Juhannus 2022

Tämänvuotinen juhannuksemme oli idyllinen ja rauhallinen. 

Juhannusvieraiksi olimme kutsuneet Juhan ja Kyllikin. 

Valitettavasti Kyllikki sairastui ja joutui jäämään Helsinkiin. 

Aattopäivä sujui vielä rankassa työn touhussa. Saunan pukuhuoneen remontti oli vielä aivan kesken, ja siivoukset ja kasvimaahommatkin oli hoidettava. Juhakin joutui trimmerin varteen tulokuohareiden jälkeen, mutta lopulta pääsimme aloittamaan juhlan. 

Juhlan aiheena oli paitsi Juha ja juhannus myös uusi saunan pukuhuoneemme. Keltainen kuohuviinipullo juhlisti tilaisuutta. Saunan ja uinnin jälkeen kelpasi istuskella uudessa pukuhuoneessa, kunnes nälkä alkoi huikoa. 

Juhannusruoat ovat meillä ne perinteiset: uusia perunoita, graavi- ja savukalaa á la Lassi, gubbröraa, salaattia. Nam!

Ulkona oli vielä illallakin kirkas auringonpaiste, siksi sisäkuvista tuli hämäriä. 

Onneksi ei ihan kaikista. 

Ruoan kanssa maistui kuiva kuohuviini. 

Jälkiruoaksi Lassi oli paistanut omena-raparperipiirakkaa ja tarjoili sen vaniljajäätelön ja kuusenkerkkämarmeladin kanssa. Olemme tehneet sekä kuusen- että männynkerkistä marmeladia, kuusenkerkistä myös hilloa. Oma suosikkimme on hillo, joka on voimakkaan makuista ja selvästi kuituista. 

Kerkän makuun tottumattomalle, kuten nyt Juhalle, maistuu enemmän marmeladi. 

Se on mietoa, sileää ja kiinteää.

Sinnittelimme väsymyksestä huolimatta puolille öin ja menimme sitten nukkumaan. Lähistön mökkiläisetkin tuntuivat viettävän juhannusta rauhallisesti, joskus on ollut rajumpaakin menoa meidän rannoillamme. 

Aamulla söimme tukevan aamiaisen savukalaleipineen ja tuorepuuroineen, ja lähdimme sitten kävelylle. Juha avasi Citynomadista sinne muutama vuosi sitten tekemäni Pilpalan-Hunsalan kyläkävelyn. Sieltä hän luki lisätietoa paikoista samalla kun kävelimme - tietysti olisin voinut samat asiat kertoakin, mutta näin säästyin puhumasta koko ajan. Ohjelma tarjoili kuunneltavaksemme myös paikkoihin sopivia vanhoja kappaleita: Luona vanhan veräjän, Hiljainen kylätie, Vanha mylly, Pilpalan sahalla... 

Kävelimme ensin vakiolenkkini ja teimme sitten vielä kierroksen Hyrryn lähteellä. Juha on tietysti lukenut kirjani Lähteen rannalla elämä, joten sain kertoilla kirjan tapahtumapaikoista ja näyttää erakko Salinin mökin paikan ja Kauppisten mökin. Mökki ei tietenkään oikeasti ole Kauppisten mökki, eihän mitään Kauppisia ole ollut olemassakaan. Mutta erakko Salin on ollut ja hänen asuinpaikkansa voi yhä nähdä maastossa lähteen rannalla. 

Komea sienikanto löytyi Sinerväntien varrelta. 

Kävelylenkin jälkeen olikin jo uusi nälkä. Lassi laittoi ruoat Sillankorvassa. Puolituttu melojakin kävi jutustelemassa. Ateria oli lihapainotteinen; eipähän taas tee pitkään aikaan makkaraa mieli. Eiköhän jatkossa grillata taas kasviksia. 

Oikeasti tätä kirjoittaessani juhannus yhä jatkuu. Mutta Juha lähti jo ja on varmaan pian Helsingissä. Me Lassin kanssa nautiskelemme rauhallisesta vapaapäivästä, kunnes raadanta kasvimaalla alkaa taas. 

Sisustusblogi: saunan pukuhuoneen uusi ilme

Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi kirjoittanut sisustuksesta. Alkukesällä kyllästyin lopulta rantasaunamme rähjäisyyteen ja ajattelin, että on viimein aika tehdä sille oikeasti jotain. Onhan sitä mietitty ennenkin, ammattilaisapuakin on suunniteltu, mutta lopulta päädyin siihen, että pahemmaksi se ei enää voi mennä, vaikka tekisimme kaiken itse. 

