Loppi - hissipuhetta ja seuranhakuilmoitusta

Kaiken kiireeni keskellä lupauduin Lopen brändityöhön liittyvään Teams-palaveriin. En lupautuessani oikein edes tiennyt, mistä oli kyse, mutta loppujen lopuksi se oli ihan hauskaa. Edustin siis palaverissa useita eri yhdistyksiä, joissa toimin. 

Ensin piti valita Lopelle kaksi "persoonallisuustyyppiä" 12 vaihtoehdosta. Määrittelin, että Loppi on

1) Viaton: tätä persoonallisuustyyppiä kuvaa yksinkertaisuus, mutkattomuus, puhtaus ja perinteet

2) Kansalainen: tätä määrittävät tavallisuus, joukkoon kuuluminen

Vähiten mielestäni Loppi olisi Hallitsija, jolle tärkeää on valta ja kontrolli. 

Seuraavaksi meidän piti pitää 30 sekunnin "hissipuhe" Lopesta. Tarkoitus oli siis lyhyessä ajassa vakuuttaa kuulija siitä, miksi Loppi on niin hyvä. Kirjoitin sen paperille, kas tässä:

"Loppi on sellainen luonnonläheinen kunta sopivalla paikalla, kätevästi Karkkilan, Forssan ja Riihimäen välissä. Meiltä on lyhyt matka kaupunkiin, jos siellä joskus tarvitsee käydä. Mutta ei yleensä tarvitse, koska meillä on kaikkea: monipuolista kulttuuria, hyvä kirjasto ja kansalaisopisto. Lopella on erilaisia pienyrityksiä, on maatilapuoteja ja kyläravintolakin.

Täällä on pieni keskustaajama ja monta vielä pienempää kylää, joilla kaikilla kuitenkin tapahtuu monenlaista. Toimintaa järjestävät sekä kyläyhdistykset, yritykset että erilaiset järjestöt ja seurat. On paljon mahdollisuuksia luonnossa liikkumiseen ja urheiluun, meillä on useita luonnonsuojelualueitakin.

Lopella pysyy hyvin terveenä, ja jos sittenkin sairastuu, apua saa."

Sitten piti mainita kolme kriittisintä menestystekijää Lopelle. Ymmärsin tehtävän kysymykseksi siitä, mistä asioista koostuisi Lopen pärjääminen eli mistä ei saisi tinkiä. Nämä mainitsin: 

1) Luonnon oikea, aito arvostaminen ja säilyttäminen: ei pelkkää puhetta vaan todellisia tekoja ja tekemättä jättämisiä

2) Ennakkoluulottomuus ja avoimuus muun muassa uusia muuttajia kohtaan. Maahanmuuttajat ja muut uudet tulijat on osattava ottaa oikealla tavalla vastaan ja heitä auttaa alkuun

3) Kulttuuri on ymmärrettävä laajasti ja sitä on osattava arvostaa. Kulttuurin pitää käsittää sekä perinteen vaalimisen että uudet kulttuurimuodot, sellaisetkin, joita tällä ei ehkä ennen ole nähty. (Näin täällä siis on ollutkin, tämä ei ole uusi asia, mutta saman tyylin on syytä jatkua ja kehittyä!)

Kolmas tehtävä oli hauska. Piti laatia treffi-ilmoitus Lopelle. Tällainen siitä tuli: 

"Hei! Täällä sinua odottaa aktiivinen, silti turvallinen kumppani, joka kaipaa seuraa monenlaiseen menoon. Olen terve, hyvännäköinen ja monipuolinen. Olen kiinnostunut niin luonnosta kuin urheilustakin. Käyn ahkerasti kirjastossa ja opistossa oppimassa uutta. Talouteni on kunnossa. Arvostan perinteitä, mutta olen avoin myös uusille asioille."

***

Yhtään en tiedä, mitä tällä kaikella tehdään ja mitä hyötyä tästä kaikesta brändityöstä on. Mutta tulipahan oltua mukana!

Sen verran kiire nyt on, etten ehdi edes hakea kännykkääni etsiäkseni tähän jotain kuvaa. Otin siis tuollaisen, joka sattui koneesta löytymään. Ai miksi on niin kamala kiire? No, kirjan takia tietysti. Se lähtee viikonloppuna taittoon! Nyt pelkään, että loppukiireelläni pilaan sen. Voikaa hyvin! 

Aamu pihassa maaliskuun pakkasilla

En ole aktiivisesti päivittänyt blogiani viime aikoina. Se on ollut hyvä ratkaisu: on jäänyt enemmän aikaa kirjoittaa kirjaa. Kirja onkin edistynyt nyt entistä vauhdikkaammin. 

Blogiin keskittyminen vie paitsi aikaa myös ajatuksia ja keskittymistä. Ei ole hyvä hajottaa itseä liikaa. 

Tuo itsensä hajottaminen sinne ja tänne on ollut minulla pitkään riesana. 

Olen yrittänyt oppia siitä pois ja vähän onnistunutkin. Olen jättänyt yhdistyshommia vähemmälle.

Ei tietenkään voi tehdä vain päivästä toiseen yhtä ja samaa, mutta joskus on hyvä rauhoittua. Viime aikoina olen siis keskittynyt kirjaani ja vuoteen 1926. Karkkilaa kauempana en juuri ole käynyt.

Yksi Helsingin-reissu on suunnitteilla, mutta sekin liittyy kirjan tekoon. 

Kaarinan rantamökki odottaa kesää ja asukastaan. Kaarina saisi tietysti nukkua päätalossakin, kuten muutkin asukkaat ja vieraat, mutta hän viihtyy rantatalon rauhassa. Asuu alatalossa välillä muitakin, viime kesänä pyörämatkalainen Yhdysvalloista. 

Maaliskuu on kaunis. Iloitsen aurinkoisista päivistä ja valoisista aamuista, pitenevistä illoista. Yöt ovat vielä kylmiä. Tänä aamuna pakkasta oli 14 astetta, mutta lämpötila nousi melko nopeasti. 

Lunta on tullut lisää monena päivänä, mutta välillä sitä myös sulaa. Aurinkoinen rinne on jo osittain sulana. Eilen kuitenkin kävi auraaja, hyvä niin.

Metsässä joutuu kahlaamaan lumessa. Tarkoitus on kuitenkin tänäänkin mennä metsäkävelylle.  

