mutta olemme käyttäneet sitä myös keitoissa ja kastikkeissa.

Isosta kesäkurpitsasta voi myös ottaa siemenet talteen tulevan kevään kylvöjä varten. Kaupan raaoista niitä on turha edes etsiä saati säilyttää.  

Toivottavasti suhteellisen lämpimät säät jatkuvat, jotta kesäkurpitsoja saadaan vielä lisää. Kasvihan ei kestä kylmyyttä. 

Pikku puotisyvennyksemme näytti muutama viikko sitten vielä näin sekavalta.
Nyt valkosipulit on kaikki kuivattu ja käsitelty siististi laatikoihin. 

Lassin kurkkusalaatti avomaankurkuista

Eilen kävin poimimassa ensimmäisiä puolukoita. Eivät ne ihan kunnolla kypsiä vielä ole, joten keskityin ehkä enemmän mustikanpoimintaan.

Sillä välillä Lassi oli säilönyt avomaankurkkuja. Hapankurkkuja hän on tehnyt jo niin monta kymmentä litraa, että ne taitavat riittää. Nyt oli etikkakurkkujen vuoro. 

Resepti on Lassin oma. Kas tässä:

5 kg avomaankurkkuja

1 kg sipulia

200 g valkosipulin kynsiä

50 g chiliä

12 dl väkiviinaetikkaa

12 dl vettä

5 dl sokeria

6 rlk karkeaa merisuolaa

iso nippu tilliä

Etikka, vesi, sokeri ja suola kiehautetaan niin, että suola liukenee nesteeseen.

Kuutioidut kurkut, silputut sipulit ja valkosipulit, pieniksi leikatut chilit ja silputtu tilli laitetaan isoon kattilaan kuumaan nesteeseen ja seosta keitellään sekoittaen ja nostellen n. 5 min.

Purkitetaan desifioituihin, kuumiin lasipurkkeihin, jotka suljetaan tiiviisti. (Keitä kannet.) Nestettä olisi hyvä olla niin paljon ettei pinnalle jää kasviksia "kuiville".

Osan sokerista voi korvata hunajalla
Lisäksi voi mausteina käyttää muutakin, esimerkiksi mustapippuria, sinapin siemeniä tms.

Tästä määrästä tulee noin 9 litraa kurkkusalaattia. 

Jos teet pienemmän määrän, voit käyttää esim. seuraavia ainemääriä:

1 kg kurkkuja
200 kg sipulia
50 g valkosipulia
10 g chiliä
2 dl etikkaa
2 dl vettä
1 dl sokeria
1 rlk suolaa

Maistoimme tätä kurkkusalaattia jo eilen, ja hyvää oli! Tietysti se vielä paranee seistyään edes muutaman päivän. Säilymisen kestosta en osaa sanoa, voi olla että se säilyy vuoden, ehkä enemmän, mutta ainakin puoli vuotta hyvinkin. Paitsi tietysti, jos se tulee syötyä jo aiemmin. Meillä on nyt niin paljon kurkkusäilykkeitä, että eiköhän se säilyvyyskin tule testattua. 

Sitä paitsi avomaankurkkuja kypsyy yhä lisää, joten todennäköisesti säilömme niitä vielä jollain muulla reseptillä myöhemmin. 

Lea Mäkisen muistolle

Eilen kirjoittamani, Lea-ystäväni kuoleman kirvoittama teksti käsitteli lähinnä omia tuntemuksiani ja ajatuksiani elämän rajallisuudesta. Tänään alkoi tuntua siltä, että tahdon vielä kirjoittaa enemmän siitä, millainen Lea oli ihmisenä ja millainen oli ystävyytemme. Olin yhteydessä hänen surun murtamaan tyttäreensä ja ymmärsin, että häntä ja Lean lapsia lohduttaa lukea muistoja äidistään. Kenties myös lapsenlapset jonain päivänä arvostavat, jos saavat lukea siitä, millainen heidän isoäitinsä oli ystävänä ja ihmisenä perheen ulkopuolisen silmin.