Meillä on täällä Solstrandissa kaikenlaista vanhaa roinaa, joten lähtökohta oli se, että juuri mitään uutta ei hankita. Päätös piti: ainut hankinta oli alennuksesta löytynyt keltaraidallinen matto. Se on kevyt ja siksi helppo kuljettaa puistella ja nostaa pestäväksi. Lisäksi tilasimme purkillisen keltaista pellavaöljymaalia. Muut maalit oli valmiiksi. 

Harmikseni en älynnyt tai ehtinyt ottaa "ennen"-kuvia tilasta. Lassi oli nopeampi ja oli jo ehtinyt purkaa vanhan kaapin ennen kuin tulin paikalle. Tietysti asia oli yhdessä suunniteltu ja olin sen itse tyhjentänytkin. 

Tämä kuva kertoo ehkä jotain lähtökohdasta. Pesuhuoneen ilme oli 1980-luvulta ellei kauempaakin. Paikkahan on ollut helsinkiläisen seurakunnan leirikeskus, joten saunassa oli kymmenittäin muovikoukkuja ja nimilappuja. Nimilapuista jopa muutama oli yhä jäljellä muistona. Harkitsimme myös vanhojen, eriväristen, muovisten koukkujen laittamista takaisin seinille, mutta hylkäsimme ajatuksen. Ovat ne sen verran muovisia ja kirjavia, että eivät houkutelleet. Joku, jonka tilaan ne sopivat, voi hakea ne pois, säästössä ovat. 

Yksi tilasuunnittelun lähtökohdista oli vanha kaappi, jonka Lassin ensimmäinen appiukko on itse aikoinaan rakentanut. Se on ollut alatalossa kaiken roinan seassa oikeastaan käyttämättömänä parikymmentä vuotta. Vaimohan kuoli 19 vuotta sitten ja kaapin rakentanut isäkin lähemmäs kymmenen vuotta sitten. Nyt kaappi sai sille kuuluvan arvon. 

(Kuva näkyy olevan vähän vino. Anteeksi, en suorista.) 

Luotokirvisen kuva löytyi niinikään alatalosta. Kuva on alunperin Magnus von Wrightin maalaama, mielestäni se sopii tuohon. Olen säästellyt sitä kolmisenkymmentä vuotta. Puisen linnun saimme häälahjaksi vuonna 2008. 

Tämä lampetti kuului itseoikeutetusti myös pukuhuoneeseen. Anni Lilius-Tahkokallio toi sen Helsingistä Anjuta von Esseniltä, joka tahtoi antaa sen meille lahjaksi. Lampetti oli kuulunut hänen äidilleen, joka asui täällä joitain vuosia 1950-60-lukujen taitteessa. Lampetti oli Anjuta von Essenin mukaan ollut täällä Sinervänkoskella takkatuvassa, mutta täällä ei tiettävästi ole tuolloin ollut takkatupaa. Jossain täällä se kuulemma kuitenkin on ollut. Lue lisää tuosta ajasta:

https://pilkkeitapilpalasta.blogspot.com/2021/05/yksinainen-ritari-kosken-rannalla-eli.html

 

Seiniä kiertävät naulakkolaudat otimme alas, poistimme koukut ja maalasimme laudat englanninpunaisella pellavaöljymaalilla. Uusiksi koukuiksi laitoimme ainakin nyt ensi alkuun yksinkertaiset valkoiset metallikoukut, joista yksi näkyy kuvassa. Voi olla että vaihdamme ne vielä taottuihin tai joihinkin muihin.

Peilin Lassi on tehnyt vanhaan ikkunanpokaan vuosia sitten; olimme sen jo ehtineet unohtaa. Nyt se löysi paikkansa, tosin se täytyy yrittää siirtää alemmas. Tuo katonraja on sille väärä paikka. Tuoli on alatalon yläkerrasta ja vanha pesukomuutti Solstrandin vanha - en tiedä, miten vanha. Sehän saattaa olla jopa alkuperäinen, yhtään en tiedä. 

Verhot ovat seurakunnan aikaiset. Nekin olen säästänyt, vaikken ajatellut, että niitä koskaan Solstrandissa käyttäisin. Nyt ne kuuluvat juuri tuohon! 

Matto ei ole ihan samaa sävyä kuin tuo keltainen pellavaöljymaali, jota tilasimme ja jolla maalasin penkit. Mutta minun silmääni se ei häiritse. 

Eilisellä ensisaunonnalla ja sen jälkeisellä istuskelulla huomasin, että pöytä tuohon penkin viereen täytyy vielä tuoda. Laskutilaa tarvitaan. Sopiva pöytä on olemassa. 