Lakkautin äänikirjapalvelun. Tänään en enää kuuntele äänikirjoja. Päädyin siihen, etten halua nauttia kirjoistani kuunnellen vaan lukien. Jos tahdon kuunnella jotakin, kuuntelen podcasteja. 

Metsässä vielä parempi olisi, jos keskittyisi vain luontoon. Lintujen ääniäkin kuuluu yhä enemmän. 

Helmipuuro härkäpapumaitoon

Onnistuu kyllä. 

Siis ihan tiedoksi, että myös härkäpapumaitoa voi käyttää helmipuuron tekoon. 

Valmistin pakkauksen ohjeen mukaan, annoin tosin tekeytyä hieman ohjetta pidempään, sillä puuro uhkasi jäädä löysäksi. Suolan jätin pois, voita laitoin vain sen verran, ettei puuro tarttuisi niin paljon kattilaan. 

Maku oli ihan ok. Söin mustikkahillon kera. Kokeile!

Suuntana omavaraisuus 15: Nälkä pois

Tämänkertaiselle omavaraistelijoiden yhteisbloggaukselle on annettu monta aihetta. Valitsen niistä sen tärkeimmän eli omavaraistelun vaikutuksen nälkään - ihan omasta pikku näkökulmastani vain. 

Olisin voinut valita myös aiheen Miksi kirjoitan blogia. Mutta oikeastaan kirjoitin siitä jo viimeisimpään päivitykseeni, jonka tein vajaa viikko sitten. Olen kirjoittanut aiheesta myös aiemmin, joten tässä suoraan linkkejä näihin aiempiin kirjoituksiini. Jos ne eivät kiinnosta, voit hypätä suoraan niiden yli nälkäaiheeseen.

 Bloginpitopohdintaa: Onko blogin pitämisessä mieltä:

Viimeisin kirjoitukseni: 

Kahden blogivuoden jälkeen: https://pilkkeitapilpalasta.blogspot.com/2023/02/en-ole-erakko.html

Ja kahden vuoden takaa ihan ensimmäinen blogipostaukseni, 

jossa kerroin mihin olin ryhtymässä: 

https://pilkkeitapilpalasta.blogspot.com/2021/02/tervetuloa-lukemaan-blogiani.html

Blogejani voi selata klikkaamalla pääsivulta "lisää blogipostauksia". Pyrin aina nimeämään postaukset niin, että niistä ja aloituskuvasta tietää, mistä on kyse. Eli käy ihmeessä selailemassa, siellä on monenlaisia aiheita. Tässä kuukausipostauksessa oli tarkoitus linkittää jokin blogikirjoitus, jota erityisesti suosittelen, mutta en osaa suositella vain yhtä. Riippuu tietysti ihan lukijasta, mistä hän on kiinnostunein, eli sinne vain selailemaan! 

Olen aina ollut sitä mieltä, että kaikkien pitäisi kasvattaa itse ainakin osa ruoasta. Maalla sen luulisi olevan itsestäänselvyys, mutta eihän se ole. Itse muutin maalle vasta noin 17 vuotta sitten, enkä tietenkään kuvittele, että kaikilla olisi viljelemiseen samat mahdollisuudet. Mutta kaupungissakin voi tehdä paljon. 

Parvekeviljely on hyvinkin mahdollista. Ikkunalaudoilla voi viljellä ainakin yrttejä ja versoja. Huipputerveellisiä ituja voi kasvattaa astiankuivauskaapissa. Monessa kunnassa on vuokrattavia viljelypalstoja. Aktiiviset kaupunkilaiset ovat kehittäneet monenlaisia viljelyratkaisuja paitsi omille pihoilleen myös puistoihin ja joutomaille. 

Ei oman ruoan kasvattaminen aina kovin halpaa ole, ainakaan jos ostaa mullat, työvälineet, lannoitteet, ehkä kasvihuoneetkin. Mutta pikku hiljaa taidot kasvavat, ja ainakin ostolannoitteiden käytön voi jättää sikseen ja siirtyä kompostoinnin lisäksi bokashiin. 

Viljelyllä on nimittäin muitakin hyötyjä kuin vain rahan säästö. Siinä oppii arvostamaan ruokaa ja voi tuntea suurta tyydytystä siitä, kun on kyennyt itse saamaan aikaan syötävää. Itse kasvatettu ruoka on usein myös terveellisempää kuin tehotuotettu. Lähellä kasvattaminen vähentää kuljetuksen ja muiden välivaiheiden aiheuttamaa energiankulutusta ja kustannuksia. 

Kasvatuslaatikot helpottavat työtä, mutta lisäävät kustannuksia ja muovin kulutusta. Taimikasvatusta edistävät myös kasvivalot ja lämpöalustat, mutta pakollisia ne eivät ole. 

Taimienvaihto muiden viljelijöiden tai harrastajien kesken on ehdottoman kannatettavaa. Ylimääräisiä taimia tulee yleensä väkisinkin, eikä kaikkien kannata kasvattaa kaikkia taimia itse.  

Sähkön hinnannousu ei ole meidän elämäämme paljon vaikuttanut. Olemme tähän astikin pyrkineet mahdollisimman pieneen energiankulutukseen. Meillä on jo pitkään ollut aurinkokeräimet, maalämpö, ilmalämpöpumppu ja mahdollisuus puun polttoon. Mutta nyt, kun meillä on pörssisähkö, katsomme kyllä tarkkaan, milloin lämmitämme talvisaunan - tai lämmitämmekö ollenkaan - ja milloin käytämme muita energiaa vieviä laitteita. 

Ja se kasvihuone: siellä on ilma-maa-lämpöjärjestelmä eli ground-to-earth-systeemi. Sen rakentaminen oli valtava urakka, mutta tänä kesänä Lassi pääsee täysitehoisesti sitä hyödyntämään. 

Uuden kasvihuoneen ja sen lämpöjärjestelmän rakentamisesta löytyy 10-osainen sarja tästä blogista hakusanalla Kasvihuoneprojekti. Käy lukemassa, jos asia kiinnostaa! Hakukenttä löytyy oikeasta yläkulmasta (suurennuslasin kuva) blogin aloitussivulta. 

Ai niin: blogin otsikko ja aihehan oli nälkä. No voih. 