Tätä kirjoittaessani muistan Lean joskus ehdotelleen, että minä kirjoittaisin hänen elämästään. Kannustin häntä kirjoittamaan itse, kerroin kuinka antoisaa ja merkityksellistä on oman elämänsä läpikäynti kirjallisesti. Mutta ei Lea ollut kirjoittajatyyppiä. Hän oli puhuja.

Lea oli puolisen vuotta minua vanhempi. Tutustuessamme hän oli jo kolmentoista. Teinivuosina emme vielä olleet kovin läheisiä ystäviä, vaikka kävinkin hänen kotonaan Koivikkotiellä ja tapasimme aika usein myös ulkona koirien kanssa. Mutta Lean elämään kuului koirien lisäksi jo varhain myös diskot, poikaystävät, reissaaminen ja juhliminen. Olimme kovin erilaisia, enkä niin nuorena vielä osannut ymmärtää ja arvostaa Leaa kunnolla. Lean ansiota kuitenkin oli, että menin kenneltytöksi Black Spot –kenneliin ja tutustuin Gitta Ringwalliin ja moneen muuhun terrieriharrastajaan.

Lea kävi kansalaiskoulun ja meni töihin Maunulan E-markettiin. Se tuntui minusta kovin aikuiselta, minä jatkoin koulussa. En tosin itsekään ollut kuin 15-vuotias, kun menin vakitöihin Kennelliittoon. Myöhemmin muutin Kannelmäkeen, ja silloin Lea asui jo Espoossa. Niinä vuosina yhteydenpitomme oli vähäistä.

Lähennyimme, kun minäkin muutin Espooseen. Elämäni olisi niinä vuosina ollut kovin paljon ikävämpää ilman Leaa. Olin paljon Lean ja hänen miehensä luona, ja Lean kanssa teimme iltaisin pitkiä kävelylenkkejä koirien kanssa.

Huomaan vasta nyt, miten vähän kuvia minulla Leasta on. Tämän vanhan muiston hän lähetti itse minulle viime vuonna. Kuvassa Lea ja minä juhlimme Lean Perro-koiran 10-vuotissyntymäpäivää. 

Lea suhtautui kaikkiin ihmisiin välittömästä ja tasa-arvoisesti. Hän ei itse ollut opiskellut kansalaiskoulua enempää, mutta hänen ystäväpiiriinsä kuului niin tohtoreita kuin toimitusjohtajia, niin työttömiä kuin siivoojia, niin juristeja kuin opettajia. Ammatilla ja asemalla ei Lealle tuntunut olevan paljon merkitystä, hän otti rohkeasti ja reippaasti kontaktia kaikkiin, niin tuttuihin kuin tuntemattomiin. Ja kun tutuiksi oli tultu, yhteyttä pidettiin.

Työntekoa Lea arvosti aina, kaikenlaista työtä. Hän ei tuntunut arvottavan yhtä työtä muita tärkeämmäksi. Hänen äitinsä oli ollut kylvettäjänä sairaalassa, ja siitä Lea puhui usein arvostaen. Äiti teki raskasta työtä ja jaksoi silti hoitaa kolme lastaan. Ja saman teki Lea itse! Kaupan kassalta hän siirtyi toimistotöihin Ulosottovirastoon ja työskenteli siellä eläkkeelle jäämiseensä asti.

Lean alkaessa odottaa esikoistaan elin mukana, mutta pian muutin Kuhmoon. Lea puhui pitkään siitä, miten iso kolaus se oli hänelle ollut. Itse elin kiihkeää ammatillisen kehittymisen aikaa, enkä kovin paljon tainnut pitää yhteyttä. Tuohon aikaan ei ollut kännyköitä eikä internetiä, eikä Lea ollut kirjoittaja, joten yhteydenpito jäi satunnaisiin puhelinsoittoihin.  Tulin kuitenkin paikalle pian Erikan synnyttyä. Myöhemmin Lea sai kaksoset, ja silloin olin vielä etäisempi. Kaksosten äitinä elämä oli varmasti rankkaa. Onneksi Lealla oli tuolloinkin paljon muita ystäviä.