Pukuhuoneen remontti valmistui kuin valmistuikin juhannukseksi! Muutama muu homma jäi sen takia tekemättä - meillähän täällä Solstrandissa on muutenkin kädet täynnä työtä koko ajan - mutta ei harmita! Olen uuteen pukuhuoneeseemme todella tyytyväinen. Nyt sitten pitäisi käydä saunan muiden osien kimppuun. Nälkä tunnetusti kasvaa syödessä. 

Kerkkähilloa ja kukkasiirappia

Kaiken kitkemisen, kääntämisen, kylvämisen ja istutuksen lomassa pitää ehtiä myös kerätä ja keittää. Voikukannuppujen suhteen odotamme uutta satoa - kun kasvusto on niitetty, uusi, pienempi nuppusato on kohta tiedossa. Mutta kerkkäkausi on nyt, ja seuraava tulee vasta vuoden kuluttua. 

Sama koskee syreeninkukkia. Jos niitä ei kerää nyt, seuraava mahdollisuus on ensi vuonna. Siis toimeen!

Ehkä annamme syreenipuskien levitä, jotta vastaisuudessa kukkia on enemmän. Nyt en raaskinut ottaa niitä kuin kulhollisen, ja sain niistä noin kuusi desilitraa kukkia. Kukkien nyppiminen on pikkutarkkaa ja aikaa vievää puuhaa, sillä vartta ei saisi yhtään päätyä joukkoon. 

Onneksi meillä oli myös kuivattuja mustikoita, jotka päätyivät mukaan keitokseen antamaan väriä. Kukkia, sokeria, mustikkaa, vettä ja sitruunahappoa - keitin niitä noin 20 minuuttia ja purkitin puhtaisiin purkkeihin. Siirappia voi sitten käyttää vaikkapa juomatiivisteenä: lisäämällä kivennäisvettä siitä tulee kauniinvärinen, kupliva juoma. 

Me, jotka emme heitä mitään pois, otimme tietysti talteen myös "mäskin" eli sen siivilöidyn massan. Saimme Sisko Savolaiselta vuohenmaitoa, Lassi teki lättyjä ja söimme niitä syreeni"marmeladin" kera. 

Männystä teimme marmeladia enemmänkin. Männyn kerkkien keruu oli tahmeaa puuhaa. 

Kauniin väriset tuotteet saivat nimikseen Petäjäinen, Näreinen ja Kukkainen. 

Siirappia voisi tehdä myös muista kukista, vaikkapa horsmista ja ruusuista. Niin, mustikka oli mukana lähinnä väriä antamassa. Eikö tullutkin kauniin väristä? 

Petäjäisen etiketistä tein ruskean, Kukkaisen etiketistä violetin ja Näreisen etiketistä tummanvihreän. 

Kesä, kanat ja kukat (kuvablogi)

Kesä on kulunut äkkiä, mutta toisaalta tuntuu siltä kuin kesä olisi jatkunut jo todella pitkään. Tuntuu yllättävältä, että lomani alkoi vasta kaksi viikkoa sitten. Oikeasti siitä alkoi tietysti rankka työnteko: kasvimaalla on riittänyt työtä aamusta iltaan ja enemmänkin olisi, kun vain ehtisi tehdä. 

En suinkaan aherra koko ajan, mutta olisi kyllä hienoa ehtiä välillä vain oleilla ja vaikka lukea kirjaa. Sadepäivänä mielelläni katsoisin televisiota. Nyt on tietokoneella tehtäviä juttuja kertynyt kuitenkin niin paljon, että tämä päivä taitaa kulua koneen ääressä. 

Blogiakin tahdon päivittää, sillä tallessa on useita kuvia, joita tahdon jakaa. Tämä telkkäpoikue asuu rannassamme. Ihania ovat! Tiedän, etteivät kaikki poikaset millään voi aina selvitä aikuisuuteen, silti toivon että nämä välttyisivät joutumasta ruoaksi. Yhtenä päivänä näimme saukon saalistamassa; silloin emotelkkä ilmeisesti osasi harhauttaa sen pois. Hauen saaliiksi näin isot poikaset tuskin enää joutuvat, mutta voi olla että joku tai jotkut niiden sisaruksista ovat jo joutuneet. 

Ruokaa saukko ja haukikin tarvitsevat, silti tällaiset suloiset poikaset hellyyttävät toivomaan niille parasta. 

Muutamana päivänä olen tehnyt muutakin kuin maatöitä. Kirjoittajaryhmän kanssa teimme retken Pilkuttimen laavulle. Oli mukava päivä. 

Viime vuonna joku onneton poltti Pilkuttimen laavun. Nyt siellä on uusi, hieno laavu. Loppi osaa kyllä hienosti pitää huolta luontokohteittensa rakennelmista. Tämäkin on tosi taitavasti tehty. 