Siis millä ratkaistaan maailman nälkäongelma ja ehkäistään sen paheneminen? Eivät meidän pikku viljelyt siihen paljon vaikuta. Mutta onhan toki tiedossa se suurin vaikuttava asia maailman nälkään: kasvissyönti. Lihan kasvatus kuluttaa energiaa ja vaatii maapallon pinta-alaa sen lisäksi, että se on ilmastolle haitallista. Meidän kaikkien lihankulutuksella on merkitystä, ja vähentäminenkin on askel parempaan (siitä hyötyy ensimmäisenä oma terveys). 

Huh. Tämä aihe on niin valtavan laaja. Nyt en jaksa enempää. Löydätte kyllä tietoa netistä. 

Koskikara on pysytellyt tiiviisti koskessamme viime ajat. 

Tämä oli siis maaliskuun päivitys omavaraisblogien yhteispostaussarjaan. Kirjoitamme kuukausittain yhdessä sovituista aiheista päivitykset. Ne julkaistaan kunkin kuun ensimmäisenä maanantaina kello 9.00. Käy lukemassa myös muiden omavaraistelijoiden tekstejä! Alla suorat linkit. Muista myös, että me kaikki ilahdumme kommenteista - minä ainakin. 

Sarjaa luotsaavat Tsajut https://tsajut.fi ja Korkealan Heikki https://korkeala.fi  

Kasvuvyöhyke 1

Maijalassa https://www.maijalassa.com/haaveita-ruokaturvasta-ja-kestavammasta-maataloudesta/

Kakskulma https://kakskulma.com/miksi-kirjoitan-blogia/

Jovela https://www.omavarainen.fi/l/maaliskuu2023/

Krutbacken https://www.krutbacken.fi/pienviljelyn-vaikutus-omaan-kulutukseen–suuntana-omavaraisuus-maaliskuu-2023

Kasvuvyöhyke 2

Päiväpesän elämää

Pilkkeitä Pilpalasta https://pilkkeitapilpalasta.blogspot.com/2023/03/suuntana-omavaraisuus-15-nalka-pois.html

Kasvuvyöhyke 3

Tsajut https://tsajut.fi/suuntanaomavaraisuus-2023-osa-3/

Harmaa torppa https://www.harmaatorppa.fi/2023/03/pienviljelijan-ruokaturva.html

Villa Varmo https://www.villavarmo.com/post/miksi-kirjoittaa-blogia

Caramellia https://caramellia.fi/maalis2023/

Rakkautta ja maanantimia https://rakkauttajamaanantimia.blogspot.com/2023/03/suuntana-omavaraisuus-2023-osa-3-miksi.html

Evil dressmaker http://www.evildressmaker.com/?p=17186

Sanni ja farmi http://www.sannijafarmi.fi/2023/03/suuntana-omavaraisempi-elama.html

Kasvuvyöhyke 4

Puutarhahetki https://puutarhahetki.blogspot.com/2023/03/unelmana-omavaraisempi-elama-siemenet.html

Kasvuvyöhyke 7

Korpitalo https://korpitalo.wordpress.com/2023/03/06/maaliskuu-23-miksi-blogi/

En ole erakko

Joskus siskoni sanoi, että me kaikki Salinit olemme erakoita. Mutta en minä kyllä ole. Oikeasti kaipaan ihmisten seuraan.

Jonkinlainen kiinnostus erakkouteen minulla on, olihan ensimmäisen kirjoittamani romaaninkin innoittajana erakko. Tosin hänkään ei enää kirjan lopussa ole täysi erakko.

Tietysti tarvitsen myös yksinoloa, paljonkin. Mutta liika on liikaa. Täällä syrjässä asuessamme yksinolosta saa usein tarpeekseen. On tietysti Lassi, mutta kun olen pari viikkoa ollut pelkästään Lassin seurassa, alan kaivata muitakin. 

Kirjoittaminen on minulle yhteydenpitoa ihmisiin. Siksi olen ollut niin aktiivinen Facebookin käyttäjä, siksi aloin pitää blogia. Facebookissa viestintä on nopeaa, eivätkä ihmiset usein jaksa pitkiä tekstejä. Ajattelin, että blogissa saan kirjoittaa niin pitkään kuin tahdon.

Blogini täytti juuri kaksi vuotta. Olen näiden kahden vuoden aikana julkaissut 373 tekstiä. Lukijoita on ollut kaikkiaan runsaat 63300. Tai siis ”lukijoita”, enhän tiedä, moniko on vain klikannut blogia tai päivitystä ja poistunut saman tien. Kommentteja olen saanut vajaat tuhat, mutta iso osa niistä on omia vastauksiani kommentoijille – ehkä jopa puolet, sillä yritän aina vastata kaikille, jotka ovat jotain kommentoineet.

Valitettavasti moni jättää kommentoinnin sikseen ehkä yritettyään. Oman nimen saaminen näkyviin ei kaikilta onnistu: silloin he usein jättävät kirjoittamatta kokonaan. Olen kyllä yrittänyt opastaa laittamaan nimen vain viestin perään, se käy ihan hyvin niinkin. 

Suhtautumiseni näihin sähköisiin yhteydenpitovälineisiin on ristiriitainen. Ainakin olen huomannut, että ne eivät pysty korvaamaan todellisia kohtaamisia. Lisäksi minulla on taipumus jäädä liikaa odottamaan yhteydenottoja, vastauksia kommentteihini ja muita reaktioita. Toisaalta niitä kuitenkin tulee sähköisesti enemmän kuin jos jäisin odottamaan todellisia kohtaamisia: puhelinsoittoja, käyntejä tai edes paperisia kirjeitä tai kortteja.

Ani harvoin kukaan soittaa ihan muuten vain, kuulumisia kyselläkseen tai jutustellakseen. Useimmat soitot koskevat joitain yhdistysasioita. On sekin kohtaamista, mutta ei kovinkaan henkilökohtaista.

En itsekään uskalla nykyisin soittaa oikein kenellekään. Pelkään häiritseväni. Jopa ne yhdistysasiat hoidan yleensä sähköpostilla tai muilla viesteillä. Nytkin olen pari viikkoa koonnut rohkeutta soittaakseni muutaman tärkeän puhelun. Muutaman kerran olen jo uskaltanut näpyttää numeron, mutta nämä ihmiset eivät ole olleet tavoitettavissa ja asia on jälleen siirtynyt. Koko ajan se kaihertaa mieltä.