Hän ei ollut opiskellut kieliä, eikä siis puhunut sen enempää ruotsia kuin englantia tai muitakaan vieraita kieliä. Mutta toimeen hän tuli niin ruotsalaisten, virolaisten, venäläisten kuin kaikkien muidenkin kanssa. Se oli suoranainen ihme: hänellä oli vuosikymmeniä kestäneitä ystävyyssuhteita niin itään kuin länteen. Jotenkin hän vain onnistui kommunikoimaan kaikkien kanssa, ja kun vaikea paikka tuli, hän pyysi käännösapua minulta tai joltain muulta.

***

Lea eli vahvasti tunteella kaikkien ihmisten asiat. Hän oli harvinaisen avoin ja kertoi niin omat kuin toistenkin asiat pitkissä, usein tunteja kestäneissä puheluissaan. Vaikka jutut saattoivat koskea ventovieraita ihmisiä, Lea kertoi ne yleensä niin hauskasti ja mukaansatempaavasti, ettei pitkästymisen vaaraa ollut. Jutut olivat myös monipuolisia, olihan Lean ystäväpiiri niin laaja ja monitahoinen.

Vuosien myötä tarinoiden sävy kuitenkin muuttui, ja jutut alkoivat yhä useammin koskea sairauksia ja usein myös kuolemia. Aina en olisi jaksanut kuunnellakaan, kenellä kulloinkin oli todettu syöpä tai mihin kukakin itselleni tuntematon ihminen oli kuollut. Välillä Lea oli äärettömän uupunut, kun hän koki ympärillään olevan niin paljon sairautta ja kuolemaa. Toisinaan hän pyyteli anteeksi sitä, että hän valittaa ja kertoo niin ikävistä asioista. Yritin viestittää, ettei minua rasita, jos hän puhuu omista asioistaan, vaikka ne olisivat rankkojakin. Mutta kaikkien muiden murheita en aina olisi välittänyt kuulla.

Lea oli todella auttavainen ja huomaavainen. Lukuisat olivat ne rahankeräykset, joita hän järjesti milloin kenellekin, yleensä koiraharrastajalle. Välillä hän oletti minunkin haluavan niihin osallistua, vaikken tuntenut lahjan saajaa kuin lähinnä nimeltä.

Lean elämän varmasti pitkäaikaisin kiinnostuksen kohde oli bedlingtoninterrierit. Hän oli kyllä kiinnostunut kaikista koirista ja roduista, ja oli hänellä itselläänkin myös norfolkinterrieri ja kiinanharjakoiria, mutta mikään ei voittanut bedlingtoninterrieriä. Hän oli hyvin keskeinen hahmo terrierimaailmassa vuosikymmenten ajan ja kenties paras bedlingtoninterrierien trimmaaja Suomessa. 2000-luvulla hän oli kuitenkin – ehkä jopa syystä – kovin loukkaantunut siitä, ettei nuori bedlingtoninterrieriväki enää tuntunut arvostavan hänen kokemustaan ja tietojaan. Hän tunsi itsensä syrjäytetyksi.

Onneksi oli muistot ja vanhat ystävät. Vain muutama kuukausi sitten hänen haaveensa toteutui, kun yksi hänen vanhoista ystävistään perusti Facebookiin Terrierihistoriaa-ryhmän. Ryhmässä kokenut terrieriväki muisteli etenkin 1970-1990-lukujen koiria ja koiranäyttelyaikoja. Se toi Lealle suurta iloa hänen joutuessaan viettämään pitkiä aikoja yksinään kotonaan Espoossa.