Mehän suunnittelimme omalle pihallemmekin laavua vielä viime kesänä, mutta se taitaa jäädä haaveeksi.

Kukot ja kanat ovat saaneet kulkea vapaana. Istutuksethan toki ovat vaarassa. Osan istutuksista Lassi ympäröi lampaiden sähköaidalla; en ole varma, pitääkö se oikeasti kanat poissa sieltä. Toiveena on, että myös peurat välttelisivät aitaa, mutta sekin saattaa olla turha toive. 

Tänään viimein sataa. Siivekkäiden sakki oli hiljaista porukkaa, mutta eivät menneet sisäänkään. 

Männynkerkkähillo on harvinainen erikoisuus

Männynkerkkähillo porisee, purkit ovat uunissa ja kannet kiehuvat kattilassa. 

Männynkerkkien käyttö on ihmeen harvinaista. Netistäkin löytyy tietoa suhteellisen vähän verrattuna kuusenkerkkään, jota käytetään jo melko yleisesti.

Mutta kun on tehnyt männynkerkkähilloa, voi ymmärtää muutaman syyn käytön harvinaisuuteen. Männynkerkissä on nimittäin huomattavasti enemmän pihkaa kuin kuusenkerkissä. Ja se ei sitten hevin irtoakaan käsistä tai astioista. Valmiissa tuotteessa tahmaisuutta ei tarvitse pelätä sen enempää kuin hilloissa tai siirapissa yleensäkään, mutta keruu ja käsittely ovat työläitä.

Toinen syy männynkerkkien vähäiseen käyttöön on niiden saatavuus. Aika harvalla on pihassaan nuoria mäntyjä, joiden ei tarvitsisi kasvaa. Kerkkien keruu haittaa kasvua, se on selvä. Niiden keruu ei tietenkään kuulu jokamiehenoikeuksiin, eli toisten puista ei kerkkiä saa ottaa.

Meillä on pihassa useita mäntyjä, joiden ei voi antaa kasvaa. Poimittavaa siis riittää. Käytämme kerkkiä eri tavoin. Käpyhilloakin kokeilisimme, mutta tänä vuonna käpyjä on niukasti. Vanhat kävyt eivät tietenkään kelpaa, vaan vain nuoret, pehmeät, vihreät kävyt. Olemme syöneet niitä pataruoan seassa, mutta hillo on vielä kokeilematta. Sellaista käytetään ainakin Ukrainassa.

Itse asiassa emme tehneet hilloa vaan marmeladia. Hyytelöimisaineena oli agar-agar, tilasimme luomu-agar-agaria ison määrän. 

Männynkerkkämarmeladi sai nimekseen Petäjäinen. Sen  seurauksena kuusenkerkkämarmeladikin sai oman nimen: Näreinen. 

Männynkerkkähilloa tuli nyt runsaat kaksi litraa, kymmenkunta purkkia. Voi olla, ettemme tee enempää tänä vuonna. Tuoreita kerkkiä voimme syödä grillattuna rantanuotiolla, mutta hilloajan tahmeat sormet riittävät tältä erää.

Toisaalta aloimme jo ideoida uudenlaista, grilliruokien oheen sopivaa lisuketta. Kerkkiä, chiliä, suolaa, öljyä... mitähän muuta? 

Ylpeydellä kylästä

Eilen vietettiin Avoimet kylät -päivää. Lopellakin tapahtui monenlaista.

Läyliäisillä oli Immin päivän markkinat, joiden yllätysohjelmana Hämeen kylät ry. julisti Läyliäisten kylän Hämeen Vuoden kyläksi 2022. Kyseessähän on arvonimi, jonka Pilpalan kylät (Hunsala, Pilpala ja Teväntö) saivat viime vuonna. 

Minulla oli ilo ja kunnia olla mukana raadissa, joka valitsi meidän kylillemme seuraajan. Valinta oli kovin helppo. Tosin tällaisissa valinnoissa yleensä otetaan historia huomioon sikäli, etteivät palkitsemiset aina menisi samoille suunnille. Kanta-Hämeessä on 150 eri kylää, joten on tietysti hassua, että naapurikylät voittavat peräjälkeen. Mutta olisi ollut epäreilua, jos Pilpalan viimevuotinen voitto olisi estänyt Läyliäistä voittamasta nyt. 