Kun kuluu pitkä aika ilman liveyhteyksiä ulkomaailmaan, alan miettiä, mikä minussa on vikana. Tai siis: mikä kaikki minussa on vikana. Miksi seuraani ei haluta? Joskus päästän pelkoni näkyviin. Yhden ystäväni kanssa se johti välirikkoon; hän ei ymmärtänyt itsesyytöksiäni ja itseni väheksyntää. Sen jälkeen emme ole olleet tekemisissä.

Eilen kirjoitin kolme kirjettä ja kaksi korttia ja laitoin ne postiin. Ilahdun itse kirjeistä ja korteista, toivon että nämäkin vastaanottajat ilahtuvat. Milloin itse sain viimeksi oikean kirjeen? Milloin sinä sait? 

Viime viikonloppuna esitin Facebookissa sadoille kavereilleni avoimen kutsun tulla meille syömään. Ajattelin, että ehkä jotakuta kiinnostaisi käväistä, tarjolla oli sentään kokin valmistamaa ruokaa ensiluokkaisista raaka-aineista. Arvaatte kyllä: ei kukaan tullut. Eivät kai ihmiset ylipäänsä enää käy toistensa luona.  

Eipä kukaan joudu minulta kuulumisia kysymäänkään, kun kerron kysymättä kaiken Facebookissa ja blogissani. Toisaalta: kiinnostaako ketään? Jos en päivittäisi somea tai blogia, kauanko kestäisi ennen kuin joku heräisi miettimään, olenko yhä elossa? Varmasti kauan. Kuukausia, vuosia?

Elossa olemisesta puheen ollen: tein viime viikolla ylimalkaiset hautajaissuunnitelmat kuolemani varalle ja kirjasin ylös ne ihmiset, joille pitäisi ilmoittaa. Ne löytyvät nyt täältä tietokoneelta. Tärkeimmät ohjeet koskivat keskeneräisen kirjani julkaisemista. Olen tehnyt niin paljon työtä kirjan eteen, etten haluaisi vaivannäön valuvan hukkaan, jos kuolen ennen aikojani. Koska itse olen kiinnostunut kirjan aihepiireistä ja taustafaktoista, uskon kokoamieni tietojen olevan kiinnostavia monelle muullekin.

En ole aikeissa kuolla, mutta me kaikki tiedämme, että viimeinen päivä voi tulla kenelle hyvänsä milloin vain. Muutama ihminen on ympäriltäni viime aikoina kuollut, ja pari viikkoa sitten hautajaisissa käydessäni mietin, että ihmisen pitäisi saada itse suunnitella omat hautajaisensa. En suunnitellut niitä mitenkään tarkasti, jotta en aiheuttaisi turhaa vaivaa, mutta yritin kirjata muutaman asian, jotka minulle sopivat ja jotka toivottavasti helpottavat järjestelyitä. Muutaman musiikkitoiveenkin esitin, joskin harmittaa, ettei saa itse olla kuulemassa.

Jos kuolen ennenaikaisesti, myös kirjani päähenkilö kuolee. Olen tämän lopetuskappaleen kirjoittanut valmiiksi. Toivottavasti sitä ei tarvita.

Jos nyt joku tahtoisi kysyä minulta, miten voin, voin taas vastata kysymättäkin: voin oikein hyvin. Minulla ei ole mitään hätää, elelen rauhassa Lassin ja koirien kanssa täällä Solstrandissa. Suurin osa ajasta kuluu kirjan kirjoittamiseen ja kunnon ylläpitoon, käymme pari kertaa viikossa salilla, kerran viikossa joogassa, lisäksi käyn epäsäännöllisesti monilla muilla etä- ja livekursseilla. Niin että ei niitä hautajaiskukkia vielä tarvitse tilata (enkä muutenkaan välitä kukkalaitteista haudalla, lahjoittakaa mieluummin kodittomille koirille tai johonkin muuhun hyvään tarkoitukseen).

Mutta olisi kyllä kiva tavata ennen kuin on myöhäistä. 

Liukasta laskiaista Pilpalassa

Pilpalan kylät ry järjesti perinteisen laskiaisriehan koululla. 

Yleensä vanhempaintoimikunta on ollut toisena järjestäjänä, mutta nyt on meneillään koulun toiminnan viimeinen vuosi, joten vanhempaintoimikunta ei enää kerää rahaa. 

Laskiaisriehaan tultiin jalan, pulkalla, autolla ja ratsain. 

Ihastuttava Ruu ja emäntänsä Moona Tulkki. 

Pinja Kujansuu mehunhaussa. 

Sää suosi laskiaistapahtumaa: lunta oli tullut mukavasti ja mäkikin luisti.

Kukaan ei keksinyt ruveta lumiukon tekoon, 

vaikka mitä ilmeisimmin lumi olisi ollut siihen juuri sopivaa. 

Marimellan paistamia ja täyttämiä laskiaispullia kehuttiin. 

Grillillä lämpesivät Pelto-Seppälän tilan makkarat. 

Pinjalle maistui laskiaispulla mäenlaskun lomassa. Nam! 

Ei lakata leikkimästä!

 ”Emme lopeta leikkimistä siksi, että vanhenemme, vaan vanhenemme, koska lopetamme leikkimisen.” (Herbert Spencer)

En ole erityinen viisauslauseiden ystävä, ja tuo moneen kuultu lausahduskin on lähinnä ärsyttänyt minua. Ärsytys kuitenkin johtuu ilmeisesti siitä, etten ole ajatellut asiaa kovin tarkkaan, ja olen mieltänyt tuossa aforismissa leikin turhan kapeasti.

Nuorena leikin aika pitkään, ihan siis perinteisesti leikin muun muassa leikkihevosilla. Silloin se oli ehkä vähän noloa, joku sitä ääneenkin ihmetteli. Oikeasti en kai ole lopettanut leikkimistä koskaan. Muovilelut vain lakkasivat kiinnostamasta.

Olen aina pitänyt erilaisista seuraleikeistä, peleistä, improvisaatiosta, tutustumisharjoitteista, sanahassutteluista ja kilpailuista. Eivätkö kaikki? No eivät, sen olen oppinut.