Korona-aika otti koville Lean kaltaiselle sosiaaliselle ja aktiiviselle ihmiselle. Hänellä oli toki netti ja puhelin, ja niiden avulla hän jaksoi. Kaupassakäynneissä auttoi poika Patrik ja toki myös kauempana asuvat tyttäret ja lapsenlapset pitivät yhteyttä.

Lapset ja lapsenlapset olivat Lealle hyvin tärkeitä, myös viimeisinä aikoina, jolloin hän ei heitä juurikaan päässyt fyysisesti tapaamaan. Äitinä hän oli ollut omistautuva ja kärsivällinen – muistan vain kerran nähneeni hänen hermostuvan lapseensa. Ehkä hän olisi voinut olla jopa vaativampi ja jämäkämpi. Avioeron jälkeen vastuu lasten hoidosta oli jäänyt lähes tyystin Lean harteille. Välit olivat joka tapauksessa läheiset ja luottamukselliset myös lasten aikuistuessa. Lastenlapsia hänelle ehti tulla kolme, ja niistä hän mielellään kertoi ja lähetti kuvia myös ystävilleen.

Lean elintavat eivät olleet terveelliset. Siksi kuolema ei varsinaisesti tullut yllätyksenä, vaikka se lopulta tuli suurena järkytyksenä ja ennalta arvaamatta. Lea ei harrastanut liikuntaa, hän tupakoi jo hyvin nuoresta, eikä hän sylkenyt lasiinkaan. Koko aikuisiän riesana ollut fibromyalgia teki hänen elämästään epäsäännöllistä ja nukkumisesta usein vaikeaa. Tietääkseni hän kuitenkin söi melko terveellisesti: kaalia, perunaa, juureksia ja viljatuotteita. Ehkä se hieman kompensoi muita elämäntapoja. Hän laittoi hyvää ruokaa perinteisistä suomalaisista raaka-aineista, joskin hän viime aikoina kertoi ruuanlaiton jääneen, kuten niin monella yksineläjällä.

***

Tästä kirjoituksesta tuli pidempi kuin oli tarkoitus. Tarkoitukseni oli kertoa, millainen Lea oli. Hän oli sydämellinen, rempseä, avoin, perusluonteeltaan iloinen, huumorintajuinen, hersyvä, ystävällinen, auttavainen ja empaattinen. Elämä heitteli ja tuuppi, mutta täysin se ei onnistunut Lean valoisaa perusluonnetta latistamaan. Tiedän etten ole ainut, joka olisi toivonut Lean elämän voineen jatkua pidempään.

Enää en voi Lealle soittaa. Jäljellä on vain ikävä ja muistot.

Surun ja ikävän aika

Eilisiltana sain viestin, että läheinen ystäväni Lea on kuollut.

Tutustuin Lea Mäkiseen ollessani 12-vuotias.  Asuimme samassa pihapiirissä Helsingissä, ja meitä yhdisti erityisesti kiinnostus koiriin. Kun myöhemmin muutin Espooseen, Lea oli muuttanut samalle alueelle jo aiemmin. Olimme tiiviisti yhteydessä toisiimme, vietimme yhdessä viikonloppuja ja arki-iltaisin kävimme pitkillä kävelylenkeillä koirien kanssa.

Lea oli harmissaan, kun muutin kauas pois, mutta pidimme kyllä edelleen yhteyttä. Hän oli yksi niistä ystävistäni, joille useimmin soitin. Puhuimme pitkiä puheluita, Lea oli hyvä ja kova puhumaan. Minä olen hiljaisempi, joten Lealle oli kiva soittaa, kun hän hoiti puhumisen. Lea oli hauska ja avoin.

Häntä jäi kaipaamaan suuri joukko ystäviä ja koiramaailman tuttuja ja tietysti kaikista eniten kolme lasta ja kolme lapsenlasta. Koirat ovat ilman emäntäänsä, mutta niistä tietysti huolehditaan hyvin. Minunkin elämästäni puuttuu paljon, kun ei Leaa ole.