Yksi vähän ikävä juttu näissä palkitsemisissa on, että ne pitää pitää salaisuutena aina julkistamiseen saakka, ja itse päätöskin tehdään vasta myöhään keväällä. En siis voinut mainostaa asiaa etukäteen. Veikkaan, että aika monelta meni juhlistaminen ohi vielä paikallakin, vaikka puhujilla olikin äänentoistolaitteet käytössään. Puhujina olivat Hämeen kylien, kunnan ja maakuntaliiton edustajat ja sitten minä vielä onnittelin Pilpalan puolesta. 

Viime vuonna meidän vastaavassa tapahtumassamme läsnäolijoille tarjottiin kahvit ja kakut. Se olisi ollut Läyliäisissä hankalaa, joten he olivat päätyneet tarjoamaan pehmikset. Pehmiksen sai kadun toiselta puolelta lipukkeella, joita oli jaossa Hämeen kylien ständillä. 

Tässä linkki kuvaukseen meidän viimevuotisesta juhlasta: 

https://pilkkeitapilpalasta.blogspot.com/2021/07/yhta-juhlaa-tai-kolmea-osa-2-pilpala-on.html

Vuoden kylä -tiettelin julkistaminen tapahtuu siis vasta kesällä, ja näin ollen tittelin hyödyntäminen jää vähän vajaaksi. Jos voitosta tiedettäisiin ja sen voisi julkistaa jo heti tammikuussa, ehdittäisiin asiasta ottaa enemmän hyötyä irti.

Pilpala sai viime vuonna melko paljon huomiota julkisuudessa. Sitä yritettiin hyödyntää myös uusien asukkaiden saamisessa. Minäkin mainostin eilen myyntipöydälläni Pilpalan kyliä samalla kun myin Syrjä-seuran hyväksi pihkavoidepurkkeja. Tuotto siis menee Syrjän talon remonttiin. Myyntipöydälläni oli myös kirjoja, villivihannessäilykkeitä, taimia ja maa-artisokkaa. 

Pöytäni vain sijaitsi alueen perimmäisessä nurkassa ison vaatemyyjän takana, joten kovin monta kävijää ei pöydän ääreen eksynyt. Siskoni tuli puoliltapäivin Helsingistä ja soitti sitten minulle kysyen, joko olin lähtenyt, kun ei minua löytynyt alueelta mistään. 

Mutta ehkei yleisöä muillakaan ständeillä ollut kovin paljon. Useimmat myyjät alkoivat purkaa kojujaan ja lähteä paikalta jo aikaa ennen tilaisuuden päättymistä, kun ei väkeä ollut. Yritin sinnitellä loppuun asti, mutta aloin sitten pakata kymmentä vailla. Sain kyllä myytyä kolme pihkavoidepurkkia, kaikki maa-artisokat, muutaman taimen, pari kirjaa ja säilykepurkinkin, joten ihan turhaan en lopulta ollut pöytääni pystyttänyt. Kiitos kivoille ostajille!

Kotona ehdimme syödä kosken rannassa ja käydä kävelyllä koirien kanssa. Siskoni lähti kotiinsa Helsinkiin ja minä ja Lassi Liitontalolle karaoketanssien makkaranmyyntiin. Avoimet kylät -päivän tapahtumia olivat Pilpalassa Liitontalon karaoketanssit, verkkotapahtumana Pilpalan-Hunsalan kyläkävely Citynomadissa ja vielä kyläpodcast Youtubessa.  

Lassi piti siis makkarakojua Liitontalon pihalla. Minä myin osan aikaa myin lippuja, joita menikin illan mittaan harvinaisen paljon! Väki oli nyt hienosti liikkeellä, saimme kivasti tuottoa Liitontalon ylläpitoon. Ja ihmisillä tuntui olevan hauskaa. 

Eiliseen mahtui vielä muutama muu ilahduttava asia. Läyliäisillä perääni juoksi lukija, joka kysyi, milloin viimein saadaan jatkoa Lähteen rannalla elämä -kirjaan. Hän sanoi, että Lähteen rannalla elämä on yksi parhaita kirjoja, mitä hän on koskaan lukenut, ja hän lukee paljon. 

Kerroin, että tarinan jatko on kyllä elänyt mielessäni, mutta kirjoittaminen ja kirjaksi saaminen on iso urakka. "Jaksan kyllä odottaa, kunhan se vain tulee", sanoi hän. Se tietysti lämmitti mieltäni. 

Eilen julkaistiin myös ensimmäinen osa Hämeen uutta kyläpodcast -sarjaa. Siinä Lassi ja minä puhumme suhteestamme ruokaan, viljelyyn ja villivihanneksiin, maallemuuttoon ja kanojen hoitoon. Kyläpodcastin teosta kirjoitin blogissa keväällä, linkki kirjoitukseen tässä: 

https://pilkkeitapilpalasta.blogspot.com/2022/05/taimia-kylapodcastia-ja-kirpputoria.html

Hauska yhteensattuma, että tuossa postauksessa ollaan myös sekä Läyliäisillä että Pilpalan Liitontalolla. Toistanko itseäni? Elämä toistaa itseään? 