Varhaisen lapsuuteni leikit olivat kauppaleikkejä, nukkeleikkejä, pihaleikkejä tai pelejä, mutta usein myös ihan muuta. Tein lehtiä, aloitin kirjoja joita en tosin koskaan saanut valmiiksi, näyttelin, järjestin tapahtumia, tein kavereille kaupunkisuunnistustehtäviä, lauloin kuorossa ja menin kaikkiin ilmaisiin kerhoihin, joita vain oli tarjolla. Ajoittain leikin myös paljon yksikseni, koska kouluaikoina minua ei juurikaan kutsuttu syntymäpäiväjuhlille tai muille kutsuille (yhtenä syynä ainakin se, ettei minulla ollut rahaa ostaa lahjoja, toisena se, etten itsekään kutsunut ketään, kun ei minulla koskaan synttärijuhlia ollut). Menin myös 15-vuotiaana töihin, ja työkaverit olivat aikuisia, minua paljon vanhempia. Omanikäiset kaverit puuttuivat.

Yksinäni saatoin kyllä pelata palloa tai rakentaa kaappiin miniatyyrihevostallia, mutta aika pian sitten leikkien luonne muuttui. Kennelliitossa järjestin tapahtumia ja julkaisin henkilökunnan pilalehtiä. Kaveribileissä muistan myös järjestäneeni improvisaationäytelmiä, vaikka valtaosa illanistujaisista oli ”pohdintabileitä”, joissa vain keskusteltiin muka syvällisesti.

***

Opettajan työ sisälsi paljon hauskaa leikkiä. Sitä olen yrittänyt tarjota aikuisillekin nyt Lopen Opistossa. Kielikurssini ovat olleet hauskanpitokursseja, tarkoitus on oppia leikkien. Mutta eihän sellainen tunnu monia houkuttavan. Useimmiten kurssit on ollut vaikea saada edes toteutumaan eli on ollut työn takana saada houkuteltua mukaan seitsemän tai edes kuusi osallistujaa.

Kuitenkin ne ovat avoimia kaikille. Lähes jokainen osaa sen verran ruotsia tai englantia, että pystyy niihin helpoimpiin aktiviteetteihin, ja leikit suunnittelen tietysti osanottajien tason mukaan. Mutta pientä heittäytymistä ja uskaltautumista se aina vaatii. Lähtisinkö itse vastaavalle saksan kielen kurssille? Lähtisin! Vaikka en saksan kieltä mihinkään tarvitse, kurssi olisi hauskaa ja aivoille terveellistä leikkiä.

***

Olenkin itse osallistunut aika usein juuri sellaisille kursseille, jotka ovat oikeastaan leikkimistä. Improvisaatiokurssi ’Iloa improsta’ oli tietysti ihan silkkaa leikkiä. XXL-dance-kurssilla mentiin osittain mallin mukaan, mutta paljon oli myös omaa, improvisoitua heittäytymistä. Devising-teatterikurssillakin kyse oli vapaasta itseilmaisusta ja leikillisestä liikkeestä. Memodance oli leikkiä parhaimmillaan: aivojen haastamista koordinaatiota, tasapainoa ja liikemuistia harjoittaen. Parviaisen laulukurssilla otettiin koko kroppa käyttöön ja laulettiin milloin liikkuen, milloin maassa maaten. Leikkiä sekin.

Harrastan myös kauppaleikkejä nykyisin. On ihanaa sisustaa veranta pieneksi puodiksi. Vielä ihanampaa on, kun siellä joskus käy jopa asiakkaita. Etikettien teko ja nimien keksiminen tuotteille on tavallaan leikittelyä sekin.

Sitten leikimme ravintolaa. Viime kesänä ravintolapäiviä oli meillä Solstrandissa kolme. Niitä on hauska suunnitella ja itse päiväkin olisi hauskaa leikkiä, kunhan ei olisi kiirettä ja stressiä. Siinä leikkitaitoni ovat vielä hakusessa: otan turhia paineita.

***

Aikuisten kesken leikkeihin tulee usein erilaista syvyyttä kuin lasten kesken tai lasten kanssa. Silti monia lasten leikkejä voi leikkiä yhtä hyvin aikuistenkin kesken. Kaikki vain eivät ole siihen valmiita. Olen joutunut tilanteisiin, joissa luulen vetäväni hauskoja tutustumisleikkejä ja kuulenkin sitten joko saman tien tai myöhemmin, että ne ovat olleet typeriä tai on ollut ylipäänsä ikävää lähteä mukaan leikkimään. Sellainen tekee varovaiseksi.

Yksin leikkien tätä pelkoa ei ole. Eniten aikaa vievä leikkini on kirjan kirjoittaminen. Kirjan luominen ei ole etupäässä kirjoittamista, vaan tarinan kehittelyä mielessä. Mietin tapahtumia öisinkin. Mitä Idalle tapahtuu? Miten hän pääsee sinne? Miltä se hänestä tuntuu? Tapahtumien keksimisen lisäksi lauseiden luominen, muokkaaminen ja järjestely on välillä kuin palapeliä.

***

Pelien ja leikin ero on hiuksenhieno. Pelit ovat usein kilpailullisempia ja tavoitteellisempia, leikit vapaampia ja mielikuvituksellisempia. Mutta molemmista pidän. Haluaisin useammin voida pelata seurapelejä. Lassi ei niistä ole hirveän kiinnostunut, joskin suostuu kyllä silloin tällöin ja innostuukin sitten. Mutta useimpiin peleihin tarvittaisiin enemmän kuin kaksi. Kaikki eivät pidä peleistä, joten hyviä pelivieraita pitäisi muistaa useammin kutsua kylään!

Ravintolapäivissä yhdistyy ravintolan ja kaupan leikkiminen. 

Pitkä ja hyvä elämä Kiminkisen neuvoin

Eilen lähdin kirkonkylälle kuuntelemaan tohtori Kiminkisen luentoa. Niin oli lähtenyt parisataa muutakin. Kannatti! 

Kyse oli ikääntyvien terveydestä, ja puolessatoista tunnissa Kiminkinen ehtikin kertoa siitä paljon ja hauskasti.

En varsinaisesti mitään uutta tietoa odottanut saavani, enkä saanutkaan. Perusasiat olivat selvät: Liiku vaikka väkisin! Syö kasviksia – sydänterveyden kannalta parasta olisi täysi kasvisravinto. Pidä mieli virkeänä, tapaa ihmisiä, tee monenlaista. Harrasta seksiä, jos suinkin voit.

Kiminkinen aloitti puhumalla siitä, että ennen ei suinkaan ollut kaikki paremmin. Vuosittain 10 000 suomalaista kuoli tuberkuloosiin. Melkein joka kunnassa oli tuberkuloosiparantola, jossa ihmiset elivät jopa vuosikausia, syntyivät, rakastuivat ja kuolivat.