Lea oli viimeinen tiivis yhteyteni kennelmaailmaan. Kuitenkin kennelmaailma on ollut hyvin keskeinen osa elämääni, ei enää mutta kymmenien vuosien ajan oli. Lean kautta oli kiva säilyttää jonkinlainen tuntuma siihen, mitä näyttelykoiramaailmassa tapahtui.

Kun läheinen ystävä kuolee, alkaa itsekin miettiä elämän rajallisuutta. Vielä olen terve, mutta vanhenen päivä päivältä. Vanhenen mielelläni. Vanheneminen on kurjaa, mutta se toinen vaihtoehto on vielä kurjempi.

Myös syyllisyys seuraa usein läheisen kuolemaa, niin nytkin. Puhuimme viimeksi puhelimessa viikko sitten. Puhelu loppui jo 9 minuutin kuluttua (katsoin tänään puhelimesta), koska Lealle tuli tärkeä puhelu koiranäyttelystä. Hän yritti pian soittaa minulle uudelleen, mutta en vastannut. En yleensä koskaan jätä vastaamatta puhelimeen, mutta sillä hetkellä oli hankala paikka. Silti olisi pitänyt vastata. Tai olisi pitänyt soittaa pian takaisin. Unohdin. Ei olisi saanut.

Syyllisyys on myös siitä, etten kutsunut Leaa tänne. Hän vietti meillä juhannuksen 2019, mutta seuraavana juhannuksena oli koronarajoitukset. Viime vuonna tapasimme vain kerran, tänä vuonna emme kertaakaan.

Asioita ei pitäisi aina siirtää tuonnemmas. Ihmisiin pitäisi pitää yhteyttä niin kauan kuin se on vielä mahdollista, ja koskaan ei voi tietää, milloin on liian myöhäistä. Se on kulunut toteamus, mutta kovin tosi.

Kuolema on niin lopullinen. Ei ole mitään keinoa saada sitä peruttua. Ei ole mitään keinoa saada yhteyttä siihen, joka on kuollut. Ei todellisuudessa. Voimme muistella, voimme kuvitella, voimme puhuakin sille toiselle, mutta todellista keinoa vuoropuheluun ei ole.

Hyvä on silti puhua, mielessään. Uskon, että vainajan kaikkein lähimmät puhuvatkin mielessään läheisensä kanssa. Se on arvokasta ja antoisaa, lohduttavaa tietysti, mutta se voi myös antaa uusia ajatuksia ja kasvattaa ihmistä. Mutta ne ihan oikeat ja aidot keskustelut pitäisi käydä silloin, kun molemmat ovat vielä elossa.

Joskus luin jostain idean, että ihmisen pitäisi kirjoittaa itse oma nekrologinsa, muistokirjoituksensa. Esitin ajatuksen Facebookissa ja tulin tyrmätyksi. Mutta yhä olen sitä mieltä, että se olisi hyvästä. Olisi hyvä läpikäydä elämäänsä siltä kannalta; miettiä sitä kokonaisuutena, miettiä mikä siinä on ollut päällimmäistä ja mikä ehkä jää jäljelle kuoleman jälkeen.

Leaa on muistanut nyt suuri joukko ystäviä, etenkin koiramaailmasta. Moni on kirjoittanut hänen seinälleen kauniita sanoja. Ovatkohan he sanoneet niitä asioita hänelle silloin kun hän eli? Tiesikö hän itse olevansa suuri persoona, tärkeä niin monelle, rakas? Ehkä hän tiesi, mutta varmasti se olisi voitu sanoa vielä useamminkin.

Lea meillä juhannuksena 2019.

Lea nuorena rakkaan bedlingtoninterrierinsä kanssa. 

 

Minä en ainakaan kertonut, miten tärkeä osa elämääni hän oli. Mehän olimme eläneet yhdessä varhaisnuoruuden poukkoilevat ajat, kasvun aikuisuuteen, ajan jolloin Lea alkoi odottaa ensimmäistä lastaan, avioeron ajat, monenlaiset koiramaailman kiemurat ja sitten ikääntymisen ja Lean eläkkeelle jäämisen. Ystävyytemme kesti puoli vuosisataa. 