Kyläpodcast on tosi pitkä. Äänitimme siihen myös kukon kieuntaa, sadepisaroita ämpärissä, tulen rätinää, askelia hiekkatiellä ja linnunlaulua. Ne oli tarkoitettu "sivunvaihdoiksi" eli väliääniksi, mutta jostain syystä Iida ei ole saanut niitä mukaan, sääli. 

Ja sitten vielä linkki tuohon podcastiin. Katsotaan, onnistunko linkittämään sen: 

https://www.youtube.com/watch?v=QJWaga0JKVI

Eipä tainnut tulla linkkinä. Mutta se löytyy helposti vaikkapa Googlen kautta näilläkin tiedoilla: Hämeen kylillä - Jakso 1 - Villiä ja kasvatettua lähiruokaa.

Kerro ihmeessä, jos jaksat kuunnella sen ja mitä tykkäsit! Muutkin palautteet ilahduttavat. Jaksoitko lukea tämän blogikirjoituksen loppuun asti? 

Villit vihreät vitamiinit – ilmaista ruokaa luonnosta

Villivihannesten käytöstä on viime vuosina tullut valtavirtaa. Harva on enää tietämätön siitä, että luonnosta löytyy monenlaista hyvää syötävää aivan ilmaiseksi.

Villivihannesten käyttö on helppoa. Aluksi voi vaikkapa suhtautua niihin yrtteinä – aiemmin puhuttiinkin usein villiyrteistä. Pikku hiljaa määrää ja valikoimaa voi laajentaa niin, että villiruoka onkin ateriassa pääroolissa eikä vain mausteena.

Parasta keruuaikaa on alkukesä, mutta satoaikaa voi hyvin jatkaa jopa pitkälle syksyyn. Toki osa villiruoasta on kerättävissä vain keväällä, esimerkiksi kuusenkerkät tai pihlajansilmut. Sen sijaan vaikkapa nokkosen ja vuohenputken satokausi on pitkä ja sitä voi jopa itse jatkaa leikkaamalla kasvustot välillä matalaksi.

 

Kasvien myrkyllisyyttä ei juurikaan tarvitse pelätä. Hyvä yleisohje on, että mitään ei kannata kerätä rannasta, sillä Suomen luonnon myrkyllisin kasvi, myrkkykeiso, kasvaa rantavedessä. Toista myrkyllistä putkikasvia, myrkkykatkoa, ei yleensä kukaan edes söisi, niin pahalta se sekä haisee että maistuu.

Mutta tietysti on syytä varmasti tunnistaa lajit, joita syö. Vuohenputki, yleinen herkku, on putkikasvi sekin, mutta sen oppii äkkiä tunnistamaan ja erottamaan muista.

Moni hyvä villivihannes on puutarhan rikkakasvi. ”Hortan” syöminen siis auttaa myös suhtautumaan rikkakasveihin myönteisesti.

Kasvit neuvotaan usein poimimaan aamulla, jolloin ne ovat aromaattisimmillaan. Mutta turhan tarkka ei tarvitse olla, hyviä ne ovat milloin hyvänsä.

Ruokareseptejä - tai sitten ei

Joskus ihmiset odottavat ruokaohjeita voidakseen aloittaa villivihannesten syönnin. Valmiita reseptejä löytyy helposti, mutta helpompaa on vain lisätä tuoretta vihreää omien, tuttujen keitostensa joukkoon, vaikkapa keittoihin, patoihin ja piirakoihin. Pikku hiljaa voi sitten itse kehitellä omaan makuun sopivia reseptejä, joissa horta ei enää ole mukana lisänä vaan pääraaka-aineena.

Salaatiksi sopivia eli siis raakana lisukkeena toimivia kasveja ovat esimerkiksi peltokanankaali, maitohorsma, vuohenputki ja pihatähtimö.

Säilömistavoista paras on kuivaus. Ellei omista kuivuria, kasvit on helppo kuivata saunan lauteilla tai ihan huoneenlämmössä voipaperin päällä tai yksinkertaisesti roikkuvina nippuina. Rapisevan kuivat kasvit voi sitten murskata viherjauheeksi purkkiin tai paperipussiin.

Viherjauheeksi kannattaa sekoittaa eri kasveja, jotta välttyy minkään yhden kasvin yliannostukselta. Esimerkiksi koivu on diureetti, jonka liikakäytöstä voi olla haittaa, joskaan ei varsinaista vaaraa.