Keskimääräinen elinikä oli huomattavasti alhaisempi kuin nykyisin: esimerkiksi 50 vuotta sitten mies kuoli keskimäärin 13 vuotta nykyistä aiemmin. Vuonna 1962 eläkkeelle jäävä mies ehti nauttia eläkkeestä keskimäärin yhden vuoden, nykyään 19 vuotta! Eläkeikä, jonka Kiminkinen itsekin juuri syksyllä saavutti, on nykyisin ihmisen kolmas ikä: aktiivista, vireää ja toiminnallista aikaa.

Nykyisin osataan hoitaa monia tauteja, lapsuusiän leukemiaakin. Mutta silti vuonna 2020 kuoli 18 000 suomalaista sydän- ja verisuonisairauksiin. Paljon olisi siis tehtävää ihmisten elämänlaadun parantamisessa.

Kiminkinen tiivisti, että vanheneminen on kuivumista, rasvoittumista, hyytymistä ja jäykistymistä. Hän patisti ihmisiä hoitamaan ja hoidattamaan itseään. Hän mainitsi muun muassa silmäsairaudet (glaukoomakin voi olla oireeton), anemian, sydänviat, eturauhasvaivat, ihosairaudet…

Hän kannusti ihmisiä tutkituttamaan itsensä sopivin väliajoin mutta muistutti, että hoitaa kannattaa oireita eikä tutkimustuloksia. Verenpainetta kannattaa kuitenkin seurata ihan itse kunnollisella verenpainemittarilla.

Kiminkinen on ollut yli 50 vuotta naimisissa Ulla-vaimonsa kanssa. Ulla oli myös paikalla ja veti meille vartin Asahi-tuokion. Suurin osa väestä osallistui hienosti, vaikkei yleisön läpi eteen nähnytkään – voihan katsoa vain, mitä muut tekevät ja yrittää pysyä perässä. Pääasia on, että liikkuu. Asahi on kuitenkin mainiota harjoitusta muun muassa lihasvoimaan ja tasapainoon.

Yhden uuden termin opin: gerastenia. Se tarkoittaa hauraus-raihnaus-oireyhtymää. Siihen voi ihan itse vaikuttaa liikunnalla ja ravitsemukselle. Sen sijaan kaikki sairaudet eivät johdu elintavoista, ei varsinainen muistisairauskaan eikä nivelreuma, jota Kiminkinen itse sairastaa.

Hän varoitti korkeasta verenpaineesta, joka rasittaa sydäntä ja lisää valtimonkovettumataudin ja aivoverenvuodon riskiä. Se voi tuhota pieniä pään verisuonia ja aiheuttaa verisuoniperäisen muistisairauden – sen, joka Kekkosellakin oli.

Hän kuitenkin muistutti, että hyväkuntoisen vanhankin ihmisen sepelvaltimotauti on hyvin hoidettavissa.  

Vaikka kuolleisuus on ”Savossa yks nokkoo kohe”, ei sitä pidä jäädä odottelemaan. Liikaa lihomista on varottava. Kovia rasvoja pitää välttää ja niitähän on ”kevyt”juustoissakin.

Kiminkinen muistutti myös, että kana ei ole kasvis! Sen sanominen sai aikaan hörähdyksiä kuuntelijoissa, mutta tosiasiassa se on erinomainen muistutus. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun minullekin on tarjottu tai yritetty tarjota kanaa, kun pyydän kasvisruokaa.

Kiminkinen harmitteli sitä, että vanhuutta ja ikääntyneitä ei Suomessa arvosteta, kuten monissa muissa maissa. ”Kukkaa ei kysy mittää”, kun ihminen jää eläkkeelle, vaikka iän myötä ihmiselle on karttunut paljon osaamista ja kokemusta.

Siis: aktiivisuus, liikunta, hyvä uni, oppiminen, oikeanlainen ravinto, ystävien seura, tunteiden tasapaino, sovussa eläminen – siinä avaimia pitkään ja onnelliseen elämään.  

PS: Kaukaa väkijoukon takaa ei puhujasta saanut kunnollisia kuvia - läheltä en kehdannut mennä ottamaan. Niinpä pääkuvana on kuva itsestäni villapaitaa ulkoiluttamassa. Se kelvatkoon nyt kuvitukseksi tähän aiheeseen. 

 

Kasvisruokaa!

 

Kirjoittajaryhmämme kotitehtävän aiheena oli kirjoittaa muotiruoista. Sitä miettiessäni mielen täytti se, miten monesti kasvissyöntiin suhtaudutaan kuin se olisi muoti-ilmiö. Samalla ajatus vei kaikkiin niihin muihin kummallisiin ja kehnosti perusteltuihin syytöksiin, joita kasvissyönnistä esitetään.

Kasvissyöntiähän on ollut kautta aikain ja eri maissa. Osalle se on ollut tietoinen valinta, osalle olosuhteiden pakko. Sielläkin, missä lihaa on syöty, sitä ei koskaan ole syöty niin paljon kuin länsimaissa nykyisin.

Minulle lihansyönnin välttäminen ei ole mikään nykyajan ilmiö. Kasvissyöjiä oli kavereissani jo 1970-luvun Helsingissä ja itse ryhdyin siihen muistaakseni 30 vuotta sitten. Narina kasvissyöntiä vastaan on kuitenkin saanut erilaisia muotoja eri aikoina. Ennen valitettiin sen epäterveellisyyttä: täytyy olla proteiinia, joka tulee lihasta, ja täytyy olla kalsiumia, joka tulee maidosta. Tällaisia väitteitä ei nykyisin enää juuri kuule. Harvassa ovat nykyisin ne, jotka eivät tiedä kasvissyönnin olevan ennen muuta hyväksi ihmisen omalle terveydelle.

Sitten tuli väite, että kasvissyöjät syövät tuontiruokaa. Heille ei kunnon kotimainen ruoka kelpaa, ja siispä he syövät epäekologisesti. Ikään kuin soija, jota jotkut kasvissyöjät joskus syövät, olisi heidän ainoa ravintonsa. Soija on tuontitavaraa, mutta valtaosa siitä tuodaan lihantuotantoeläinten rehuksi. Jotkut syövät paljon riisiä, mutta se ei mitenkään liity kasvissyöntiin. Yksi loppilaisviljelijä syytti – oikeasti syytti! – kasvissyöjiä kviinoansyönnistä, mutta ei tajunnut, että kviinoaa viljellään Suomessakin. Toivon todella, että lihansyöjät valitsisivat lautaselleen vain suomalaista lihaa, mutta tiedän, että he kuitenkin syövät appelsiineja, pähkinöitä, banaaneja, suklaata – ja juovat kahvia.