Mutta Lea oli se, joka sanallisti ystävyytemme tärkeyden. Hän kertoi sen monin eri tavoin, minä en osannut. Lea oli parempi. 

Niin sosiaalinen ja ihmisrakas kuin hän oli, on nurinkurista, että hän eli viimeiset vuotensa yksin. Hän oli tavallaan yksi koronapandemian uhreista: ei hän täysin eristyksissä ollut, mutta varmasti kului pitkiä aikoja, jolloin hän ei tavannut juuri ketään. Tietysti hän itsekin ymmärsi, miten arvokkaita nykyajan kommunikaatiovälineet ovat, monesti hän siitäkin puhui. Hän oli aktiivinen Facebookissa, kirjoitti viestejä ja ennen kaikkea soitti ja puhui puhelimessa. Mutta silti hän joutui olemaan yksin. Yksin hän myös kuoli. 

Niin on varmasti käynyt monelle näinä aikoina. 

Serbiasta Solstrandiin - Peppi on kotiutunut

Peppi on nyt ollut meillä kaksi kuukautta. Ja hienosti sujuu! 

Aluksi noudatimme tiiviisti ja tarkasti ohjeita kiinnipidosta ja päälle puettavista varusteista. Mutta joidenkin viikkojen jälkeen oli selvää, ettei niitä enää tarvita. 

Missä tahansa en tietenkään Peppiä vapaaksi päästäisi, mutta omassa pihassa on turvallista. Sillalle ei saa mennä ilman remmiä, se on tiukin sääntö kaikille koirillemme. 

Muutama mökkinaapuri tässä niemellä on, ja heidän pihaansa Peppi kyllä on hakeutunut. Onneksi se ei heitä haittaa - naapurin koira käy myös meillä! 

Onhan siitä irtipidosta tietysti joskus vähän harmiakin. 

Tämän näköinen Pepistä tuli, kun se intoutui kaivamaan jotain puutarhassa. Pienellä pesulla selvittiin. 

Peppi hakeutuu ihmisen lähelle nukkumaan. Sen edeltäjä, Tinka, nukkui aina kylki kyljessä Tikin kanssa, mutta Peppi ei. Nyt Tikki joutuu nukkumaan yksin, mutta ihmisen läheisyydestä tulee joskus jopa vähän kinaa. 

Villasukat ovat tärkeitä. Niitä ei purra, niitä hamstrataan. Tässä yhden yön saalis: neljät villasukat ja yhdet alushousut. Kahdet villasukat olivat vielä vähän kauempana eivätkä mahtuneet kuvaan. Siis kuudet villasukat oli Peppi hakenut villasukkakorista. 

Keittiöpetinsäkin Peppi on itse hankkinut. Kyseessä on istuintyyny, jonka se omi. 

Yleensä se on nyt keittiön nurkassa, mutta välillä se siirtyy keskemmälle lattiaa. 

Possu on ollut monen koiran lelu 30 vuoden ajan. Silmät siltä ovat irronneet jo vuosia sitten, tällä viikolla meni saparo. Mutta vielä possu porskuttaa! Sitä voi vaikka käyttää tyynynä. 

Allapäin? 

Onneksi ei. Peppiä vain väsyttää.

Seuraavaksi possulta irrotetaan korvat. 

Huomasin, että Peppi on olkipellon värinen. Chesapeakelahdennoutajan virallinen väri on deadgrass. Deadgrass on kuitenkin tumma. Pepin väri olkoon siis olki. Tassut ja hännänpää ovat valkoiset. 

Peppi on minusta iso koira pienessä koossa. Se on rohkea, reipas ja oppivainen. 