Viherjauhetta on helppo sirotella ruokaan kuin ruokaan tai vaikka juomaan. Se sopii hyvin esimerkiksi smoothieihin.

Varsinaisen ruoka-ainekäytön lisäksi kannattaa muistaa erilaiset mausteöljyt, siirapit, yrttivoi ja yrttisuolat. Pestoon sopivat melkein mitkä tahansa villivihannekset.

Yleensä syötävistä kasveista voi hyödyntää muutkin osat kuin vain lehdet: esimerkiksi orvokin tai maitohorsman kukat sopivat syötäviksi koristeiksi ja lisäävät samalla ruoan terveellisyyttä. 

(Tämä kirjoitukseni on julkaistu kaupunkilehti Karkkilalaisen tämän kesän kesänumerossa.)

Hääpäiväkohteena Tammela

Kesä on Solstrandissa aina kiireistä aikaa ja alkukesä erityisesti. Silti olemme yrittäneet hääpäivänämme 6.6. tehdä edes pienen irtioton kasvimaasta.

Tänä vuonna aloin etsiä sopivaa kohdetta hyvissä ajoin. Olipa hankalaa! Kaikki tasokkaammat ruokapaikat ovat maanantaisin kiinni, puhumattakaan museoista tai muista käyntikohteista. Kysyin apua Facebook-kavereilta ja sainkin aikaan pitkän keskusteluketjun. Ehdotuksia tuli, muun muassa vanhat kotikaupunkimme Hämeenlinna, Helsinki ja Kotka, lisäksi Porvoo, Punkaharju. Tampere, Tuusula, Tammisaari, Turku... Ei, niin kauas ei ehdi. 

Kirjoitin lopulta: "Etsinnässä olisi esimerkiksi sellainen paikka kuin Pilpalan kylässä sijaitseva Solstrand, jossa saa hyvää, tilalla tehtyä lähiruokaa vaikka onkin maanantai. Solstrand nyt on sen verran nähty, että tällä kertaa kokisimme jonkin uuden paikan."

 Ihanasti kaverit paneutuivat asiaan ja ehdottivat paikkoja, esimerkiksi Kaukolanharjun näkötornia, jossa tosiaan emme olekaan käyneet. 

Voiton vei sitten Forssa ja matkalla Saaren kansanpuisto, jossa Kaukolanharjun näkötorni on kesällä auki joka päivä. Pikaisesti ehtisimme piipahtaa myös Vekkilän museotilalla.  

No, matkasuunnitelmat vielä muuttuivat niin, että Forssa jäi pois ja reissu suuntautui kokonaan Tammelaan. Päivästä tuli oikein onnistunut.

Tammelahan on naapurikuntamme, eikä todellakaan meille tuntematon. Itse asiassa häidemme pitopalvelukin oli Tammelasta 14 vuotta sitten. Mutta Saaren kansanpuistossa ei kumpikaan meistä ole koskaan ennen käynyt, ihme kyllä. 

Ennen lähtöä tein vastat ja saunoimme. 

Vastat olivat sellaisia kuin minä sain aikaan... Lehdetkin irtoilivat, mutta eipä tuon niin väliä. 

Sitten kohti Saaren kansanpuistoa! Jo kävelymatka Kaukolanharjulle oli hieno, vaikka tie olikin kulunut väylä metsässä. Onhan harju ollut matkailukäytössä jo vuosikymmenet ellei vuosisadat. Tuhannet ihmiset vuosittain ovat siellä kulkeneet, eikä ihme. 

Kaukolanharjun näkötorniin sai ostaa lipun iloisilta 4H-nuorilta 5 eurolla. Kun olin kivunnut kolmanneksen portaista, sanoin Lassille muka vitsinä, ettei pelota yhtään. Luulin, että olimme jo huipulla, mutta portaathan jatkuivat ja jatkuivat. Pelkään siis korkeita paikkoja! Hädin tuskin uskalsin ovesta ulos näkötasanteelle, mutta tietysti näkymä palkitsi vaivannäön ja uskalluksen. 

En ollut tiennyt, että Albert Edelfeltin kuuluisa ja vaikuttava maalaus Kaukolanharju auringonlaskun aikaan on maalattu juuri tuolla. Tai siis sanoohan sen jo nimikin, mutten ollut osannut yhdistää sitä Tammelaan. Tuo Ateneumissa oleva teoshan kuuluu Suomen taiteen kultakauden merkittäviin maalauksiin ja on tosiaan upea. Upea on maisemakin. Muutkin taiteilijat 1800-luvulla inspiroituivat näistä maisemista, ainakin Magnus von Wright ja Robert Wilhelm Ekman. 