Mutta eipä näitä tuontiruokaväitteitä enää juuri kuule.

Mutta muita syytöksiä riittää. Ilmasto- ja ympäristösyistä lihansyöntiä välttelevät saavat kuulla kummallisia vastaväitteitä. Ei kuulemma ole väliä sillä, mitä ihmiset täällä Suomessa syövät. ”Suomi on niin pieni maa.” Tosiasiassa yhden ihmisen ravinnolla on ihan yhtä iso merkitys, asuipa tämä Kiinassa, Amerikassa tai Suomessa.

Jostain syystä kasvissyöjän olemassaolo koetaan henkilökohtaisena loukkauksena, johon pitää iskeä takaisin. ”Ihmisen pitää saada itse päättää, mitä syö”, kirjoittaa vouhkaaja nettipalstalla. Kyllä vain, anna siis kasvissyöjien syödä kasviksia. Mutta tosiasiassa valtio määrittää hyvinkin paljon ihmisten ruokavalioita. Meitä yritetään monin tavoin saada syömään terveellisemmin, koska se olisi kansantaloudellisesti ja -terveydellisesti hyödyllistä. On sokerivero, on alkoholivero, ihmisille annetaan ravitsemusvalistusta, ja ihmissyöntiäkään ei valtio hyväksy. Valtio ohjaa valintoja myös tukipolitiikalla ja verotuksella. Kaikki ei ole omaa valintaa, vaikka niin on helppo kuvitella.

Yksi asia, mihin kasvissyöjänä usein on törmännyt, on se, miten julkisissa ruokailuissa tyrkytetään liharuokia. Kasvissyöjille varatut pikku annokset on usein vedetty sekasyöjien lautaselle jo ennen kuin niitä tilannut ehtii kohdalle. Toisin sanoen sekasyöjätkin usein mieluusti vähentäisivät lihansyöntiä ja ottaisivat lihattomia vaihtoehtoja – kunhan niitä olisi.

Mutta edelleen elää se muotiväite, että lihankorvikkeita ei pitäisi olla. Jos joku on kasvissyöjä, hän syököön porkkanansa porkkanana. Ikään kuin makkara olisi makkaraa vain lihatäytteisenä tai pyöreä tai littana muoto olisi sallittu vain lihalle – kasvispullat tai kasvispihvit ovat joidenkin mielestä väärin. Tosiasiassa makkara, pulla ja pihvi ovat mainioita muotoja, joita voi valmistaa melkein mistä raaka-aineista hyvänsä. Miksi ihmeessä ei saisi?

Jotkut mieltävät yhä kasvissyöjän raakaravinnon syöjäksi. Pahimmillaan lasketaan ja kauhistellaan lehtisalaatin tuotantokustannuksia, ikään kuin kasvissyöjät söisivät vain salaattia. Itse en ainakaan osta salaattia juuri koskaan. Tosiasiassa kasvissyönnin ei tarvitse tarkoittaa juuri muuta kuin lihan jättämistä pois. Tietysti varsinkin vegaanin pitää pitää huolta siitä, että saa kaikki tarvittavat vitamiinit ja riittävästi proteiinia – mikä siis ei vaadi lihansyöntiä. Ateriat siis voivat olla hyvinkin samanlaisia kuin sekasyöjillä. Se liha vain jätetään pois.

Yleensä kasvissyönnistä tekevät ongelman ihan muut kuin syöjä itse. Esimerkiksi lihattomasta vieraasta joulupöydässä ei pitäisi emännän tehdä itselleen minkäänlaista ongelmaa. Suomalainen jouluateria on täynnään ihania kasvisruokia! Kinkku voidaan unohtaa.

Tietysti raakaravinto olisi vielä parempi vaihtoehto. Ystävämme Hannu on ollut raakaravinnon syöjä jo kymmeniä vuosia. Tätä nykyä hän on seitsenkymppinen ja päihittää fyysisiltä voimiltaan ja terveydeltään suurimman osan nuoremmistaan. Nuorempiensa valitukset terveysongelmistaan Hannu kuittaa hymähdellen. Hän voisi myös sanoa jotain sivaltavaa, mutta on elämänsä varrella oppinut, että ihmisten käyttäytymiseen ei paljon voi järkiperusteluin vaikuttaa. Jotkut jaksavat yrittää, Hannu lähinnä virnuilee meille muille ja lähtee pellolle hommiinsa.

Memodance oli hauskaa!

Minä, ihminen jolla on kaksi vasenta jalkaa ja joka ei muista, minkä liikkeen juuri äsken teki, ilmoittauduin tanssitunnille. Tunnin lähestyessä mietin, olenko tehnyt virheen. Entä jos siellä muistellaan vanhoja tansseja - minähän en ole koskaan oppinut mitään tanssia! 

Olin tosin tanssikurssilla koko viime vuodenkin, mutta sepä tapahtuikin etupäässä etänä, eli kukaan ei nähnyt tanssimistani. Olin myös devising teatteri -kurssilla, joka sekin perustui paljolti liikkeeseen. Mutta sekin oli etänä, joskin siihen kuului myös oman pienen esityksen luominen ja esittäminen toisille ruudun välityksellä. Ne olivatkin erikoista minulle, sillä en siis koskaan ole harrastanut tanssia millään tavalla.

Mutta luotin nimeen: ohjaajana Milla Malmberg. Arvasin, ettei hän vaadi minulta mahdottomia ja että tunnissa olisi varmasti järkeä ja ainakin hauskuutta. 

Ja niin todella oli! Memodancessa on paljonkin järkeä! Se on nimittäin hauska liikuntamuoto, jonka tavoitteena on ylläpitää aivo- ja muistiterveyttä. Siinä ei harjoitella tiettyjä tanssikoreografioita - tai saatetaan ehkä harjoitellakin, mutta juuri kun niitä alkaa oppimaan, tehdäänkin jo jotain aivan muuta. Osa harjoitteista ei ollut oikeastaan tanssia lainkaan vaan erilaisia jänniä juttuja, joissa käytettiin  huomio- ja päättelykykyä ja muun muassa tasapainoa. 