Rekikoiria moikkaamassa - päivä muistoissa

Rekikoirat ja eritoten siperianhuskyt ovat olleet olennainen osa elämääni. Sain ensimmäisen siperianhuskyn vuonna 1974 ja siitä alkoi intensiivinen aika niiden ja rekikoiraurheilun parissa. 

1980-luvulla toimitin Siperianhusky-lehteä Anitta Kainulaisen kanssa ja teimme myös yhdessä kirjan Siperianhusky - rekikoira. Se taitaa edelleen olla ainut kattava teos siperianhuskyistä nimenomaan rekikoirina. (Tai siis sen myöhemmät painokset, joihin Anitta ja muut ovat tehneet lisäyksiä.)

Elämä heitti sitten eteen monenlaista muuta ja rekikoirat jäivät. Yhteys Anittaan on kuitenkin säilynyt, välillä väljemmin, välillä hyvinkin tiiviisti. Anitta, joka on graafinen suunnittelija, suunnitteli Lopen luonnonystäville tunnuksen, samoin Pilpalan Pokalle. Vuonna 2019 hän taittoi kirjani Lähteen rannalla elämä, johon tuli paljon kuviakin. Taitto oli ihastuttava, kirja on kuin pieni koru. Oli selvää, että myös seuraava kirjani olisi Anittan taittama, ja viime vuonna sitten ilmestyi Makasiini - maallemuuttajan tarinoita. Siinä oli lähes sata erilaista juttua ja 321 valokuvaa, joten taittamistyö oli valtava. Siitäkin Anitta suoriutui hymyssä suin, ja kirja on kerännyt paljon kiitosta ja kehuja. 

Rekikoiramaailmasta jäi tietysti muitakin ihmisiä elämääni. Tärkeimpänä niistä on varmaan Terhikki Mäkelä (tuolloin Alho). Terhikki ehdotti pari vuotta sitten, että lähdettäisiin käymään Hiirolassa Kainulaisilla. Suostuin tietysti.

Kainulaiset asuivat tuolloin, 1980-luvulla, Espoossa, mutta muuttivat sitten Mikkelin lähelle Hiirolaan. Saman on tehnyt moni rekikoiraharrastaja: alkuaikojen musherit (koira-ajajat) asuivat paljolti pääkaupunkiseutu - Tampere -akselilla, mutta jo varhain iso osa heistä muutti Lappiin ja osa jonnekin muualle väljempiin maisemiin. Niin siis myös Kainulaiset. 

Kainulaiset ja Terhikki kävivät sitten samana kesänä meillä, ja päätimme tehdä tästä suuntaan ja toiseen -kesävierailusta perinteen. Mutta eihän viime kesänä voinutkaan reissata ja kyläillä. Viime kesä jäi siis väliin, mutta nyt toteutimme reissun.

Ajoin Terhikin luo ja jatkoimme siitä Hiirolaan. Lisää kuvateksteissä. 

Kainulaisilla on upeasti rakennetut koiratarhat. Varsinaisten tarhojen ympärillä on laaja juoksutustarha, johon koirat pääsevät päivittäin juoksemaan. 

Kaksi tämänvuotista pentua ovat samassa tarhassa äitinsä ja isoäitinsä kanssa.  

Kainulaiset eivät yleensä kasvata pentuja myyntiin, nämäkin jäävät kotiin.
Muut koirat alkavat jo olla iäkkäitä.

Harri on rakentanut ja sisustanut aivan uskomattoman hienon
koirankuljetusauton. Siihen mahtuu 12 siperianhuskya.

Autossa on valmiina kaikki tarpeellinen, sillä voisi lähteä reissuun vaikka saman tien. 

Nukkumaankin autossa mahtuisi - siis ihmisetkin.
On valot, on pieni keittiö, on tietokonekin valmiina.
Montako kertaa autolla on reissattu? No, ei kertaakaan. 

Päivä oli mukava. Nyt odottelen Anittaa, Harria ja Terhikkiä vuorollaan tänne.