Saaren kansanpuisto perustettiin 1932 yleiseksi virkistys- ja vapaa-ajanviettoalueeksi. Näkötorni oli valmistunut jo kuusi vuotta aiemmin eli 1926. Myöhemmin sitä on tietysti korjailtu ja paranneltu, onneksi. Se on oikeasti ihan turvallinen, vaikka olinkin suunnilleen varma, että se sattuu romahtamaan juuri silloin, kun minä nousen sen huipulle. Toinen vaihtoehto olisi, että onnistun putoamaan kaiteen yli, vaikka kaide oli hyvin vahva ja turvallinen. 

Kaukolanharjulta olikin enää lyhyt matka Vekkilän museotilalle. Kristiina Liinaharja oli viestitellyt, että olisimme tervetulleita syömään siellä. Krisse tekee töitä Saaren kansanpuistossa olevalle Lounais-Hämeen Pirtille, joka siis on yksi niitä hyviä ja mahdollisia ruokailukohteita, jotka kuitenkin ovat maanantaisin kiinni. Niinpä hän nyt kokkasi kotonaan Vekkilässä. 

Museotilan vanha pirtti on saatu säilytettyä upeasti. Ihastelen sitä aina käydessäni. Se ei siis ole museo, johon olisi kerätty erilaisia esineitä, vaan aidosti vanha maatilan rakennus, joka on seissyt paikoillaan vuosisatoja, ja esineet ovat olleet oikeasti käytössä. Kristiinan asuinrakennus sijaitsee lähistöllä, mutta vanha päärakennus keittiöineen toimii pitopalvelukäytössä. 

Sää oli niin hyvä, että halusimme kuitenkin syödä ulkona. Ruoka oli ihanaa! Vielä kun tiesi, että raaka-aineet olivat mahdollisimman pitkälle lähi- ja luomuruokaa, oli nautinto syödä. 

Vekkilässä on kanoja, kukkoja, lehmiä, koiria, kissoja, ankkoja, lampaita... Se on ihana vanhan ajan maatila, jollaisia harvoin nykyisin missään näkee. Olen käynyt siellä koululuokkien kanssa useamman kerran, ja olen vakuuttunut siitä, että käynneistä jäi lapsille pysyvä, hyvä muistijälki. He pääsivät tekemään tilan töitä ja hoitamaan eläimiä.

Lehmillä oli nyt ollut parin viikon ajan sonniseuraa, joten vasikoita on toiveissa. Ai niin, kuvassa ei ole sitä sonnia. Etualalla on ihan toinen sulhasmies, meidän Lassi. 

Kristiina on puuhanainen, jolle sattuu ja tapahtuu. Nyt hänelle oli sattunut jäämään käsiin kuusi horniolaista kukkoa Sotkamon-reissulta. Ihme kyllä kukkopojat vielä tulivat keskenään toimeen, mutta veristen yhteenottojen vaara on koko ajan olemassa. 

Molemmat koirat ovat paimenkoiria, jotka pyrkivät paimentamaan myös lainasonnia. Se onkin vaarallista puuhaa. 

Vekkilän emäntä Kristiina Liinaharja pyörittää tilaansa likimain yksinään. Onneksi apua löytyy aina välillä. Mekin olemme usein käyneet auttamassa, mutta tällä kerralla vietimme ihan vain laiskaa hääpäivää. 

Näissä maisemissa kelpasi herkutella! Eiköhän tämä voittanut Forssan, vaikka sinnekin varmasti vielä menemme. 

Hyttysiä tosin oli, mutta niiden olemassaolosta pitää olla vain tyytyväinen. 

Kristiinan huoneentaulu antaa tärkeän elämänohjeen. 

Aina sitä vastatuulta ei tarvitsisi olla ihan niin paljon. 

Nämä juurituolit ovat tyypillisiä tammelalaisia. Myös Kaukolanharjun näkötornissa oli näitä samoja tuoleja ja vastaavanlaisia istuinsohvia. Kristiinan äiti kertoi, että niitä teki aikoinaan tammelalainen Näkiän Jussi. Vai Mattiko se oli? Hän kertoi myös jotain muuta mielenkiintoista tuosta Näkiästä, joka olikin aikamoinen näkijä. Mutta minä törppö unohdin jo, mitä hän kertoi. 

Tuleekohan vasikka?

Illalla ehdimme vielä istua hetken kosken rannassa ja ottaa hääpäiväpotretinkin. 

Vuodentakaisessa päivityksessä julkaisinkin hääpäiväkuvia eri vuosilta. Tässä linkki siihen: 

Hääpäivämme