Monipuolista se ainakin on. Voin kyllä kuvitella, että se on hyvinkin erilaista ohjaajasta riippuen. 

Millan kanssa tunti kului hetkessä ja hauskaa oli. Tuli mieleen, että lapsillekin tällaiset tunnit olisivat todella hyödyllisiä ja hauskoja. 

Memodance ei siis vaadi aiempaa tanssi- tai edes muutakaan liikuntataustaa, ja se sopii ihan kaikenikäisille ja kaikenkuntoisille. 

Se ei ollut fyysisesti kovinkaan raskasta - ainakaan koko aikaa. Silti tunnin jälkeen teki mieli heittäytyä selälleen - harjoittelu oli ollut intensiivistä ja keskittymistä vaativaa. 

Onneksi olin ilmoittautunut myös memodance-tuntia seuraavaan venyttely- ja rentoutustuntiin. 

Senkin veti Milla. 

Milla lähetti jälkikäteen kuvan, jossa minäkin olen muiden mukana: 

Tunnit olivat osa Etelä-Hämeen Tanssiopiston 'Hyvinvointia ja iloa tanssista' -viikonloppua. 

Tässä vielä tietoa Memodancesta - kopioitu nettisivuilta: 

 "Nykymaailman ärsyketulvassa monen työikäisen aivot ovat jatkuvasti ylikierroksilla ja ikääntyessämme huomiokykymme ja päättelykykytaitomme voivat heikentyä. Ilman riittävää palautumista myös riski muistisairauksiin voi kasvaa.

Aivoterveydestä huolehtiminen on elinikäinen prosessi, jota tukevat terveelliset elämäntavat, aivojen aktivointi, liikunta, ravinto ja riittävät lepo.

Hyvä aivoterveys vaikuttaa toimintakykyyn, loogiseen päättelykykyyn, ajatteluun, muistiin, uneen, jaksamiseen ja näiden kautta ihmisen kokonaisvaltaiseen terveydentilaan. Tutkimusten mukaan tanssi on yksi parhaita tiedonkäsittelytaitoja edistävistä ja muistisairauksien puhkeamista hidastavista liikunta- ja taidemuodoista. Tanssiminen aktivoi aivoja monin tavoin muun muassa kehittämällä tarkkaavaisuutta, muistia sekä kehon koordinaatiota. 

Suomessa kehitetty Memodance® on varta vasten kehitetty edistämään aivoterveyttä ja monipuolista toimintakykyä. Varsinaisten aivo- ja muistiterveyttä aktivoivien Memodance®-harjoitteiden lisäksi tärkeää on myös Memodance®-tuntien turvallinen ja kannustava ilmapiiri sekä mieluisa musiikki.  Säännöllinen harjoittelu lisää myös kehotietoisuutta ja auttaa löytämään tapoja stressin hallintaan. Memodance®-harjoitteet pohjautuvat neuro- ja musiikkilääketieteen tutkimustuloksiin, fysioterapeuttiseen ja taidelähtöiseen lähestymistapaan — sekä tanssimisen iloon!"

Muista että kuolet

Ensi tiistaina on aika viettää ystävänpäivää.

Monia teemapäiviä voi kritisoida siitä, että ne on kopioitu Suomeen muualta. Itsekin kritisoin: minusta Halloweenia ei tarvita, enkä äitienpäivääkään ole koskaan juhlinut. Harva merkkipäivä on puhtaasti suomalaissyntyinen, mutta tarvitseeko ollakaan?

Ystävänpäivä on yksi noita muualta tänne tuotuja teemapäiviä. Mutta tosiasiassa suomalainen ystävänpäivä on jotain aivan muuta kuin amerikkalainen tai brittiläinen Valentine’s Day helmikuun neljäntenätoista. Valentine’s Day on rakastavaisten päivä, silloin ostetaan ruusuja ja hempeiden lorujen koristamia sydänkortteja ja syötetään kullanmurulle kynttiläillallisen lomassa suklaakonvehteja.

Ystävänpäivä suomalaiseen tapaan on jotain muuta. Me juhlistamme ystäviä, ja heitä voi olla kuinka paljon hyvänsä. Parhaimmillaan ystävyys ei ole ulos sulkevaa, yhteen keskittyvää ja muut unohtavaa. Ystävänpäivänä voimme muistaa kaukaisempiakin ystäviä, niitä joita emme näe joka päivä tai joita emme ole lähestyneet kenties kuukausiin.

Postitse lähetettävät kortit ovat vähentyneet viime vuosina, mutta ystävänpäiväkorttien toivoisi lisääntyvän. On aivan muuta saada oikea, pahvinen kortti postissa kuin hätäinen tekstari tai joukkoviesti sosiaalisessa mediassa. Kalliita lahjoja tai sydämenmuotoisia suklaarasioita ei tarvita.

Puhelinsoittokin alkaa olla monelle harvinaisuus. Sen ovat syrjäyttäneet muut viestimet. Usein unohtuu, että puhelinsoitto on monesti nopeampi tapa selvittää asioita kuin pitkät viestiketjut, ja ainakin se on henkilökohtaisempi ja tuo viestijät lähemmäs toisiaan. Soitto ilahduttaa.

Meidän pitäisi muistaa, että se, joka eniten kaipaa yhteydenottoja, on usein kyvyttömin itse tekemään aloitetta. Hän saattaa odottaa ja kaivata, mutta pelkää häiritsevänsä tai tulevansa torjutuksi, jos soittaa. Tiedän tämän kokemuksesta. Kannattaisi miettiä, onko omassa ystäväpiirissä kenties tällaisia ihmisiä. Olisinko minä se, joka ottaa yhteyttä, ei vain odottaisi sitä muilta? 

Lapsuudenystäväni kuoli runsas vuosi sitten. Muistan häntä silloin tällöin, kuten ennenkin. Erona on nyt se, että enää en pysty häneen ottamaan yhteyttä, en vaikka kuinka tahtoisin. Voin vain katua sitä, että en useammin soittanut. Miksi en taajemmin kutsunut häntä luokseni, miksen useammin lähtenyt häntä tapaamaan? Nyt se on myöhäistä.

Muista, että kuolet. Se on hyvä ohje, vielä parempi kuin se, jossa käsketään muistaa, että elät.

Samalla muistat ehkä, että muutkin kuolevat. Kuolema on lopullinen, sen jälkeen ei ole enää keinoa ottaa yhteyttä. Miksi siis et ottaisi yhteyttä heti tänään?